Myyttinen runoilija, joka katosi vuosia
sitten autiomaahan. Nuori mies, jonka elämä muuttuu erään
kohtaamisen myötä täysin. Ystävykset, jotka päätyvät pitkälle
matkalle pakoon itseään.
Kesyttömät etsivät kertoo 70-luvun
Meksikossa elävistä nuorista, jotka ajattelevat olevansa
runoilijoita. Käytännössä he kuitenkin lähinnä haahuilevat.
Kirjan päähenkilöiksi nousevat
muiden hahmojen kertomusten kautta ystävykset Arturo Belano ja
Ulisses Lima, jotka rahoittavat huumekaupalla yrityksiään uudistaa
latinalaisamerikkalainen runous. Belano ja Lima ovat kehitelleet
viskeraaliseksi realismiksi kutsumansa tyylisuunnan ja kutsuvat
ystäviään ja tuttaviaan liittymään tyylisuuntaa edustavaan
ryhmäänsä. Ryhmän aikaansaannokset jäävät vähäisiksi.
Kirjassa on kolme osaa, joista
keskimmäinen on olennaisesti erityylinen kuin ensimmäinen ja
viimeinen. Pidin keskimmäisestä osasta paljon enemmän kuin kirjan
alusta ja lopusta. Onneksi suurin osa kirjan 631 sivusta on
keskimmäisessä osassa.
Ensimmäinen ja viimeinen osa ovat
nuoren opiskelijapojan Juan García Maderon päiväkirjamerkintöjä
70-luvun puolivälistä: ajalta, jolloin hän tutustuu
viskerealistien ryhmään ja aloittelee seksielämäänsä.
Keskimmäisessä osassa puolestaan on todella monen eri sivuhenkilön
kertomuksia 70-luvulta aina 90-luvulle saakka. Jokaisessa katkelmassa
esiintyy joko Ulisses Lima tai Arturo Belano, ja vaikka sivuhenkilöt
kaikki kertovat omaa tarinaansa, tarinat piirtävät yhteensä
runoilijanuorukaisten elämäntarinat.
Keskimmäinen osa oli mielestäni hyvin
taitavasti rakennettu. Sivuhenkilöiden tarinat olivat itsessään
mielenkiintoisia. Osa sivuhenkilöistä kertoi kerralla tarinansa,
joka jäi ikään kuin lyhyeksi novelliksi laajemman tarinan sisällä.
Osa taas kertoi samaa tarinaa katkelma katkelmalta: joko yhden illan
tapahtumista hetki hetkeltä tai vuosikymmenten mittaista kertomusta,
joka koostui useista pienistä alatarinoista eri vuosilta. Samalla
lukija sai koota mielessään kuin palapeliä Liman ja Belanon
elämänvaihteista.
Keskimmäisen osan rakenne ei vastannut
suoraan mitään toista lukemaani kirjaa, mutta kerronnan tyylissä
oli mielestäni jotain latinalaisamerikkalaiselle kirjallisuudelle
ominaista. Mieleeni tulivat erityisesti Mario Vargas Llosan Tuhma
tyttö ja Horacio Castellanos Moyan The She-Devil in the Mirror.