Ranska/Intia - Richard C. Morais: Herkullinen elämä

Nuori mies, jolla on poikkeuksellisen herkkä makuaisti. Katkeroituva huippukokki, jolle kolmas Michelin-tähti saattaa jäädä ikuisiksi ajoiksi vain haaveeksi. Järkyttävä tragedia, joka muuttaa kokonaisen perheen elämän peruuttamattomasti.

Herkullinen elämä on kirja rakkaudesta ruokaan ja makuihin. Se on myös tarina intialaisperheestä, joka pakenee traumaattisia muistoja Eurooppaan. Perheenjäsenet päätyvät etsimään itseään Ranskalaiseen pikkukylään, jossa heidän perustamansa intialainen ravintola herättää paikallisissa asukkaissa monenlaisia tunteita.

Muutto Ranskaan tarjoaa aivan uudenlaisia mahdollisuuksia erityisesti kirjan päähenkilölle Hassanille, joka päätyy tavoittelemaan ranskalaisen huippukokin uraa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat alussa Intiaan, mutta intialaista kulttuuria keskeisemmäksi nousee pian ranskalainen kulttuuri. Lukija pääsee kurkistamaan ranskalaisten huippukokkien maailmaan, jossa harjoitellaan ahkerasti ja kurinalaisesti ja tehdään työtä ankarasti. Erinomaisuuteen vaaditaan paitsi luovuutta ja oivalluksia myös vuosien raskasta raatamista.

Suosittelen kirjaa ruuanlaitosta ja ruokakulttuureista kiinnostuneille lukijoille.

Richard C. Morais: Herkullinen elämä (Bon-pokkarit 2014)

Alkuteos The Hundred-Foot Journey ilmestyi 2008.

Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 2012.

Meksiko - Roberto Bolaño: Kesyttömät etsivät

Myyttinen runoilija, joka katosi vuosia sitten autiomaahan. Nuori mies, jonka elämä muuttuu erään kohtaamisen myötä täysin. Ystävykset, jotka päätyvät pitkälle matkalle pakoon itseään.

Kesyttömät etsivät kertoo 70-luvun Meksikossa elävistä nuorista, jotka ajattelevat olevansa runoilijoita. Käytännössä he kuitenkin lähinnä haahuilevat.

Kirjan päähenkilöiksi nousevat muiden hahmojen kertomusten kautta ystävykset Arturo Belano ja Ulisses Lima, jotka rahoittavat huumekaupalla yrityksiään uudistaa latinalaisamerikkalainen runous. Belano ja Lima ovat kehitelleet viskeraaliseksi realismiksi kutsumansa tyylisuunnan ja kutsuvat ystäviään ja tuttaviaan liittymään tyylisuuntaa edustavaan ryhmäänsä. Ryhmän aikaansaannokset jäävät vähäisiksi.

Kirjassa on kolme osaa, joista keskimmäinen on olennaisesti erityylinen kuin ensimmäinen ja viimeinen. Pidin keskimmäisestä osasta paljon enemmän kuin kirjan alusta ja lopusta. Onneksi suurin osa kirjan 631 sivusta on keskimmäisessä osassa.

Ensimmäinen ja viimeinen osa ovat nuoren opiskelijapojan Juan García Maderon päiväkirjamerkintöjä 70-luvun puolivälistä: ajalta, jolloin hän tutustuu viskerealistien ryhmään ja aloittelee seksielämäänsä. Keskimmäisessä osassa puolestaan on todella monen eri sivuhenkilön kertomuksia 70-luvulta aina 90-luvulle saakka. Jokaisessa katkelmassa esiintyy joko Ulisses Lima tai Arturo Belano, ja vaikka sivuhenkilöt kaikki kertovat omaa tarinaansa, tarinat piirtävät yhteensä runoilijanuorukaisten elämäntarinat.

Keskimmäinen osa oli mielestäni hyvin taitavasti rakennettu. Sivuhenkilöiden tarinat olivat itsessään mielenkiintoisia. Osa sivuhenkilöistä kertoi kerralla tarinansa, joka jäi ikään kuin lyhyeksi novelliksi laajemman tarinan sisällä. Osa taas kertoi samaa tarinaa katkelma katkelmalta: joko yhden illan tapahtumista hetki hetkeltä tai vuosikymmenten mittaista kertomusta, joka koostui useista pienistä alatarinoista eri vuosilta. Samalla lukija sai koota mielessään kuin palapeliä Liman ja Belanon elämänvaihteista.

Keskimmäisen osan rakenne ei vastannut suoraan mitään toista lukemaani kirjaa, mutta kerronnan tyylissä oli mielestäni jotain latinalaisamerikkalaiselle kirjallisuudelle ominaista. Mieleeni tulivat erityisesti Mario Vargas Llosan Tuhma tyttö ja Horacio Castellanos Moyan The She-Devil in the Mirror.

Keskimmäinen osa oli niin hyvä, että suosittelen kirjaa vähintäänkin kaikille latinalaisen amerikan kirjallisuudesta kiinnostuneille, vaikka en ensimmäistä ja viimeistä osaa erityisen ihmeellisinä pitänytkään.

Roberto Bolaño: Kesyttömät etsivät (Sammakko 2009)

Alkuteos Los Detectives Salvajes ilmestyi 1998.

Bhutan - Doji Dhratyul: Escapades. Awakenings.

Isättömänä kasvanut nuori nainen, joka on päättänyt kostaa biologiselle isälleen. Elämän kovettama äiti, joka torjuu ainoan suuren rakkautensa. Yhdysvalloissa koulutettu perijätär, joka hylkää kaiken uskonnon tähden.

Escapades kertoo kolmesta sukupolvesta vahvoja bhutanilaisia naisia, jotka tekevät kukin yllättäviä ratkaisuja ja ohjaavat itse elämänsä suuntaa sen sijaan, että antaisivat synnyinolojensa sanella sen. Se kertoo paljon myös Bhutanista ja bhutanilaisuudesta - varsinkin maan epäkohdista ja ongelmista.

Bhutanilainen versio buddhalaisuudesta on hyvin omaleimaista. ja uskonto on monille bhutanilaisille hyvin tärkeää. Tämä tulee esille myös Escapadesissa, jossa yksi päähenkilöistä tekee länsimaisesta lukijasta täysin käsittämättömän  tuntuvan ratkaisun uskonnon tähden. Kuvassa nainen pyörittää rukousmyllyjä temppelissä Paron kaupungissa marraskuussa 2014.

Kirjalla on monia ansioita, mutta siinä on myös paljon parantamisen varaa. Doji Dhratyul kertoo sen esipuheessa alkaneensa kirjoittaa kirjaa alun perin harrastuksena. Myöhemmin hän sai kustannussopimuksen intialaiselta kustantamolta. En voi olla ihmettelemättä, miksei kustantamo ole vaatinut käsikirjoitukseen enempää muutoksia ennen teoksen julkaisemista, koska kirjasta olisi voinut saada todella paljon paremman.

Escapadesin henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja heidän tarinansa on kerrottu mukaansatempaavasti. Dhratyul onnistuu kertomaan heidän kauttaan lukijalle todella paljon kotimaansa niistä puolista, joista ulkomaalaiset harvoin kuulevat. Hän kuvailee maaseudun kovia oloja ja naisten heikkoa asemaa bhutanilaisessa kulttuurissa sekä kritisoi paikallispoliitikkoja ja muita kaupunkilaisherroja, jotka käyttäytyvät sikamaisesti maakuntamatkoillaan.

Erityisen keskeinen teema kirjassa on järjestelmällinen seksuaalinen väkivalta, jonka uhreiksi maaseudun naiset joutuvat. Paikallispoliitikot ja muut kaupunkilaisvieraat edellyttävät vuoristokylissä käydessään, että kaikki maalaisnaiset huoraavat heille. Kieltäytyminen ei käytännössä ole mahdollista, ja nuoretkin tytöt pakotetaan makaamaan maksusta iäkkäiden silmäätekevien kanssa. Jopa seksivalistusvaltuuskunta valistaa päivät ja pakottaa naisia seksiin yöt.

Toinen iso teema on lapsityövoima. Köyhät maalaisperheet joutuvat lähettämään pieniäkin lapsiaan kantajiksi kaupunkilaisherroille, jotka autoteiden puuttuessa tekevät maakuntamatkansa kävellen. Lapset raahaavat itseään painavampia taakkoja hengenvaarallisilla vuoristoteillä, ja isot herrat kävelevät vieressä kahta kättä heittäen. Joskus perhe saattaa lähettää lapsensa lastenvahdiksi kaupunkiin, jossa lastenvahti on usein vahdittaviaan nuorempi ja työnantaja hakkaa häntä surutta aina, kun sattuu huonolle päälle.

Tällä pikkupojalla oli mahdollisuus leikkiä ja nauttia lapsuudestaan. Matkamuistomyymälän tiikerinaamarilla turistien ja mukana olleen kaverin säikytteleminen oli niin hauska leikki, että temppu teki mieli toistaa kymmeniä kertoja. Kuva on otettu Paron pääkadulla 2014.

Tällaisista asioista ei Bhutanissa vierailevalle turistille kerrota. Ulkomaalainen saa matkustella Bhutanissa ainoastaan paikallisen oppaan seurassa, jotta opas voi varmistaa, että vieras saa maasta halutunlaisen kuvan. Matkailijalle kerrotaan näytetään kaunista, saastumatonta luontoa, esitellään temppeleitä ja uskontoa ja mainitaan kenties jotain Bhutanin politiikkaa ohjaavasta bruttokansanonnellisuuden käsitteestä. Escapadesin suurin ansio onkin mielestäni juuri siinä, että se tuo epäkohtia niin rohkeasti esiin, vaikka bhutanilainen voi joutua vaikeuksiin jo pelkästään politiikasta keskustelemisesta ulkomaalaisen kanssa.

Dhratul on selvästi suunnannut kirjansa ulkomaiselle lukijalle ja halunnut kertoa kotimaastaan paljon. Escapadesin yksi suuri heikkous on kuitenkin siinä, että hän ei ole luottanut viestinsä menevän perille kaunokirjallisin keinoin vaan on kokenut tarpeelliseksi vääntää sen rautalangasta. Kaunokirjalliset osiot katkeavat kirjassa aina uudelleen kuin seinään lauseisiin, kappaleisiin ja pidempiinkin osioihin, joissa kertojanääni muuttuu yhtäkkiä tietokirjailijan tai toimittajan ääneksi ja selostaa faktoja. Se tuntuu lukijan aliarvioimiselta. Kun lukija ensin liikuttuu päähenkilön pikkuveljen kovista kokemuksista lapsenvahtina kaupungissa, hän ei tarvitse perään enää asiapitoista luentoa lapsenvahtien asemasta yleisellä tasolla ymmärtääkseen, että lukemattomat maalaislapset ovat kokeneet samankaltaisen kohtalon.

Jos olisin kustannustoimittanut Escapadesin, olisin karsinut faktaosiot romaanitekstin seasta kokonaan. Kirjan loppuun olisi voinut vaikka koota niistä erillisen taustatieto-osuuden, johon lukija olisi voinut perehtyä halutessaan joko romaanin lukemisen lomassa tai sen jälkeen.

Vielä suurempi vika kirjassa oli mielestäni se, että mukaansatempaava juoni ei loppua kohti vastannut lukijan odotuksia. (Varoitus: Loppuosa tästä kappaleesta sisältää juonipaljastuksia.) Kirjan alkupuolella päähenkilö päätti hyvin painokkaasti, että kostaisi vielä biologiselle isälleen, ja päätös määritti koko hänen elämänsä suunnan. Juoni oli rakennettu niin, että lukija odotti tarinan huipentuvan jossain vaiheessa päähenkilön ja hänen isänsä dramaattiseen kohtaamiseen - mutta sellaista ei koskaan tullut. Yhdessä kohtaa päähenkilö kohtasi isänsä sattumalta ja lukijalle kerrottiin erikseen, että hän päätti olla paljastamatta vielä siinä vaiheessa olevansa tämän tytär. Lukijan odotukset kasvoivat: myöhemmin tulisi tietenkin hetki, jolloin salaisuus paljastuisi. Myöhemmässä vaiheessa kirjaa koko kostosuunnitelma kuitenkin ikään kuin unohtui eikä siihen viitattu enää lainkaan.

En tiedä, tuntisiko bhutanilainen lukija tällaisen juonenkäänteen puuttumisen vuoksi itsensä yhtä petetyksi kuin länsimainen. Länsimaisessa kerrontatraditiossa olemme tottuneet siihen, että jos päähenkilö vannoo kostoa, tarinassa tulee vielä hetki, jolloin kosto tulee ajankohtaiseksi tavalla tai toisella. Päähenkilö saattaa onnistua tai epäonnistua kostossaan tai jopa päättää antaa armoa kostamisen sijaan, mutta olennaista on, että asia tulee jollakin tavalla käsitellyksi. On toki mahdollista, ettei tätä asiaa pidetä Bhutanissa yhtä olennaisena kuin länsimaissa, mutta en voi välttää ajatusta, ettei kyse ole kulttuurieroista vaan siitä, että Escapades on tältä osin huonosti kerrottu tarina.

Kaikesta huolimatta suosittelen Escapadesia lukijoille, joita kiinnostaa joko Bhutan tai naisten asema eri puolilla maapalloa. Teosta on saatavana myös sähkökirjana, minkä uskoisin helpottavan sen hankkimista Suomesta käsin. Kirjan kansilehdellä mainostetaan, että sähkökirja on myynnissä pothi.com-sivustolla, mutta itse en ole kyseistä verkkokauppaa testannut.

Doji Dhratyul: Escapades. Awakengings. A Novel From The Kingdom Of Happiness BHUTAN...the last Shangri la on Earth. (Green Inc 2013)

Sri Lanka - Romesh Gunesekera: Reef

Palveluspoika, joka löytää kutsumuksensa päästessään töihin keittiöön. Meribiologi, joka ymmärtää paljon valliriutoista mutta vähemmän pinnan yläpuolisesta maailmasta, joka on tulossa hulluksi hänen ympärillään. Nainen, joka rakastaa cashewkakkua - ja ehkä myös meribiologia.

Koska pidin todella paljon Romesh Gunesekeran Noon Tide Toll -kirjasta, päätin tutustua myös hänen muuhun tuotantoonsa. Reef on hänen esikoisteoksensa. Se ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin tuore Noon Tide Toll mutta oli silti lukemisen arvoinen.

Romesh Gunesekera vertaa Reefin esipuheessa romaania koralliriuttaan. Hän sanoo romaanin olevan sanoista koostuva rakennelma, jota lukijoiden mielikuvitus ravitsee, pitää hengissä ja uusintaa, ja joka vastavuoroisesti ravitsee ja uusintaa lukijoiden mielikuvitusta. Kuvassa on koralliriutta Intian valtameressä mutta ei Sri Lankan vesillä vaan Malediiveilla marraskuussa 2014.

Valtaosa Reefin tapahtumista sijoittuu aikaan juuri ennen Sri Lankan verisen sisällissodan alkua. Politiikassa kuohuu, mutta kertojana toimivan palveluspojan Tritonin ja hänen isäntänsä, meribiologi herra Salgadon elämä ei pyöri politiikan ympärillä. Herra Salgado rakastuu, ja hänen romanssinsa kautta myös Triton pääsee lähemmäksi kaunista naista kuin koskaan aikaisemmin.

Kun sota alkaa, rakkaus jää taka-alalle, kun keskeisintä onkin yhtäkkiä selviytyminen.

Reefiä lukiessa pääsee kurkistamaan hyväosaisten srilankalaisten elämään ennen kuin sota muuttaa kaiken. Varakkaan herra Salgadon ja hänen ystäviensä arki on leppoisaa ja mukavaa. Hyvää ruokaa on tarjolla yltäkylläisesti, juoma virtaa ja juhlimiseen on aina aikaa. Ystäväpiirissä on eri uskontokuntien edustajia, mutta kukaan ei anna maailmankatsomusten erojen häiritä. Myöskään perinteisistä moraaliarvoista ei niuhoteta: on vain hienoa, jos pari elää moderniin malliin yhdessä solmimatta avioliittoa.

Tällaisia rapeita lihatäytteisiä lettuja, hoppereita, Tritonilla oli tapana valmistaa herra Salgadolle ja hänen parhaalle ystävälleen. Herrat saattoivat keksiä vaatia niitä hyvinkin myöhään illalla. Kuva on otettu ravintolassa Sri Lankan Dickwellassa marraskuussa 2014.

Gunesekera kertoo Reefin vuoden 2014 pokkaripainokseen lisätyssä esipuheessa halunneensa kirjoittaa taskuun mahtuvan romaanin, joka kasvaisi lukijoiden mielessä fyysistä kokoaan suuremmaksi. Mielestäni hän onnistui jo esikoisteoksessaan tässä kunnianhimoisessa tavoitteessa. Reef on romaaniksi lyhyt, vain 180-sivuinen, mutta se herättää yhtä paljon jollei enemmänkin ajatuksia kuin monet paksummat opukset.

Romesh Gunesekera: Reef. 20th anniversary edition with a new introduction by the author. (Granta Books 2014)
Reef ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1994, silloinkin Grantan kustantamana.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Olen lukenut haasteeseen nyt kymmenen kirjaa ja ylenen luutnantiksi.

Afganistan - Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake. Afgaanipojan tarina

Yhdeksänvuotias poika, jota isä ja isoisä kohtelevat sodan vuoksi kuin miestä. Kuuromykkä matonkutojatar, jonka matoissa väitetään olevan taikaa. Ikimuistoinen pakomatka halki Afganistanin, jossa perinteinen vieraanvaraisuus on sodasta huolimatta yhä voimissaan.

Yhdeksän tornin linnake on Qais Akbar Omarin elämäkerta, mutta lukiessa on vaikea muistaa, ettei kyse ole fiktiosta. Omar on taitava tarinankertoja ja hänen elämänsä on ollut kuin suoraan romaanista.

Kirjan alussa Omarin vauras perhe elää Kabulissa onnellista ja turvallista elämää. Pian kaupunkiin kuitenkin alkaa saapua mujahidineja, pyhiä sotureita. Kabulilaiset ottavat heidät vastaan riemuiten, mutta pian he paljastuvat roistoiksi ja sotaherroiksi, jotka alkavat taistella keskenään ja muuttavat koko kaupungin sotatantereeksi.

Siitä alkaa Omarin perheen pakomatka. Viisilapsinen perhe ajaa isän volgalla paikkakunnalta toiseen turvaa etsien. Tutuiksi tulevat niin Bamiyanin kallioon hakatut valtavat buddhat kuin kuchi-paimentolaisten tavatkin. Moni muu pakenee ulkomaille ja vieraantuu kotimaastaan, mutta Omarin perhe oppii sodan ansiosta tuntemaan Afganistanin syvällisemmin kuin koskaan aikaisemmin.

Jos Yhdeksän tornin linnake olisi fiktiota, ajattelisin kirjailijan keksineen ajatuksen perheen pakomatkasta miettiessään, miten saisi kerrottua lukijalle mahdollisimman monipuolisesti Afganistanin kansoista ja heidän kulttuureistaan. Siinä tapauksessa kirjan juoni saattaisi tuntua häiritsevän tarkoitushakuiselta. Koska kyse kuitenkin on omaelämäkerrasta, ei voi kuin ihailla sitä, miten paljon Omarin isä onnistuu pakenemisen sivutuotteena lapsilleen Afganistanista opettamaan.

Omarin perhe pyrkii monien muiden tavoin ulkomaille maanpakoon, mutta se ei missään vaiheessa onnistu. Monivaiheinen pakomatka tuo heidät lopulta takaisin Kabulin liepeille, missä he asuvat yhä, kun talibanit nousevat valtaan. Alkaa uudenlaisen hulluuden aikakausi. Omar kasvaa aikuiseksi talibanien järjettömien sääntöjen kahlitsemassa maassa.

Kirjassa on muutama hyvin järkyttävä kohtaus. Vaikka Omar on vasta lapsi sodan tunkeutuessa hänen perheensä elämään, hänen isoisänsä ja isänsä ottavat hänet mukaan todella vaarallisiin paikkoihin ja hän joutuu näkemään ja kokemaan niin hirveitä asioita, että pelkkä niistä lukeminenkin voi aiheuttaa herkälle painajaisia.

Ero afganistanilaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä näyttää olevan tässä asiassa räikeä. Nyky-Suomessa lasta ei varmasti pakotettaisi tai edes päästettäisi palaamaan hengenvaaralliselle sota-alueelle, jos hänet olisi kerran saatu vietyä sieltä turvaan. Omar kuitenkin joutuu palaamaan sukunsa entiselle asuinalueelle Kabuliin jopa kaksi kertaa, vaikka viimeistään ensimmäisen traumatisoivan kerran jälkeen on hyvin tiedossa, mikä siellä odottaa. Muutenkin isä tekee jatkuvasti päätöksiä, jotka asettavat hänet vaaraan.

Omar ei vaikuta kauhukokemuksistaan kertoessaan millään tapaa katkeralta isoisäänsä tai isäänsä kohtaan. Hän kertoo rauhallisesti isänsä perustelleen päätöksiään koko perheen yhteisellä edulla: Jos poika joutuu verenhimoisten koirien raatelemaksi, muulla perheellä on vielä mahdollisuus päästä turvaan, mutta jos isä kuolee ruuanhakumatkalla, muu perhe ei selviydy ilman häntä. Jos poika on isänsä mukana heidän kohdatessaan verenhimoisia sotaherroja, he saattavat vaikuttaa vähemmän uhkaavilta ja päästä siksi helpommin pälkähästä kuin jos isä olisi liikkeellä yksin. Logiikan voi ymmärtää järjellä, mutta tunteen tasolla minun oli silti vaikea hyväksyä Omarin isän ratkaisuja.

Omar kirjoittaa kauheimpia kokemuksiaan kuvailtuaan, ettei ole kertonut niistä kenellekään ennen kirjan kirjoittamista. Se teki kirjasta jotenkin vielä koskettavamman. Tuntui, että kaikilla meillä lukijoilla on kunnia päästä hänen uskotuikseen.

Yhdeksän tornin linnake on yksi vaikuttavimmista ja mukaansatempaavimmista kirjoista, jotka kesälomani aikana luin. Se kilpailee Rutosti hevosia -teoksen kanssa lomani parhaan lukuelämyksen tittelistä.

Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake. Afgaanipojan tarina (Otava 2014)
Alkuteos A Fort of Nine Towers. An Afghan Family Story ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Yhdeksän tornin linnakkeesta on kerrottu myös ainakin Kirjavalaassa, Annelin kirjoissa -blogissa ja Kirjapolkuni-blogissa.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Olen nyt lukenut kahdeksan sotakirjaa ja ylenen vääpeliksi.

Sveitsi - Hermann Hesse: Arosusi

Tämä lukukokemus oli minulle monella tavalla erilainen kuin mihin olen tottunut.

Luen useimmiten uutuuskirjoja tai korkeintaan muutaman vuoden vanhoja teoksia. Olen toki lukenut vuosien varrella paljon muutakin, mutta tällä vuosituhannella kirjoitetut kirjat houkuttelevat minua selvästi eniten. Pidän siitä, mihin suuntaan kirjallisuus on vuosisatojen saatossa muuttunut. Pidän monista kerronnan keinoista ja tavoista, jotka on keksitty vasta hiljattain. Pidän siitä, että nykykirjailija on tiennyt joutuvansa käymään ankaraa kilpailua lukijan huomiosta ja tehnyt siksi kaikkensa, jotta kirja tempaisisi minut mukaansa.

Arosusi on ilmestynyt vuonna 1927, maailmansotien välissä. Sen kieli ja rakenne paljastavat heti, että sen kirjoittamisesta ja suomentamisesta on kulunut kymmeniä vuosia. Sen tyyli on aivan toisenlainen kuin tämän vuosituhannen kirjojen.

Usein sellainen häiritsee minua. Usein vanhojen kirjojen tapa kuvata ihmisiä on sellainen, etten oikein saa tarttumapintaa henkilöhahmoihin. He jäävät minulle etäisiksi, en pysty samaistumaan heihin, en tunne saavani otetta heidän ajatusmaailmastaan.

Arosusi on kuitenkin niin hyvä kirja, ettei sen vanhanaikaisuus painanut vaa'assa höyhenen vertaa.

Kirjan päähenkilö tuli suorastaan pelottavan lähelle. En samaistunut häneen itse, mutta hänestä lukiessani peilasin hänen kauttaan jatkuvasti useampaakin läheistäni, ihmisiä joilla on elämässäni todella suuri merkitys. Vaikka Arosusi sijoittuu sotienväliseen aikaan, päähenkilön ajatukset ja kokemukset eivät olleet vanhentuneet tippaakaan. Kirja olisi yhtä hyvin voinut kertoa jostakusta oman lähipiirini ihmisestä, ikätoveristani, kuin 1920-luvulla elävästä viisikymppisestä miehestä.

Arosusi herätti valtavasti ajatuksia, joita täytyisi sulatella paljon pidempään ennen kuin pystyisin kirjoittamaan niistä. Haluan kuitenkin julkaista tämän blogitekstin jo nyt, sillä tahdon osallistua kirjabloggaajien Vanhan kirjan päivään. Päivän tarkoituksena on tuoda yhteisellä tempauksella esiin sitä, että hyvä kirja ei vanhene. Kirjakaupoista kirjat katoavat nopeasti, mutta onneksi vanhoja kirja-aarteita on mahdollista saada käsiinsä kirjastoista, antikvariaateista, ystävien hyllyistä ja tietenkin myös omista kokoelmista.

Vaikka luenkin mielelläni uutuuksia, pidän Vanhan kirjan päivän sanomaa hyvin tärkeänä. Omien suosikkikirjojen lukeminen aina uudelleen eri ikäkausina ja eri elämäntilanteissa voi olla todella antoisaa. Omien isovanhempien, vanhempien tai ystävien suosikkeja lukemalla puolestaan voi tutustua rakkaisiinsa uudella tavalla.

Arosusi on erinomainen esimerkki siitä, että hyvä kirja kestää aikaa.

Hermann Hesse: Arosusi (kymmenes painos, WSOY 1991)
Alkuteos Der Steppenwolf ilmestyi 1927. Suomeksi kirja ilmestyi ensi kertaa 1952.

Chile - Auli Leskinen: Petojen aika

Jostain syystä en pelännyt tämän kirjan lukemista ollenkaan samalla tavalla kuin Punaisten kyynelten talon. En ymmärrä miksi. Syytä olisi ollut.

Petojen aika kertoo Chilen sotilasvallankaappauksesta, jossa Latinalaisen Amerikan ensimmäinen demokraattisilla vaaleilla valtaan päässyt vasemmistolainen presidentti Salvador Allende kuoli ja valtaan nousi diktaattori Augusto Pinochet. Olen lukenut samasta aiheesta aika paljon. Presidentti Allenden sukulainen Isabel Allende on yksi suosikkikirjailijoistani, ja monet hänen kirjoistaan sivuavat samaista vallankaappausta. Isabel Allende ei kuitenkaan keskity kirjoissaan nimenomaisesti sotilasvankileirien julmuuksiin. Pedon ajassa ne ovat pääteema.

Pedon ajan päähenkilö on vasemmistolaiseen perheeseen syntynyt Cristina. Olennaisia hahmoja ovat myös hänen veljensä Ramón ja rakastettunsa Michel. Michelin hahmo perustuu todelliseen henkilöön, mutta Cristina ja hänen perheensä ovat ymmärtääkseni kokonaan fiktiota. Kirjassa kuvatut kidutusmenetelmät ja muut vankileirien kauhut sen sijaan ovat ymmärtääkseni valitettavan todellisia.

Todellisen Michen Nashin kuva on Petojen ajan selkämyksessä.

Suuri osa kirjasta kuvaa vankeutta ja kidutusta. Muutakin toki on: lapsuusmuistoja, nuorta rakkautta, teinikapinaa hulluksi tulleessa maailmassa, lapsensa menettäneen äidin tuskaa. Aina uudelleen päädytään kuitenkin jonkun keskeisen hahmon mukana vankilaan kidutettavaksi.

Lukukokemus oli omiaan tuhoamaan lukijan uskon ihmisiin. Kidutusta kokevien hahmojen kertojanäänet olivat turtuneita eivätkä mässäilleet tilanteiden kauheudella; niiden ei tarvinnut:


"Oma mieli on pakopaikka. Se joka löytää tien itsensä suojattuun ytimeen, voi pelastua. Siellä on suljettu ydin, jonne tuntemattoman penis, sähköelektrodit ja lyönnit eivät yllä."

Välillä turruin itsekin; tuntui, ettei mieli kyennyt käsittämään ihmisen pahuuden määrää. Kirjoitan tätä poikkeuksellisesti vasta useita päiviä kirjan loppuun lukemisen jälkeen, sillä tarvitsin ensin aikaa toipua vähän. Jotkin kirjan yksityiskohdat ovat jääneet mieleeni kummittelemaan ja vainoavat minua varmasti vielä pitkän aikaa.

Auli Leskinen on asunut pitkiä aikoja espanjankielisissä maissa. Mielestäni se näkyi kirjan kielessä. Tekstissä oli lukuisia lauseita, jotka olisi mielestäni voinut muotoilla paremmiksi, luontevammiksi, suomenkielisemmiksi. Muutenkaan en pitänyt kirjan kielestä. Varsinkin alkupuolella kirjaa oli paljon kuluneita vertauskuvia. Silloin tällöin tekstin seassa oli huudahduksia, jotka ovat tyypillisiä espanjan kielelle mutta eivät suomelle.

Petojen aika on vaikuttava kirja, mutta se ei sovellu herkkähermoisille. Suosittelen sitä sotahistoriasta tai Chilen historiasta kiinnostuneille lukijoille, jotka eivät hätkähdä vähästä.

Auli Leskinen: Petojen aika (WSOY 2013)
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Hei, me lusitaan -lukuhaasteeseen ja Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Vankilahaasteeseen olen nyt lukenut kolme kirjaa, joten saavutan valvotun ulkoiluoikeuden. Sotahaasteeseen tämä on neljäs kirja, joten ylenen korpraaliksi.

Afganistan - Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Jos tekee lapsena suuren vääryyden, voiko tilanteen korjata aikuisena vielä suuremmalla vääryydellä? Voiko yksipuolinen rakkaus tehdä onnelliseksi? Pystyykö kuka tahansa meistä tilaisuuden tullen olemaan sankari?

Ja vuoret kaikuivat on yksi tarina ja se on monta tarinaa. Pitkät, novellimaiset luvut ovat omia ehyitä kokonaisuuksiaan. Jokaisessa on eri päähenkilö ja minkä tahansa niistä voisi lukea yksinään kokematta, että mitään olennaista puuttuisi. Päähenkilöiden elämät kietoutuvat kuitenkin yhteen niin tiiviisti, että kokonaisuus on selvästi romaani eikä novellikokoelma. Joidenkin lukujen alussa lukijalla voi olla vaikeuksia hahmottaa, miten uuden päähenkilön kertomus liittyy suurempaan kokonaisuuteen, mutta luvun loppuun mennessä yhteys on aina käynyt selväksi.

Pidin kirjassa kaikesta paitsi loppuratkaisusta. En harrasta juonipaljastuksia, joten en voi kertoa kovin paljon siitä, miksi en lopetuksesta pitänyt. Juoni tuntui loppumetreillä epäuskottavalta. Epäuskoni saattoi tosin johtua osittain siitä, että olisin toivonut tarinalle toisenlaista päätöstä ja halusin siksi väittää lopetukselle vastaan.

Hosseinin aiempiin teoksiin Leijapoikaan ja Tuhanteen loistavaan aurinkoon verrattuna Ja vuoret kaikuivat oli valoisampi. Tuhat loistavaa aurinkoa oli minulle niin ahdistava lukukokemus, etten voi sanoa varsinaisesti nauttineeni kirjasta, vaikka se oli taitavasti kirjoitettu ja mukaansatempaava. Myös Vuorissa on synkkiä sävyjä, mutta päähenkilöille tapahtuu vastoinkäymisten lisäksi paljon hyviä asioita eikä lukukokemusta leimannut pahaenteinen tunnelma.

Kirjassa kerrotaan niin monen ihmisen elämäntarina, että eri lukijoille varmasti jäävät vahvimmin mieleen aivan eri kertomukset. Itse jäin miettimään kaikkein eniten päähenkilöiden Abdullahin ja Parin äitipuolen Parwanan elämää, vaikka kertomus hänestä liittyi laajempaan kokonaisuuteen varsin löyhästi. Osittain tämä johtui erityisestä kiinnostuksestani kirjoihin, jotka auttavat ymmärtämään tekoja, joita ei voi hyväksyä. Osittain Parwanan tarina antoi minulle niin paljon ajattelemisen aihetta siksi, että siinä käsiteltiin lapsuuteen liittyvää teemaa, jota olin viime aikoina muutenkin miettinyt: sitä, miten paljon jo varhaislapsuus voi vaikuttaa siihen, miten muut ihmiset lapseen suhtautuvat ja miten kauaskantoisia vaikutuksia muiden suhtautumisella voi olla.

Ja vuoret kaikuivat oli yksi parhaista kirjoista, jotka olen lukenut pitkään aikaan. Hosseini on taitava tarinankertoja, joka osaa keksiä ja kuvata uskottavia ja koskettavia ihmiskohtaloita.

Khaled Hossseini: Ja vuoret kaikuivat (Otava 2013)
Myös alkuteos And the Mountains Echoed ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Nigeria - Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Tarkkasilmäinen nuori bloggaajanainen, joka provosoi amerikkalaisia keskustelemaan nykyajan rasismista. Menestynyt liikemies, jonka nuoruuden unelma elämästä Yhdysvalloissa ei koskaan toteutunut. Nuoruudenrakkaus, joka kuoli unelmien mukana.

Kotiinpalaajat kertoo nigerialaisesta Ifemelusta, joka muuttaa Yhdysvaltoihin opiskelemaan, elää siellä kolmetoista vuotta ja palaa sitten Nigeriaan. Se on rakkaustarina, mutta ennen kaikkea se on kirja siirtolaisuudesta ja siitä, miten monella tapaa ihonväri voi vaikuttaa ihmisen elämään, jos tuo väri sattuu olemaan musta.

Ifemelu pitää Yhdysvalloissa asuessaan blogia, jossa hän käsittelee kohtaamaansa rasismia. Hän analysoi yhdysvaltalaista kulttuuria omasta ulkopuolisen näkökulmastaan ja pohtii paljon muun muassa Yhdysvalloissa asuvien afrikkalaisten ja afroamerikkalaisten välisiä eroja. Pitkät parisuhteet ensin valkoisen ja sitten afroamerikkalaisen yhdysvaltalaismiehen kanssa antavat hänelle mahdollisuuden havainnoida kulttuurieroja monelta eri kantilta.

Ifemelun rotupohdinnat tuntuivat minusta kirjan keskeiseltä viestiltä. Adichie on päähenkilönsä lailla pitkiä aikoja Yhdysvalloissa asunut afrikkalaisnainen enkä voinut välttää ajatusta, että hän halusi Ifemelun suulla kertoa lukijoilleen omia havaintojaan. Bloggaajapäähenkilö oli siihen toimiva kerronnallinen ratkaisu. Kirjassa oli pitkiä katkelmia Ifemelun blogikirjoituksista, ja niissä Adichien oli mahdollista sanoa asioita hyvin suoraan. Jos hän olisi yrittänyt välittää samat ajatukset puhtaasti kaunokirjallisen kerronnan keinoin, lukijalle olisi jäänyt enemmän tulkinnanvaraa.

Kotiinpalaajat käsittelee samaa teemaa toki paljon myös tarinankerronnan kautta, ja tarinassa on paljon muutakin kuin pelkkiä rotukysymyksiä. Kotiinpalaajat on sekä rakkaustarina että Ifemelun ja hänen nuoruudenrakastettunsa Obinzen kasvutarina.

Ifemelun lapsuutta Lagosissa varjostavat isän työttömyys ja äidin eriskummallinen uskonnollisuus. Koulussa ja kavereiden kanssa Ifemelun ja Obinzen elämä on kuitenkin samanlaista kuin keiden tahansa länsimaisten nuorten ja heidän rakkautensa puhkeaa kaverin kotibileissä. Rakastuneet nuoret pääsevät opiskelemaan Nsukkan yliopistoon, mutta opintoja vaikeuttavat opettajien jatkuvat lakot. Pari joutuu eroon toisistaan, kun Ifemelu muuttaa paremman opetuksen toivossa Yhdysvaltoihin.

Olennainen hahmo kirjassa on myös Ifemelun täti Uju, joka on Ifemelua vain kymmenen vuotta vanhempi. Ifemelun lapsuudessa Nigeriassa on sotilasdiktatuuri, ja Uju ryhtyy vaikutusvaltaisen kenraalin rakastajattareksi. Myöhemmin hän muuttaa Yhdysvaltoihin ja on sielläkin tärkeä osa Ifemelun elämää. Uju on älykäs lääkäri, mutta rakkaudessa hänellä on paljon huonoa onnea ja hän tyytyy Ifemelun mielestä toistuvasti liian vähään. Kontrasti Ujun ja Ifemelun parisuhdekokemusten välillä on suuri, sillä Ifemelu saa kaikissa pitkissä suhteissaan kumppaniltaan arvostusta ja kunnioitusta.

Odotin kirjalta paljon, sillä pidän Adichien aiemmista kirjoista kovasti. Kotiinpalaajat ei ollut pettymys, mutta sen lukeminen ei silti ollut yhtä vaikuttava kokemus kuin muiden Adichien kirjojen.

Ifemelun ura oli minusta tarinan heikoin lenkki, ärsyttävän epärealistinen, yliromantisoitu ja kliseinen kuvaus bloggaamisesta. Täysin tuntematon nuori ihminen perusti rotukysymyksiä käsittelevän blogin ja pystyi yks kaks tienaamaan sillä elantonsa, kun hänelle alkoi sadella vastikkeetonta sponsorirahaa ja kutsuja luennoimaan bloginsa teemoista. Kirjassa ei ole minkäänlaista mainintaa siitä, että Ifemelu olisi markkinoinut blogiaan tai tehnyt aktiivisesti töitä hankkiakseen lukijoita. Lukijasuhteen luominen ja lukijakunnan kartuttaminen eivät myöskään vieneet juuri lainkaan aikaa. En kerta kaikkiaan voi uskoa, että sama onnistuisi oikeassa elämässä.

Internet on tekstejä täynnä, eivätkä lukijat vain yhtäkkiä sattumalta löydä uutta blogia vain siksi, että se on olemassa. Menestyneet bloggaajat ovat tehneet kovan työn saadakseen ihmiset huomaamaan bloginsa ja lukemaan sitä säännöllisesti. Lukijoilla ei myöskään tietääkseni ole tapana antaa bloggaajalle vastikkeettomia rahalahjoituksia, vaikka he kuinka pitäisivät blogista. Hyvin harvalle tulee mieleenkään ehdoin tahdoin maksaa sellaisesta, minkä on tottunut saamaan ilmaiseksi. Terävästi kirjoitetut blogitekstit nykypäivän rasismista varmasti kiinnostaisivat joitakin kohderyhmiä, mutta se ei silti ole aihe, josta läheskään kaikki haluaisivat lukea. Kriittinen, kärttyisä blogi ei myöskään houkuttelisi helposti mainostajia.

Bloggaajan ärtymyksestäni huolimatta pidin kirjasta. Kerronta oli mukaansatempaavaa ja henkilöhahmot kiinnostavia. Hahmoista sai riittävästi otetta ja heihin oli helppo samaistua. Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostaa tarkastella yhdysvaltalaista kulttuuria uudesta näkökulmasta, oppia lisää Nigeriasta tai vain heittäytyä hyvään tarinaan.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (Otava 2013)
Myös alkuteos Americanah ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen. Olen nyt lukenut kymmenen kirjaa viideltä eri alueelta ja ansainnut sillä rubiinin.

Kotiinpalaajista on kirjoitettu myös esimerkiksi Kirjavalas-blogissa.

Kanada - Alice Munro: Kallis elämä

Nainen kirjoittaa kaukoihastukselleen arvoituksellisen runon. Lasten tuberkuloosiparantolan opettajatar hämmentyy, kun työnantaja kyselee häneltä venäläisistä romaaneista. Nuori mies palaa sodasta ja päättää, ettei menekään kotiin.

Kirjallisuuden Nobelin tämän vuoden voittajaa Alice Munroa on kehuttu minulle paljon. Hänen voittonsa sai monet ystäväni ja tuttavani hehkuttamaan sosiaalisessa mediassa tai kasvokkain jutellessa, miten paljon he hänen novelleistaan pitävät. Palkinnon yhteydessä hänestä kirjoitettiin tietystikin myös ylistäviä lehtijuttuja.

En ollut aiemmin lukenut Munroa, joten viimeaikaiset kehut nostivat odotukseni korkealle. Hänen tyylinsä kuulosti kuvausten perusteella sellaiselta, josta pitäisin. Esimerkiksi STT:n Nobel-uutisessa kehuttiin hänen tapaansa nähdä suuria kokonaisuuksia pienten osasten kautta oivaltavaksi ja onnistuneeksi. Jutussa todettiin myös, että Munron pinnallisesti katsottuna yksinkertaisissa novelleissa on syvät merkitykset.

Johtui ehkä korkeista odotuksista, että petyin Kalliseen elämään. Tunnistin novelleista ne ansiot, joista Munroa oli kehuttu, mutta ne eivät silti puhutelleet minua kovinkaan paljon. Monet niistä unohtuivat heti lukemisen jälkeen. En kiintynyt päähenkilöihin; en oikein saanut heistä otetta eikä minusta tuntunut, että he olisivat tulleet minulle tutuiksi. Minun oli vaikeaa ymmärtää heitä.

Mietin, johtuiko se sukupolvien välisestä kuilusta. En kuitenkaan usko. Samaistun helposti hyvin monenlaisiin päähenkilöihin, enkä ole koskaan aiemmin huomannut, että tarinan aikakaudella tai hahmojen iällä olisi vaikutusta siihen, kuinka läheiseksi heidät koen.

Ehkä kyse oli ainakin jossain määrin siitä, etten lue kovin usein novelleja. Toisaalta luin hiljattain Taiye Selasin novellin, ja sen päähenkilö tuntui minusta alusta alkaen tutulta, läheiseltä ja samaistuttavalta.

Kalliin elämän lopussa on omaelämänkerrallinen osuus: neljä tarinaa Munron lapsuudesta ja nuoruudesta. Niistä pidin paljon enemmän kuin muusta kirjasta. STT:n mukaan Munro on sanonut, että Kallis elämä jää hänen viimeiseksi kirjakseen. Omasta elämästä kertovat tarinat olivat siis ikään kuin Munron jäähyväiset lukijoilleen, ja niissä oli jotain koskettavaa.

Olen sen verran hämmentynyt siitä, miten iso kuilu oman lukukokemukseni ja tuttujeni kehujen välillä oli, että minun täytyy varmaankin joskus vielä palata Munron teosten ääreen. Haluaisin uskoa, että pitäisin jostakin hänen muusta teoksestaan jollain toisella hetkellä luettuna paljon enemmän, kuin pidin Kalliista elämästä juuri nyt.

Alice Munro: Kallis elämä. Tammi 2013.
Alkuteos Dear Life ilmestyi 2012.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Turkki - Elif Shafak: Kirottu Istanbul

Parikymppiset tytöt Asyan Kazanci ja Armanoush Tchakhmakhchian ovat serkkupuolia mutta kasvavat täysin erilaisissa ympäristöissä. Asyanin koti on Istanbulissa ja hänen perheensä koostuu neljästä sukupolvesta persoonallisia naisia. Armanoushilla puolestaan on Yhdysvalloissa kaksi kotia. Osan ajasta hän asuu kentuckylaisen äitinsä ja turkkilaistaustaisen isäpuolensa kanssa Arizonassa, loppuajan San Franciscossa armenialaistaustaisen isänsä ja tämän laajan suvun kanssa.

Armanoushin armenialais-yhdysvaltalaiselle suvulle Turkki ja turkkilaisuus ovat kirosanoja. Isovanhempien sukulaiset ovat kuolleet vuoden 1915 kansanmurhassa, eikä suku voi antaa yhdellekään turkkilaiselle anteeksi sitä, ettei Turkki ole tunnustanut tuon ajan tapahtumia kansanmurhaksi. Turkista tullutta isäpuolta puolestaan historia ei kiinnosta lainkaan. Armanoush etsii identiteettiään ristiriitaisen perheensä keskellä ja päättää lähteä Istanbuliin isäpuolensa sukua tapaamaan. Siitä alkaa serkusten ystävyys.

Kerronta on pääosin realistista, mutta Asyanin Banu-tädin myötä mukaan tulee magiaa. Banu-täti keskustelee henkien kanssa ja saa niiltä vastauksia kysymyksiin, jotka askarruttavat paitsi häntä myös lukijaa. Henget tietävät esimerkiksi sen, kuka on Asyanin isä, vaikka tytöllä itsellään ja suurella osalla hänen sukulaisistaan ei ole siitä aavistustakaan.

Persoonalliset henkilöhahmot olivat mielestäni iso osa Kirotun Istanbulin viehätystä. Erityisesti Asyanin eriskummalliset tädit, mummit ja ystävät olivat minusta kiehtovia. Lisäksi pidin siitä, miten kirjassa käsiteltiin isoa poliittis-historiallista kiistakysymystä nykyajassa elävien ihmisten arkikokemuksen kautta. Tarina kulki hyvin ja mielenkiinto pysyi yllä alusta loppuun.

Elif Shafak: Kirottu Istanbul (Gummerus 2012)
Alkuteos Bastard of Istanbul ilmestyi 2007.

Kiina - Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka

Kun kaksi tyttöä solmii elinikäisen ystävyyssuhteen, se sitoo heitä tiukemmin kuin vihkivalat. Avioliitossa jalkavaimot ovat sallittuja, mutta ystävyyssopimuksen allekirjoittaneille tytöille ei sallita muita ystäviä. Elinikäisen ystävän pettäminen muiden ystävien kanssa olisi satuttavampaa kuin mikään tuska, mitä aviomies voisi vaimolleen aiheuttaa.

Eletään 1800-luvun Kiinassa, ja maailma on täynnä sääntöjä. Naisten ja miesten maailmat ja kulttuurit pidetään huolellisesti etäällä toisistaan. Tyttöjä muistutetaan jatkuvasti siitä, että he ovat arvottomia. Elämä on kovaa ja säännöt ankaria, mutta jos noudattaa niitä kurinalaisesti, voi ennen pitkää tulla onnelliseksi. Tai näin ainakin uskoo tarinan päähenkilö Lilja.

Lilja on syntynyt köyhään maanviljelijäperheeseen, mutta häntä on kohdannut odottamaton onni: hänen jalkojensa muoto on poikkeuksellinen. Ennustaja ja naimakauppojen välittäjä ovat molemmat vakuuttuneita, että Liljan korkeiden jalkaholvien ansiosta hänelle voidaan tehdä piirikunnan täydellisimmät jalat. Jos se onnistuu, hän voi päästä naimisiin paljon synnyinperhettään hienompaan ja varakkaampaan sukuun.

Ensin jalat täytyy kuitenkin sitoa. Ajan tavan mukaisesti kaikki kuusivuotiaat tytöt joutuvat kärsimään sanoinkuvaamatonta kipua, kun heidän jalkojensa luut murskataan ja ihon annetaan mädäntyä. Vain siten saadaan aikaan kultaiset liljat, kauneusihanteen mukaiset peukalon pituiset jalat. "Vain kipu tekee sinusta kauniin", äiti opastaa Liljaa. "Vain kärsimys tuo sinulle rauhan."

Poikkeuksellisten jalkojensa ansiosta Lilja saa mahdollisuuden paitsi hyvään naimakauppaan myös elinikäisen ystävyyssuhteen eli laotong-suhteen solmimiseen. Naimakauppojen välittäjä etsii hänelle mahdollisimman sopivan ystävän: saman tunnin sisällä syntyneen tytön, jolla on yhtä monta sisarusta ja jonka jalat on sidottu samana päivänä. Näin Lilja saa ystäväkseen Lumikukan.

Lumikukka ja salainen viuhka on kirja kahden naisen ystävyydestä kahlitsevassa, alistavassa kulttuurissa. Se on tarina pienenpieneksi rajatusta naisten maailmasta ja salakirjoituksesta, jonka avulla ahtaan maailman rajoja voi koetella. Se on kertomus läheisyydestä ja luottamuksesta mutta myös luottamuksen pettämisestä.

Pidin kirjasta kovasti. Liljan ja Lumikukan kokemuksissa ja tuntemuksissa oli paljon tuttua ja helposti samaistuttavaa mutta toisaalta paljon niin vierasta, ettei sitä osaa kunnolla edes kuvitella. Tunsin lukiessani monet kerrat valtavaa kiitollisuutta siitä, että minulla on mahdollisuus ja oikeus liikkua vapaasti terveillä jaloillani eikä kukaan estä minua hankkimasta tietoa asioista, jotka minua kiinnostavat.

Lumikukka ja salainen viuhka on samalla kertaa ikkuna jo kadonneeseen, aivan omanlaiseensa kulttuuriin ja koskettava, hyvin kerrottu ystävyyden kuvaus.

Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka (WSOY 2006; pokkarina 2010)
Alkuteos Snow Flower and the Secret Fan ilmestyi 2005.

Syyria - Rafik Schami: Damaskoksen rakastavaiset

Syyriasta puhutaan uutisissa jatkuvasti, mutta monelle suomalaiselle maa on muuten täysin vieras. Toisenlaista näkökulmaa ajankohtaiseen maahan saa lukemalla syyrialaissyntyisen, Saksassa pitkään asuneen Rafik Schamin Damaskoksen rakastavaiset.

Pääosa kirjan tapahtumista sijoittuu 60-luvulle, mutta mukana on myös vanhemmista ajoista kertovia osuuksia, joissa mennään ajassa taaksepäin jopa 1800-luvun puoliväliin saakka. Syyrian lähihistoriaa kirjassa ei siis kuvata, mutta 60-luvun arkielämän kuvaus voi auttaa ymmärtämään viimeaikaisten uutisten taustaa. Kirja ei ole ensisijaisesti poliiittinen, mutta politiikalla on oma osansa päähenkilöiden tarinassa. Schami itse toteaa kirjansa jälkisanoissa asiasta näin: "Olen niin sanotun poliittisen romaanin vastustaja, mutta henkilöhahmo ei voi elää yhdessä pahimmista arabialaista alkuperää olevista hirmuvalloista ilman että se vaikuttaisi häneen." Historian oppikirjana Damaskoksen rakastavaisia ei pidä lukea, sillä kirjan kuvaukset 60-luvun Syyrian diktatuureista perustuvat vain osin todellisiin tapahtumiin ja ovat osin mielikuvituksen tuotetta.

Kirjan pääjuoni on sukuriidan varjostama rakkaustarina. Farid Mustaq ja Rana Šahin ovat damaskoslaisia nuoria, joiden sukujuuret ovat maaseudulla Malan kylässä. Mala on ollut vuosikymmenten ajan jakautunut ortodoksisten Šahinien ja katolisten Mustaqien kannattajaleireihin, ja vallasta kamppailevat suvut ovat verikostokierteessä. Kaupunkilaisnuorille sukuviha on kuitenkin jäänyt etäiseksi. He murehtivat tutustuessaan vain siitä, sattuuko toinen olemaan muslimi. Henkilökohtaisesti he eivät suuremmin piittaa uskonnosta, mutta suku saattaisi rankaista muslimiin rakastumisesta jopa kuolemalla, joten he ovat oppineet olemaan varovaisia ihastuksissaan. Niinpä he selvittävät jo varhain toistensa uskontokunnan, mutta sukunimiä he eivät älyä kysyä ennen kuin on liian myöhäistä ja he ovat jo ehtineet rakastua.

Damaskoksen rakastavaisten rakenne on epätyypillinen. Paksu romaani on jaettu Raamatun tapaan kirjoihin, joiden nimet kuvaavat niiden pääteemoja, kuten esimerkiksi Rakkauden kirja ja Suvun kirja. Kukin kirja jakaantuu katkelmiin, jotka saattavat olla hyvinkin irrallisia toisistaan. Vain osa katkelmista vie pääjuonta eteenpäin; lopuissa kerrotaan itsenäisiä pieniä tarinoita sivuhenkilöiden elämästä. Kirjailija itse vertaa rakennetta kivimosaiikkiin ja katkelmia sen kiviin: "Jokainen näistä kivistä kertoo tarinan, ja kun olet lukenut sen, se näyttää piilevän värinsä, ja heti kun olet lukenut kaikki tarinat, näet koko kuvan." Schamin mukaan tällainen rakenne "tekee oikeutta säröjä täynnä olevalle elämällemme arabimaissa".

Kirja alkoi mielestäni kiinnostavasti, mutta sitten tuli pitkä osio, jonka lukeminen oli vähän raskasta. Sukuvihaa taustoitettiin perinpohjaisesti ja lukijalle esiteltiin koko ajan uusia henkilöhahmoja, joista osa oli omien irrallisten pikkutarinoittensa päätähtiä mutta täysin epäolennaisia pääjuonen kannalta. Uusien hahmojen jatkuva virta ja irtotarinoihin poikkeileva kerrontatyyli tekivät alussa lukemisesta työlästä. Kun en vielä hahmottanut pääjuonta kunnolla, oli vaikeaa erottaa, ketkä henkilöhahmot olisi syytä painaa mieleen ja ketkä esiintyisivät vain yhdessä katkelmassa. Kirja tempaisi minut kunnolla mukaansa vasta, kun sukujen taustat oli saatu kerrottua ja päästiin keskittymään päähenkilöiden lapsuuteen ja nuoruuteen Damaskoksessa. Sen jälkeen mielenkiintoni pysyi yllä koko loppukirjan ajan. Kun pääsin kiinni pääjuoneen, aloin nauttia myös irrallisista pikkutarinoista ja mosaiikkimaisesta kerronnasta.

Lukuisten pikkutarinoiden ansiosta Damaskoksen rakastavaiset on antoisaa luettavaa ihmiskohtaloista kiinnostuneelle lukijalle. Rakkaus ja parisuhde ovat irtotarinoiden tyypillisin aihe ja lukija oppii paljon naisen ja miehen asemasta ja rooleista Syyriassa. Kaikkein eniten pidin kohdista, joissa kuvataan arkista elämää Damaskoksessa lapsen tai nuoren silmin. Yksityiskohtia oli runsaasti ja  kerronta oli elävää.

Suosittelisin Damaskoksen rakastavaisia lukijalle, joka on kiinnostunut sekä rakkaustarinoista että Lähi-idän poliittisesta historiasta ja jolla on aikaa ja energiaa syventyä paksuunkin opukseen.

Rafik Schami: Damaskoksen rakastavaiset (Bazar 2009).
Alkuteos Die dunkle Seite der Liebe ilmestyi 2004.

Chile - Isabel Allende: Eva Luna

Haluan aloittaa esittelemällä kirjan, josta alkoivat sekä lukumatkani kaukomaihin että kaukomatkani oikeassa elämässä. Seuraavissa merkinnöissä lupaan kertoa viimeaikaisista lukukokemuksistani, mutta Eva Lunalla on minulle niin erityinen merkitys, että en osaa aloittaa mistään muusta.

Eva Luna kertoo samannimisen päähenkilön sekä hänen tulevan rakastettunsa Rolf Carlén tarinan lapsuudesta aikuisuuteen. Molemmat kasvavat ankeissa oloissa: Eva köyhänä ja isättömänä, Rolf väkivaltaisen isän varjossa. Evan varhaislapsuus on kuitenkin onnellinen, sillä hän oppii äidiltään tarinankertomisen lahjan, ja yhteiset tarinat tuovat hohtoa äidin ja tyttären elämään. Rolfin lapsuudenkodissa sen sijaan eletään ahdistuksen vallassa.

Molempien lapsuus loppuu lyhyeen, mutta kumpikin kantaa lapsuudenkokemuksiaan myöhemmissä elämänavaiheissaan mukanaan. Molemmat joutuvat selviytymään nuoruusvuosistaan ilman vanhempiaan, mutta kummallekin tulee vastaan hyviä ihmisiä, jotka pitävät heistä huolta. Tarinan pohjavire on lämmin, vaikka elämä ei olekaan helppoa ja se tuo aina eteen uusia yllättäviä käänteitä.

Isabel Allende on loistava tarinankertoja ja hänen käyttämässään kielessä on jotain runollista. Kerronta on pääosin realistista, mutta paikka paikoin sekaan tihkuu taianomaisuutta. Lukija huomaa pian, että voi kiintyä Eva Lunan hahmoon luottavaisin mielin ja laskea sen varaan, että tytölle käy vaikeissakin käänteissä lopulta hyvin.

Chilen sotilasvallankaappauksessa surmansa saanut presidentti Salvador Allende oli Isabel Allenden eno ja hänelle hyvin läheinen ihminen. Vallankaappausta edeltäneen ja sen jälkeisen ajan Chilen poliittinen tilanne on useiden Allenden kirjojen taustanäyttämönä ja vaikuttaa omalta osaltaan henkilöhahmojen elämään. Näin on myös Eva Lunassa. Päähuomio on kuitenkin aivan muissa asioissa kuin politiikassa, eikä tarvitse olla kiinnostunut poliittisesta historiasta nauttiakseen kirjasta.

Isabel Allene: Eva Luna (Otava 1989). Vieressä alkukielinen pokkariversio (Ave Fénix 2001).
Alkuteos julkaistiin 1987.