Intia - Tarquin Hall: Vish Puri ja Nauruun kuolleen miehen tapaus

Ilmassa leijuva kaamea Kali-jumalatar, joka surmaa miekalla arvostetun tohtorin. Naurukerho, jonka yhdessä säännöllisesti hohottavilla jäsenillä on kullakin salaisuutensa. Palvottu guru, jonka opetuslapsista osa hehkuu onnea mutta osa näyttää tulevan opettajansa läheisyydessä onnettomiksi.

Vish Puri -sarjan toinen kirja käsittelee intialaisten uskoa ja taikauskoa. Gurunmurtaja-nimellä tunnettu tohtori Jha on tullut tunnetuksi taistelustaan taikauskoa vastaan. Jha ja hänen seuraajansa ovat ottaneet tehtäväkseen paljastaa, miten pyhinä miehinä esiintyvät huijarit tekevät taikatemppunsa. Järjen puolestapuhuja kohtaa kuitenkin loppunsa aivan uskomattomalla tavalla, kun ilmassa leijuva jumalatar murhaa hänet. Murhatempun tekotavan ja murhaajan henkilöllisyyden osaa tietenkin paljastaa ainoastaan salapoliisi Vish Puri.

Luin Nauruun kuolleen miehen tapauksen kierrellessäni Intiaa turistina. Se oli sopivan kevyttä matkalukemista ja oli hauskaa, kun kirjassa mainittiin esimerkiksi ruokia, joita olin juuri maistanut tai viitattiin kaoottiseen liikenteeseen tai muihin vastaaviin ilmiöihin, joihin olin itsekin juuri törmännyt. Matka sai minut kuitenkin kaipaamaan toisenlaista luettavaa Intiasta.

Kukkakauppias Jaipurin vanhassakaupungissa Pink Cityssä marraskuussa 2014.

Eräs turistiryhmäni jäsen kysyi paikalliselta oppaaltamme, mitä intialaista kaunokirjallisuutta hän suosittelisi meille. Opas ei halunnut suositella meille mitään, koska emme osaa hindiä. Hän oli sitä mieltä, että kaikki parhaat nyky-Intiaa kuvaavat kaunokirjalliset teokset ovat hindiksi kirjoitettuja, eikä hänen tiedossaan ollut, että hänen arvostamiensa kirjailijoiden teoksia olisi käännetty englanniksi. Hänen kokemuksensa mukaan länsimaisille lukijoille on tarjolla lähinnä ulkointialaisten englanniksi kirjoittamia kirjoja, eivätkä pitkään Intian ulkopuolella asuneet kirjailijat hänen mielestään tunne nyky-Intiaa riittävän hyvin, vaikka sitä teoksissaan kuvaavatkin.

Kysyin oppaan mielipidettä Valkoinen tiikeri -teoksesta, jonka olen lukenut ennen tämän blogin perustamista. Opas piti sitä hyvänä esimerkkinä ulkointialaisen kirjasta, joka ei hänen mielestään vastaa Intian nykytodellisuutta.

Minun on vaikea uskoa, ettei Intiassa asuvien hyvien intialaisten kirjailijoiden teoksia käännettäisi englanniksi. Ajattelin, että ehkä opas ei vain ollut nähnyt käännöksiä, koska ne on suunnattu ulkomaisille markkinoille. Ajattelin kotiin palattuani selvitellä asiaa. Jos jollakulla on lukuvinkkejä Intiassa asuvien intialaiskirjailijoiden teoksista, kuulisin niitä mielelläni.

Chiliä myynnissä Jaipurin vanhankaupungin Pink Cityn maustekadulla marraskuussa 2014.

Vish Puri -kirjoja en halunnut ottaa oppaan kuullen edes puheeksi, ja pidin huolta siitä, ettei hän nähnyt minun lukevan Nauruun kuolleen miehen tapausta. Olen varma siitä, että hän paheksuisi sarjaa. Intiassa ulkomaalaisena asuneen Tarquin Hallin tapa kuvata Intiaa on varmasti hyvin erilainen kuin oppaan arvostamien kirjailijoiden.

Itse pidän edelleen Vish Puri -kirjoja viihdyttävinä ja luen niitä mielelläni silloin, kun kaipaan jotain kevyttä. Nauruun kuolleen miehen tapaus oli kolmesta lukemastani Vish Puri -kirjasta suosikkini.

Tarquin Hall: Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus (Gummerus 2014)
Alkuteos The Case of the Man Who Died Laughing: A Vish Puri Mystery ilmestyi 2010.

.

Yhdysvallat - Bruce Fink: Tarkastaja Canalin psykoanalyyttiset seikkailut. Kadonneen partituurin tapaus.

Psykoanalyysistä kiinnostunut hassu ranskalainen salapoliisi ratkoo rikoksia New Yorkin poliisin apuna ja psykoanalysoi samalla kohtaamiaan ihmisiä. Kirjan lähtökohta kuulosti hauskalta, mutta en silti lämmennyt psykoanalyytikko Bruce Finkin salapoliisitarinalle.

Kirja tuntui ikävän sisäänpäinlämpiävältä. En voinut välttää ajatusta, että Fink on kirjoittanut sen kollegoitaan ja alansa opiskelijoita varten, ei sen laajempaa kohdeyleisöä ajatellen. Tarkastaja Canal selitti kyllä ajatuksenjuoksuaan kirjassa jatkuvasti maallikoille, joten sen puolesta lukeminen ei vaatinut psykoanalyysin tuntemusta, mutta kirjan huumori ei ainakaan minua naurattanut. Arvelin hyväntahtoisesti, että psykoanalyysin maailmassa hyvin sisällä oleviin se olisi kolahtanut.

Lukeminen tuntui vähän samalta kuin olisin istunut iltaa seurueessa, jossa kaikki muut ovat psykoanalyytikkoja ja nauravat jutuille, joissa minä en näe mitään hauskaa.

Yhdysvaltalaisen kirjailijan luomassa ranskalaisessa päähenkilössä minua ärsytti sen kliseisyys. Hahmo tuntui kerta kaikkiaan kuluneelta.

Sisäänpäinlämpiävyydestä kertoo sekin, että tarkastaja Canal höystää puhettaan jatkuvasti ranskankielisillä fraaseilla, joita ei tietenkään käännetä. Vaikka osaan ranskaa ja ymmärsin ne, minua ärsytti moinen ihan periaatteessa. Siitä tuli elitistinen vaikutelma: että kirja on tarkoitettu vain "sivistyneille" lukijoille, jotka osaavat ranskaa.

Samassa niteessä on kolme erillistä kirjaa. Päädyin lukemaan vain ensimmäisen.

En suosittele tätä kirjaa erityisesti kenellekään, mutta psykoanalyysiin perehtyneet, ranskaa osaavat, korkeakulttuuria harrastavat, salapoliisiromaaneista pitävät lukijat saattaisivat siitä nauttia.

Bruce Fink: Tarkastaja Canalin psykoanalyyttiset seikkailut (Teos 2013)
Alkuteos The Psychoanalytical Adventures of Inspector Canal ilmestyi 2010.

Ranska - David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali

Mies, joka keräilee kaikkea. Nainen, joka on häiritsevän seksikäs pestessään ikkunoita. Matkatoimisto valehtelijoille.

Vaimoni eroottinen potentiaali on erikoinen hupailu, eräänlainen absurdi farssi. Sen hahmot ovat karikatyyrejä ja heidän tarinansa vilisee toinen toistaan kummallisempia sattumuksia.

Minun huumorintajuuni kirja ei aivan täysin iskenyt, mutta jotkut sen oivallukset olivat mainioita. Pidin esimerkiksi valehtelijoiden matkatoimiston liikeideasta: matkojen sijaan toimisto tarjoaa kursseja, joiden osanottajat oppivat kuvailemaan sujuvasti kuvitteellisia matkojaan paikkoihin, joihin eivät ole oikeasti astuneet jalallaankaan.

Aika usein tarinaan kuuluva jatkuva liioittelu kuitenkin enemmän ärsytti kuin viihdytti.

Mitään syvällisiä ajatuksia kirja ei tosiaankaan herättänyt, vaan se oli puhdasta viihdettä. Ranskasta ja ranskalaisistakaan se ei mielestäni kertonut juuri mitään ihmeempää.

Suosittelen kirjaa absurdista huumorista pitäville lukijoille kevyeksi kesäviihteeksi.

David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali (Gummerus 2012)
Alkuteos Le Potentiel érotique de ma femme ilmestyi 2004. 

Osallistun tällä teoksella Vive la France -lukuhaasteeseen. Tämä on vasta ensimmäinen tähän haasteeseen kirjani, mutta lisää on luvassa.

Koska kyse on jo pari vuotta vanhasta kirjasta, sitä on jo ehditty käsitellä monissa blogeissa. Lue lisää esimerkiksi näistä: Oota, mä luen tän eka loppuun, Kujerruksia, Kirjainten virrassa, Kirjoihin kadonnut, Lukutuulia tai Upotus.

Norsunluurannikko - Marguerite Abouet & Clement Oubrerie: Aya - Elämää Yop Cityssä

Kolmiodraamoja, mustasukkaisuutta, salaisia kohtaamisia yössä. Villejä juhlia, kevytmielisiä päätöksiä ja niiden raskaita seurauksia. Unelmia ja karua todellisuutta.

Aya-sarjakuvat kertovat nuorison elämästä Norsunluurannikolla 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa. Nuorten huolet ovat pääasiassa länsimaisellekin lukijalle tuttuja: Miten päästä bileisiin salassa vanhemmilta? Kestääkö ystävyys, jos ystävykset ovat kiinnostuneita samasta pojasta? Miten olla mieliksi vaativalle liikemiesisälle, joka on jatkuvasti pettynyt perilliseensä? Osa murheista on sitäkin vieraampia: Mitä tehdä, jos isä lupaa tyttärensä kakkosvaimoksi kaverilleen? Onko kaapista tuleminen mahdollista kulttuurissa, jossa homoseksuaalisuutta pidetään "valkoisten juttuna, jota ei ole olemassa mustien keskuudessa"? Tämä tutun ja vieraan yhdistelmä teki mielestäni kirjoista erittäin kiinnostavia.

Naisten asema on Aya-kirjoissa olennainen teema. Päähenkilö Aya opiskelee ahkerasti ja haaveilee lääkärin ammatista mutta pelkää, että isä katkaisee uran alkuunsa pakottamalla tyttären naimisiin. Ayan ystävät Adjoua ja Bintou puolestaan juhlivat ja metsästävät miehiä. Kaikki kolme tyttöä ovat omalla tavallaan vahvoja, toimivat oman päänsä mukaan ja tavoittelevat onnea. Heidän isänsä ovat kuitenkin kasvaneet kulttuurissa, jossa mies on kuningas ja nainen nöyrä palvelijatar. Myös isät ovat keskenään hyviä ystäviä ja lukija pääsee seuraamaan keski-ikäisen miesporukan elostelua: rakastajattaria, kakkosvaimosuunnitelmia ja omien tytärten ikäisten naisten häpeämätönä iskemistä. Tyttöjen äidit eivät niele purematta miestensä toimia eivätkä alistu rooliin, joka heille miesten mielestä kuuluisi. Monet kerrat kaapin paikan määrää miesten machoilusta huolimatta lopulta äiti eikä isä.

Ayassa on paljon samaa kuin television saippuasarjoissa. Juoni rakentuu pääasiassa muutaman päähenkilön rakkauselämän monimutkaisten kiemuroiden varaan ja tarinat ovat täynnä dramaattisia käänteitä ja suuria tunteita. Kuten usein saippuasarjoissakin, koukuttavan romanttisen draaman varjolla käsitellään isoja yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Aya-albumeita on ilmestynyt tähän mennessä kuusi, joista vain ensimmäinen on suomennettu. Toivottavasti loputkin suomennetaan, sillä tarina jää aina albumin lopussa jännittävään kohtaan saippuasarjoista tuttuun tapaan. Mikäli ei malta odottaa jatko-osien suomentamista, lukemista voi jatkaa ainakin englanniksi tai alkukielellä ranskaksi. Englanniksi on jo käännetty kaikki kuusi osaa.

Itse olen tähän mennessä lukenut kolme ensimmäistä albumia, ja tämä kirjoitus perustuu niihin kaikkiin. Loputkin kolme odottavat sohvalla lukuvuoroa. Luin suomennettua ykkösosaa lukuunottamatta albumit ranskaksi. Alkukielellä lukeminen onnistui hyvin, sillä sarjakuvan repliikkien kieli ei ollut erityisen vaikeaa. Niissä ei ollut esimerkiksi sanaleikkejä tai sellaista moniulotteisuutta kuin vaikkapa Asterix-albumeissa, joiden lukeminen ranskaksi vaatii lukijalta paljon. Ayassa käytetään jonkin verran Norsunluurannikon puhekielen ilmauksia, mutta ne on selitetty kunkin albumin lopussa olevassa sanastossa.

Luin Ayasta ensimmäisen kerran Kirjavalas-blogista. Ensimmäisestä albumista on kirjoittanut myös muun muassa Mari A.

Marguerite Abouet (käsikirjoitus) & Clément Oubrerie (piirrokset): Aya - Elämää Yop Cityssä. Arktinen Banaani 2010.
Alkuteos Aya de Yopougon ilmestyi 2005.
Aya de Yopougon 2 ilmestyi 2006 ja Aya de Yopougon 3 2007.

Osallistun tälläkin blogikirjoituksella Afrikan tähti -lukuhaasteeseen. Koska vuosi lähenee loppuaan ja haasteen kehittänyt Merenhuiske antoi luvan soveltaa sääntöjä vapaasti, lasken nämä kolme Aya-albumia kolmeksi eri kirjaksi.

Botswana - Alexander McCall Smith: The Limpopo Academy of Private Detection

Yksityisetsivä Mma Ramotswe kohtaa suurimman idolinsa, etsivä Clovis Andersenin. Orpokodin johtajatar Mma Potokwani saa vastaansa rikkaan ja vaikutusvaltaisen Ditso Ditson. Korjaamon nuorempi apupoika Fanwell joutuu vanhan koulukaverinsa tähden vaikeuksiin.

Naisten etsivätoimisto numero 1 -sarjan kolmastoista osa pitää kiinni aiemmista kirjoista tutuista perinteistä. Mma Ramotswe nauttii runsain mitoin rooibosteetä, apulaisetsivä Mma Makutsi mainitsee aina tilaisuuden tullen menestyksestään Botswanan sihteeriopiston päättökokeissa ja molemmat siteeraavat Clovis Andersenin yksityisetsiväoppaan opinkappaleita. Mma Ramotswen mies, autokorjaamonomistaja J. L. B. Matekoni joutuu kantamaan huolta apupojistaan. Mma Makutsin mies Phuti Radiphuti yrittää opetella pitämään puoliaan.

Sarjassa on jo ilmestynyt niin monta kirjaa, että samojen elementtien toistuminen aina uudelleen alkaa tavallaan tuntua vähän puuduttavalta. Toisaalta se kuitenkin kuuluu asiaan ja sopii sarjan tyyliin. Naisten etsivätoimisto numero 1 -kirjoihin on ihanaa uppoutua silloin, kun oma elämä tuntuu stressaavalta ja sen vastapainoksi kaipaa leppoisaa luettavaa. Niitä lukiessa voi luottaa siihen, että hyville käy hyvin ja pahat saavat palkkansa, että asiat järjestyvät ja kaikki kääntyy lopuksi parhain päin.

Sarjalla on paljon uskollisia lukijoita, mutta on myös monia, joita niiden tyyli ärsyttää. Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään, mutta ymmärrän hyvin myös jälkimmäisen kannan. Sarjan hahmojen maailmankuva on lapsellisen mustavalkoinen ja he toistelevat itsestäänselvyyksiä. He käyvät paljon rutiininomaisia keskusteluja, joissa ei vaihdeta minkäänlaista uutta tietoa, vaan joiden tarkoitus on pelkästään luoda yhteishenkeä puhujien välille.

Tyylissä on silti jotain vapauttavaa ja ilahduttavaa. Ensimmäisiä kirjoja lukiessani nauroin paljon. Myöhemmin tyyli kävi jo niin tutuksi, ettei se enää varsinaisesti naurattanut, mutta sen sijaan se toi kodikkaan olon. Oma elämäni on muuttunut moneen kertaan sen jälkeen, kun aikoinaan luin sarjan ensimmäisen kirjan, mutta Mma Ramotswella on yhä aivan yhtä perinteinen ruumiinrakenne kuin silloin ja aivan yhtä hyvä sydän. Siitä on iloa sellaisina hetkinä, kun kaipaan jotain oikein tuttua ja turvallista.

The Limpopo Academy of Private Detection ei mielestäni alkanut erityisen hyvin. Kirjan alussa pohdittiin yksinkertaistavan moralisoivasti sitä, miten puhdas omatunto saa ihmisen nukkumaan yönsä hyvin. Sen jälkeen tarina kuitenkin pääsi vauhtiin, ja kokonaisuudessaan kirja oli varsin onnistunut. Clovis Andersenin hahmon tuominen mukaan tarinaan oli toimiva ratkaisu: hahmo oli tavallaan aiemmista kirjoista tuttu, mutta toisaalta silti uusi ja kiinnostava.

Olen lukenut viime aikoina aika paljon afrikkalaista kirjallisuutta, ja se sai minut miettimään, minkälaisen kuvan Mma Ramotswe -kirjat antavat Afrikasta. Alexander McCall Smith tarkastelee Botswanaa tavallaan afrikkalaisin silmin mutta toisaalta silti ulkopuolisen näkökulmasta. Hän on syntynyt 40-luvun Rhodesiassa (nykyisessä Zimbabwessa) mutta elänyt suurimman osan elämästään Skotlannissa. Hänen nuoruutensa Rhodesiassa mustat ja valkoiset eivät olleet tasa-arvoisia, ja hänen valkoinen ihonsa vaikutti varmasti vahvasti siihen, minkälaisen kuvan Afrikasta ja afrikkalaisista hän lapsuudessaan muodosti. Botswanassa hän on asunut kolmisen vuotta 80-luvulla.

Jotkut ovat varmasti sitä mieltä, että McCall Smithin botswanalaiset henkilöhahmot ovat liian lapsellisia. Koska hän ei itse kuulu tswana-heimoon, joku voi ajatella, että hänen luomiensa motswana-hahmojen yksinkertaisuus on loukkaavaa ja osoittaa hänen suhtautuvan tswanoihin pilkallisesti tai vähättelevästi. Itse en kuitenkaan pidä hänen kirjojaan pilkkaavina. Niistä välittyy mielestäni selvästi, että kirjoittaja suhtautuu luomiinsa hahmoihin lämmöllä ja rakkaudella. Silti en voi olla miettimättä, onko McCall Smithin suhtautuminen botswanalaisiin jossain määrin isällistä ja sitä kautta alentuvaa. Siihen kysymykseen minulla ei ole vastausta. Vaikka olen käynyt Botswanassa, en päässyt tutustumaan paikallisiin niin hyvin, että pystyisin arvioimaan, missä määrin McCall Smithin kuvaama yksinkertaisuus perustuu todellisten tswanojen kulttuuriin.

Naisten etsivätoimisto numero 1 -kirjojen välittämä kuva Afrikasta on varsin samanlainen kuin Gaile Parkinin Kigalin kakkukauppa- ja Kigalin kakkukauppa muuttaa -kirjojen, joiden päähenkilöt ovat tansanialaisia. Myös Gaile Parkin on valkoinen afrikkalainen, mutta hän on nuorempaa sukupolvea kuin McCall Smith ja asunut eri puolilla Afrikkaa. Ehkäpä molempien kirjailijoiden kuvaama mutkattomuus on kuitenkin lopulta omanlaisensa totuuteen pohjautuva Afrikan kuva, vaikka se tietenkin onkin vain yksi monista.

Alexander McCall Smith: The Limpopo Academy of Private Detection (Abacus 2013)
Teos ilmestyi ensimmäisen kerran kovakantisena 2012.
Kirja ilmestyy suomeksi Otavan kustantamana kesällä 2014 nimellä Limpopon yksityisetsiväkoulu.

P.S. Osallistun tälläkin kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen.

Intia - Tarquin Hall: Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus

Itserakas, hieman naurettava mutta silti sympaattinen yksityisetsivä on tuttu hahmo monista salapoliisiromaaniklassikoista. Tarquin Hall on yhdistellyt kiinnostavalla tavalla tuttuja ja eksoottisia ainesosia sijoittamalla vanhan kaavan mukaisen päähenkilön nyky-Intiaan.

Viisikymppinen yksityisetsivä Vish Puri on turhantärkeä mutta hyväntahtoinen mies, joka yrittää omalta pieneltä osaltaan tehdä maailmasta paremman. Hänen etsivätoimistonsa keskittyy pääasiassa järjestettyjen avioliittojen puolisoehdokkaiden taustojen penkomiseen, mutta aina välillä vastaan tulee haastavampiakin arvoituksia. Kadonneen palvelijattaren tapauksessa hänen asiakkaanaan on korruptiota vastaan taisteleva lakimies, jota syytetään palvelijattaren raiskauksesta ja murhasta. Puri uskoo asiakkaansa syyttömyyteen ja yrittää selvittää, mitä palvelijattarelle todella tapahtui.

Kirjan henkilöt vertaavat Puria usein Sherlock Holmesiin mutta jostain syystä eivät koskaan Hercule Poirotiin, vaikka Puri muistuttaa Porotia huomattavan paljon. Ehkäpä Hall ei ole halunnut alleviivata liikaa intertekstuaalisuutta Agatha Christien kirjoihin, koska lukija tulee sitä varmasti ajatelleeksi muutenkin. Puri ei pidä Holmes-kommenteista lainkaan vaan korostaa, että etsivä- ja vakoilutoiminnan perusperiaatteet ovat alun perin intialaisten kehittämiä. Hän on ylpeä ollessaan osa yli kaksituhatvuotista intialaisen tiedusteluperinteen jatkumoa.

Tarquin Hall on britti, mutta hän asuu nykyään Intiassa, ja Kadonneen palvelijattaren tapaus on hyvin korostetusti kirja Intiasta. Sen sivuilla vilisee viittauksia maan ruoka- ja tapakulttuuriin sekä nyky-Intian eri yhteiskuntaluokkien ongelmiin. Paikallisväriä tuovat myös hindin- ja urdunkieliset sanat ja ilmaukset, joiden merkitykset on selitetty opuksen lopussa olevassa sanastossa.

Jatkuvat Intia-viittaukset vaikuttavat paikoin vähän tarkoitushakuisilta. On kuin Hall olisi tehnyt ensin listan ilmiöistä, joita haluaa kirjassa käsitellä, ja sijoitellut sitten tuloerojen kauhistelua sivulle 16, saastumisen suremista sivulle 50 ja niin edelleen. Annan kuitenkin pienen tarkoitushakuisuuden mielelläni kirjailijalle anteeksi siitä hyvästä, että hän onnistuu tuomaan kevytlukuisessa, viihdyttävässä kirjassa esiin niin monia 2000-luvun intialaisen yhteiskunnan piirteitä.

Alkuvuodesta suomeksi ilmestynyt Kadonneen palvelijattaren tapaus on Vish Puri -sarjan ensimmäinen kirja. Englanniksi sarjasta on ilmestynyt tähän mennessä kolme osaa ja suomeksikin kaksi. Pidin kirjasta sen verran paljon, että luen varmastikin ennen pitkää muutkin osat. Suosittelen sarjaa kaikille, jotka pitävät sekä lukumatkoista että vanhan ajan tyylisistä dekkareista, joissa ei mässäillä väkivallalla ja lukija voi luottaa siihen, että hyville ihmisille käy hyvin.

Tarquin Hall: Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus (Gummerus 2012)
Alkuteos The Case of the Missing Servant ilmestyi 2009.