Ranska/Intia - Richard C. Morais: Herkullinen elämä

Nuori mies, jolla on poikkeuksellisen herkkä makuaisti. Katkeroituva huippukokki, jolle kolmas Michelin-tähti saattaa jäädä ikuisiksi ajoiksi vain haaveeksi. Järkyttävä tragedia, joka muuttaa kokonaisen perheen elämän peruuttamattomasti.

Herkullinen elämä on kirja rakkaudesta ruokaan ja makuihin. Se on myös tarina intialaisperheestä, joka pakenee traumaattisia muistoja Eurooppaan. Perheenjäsenet päätyvät etsimään itseään Ranskalaiseen pikkukylään, jossa heidän perustamansa intialainen ravintola herättää paikallisissa asukkaissa monenlaisia tunteita.

Muutto Ranskaan tarjoaa aivan uudenlaisia mahdollisuuksia erityisesti kirjan päähenkilölle Hassanille, joka päätyy tavoittelemaan ranskalaisen huippukokin uraa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat alussa Intiaan, mutta intialaista kulttuuria keskeisemmäksi nousee pian ranskalainen kulttuuri. Lukija pääsee kurkistamaan ranskalaisten huippukokkien maailmaan, jossa harjoitellaan ahkerasti ja kurinalaisesti ja tehdään työtä ankarasti. Erinomaisuuteen vaaditaan paitsi luovuutta ja oivalluksia myös vuosien raskasta raatamista.

Suosittelen kirjaa ruuanlaitosta ja ruokakulttuureista kiinnostuneille lukijoille.

Richard C. Morais: Herkullinen elämä (Bon-pokkarit 2014)

Alkuteos The Hundred-Foot Journey ilmestyi 2008.

Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 2012.

Ranska - Katherine Pancol: Mimmit 1

Koko kylän palvoma sankari, joka kotinsa seinien suojassa pahoinpitelee vaimoaan ja tytärtään. Rakastava puoliso ja isä, joka joutuu pakenemaan rakkaansa menneisyyden haamuja. Räikeänpunainen nallekarhu, jonka merkityksen vain yksi ihminen ymmärtää.

Mimmit-trilogian ensimmäinen osa ilahduttaa Pancolin aiempien kirjojen ystäviä jatkamalla Krokotiilin keltaisista silmistä ja sen jatko-osista tuttujen hahmojen tarinaa. Nimenomaan heistä kiinnostuneelle lukijalle se voi kuitenkin tuottaa pettymyksen, sillä valtaosa kirjasta on omistettu aivan uusille tuttavuuksille.

Katherine Pancol on yksi suosikkikirjailijoistani ja Mimmit 1 oli odotusteni mukainen lukunautinto. Pancolin henkilöhahmot ovat mielestäni todella taitavasti rakennettuja: ihana sekoitus rakastettavia ja raivostuttavia piirteitä, moniulotteisia, monimutkaisia, persoonallisia tyyppejä, joiden elämästä tekee mieli lukea aina vain lisää. He analysoivat itse omaa käytöstään ja elämänfilosofioitaan tavalla, joka minua kiinnostaa kovasti. Samaistun heihin helposti ja löydän samaistuttavia piirteitä jopa keskenään täysin erilaisista hahmoista.

Pancolin kirjoissa on mielestäni yksi iso heikkous, joka häiritsi myös Mimmien ensimmäisen osan lukemista: hän ei osaa esitellä uusia hahmoja koukuttavasti. Kun aikoinaan aloin lukea Krokotiilin keltaisia silmiä, kirja jäi aluksi minulta pitkäksi aikaa kesken. Kun tartuin kirjaan uudelleen ja luin sinnikkäästi eteenpäin, kesti monta kymmentä sivua päästä hahmoihin ja tarinaan sisään. Sitten se kuitenkin yhtäkkiä tapahtui ja luin loput paksusta kirjasta ahnaasti ahmien. Jatko-osissa samaa ongelmaa ei ollut, koska hahmot olivat jo entuudestaan tuttuja.

Mimmien ensimmäisessä osassa törmäsin samaan ongelmaan. Kirja alkoi edellisestä trilogiasta tutuilla Hortensella ja Garylla, joiden romanssin uusista käänteistä luin innolla. Seuraavassa luvussa hypättiin kuitenkin kokonaan uuteen tarinaan. Maatilalla asuva, romurauta-alan yrityksessä työskentelevä Stella ja hänen poikansa eivät aluksi jaksaneet kiinnostaa minua ollenkaan. Stellan arkisia aamutoimia kuvattiin pitkästi ja minusta tylsästi. Hänen elämänsä kiinnostavia puolia ei tuotu vielä siinä vaiheessa esiin oikeastaan ollenkaan. Kun vielä huomasin Stellaa käsittelevien lukujen kattavan valtaosan ykkösniteen sivumäärästä, lannistuin kokonaan. Kirja jäi kesken moneksi viikoksi.

Kun palasin Mimmien ääreen ja kahlasin läpi Stellan tarinan alun, hänenkin elämästään ja persoonastaan alkoi paljastua koko ajan kiinnostavampia asioita, ja kohta olin aivan yhtä innoissani hänestä ja hänen perheestään kuin vanhoista tutuista hahmoista.

En ole ainoa, joka kokee näin. Olen suositellut Krokotiilin keltaisia silmiä monille ystävilleni, mutta osa heistä ei ole jaksanut lukea sitä niin pitkälle, että tarina olisi imaissut heidät mukaansa. Minusta on todella outoa, että lukuisille kielille käännetyissä menestyskirjoissa on noin ilmeinen heikkous, eikä sitä saada edes kustannustoimittajan avulla korjattua.

Jonkin verran ihmettelin myös Mimmien rakennetta. Toisin kuin Krokotiilin keltaiset silmät ja sen jatko-osat, Mimmit-trilogian kirjat eivät varsinaisesti ole itsenäisiä teoksia. Niiden nimet ovat Mimmit 1, 2 ja 3 ja ne ilmestyivät alkukielellä vain kuukauden välein toisistaan. Suomeksi Mimmit 1 ilmestyy lokakuun alussa. En ole vielä kuullut, kuinka nopealla aikataululla Bazar aikoo julkaista loput osat.

Mimmit 1 on Stellan ja hänen perheensä osalta varsin eheä kokonaisuus. Heidät esitellään, heidän tarinaansa paljastetaan vähä vähältä ja kirja loppuu käänteeseen, joka tuo kertomukseen eräänlaisen välipäätöspisteen: vaikka on selvää, että jatkoa seuraa, siinä kohtaa on loogista pitää hengähdystaukoa ja jäädä odottamaan seuraavaa kirjaa. Sen sijaan aiemmista kirjoista tuttujen Hortensen, Garyn, Josephinen, Zoen, Shirleyn ja Philippen elämästä Mimmien ykkösosa kertoo vain pienen palasen, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.

Pancol kertoo kirjan jälkisanoissa, ettei alun perin aikonut ottaa vanhoja tuttuja hahmoja lainkaan mukaan uuteen kirjaansa. Hänen oli tarkoitus kirjoittaa perheväkivallasta Stellan ja hänen perheensä kokemusten kautta. Hän alkoi kuitenkin kuulla Hortensen äänen, ja tämä halusi kertoa hänelle kuulumisiaan. Sitten ääneen puhkesivat myös Hortensen perheenjäsenet, ja he vain päättivät sekaantua tekeillä olevan kirjan tarinaan. Ehkä tämä selittää sen, että Josephine, Hortense ja muut tutut esiintyvät Mimmit 1:ssä ikään kuin vain vierailevina tähtinä.

Joku voisi epäillä Pancolia laskelmoinnista ja todeta kyynisesti, että Mimmit 1 myy paremmin, kun se vetoaa edellisen trilogian ystäviin kertomalla Josephinen ja hänen perheensä kuulumisia. Minun on kuitenkin helppo uskoa, että Pancol koki Josephinen perheen tunkeutuvan uuteen kirjaansa sillä tavoin, kuin hän jälkisanoissa kuvaa. Josephine ja hänen läheisensä ovat tulleet minullekin niin tutuiksi, että mietin välillä heidän elämäänsä samalla tapaa kuin vanhojen ystävien; voin vain kuvitella, miten läheisiä ja rakkaita he ovat heidät luoneelle kirjailijalle.

Yhtä kaikki Mimmit 1 on vaikuttava ja hieno teos. Se kuvaa koskettavasti ja uskottavan inhimillisesti sitä, miten väkivaltainen mies voi murtaa vähä vähältä vaimonsa itsetunnon, saada älykkään naisen luulemaan itseään vähä-älyiseksi ja alistaa uhrinsa niin täydellisesti valtaansa, ettei tämä näe tilanteestaan minkäänlaista ulospääsytietä.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka arvostavat moniulotteisia, analyyttisiä henkilöhahmoja.

Lopuksi vielä varoituksen sana: Bazar on jostain syystä päättänyt kirjoittaa Mimmien suomenkielisen laitoksen takakansitekstiin todella pahoja juonipaljastuksia. Sama teksti on Bazarin sivuilla ja nettikirjakaupoissa, joissa Mimmit 1 on jo ennakkomyynnissä. Tekstiä ei missään tapauksessa kannata lukea, jos ei halua tietää etukäteen kirjan juonen pääkohtia aina loppuhuipennusta myöten.

Katherine Pancol: Muchachas 1 (Albin Michel 2014)

Kirja ilmestyy suomeksi 1.10. nimellä Mimmit 1 (Bazar 2014)

Katso suomenkielisen teoksen kansikuva täältä, mutta älä lue esittelytekstiä, jos et halua ratkaisevan olennaisia juonipaljastuksia.

Osallistun tällä teoksella Vive la France -lukuhaasteeseen. Olen nyt lukenut kaksi ranskalaista kirjaa ja ansainnut Ranskan lippuuni sinisen raidan.

Espanja - Ben Lerner: Leaving the Atocha Station

Nuori amerikkalainen runoilija, joka irrottautuu todellisuudesta elämällä vieraan kielen keskellä. Kaunis nainen, joka runoilijan silmissä tuntuu joka hetki kääriytyvän uuteen kankaaseen tai purkautuvan kangaskääreestä. Älykäs kääntäjä, joka ei tunne juuri lainkaan työssäkäyviä ihmisiä. Huumeita, mielialalääkkeitä ja ulkopuolelta havainnoituja "syviä taidekokemuksia".

En lähtökohtaisesti suosi kirjoja, joissa maata tai kaupunkia tarkastellaan ulkomaalaisen silmin. Kun haluan nähdä jonkun paikan ulkomaalaisen katsomana, matkustan sinne mieluiten itse. Lukumatkoilta kaipaan nimenomaan paikallista näkökulmaa, mahdollisuutta yrittää ymmärtää paremmin minulle vieraan maan kulttuuria ja ajattelutapoja. Leaving the Atocha Station kiinnosti minua siitä huolimatta, sillä olen kirjan päähenkilön Adamin tavoin itsekin elänyt ulkomaalaisena Madridissa. Kirja toi mieleen muistoja niiltä ajoilta, ja oli hauskaa verrata Adamin kokemuksia kaupungista omiini.

Kirjan suurin viehätys oli kuitenkin aivan muussa kuin tapahtumapaikassa. Ben Lerner on runoilija samoin kuin hänen proosateoksensa minäkertoja Adam, ja nautin kovasti Adamin persoonallisesta, runoilijamaisesta tavasta hahmottaa maailmaa. Koin jatkuvasti, että kertoja kiinnitti kuvailemissaan tilanteissa huomiota aivan eri asioihin kuin itse olisin kiinnittänyt, jos olisin ollut läsnä havainnoimassa niitä itse. Se tuntui virkistävältä ja teki arkistenkin asioiden kuvauksista mielenkiintoisia.

Kirja oli hauska ja sen huumori oli älyllistä, hauskuutta joka syntyy siitä, että asiat esitetään oivaltavasti yllättävässä valossa.

Mietin alusta alkaen, viittaako kirjan nimi Atochan aseman vuoden 2004 tuhoisaan terrori-iskuun. Adam ei missään vaiheessa mainitse, mikä vuosi on meneillään, joten siitä ei voinut päätellä mitään. Kun Adam ja hänen tyttöystävänsä menivät asemalle, jännitin heidän puolestaan. Mutta koska en pidä juonipaljastuksista, jätän kertomatta, viittaako nimi pommi-iskuun vai ei. Siitä olen kirjan luettuani vakuuttunut, että nimen on tarkoitus saada lukija pohtimaan asiaa.

Vieraat kielet ja niiden opiskeleminen ovat sydäntäni lähellä, joten pidin kovasti myös siitä, että yksi Leaving the Atocha Stationin keskeinen teema on vieraan kielen keskellä eläminen. Kirjan alussa Adam ei vielä osaa espanjaa kovin hyvin, mutta hän viettää siitä huolimatta aikaa yksinomaan espanjankielisessä seurassa. Hänen runoilijanmielensä saa paljon irti siitä, ettei hän ymmärrä kuin osia kuulemastaan:

"Kuulin katujen ja kuukausien nimiä; jonkin listan, luultavasti kirjoista tai lauluista; vaikeita aikoja tai huonoa säätä, maininnan aikakaudesta, sedästä, muutoksesta, kesään liittyvän analogian, jotain punaisen auton ostamisesta ja/tai kolaroimisesta. Muodostin hänen puheestaan useita tarinoita, muodostin ne kaikki samanaikaisesti, joten hänen puheensa ei oikeastaan jäänyt minulta ymmärtämättä vaan ennemminkin ymmärsin sen sointuina, ymmärsin sanojen moninaisuutena. -- Tämä mahdollisuus viipyillä mahdollisten merkitysten keskellä, antaa niiden sekoittua ja erkaantua toisistaan kuin aallot, luopua kolmannen poissuljetun laista kun kuuntelin espanjaa - se merkitsi projektissani läpimurtoa, uutta vaihetta" (Käännös omani)

Adamilla on valtava tarve vaikuttaa muiden silmissä kiinnostavalta ja hän manipuloi ihmisiä tietoisesti. Se puoli hänestä saa paljon irti hänen puutteellisesta kyvystään ilmaista omia ajatuksiaan vieraalla kielellä. Kun sen yhdistää runoilijanmaineeseen, on helppo vaikuttaa syvälliseltä:

"Kun kävelimme Reina Sofian taidemuseossa, minulla oli tapana reagoida näkemiimme maalauksiin taivuttamattomilla lauseilla tai lauseenpalasilla, jotka hän laajensi ja ketjutti vaikuttaviksi huomioiksi -- Valokuvata maalausta, minä sanoin pilkallisen arvoituksellisesti, kun katselimme turisteja Guernican edessä, ja sitten katselin hänen kasvojaan, kun lausumani laajeni pohdinnoiksi taiteesta teknologisen toistettavuuden aikakaudella." (Käännös omani)

Harva kieltenopiskelija varmaankaan osaa nauttia Adamin lailla puutteellisesta kielitaidostaan, mutta hänen kuvauksiinsa vieraskielisen keskustelun seuraamisesta alkeellisella kielitaidolla voivat varmasti lähes kaikki samaistua:

"Hän kertoi omistavansa gallerian tai olevansa töissä galleriassa Salamancassa -- ja että hänen veljensä tai poikaystävänsä joko oli kuuluisa valokuvaaja tai myi kuuluisia valokuvia tai oli kuuluisa kameraoperaattori." (Käännös omani)

Minua ei kuitenkaan lakannut häiritsemästä se, että Ben Lerner ei ilmeisesti osaa espanjaa. Hänen kuvittelemansa espanjankieliset keskustelut, jotka Adam mukamas kääntää parhaan kykynsä mukaan englanniksi, eivät vaikuta espanjaa osaavan korvissa alkuunkaan espanjasta englanniksi käännetyiltä. Adamin tekemät käännösvirheet eivät ole uskottavia eivätkä lauseiden rakenteet ja ilmaukset ole sellaisia, joita vajavaisesta käännöksestä syntyisi. Kaikkein paljastavin oli kohtaus kirjan lopulla, jossa espanjaa jo varsin sujuvasti osaava Adam pohtii, puhuiko hänen kaksikielinen ystävänsä englantia vai espanjaa sanoessaan pelkästään "Ei". Vaikka englannin "no" ja espanjan "no" näyttävät kirjoitettuna samanlaisilta, niiden ääntämys on niin erilainen, ettei moinen kysymys tulisi molempia kieliä edes alkeellisesti osaavalle edes mieleen.

Yhtä kaikki pidin kirjasta ja suosittelen sitä lukijoille, jotka nauttivat eivätkä ärsyynny runomaisen vaikeaselkoisesta, asioita epätyypillisessä valossa tarkastelevasta kertojanäänestä.

Ben Lerner: Leaving the Atocha Station (Granta Books 2013)

Kovakantinen alkuteos julkaistiin 2011.

Saksa - Rhidian Brook: Talo Elben rannalla

Orpopoika, joka kuulee yhä pommituksissa kuolleen äitinsä äänen. Brittieversti, joka yrittää pelastaa saksalaiset. Arkkitehti, joka on lakannut etsimästä kadonnutta vaimoaan. Teinityttö, joka takertuu Hitlerin oppeihin, kun ei saa elämältä mitään muutakaan.

Toinen maailmansota on juuri päättynyt ja Saksa on jaettu neljään vyöhykkeeseen brittien, ranskalaisten, amerikkalaisten ja neuvostoliittolaisten kesken. Hampuri on pommitusten jäljiltä raunioina. Töitä on vaikea saada, koulut ovat suljettuja. Raunioiden purkutöihin osallistumisesta saa palkaksi ruokakuponkeja, ja se on monelle ainoa tapa saada edes jotain syötävää.

Kaikille pula-ajat eivät kuitenkaan merkitse jatkuvaa näläntunnetta vaan sitä, että ginin sekaan ei saa vermuttia eikä edes everstin vaimo saa puolustusvoimilta sherrylaseja. Sotasankarin poika kiusaantuu siitä, miten ahnaasti hänen kotiopettajansa ahmii viimeisenkin murusen hänelle kartanossa tarjotusta kakkupalasta.

Hyvä- ja huono-osaisia yhdistää kuitenkin se, ettei mikään ole ennallaan. Omaa elämää on vain pakko yrittää jatkaa miten parhaiten taitaa, vaikka koko maailma tuntuu tulleen hulluksi.

Talo Elben rannalla kertoo muutaman ihmisen yrityksestä jatkaa elämäänsä sodan jälkeen. Sodan aiheuttamat poikkeukselliset surut sekoittuvat meille rauhan aikana eläneille tutumpiin, arkisempiin murheisiin ja ilonaiheisiin.

Kirja tempaisi minut mukaansa alusta alkaen. Kuten tätä blogia seuraavat tietävätkin, pidän kirjoista, joissa kuvataan pienen ihmisen yrityksiä elää arkea jonkin suuren ja mullistavan keskellä. Toisen maailmansodan jälkeinen Saksa on minusta erittäin kiinnostava tapahtumapaikka parisuhteista ja perheistä kertovalle kirjalle. Myös kirjan henkilöhahmot herättivät mielenkiintoni heti alussa ja onnistuivat pitämään sen yllä viimeiselle sivulle saakka.

Rhidian Brook on britti ja hänen näkökulmansa Toisen maailmansodan jälkeiseen Saksaan sen mukainen. Kirjan päähenkilöt ovat Hampuriin muuttava brittieversti Morgan, hänen vaimonsa ja heidän poikansa, ja asioita tarkastellaan paljon näiden kolmen näkökulmasta. Loput keskeisistä hahmoista ovat kuitenkin saksalaisia. Morganit päätyvät jakamaan suuren kartanon saksalaisen arkkitehdin ja tämän teini-ikäisen tyttären kanssa ja perheiden elämät kietoutuvat yhteen monin tavoin. Välillä maailmaa tarkastellaan myös lähistöltä talon vallanneiden orpopoikien näkökulmasta.

Lukisin mielelläni jonkun saksalaisen kirjailijan kirjoittaman, samaan aikaan ja paikkaan sijoittuvan romaanin. Näkökulma olisi varmasti jossain määrin toisenlainen. Kuulen mielelläni lukuvinkkejä, jos jollekulle tulee sopiva teos mieleen.

Rhidian Brook: Talo Elben rannalla (Otava 2014)
Englanninkielinen alkuteos  The Aftermath ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Sveitsi - Hermann Hesse: Arosusi

Tämä lukukokemus oli minulle monella tavalla erilainen kuin mihin olen tottunut.

Luen useimmiten uutuuskirjoja tai korkeintaan muutaman vuoden vanhoja teoksia. Olen toki lukenut vuosien varrella paljon muutakin, mutta tällä vuosituhannella kirjoitetut kirjat houkuttelevat minua selvästi eniten. Pidän siitä, mihin suuntaan kirjallisuus on vuosisatojen saatossa muuttunut. Pidän monista kerronnan keinoista ja tavoista, jotka on keksitty vasta hiljattain. Pidän siitä, että nykykirjailija on tiennyt joutuvansa käymään ankaraa kilpailua lukijan huomiosta ja tehnyt siksi kaikkensa, jotta kirja tempaisisi minut mukaansa.

Arosusi on ilmestynyt vuonna 1927, maailmansotien välissä. Sen kieli ja rakenne paljastavat heti, että sen kirjoittamisesta ja suomentamisesta on kulunut kymmeniä vuosia. Sen tyyli on aivan toisenlainen kuin tämän vuosituhannen kirjojen.

Usein sellainen häiritsee minua. Usein vanhojen kirjojen tapa kuvata ihmisiä on sellainen, etten oikein saa tarttumapintaa henkilöhahmoihin. He jäävät minulle etäisiksi, en pysty samaistumaan heihin, en tunne saavani otetta heidän ajatusmaailmastaan.

Arosusi on kuitenkin niin hyvä kirja, ettei sen vanhanaikaisuus painanut vaa'assa höyhenen vertaa.

Kirjan päähenkilö tuli suorastaan pelottavan lähelle. En samaistunut häneen itse, mutta hänestä lukiessani peilasin hänen kauttaan jatkuvasti useampaakin läheistäni, ihmisiä joilla on elämässäni todella suuri merkitys. Vaikka Arosusi sijoittuu sotienväliseen aikaan, päähenkilön ajatukset ja kokemukset eivät olleet vanhentuneet tippaakaan. Kirja olisi yhtä hyvin voinut kertoa jostakusta oman lähipiirini ihmisestä, ikätoveristani, kuin 1920-luvulla elävästä viisikymppisestä miehestä.

Arosusi herätti valtavasti ajatuksia, joita täytyisi sulatella paljon pidempään ennen kuin pystyisin kirjoittamaan niistä. Haluan kuitenkin julkaista tämän blogitekstin jo nyt, sillä tahdon osallistua kirjabloggaajien Vanhan kirjan päivään. Päivän tarkoituksena on tuoda yhteisellä tempauksella esiin sitä, että hyvä kirja ei vanhene. Kirjakaupoista kirjat katoavat nopeasti, mutta onneksi vanhoja kirja-aarteita on mahdollista saada käsiinsä kirjastoista, antikvariaateista, ystävien hyllyistä ja tietenkin myös omista kokoelmista.

Vaikka luenkin mielelläni uutuuksia, pidän Vanhan kirjan päivän sanomaa hyvin tärkeänä. Omien suosikkikirjojen lukeminen aina uudelleen eri ikäkausina ja eri elämäntilanteissa voi olla todella antoisaa. Omien isovanhempien, vanhempien tai ystävien suosikkeja lukemalla puolestaan voi tutustua rakkaisiinsa uudella tavalla.

Arosusi on erinomainen esimerkki siitä, että hyvä kirja kestää aikaa.

Hermann Hesse: Arosusi (kymmenes painos, WSOY 1991)
Alkuteos Der Steppenwolf ilmestyi 1927. Suomeksi kirja ilmestyi ensi kertaa 1952.

Espanja - Lucía Etxebarria: Lo verdadero es un momento de lo falso

Mies, joka ei koskaan lakannut kaipaamasta kuollutta äitiään. Nainen, jonka kilpailuvietti vääristi kaikki hänen parisuhteensa. Poikabändi, jossa yksi osasi soittaa, yksi sanoittaa ja yksi hurmata yleisön.

27-vuotias rokkitähti Pumuky on kuollut. Salapoliisin roolissa on lukija, jolle Pumukyn ystävät ja tuttavat vuorotellen kertovat oman käsityksensä tapahtumista. Ampuiko tähti itsensä? Ammuttiinko hänet? Vastaus jää lukijan itsensä pääteltäväksi.

Yleensä minua ärsyttää suunnattomasti, jos murhamysteerin murha ei selviä kirjan lopussa. Lo verdadero es un momento de lo falso ei kuitenkaan missään vaiheessa tuntunut varsinaisesti murhamysteeriltä. Jollakin tapaa oli helppo arvata, ettei Pumukyn kuolemaan liittyviin kysymyksiin koskaan saataisi vastausta.

Pumukyn kuolemaa enemmän minua kiinnosti hänen elämänsä, ja siihen liittyviin kysymyksiin kirja antoi vastaukset. Se kertoi myös monen hänen läheisensä tarinan, ja monet tarinoista olivat mielestäni erittäin kiinnostavia. Henkilöhahmoissa oli särmää ja halusin tietää, mitä heille tapahtuisi.

Pumuky ja hänen ystävänsä ovat kotoisin Madridista, joka on minunkin vanha kotikaupunkini. Kirjassa on joitain viittauksia madridilaisiin paikkoihin, mutta kovin olennaisia ne eivät ole. Tapahtumapaikka tai -maa tai sen kulttuuri eivät ole Lo verdadero es un momento de lo falsossa keskeisiä.

Kirjan nimi on sitaatti filosofi Guy Debordilta. Suomeksi sen voisi kääntää esimerkiksi Totuus on yksi valheellisuuden hetki. Se on yksi monista sitaateista, joita Pumukyn bändi Sex & Love Addicts heijastaa taustalleen esiintyessään. Yhteiskuntatieteitä opiskellut Mario tulkitsee kirjassa sitaatin viittaavan siihen, että ihmiset elävät nykyään tiedotusvälineiden välittämien kuvien kautta asioita, jotka ennen koettiin itse. Hän sanoo lukijalle käyvän samoin Pumukyn kanssa: "Jokainen kertoo teille oman totuutensa, palasia omasta totuudestaan, mutta kun yhdistätte palaset, kuin tilkkutäkin tilkut, saatte väistämättä lopputulokseksi valheellisen tarinan, tai parhaassa tapauksessa jotain, mikä muistuttaa totuutta yhtä paljon kuin mosaiikkimuotokuva esikuvaansa."

Kirja on siis meta-analyyttinen: sen henkilöhahmot analysoivat kirjaa ja jopa sen nimeä ääneen lukijalle. Kovin paljon tällaista analyysiä ei kuitenkaan ole.

Kirjassa on jonkin verran yhteiskunnallista tasoa, mutta pääasiassa se on vetävästi kirjoitettu tarina persoonallisista, kiinnostavista ihmisistä ja heidän sotkuisista ihmissuhteistaan.

Valitettavasti Lucia Etxebarrian kirjoja ei ole käännetty suomeksi eikä edes englanniksi. Joitakin hänen teoksiaan on ilmestynyt ruotsiksi, mutta tietääkseni Lo verdadero es un momento de lo falsoa ei ole käännetty sillekään kielelle.

Lucía Etxebarria: Lo verdadero es un momento de lo falso (punto de lectura 2012)
Alkuteos ilmestyi samalla kielellä 2010.

Osallistun tällä kirjalla ¡Hola, español! -lukuhaasteeseen. Olen nyt lukenut kaksi alun perin espanjaksi kirjoitettua kirjaa, joista toinen on espanjalainen ja toinen latinalaisamerikkalainen, joten haaste on suoritettu. Lisäys 1.4.: Tajusin, että olen itse asiassa lukenut haasteaikana kolmannenkin tähän haasteeseen sopivan kirjan, vaikka en siitä blogatessani vielä tiennyt tästä haasteesta. Osallistun siis haasteeseen tällä kirjalla, salvadorilaisen Horacio Castellanos Moyan La Diabla en el espejo -teoksella ja perulaisen Mario Vargas Llosan Julia-tädillä ja käsikirjoittajalla.

Italia - Lirio Abbate: Mafian naiset

Jos vaimo pettää vankilassa olevaa miestään, hänet tapetaan. Jos leskinainen rakastuu, hänet tapetaan. Jos nainen kertoo mafian salaisuuksia poliisille, hänet tapetaan.

Mafiasta kirjoittava italialainen toimittaja Lirio Abbate on koonnut kirjaksi tietojaan Calabrian Ndrangheta-mafiasta. Kirjan pääteema on naisten asema mafiaperheissä, ja valtaosa kirjasta kertoo mafiaperheisiin syntyneiden tai niihin avioliiton kautta joutuneiden naisten elämäntarinoita.

On vaikea käsittää, että nykyaikana ja EU:n alueella on paikkoja, joissa eletään Abbaten kuvaamalla tavalla. Kunniaan liittyvä väkivalta mielletään Euroopassa usein vain Euroopan ulkopuolisiin kulttuureihin liittyväksi asiaksi, mutta Abbaten mukaan Calabrian mafiaperheiden ajatusmaailmassa kunniaan liittyvät murhat ovat täysin luonnollinen asia. Suvun miesten kuuluu varjella suvun kunniaa, ja jos jonkun suvun naisista katsotaan tahranneen tai uhkaavan tahrata sen, hänet kuuluu tappaa. Verityön saa mieluiten tehdä joku naisen lähipiiristä, esimerkiksi veli tai oma poika.

Kirja on lukemisen arvoinen, sillä se sisältää paljon hätkähdyttävää ja silmiä avaavaa tietoa nyky-Italiasta. Mielestäni se ei kuitenkaan ollut erityisen hyvin kirjoitettu. Kirjan rakenne oli sekava. Kerronta pomppi tarinasta toiseen eivätkä kirjan luvut muodostaneet eheitä kokonaisuuksia. Lisäksi lukujen järjestys tuntui varsin satunnaiselta. Kerronta oli monin paikoin jaarittelevaa ja mukana oli paljon epäolennaisia seikkoja. Se on sääli, sillä kirjan sisällössä olisi aineksia hyvinkin vetävään tarinaan.

En kerro kirjan sisällöstä täällä enempää, sillä pyrin välttämään tässä blogissa juonipaljastuksia. Pääsin kuitenkin työni puolesta haastattelemaan Abbatea ja kirjoitin haastattelun ja kirjan perusteella STT:lle lehtijutun, jossa kuvaan Calabrian mafian naisten karua arkea. Jutun voi lukea esimerkiksi täältä ja siihen liittyvän lyhyemmän jutun mafian teinityttöjen elämästä täältä.

Vaikka en pitänyt kirjan rakenteesta tai kirjoitustyylistä, suosittelen sitä silti sisältönsä vuoksi lukijoille, joita kiinnostaa naisten asema nyky-Euroopassa, mafiaperheiden elämä tai kunniaan liittyvä väkivalta.

Lirio Abbate: Mafian naiset (Atena 2014)
Alkuteos Fimmine ribelli. Come le donne salveranno il paese dalla 'ndrangheta ilmestyi 2013.

Osallistun tällä kirjalla Italialainen ateria -lukuhaasteeseen. Koska tämä oli ensimmäinen Italia-kirjani, olen nauttinut ateriasta vasta aperitivon.

Kosovo - Ismail Kadare: Kolme surulaulua Kosovolle

"Liikkeelle, serbit, sillä albaanit vievät meiltä Kosovon", laulaa serbisotalaulaja. "Nouskaa, albaanit, serbit ottavat Kosovon", säestää vieressä kaikessa ystävyydessä hänen albaanikollegansa.

On kevät 1389 ja Balkanin kansat ovat liittoutuneet taistellakseen turkkilaisia vastaan. Kosovon kentällä on alkamassa kristinuskon ja islamin sota. Sotalaulajat eivät kuitenkaan osaa laulaa muusta kuin siitä, mihin vuosisatojen perinne heidät velvoittaa: serbit albaanien ja albaanit serbien hyökkäyksen uhasta.

Albanialainen Ismail Kadare alkoi kirjoittaa Kolmea surulaulua Kosovolle maaliskuussa 1997 vajaa vuosi ennen Kosovon sodan syttymistä ja sai teoksen päätökseen maaliskuussa 1998 sodan juuri alettua. Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat kauas 1300-luvulle, teos antaa näkökulmaa myös viime vuosikymmenien tapahtumiin Balkanilla.

"Mutta enemmän kuin itse armeijaa ihmiset pelkäsivät jotain muuta: nimityksiä Balkan ja balkanilainen. Turkkilaiset kastoivat niemimaan ja paikalliset asukkaat tällä nimellä jo ennen kuin olivat kunnolla astuneet sinne, ja nimi tarttui kiinni kuin suomut vanhan matelijan ruumiiseen. Paikallisista tuntui pahalta. He kieriskelivät unessa ikään kuin ravistaakseen pois tuon nimen, mutta se tekikin päinvastin, tunkeutui sisään yhä väkevämmin kuin muuttuakseen yhdeksi heidän ihonsa kanssa. Nyt he oivalsivat, etteivät olleet hajaantuneina yrittäneetkään antaa niemimaalle yhtä nimeä."

Kolme surulaulua kosovolle on kaunis, runollinen teos. Pidin kovasti sen kielestä ja kielikuvista. Vaikka teos on selvästi proosaa, kerronnassa on paljon runouden elementtejä. Runomaista on muun muassa tiivis ilmaisu: vaikka kirjassa on vain 80 sivua isolla fontilla kirjoitettua tekstiä, Kadare on onnistunut sanomaan suppealla sanamäärällään enemmän kuin moni 300 sivullisella sanoja.

Suosittelen kirjaa kaikille Balkanista kiinnostuneille.

Ismail Kadare: Kolme surulaulua Kosovolle (Faros 2009)
Alkuteos Tri këngë zie për Kosovën ilmestyi 1998.

Osallistun tällä,kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Turkki (Kurdialueet) - Elif Shafak: Kunnia

Vaaleanpunainen Kohtalo ja Kylliksi Kaunis. Sellaiset nimet kaksostytöt saivat vanhemmiltaan. Kumpikaan nimi ei ollut enne.

Kunnia on kirja kunniaan liittyvästä väkivallasta. Miehistä, jotka kokevat velvollisuudekseen tehdä veritekoja, joita eivät koskaan voi antaa itselleen anteeksi. Naisista, joille rakkaus voi koitua kuolemaksi.

Kirjan alku oli houkutteleva. Miten voisi olla kiinnostumatta kaksosista, jotka saavat nimeksi Vaaleanpunainen Kohtalo ja Kylliksi Kaunis? Tarina oli kuitenkin hyvin synkkä eikä enää alun jälkeen temmannut mukaansa niin paljon kuin olisin toivonut.

Keskeisiä hahmoja oli ehkä liikaa. Kaksosten lisäksi Kunnia kertoo Vaaleanpunaisen Kohtalon eli Pemben aviomiehen ja hänen kaikkien kolmen lapsensa tarinan. Varsinkaan Pemben miehestä en olisi halunnut lukea niin paljon. En missään vaiheessa pitänyt hänestä eikä hänen tarinansakaan kiinnostanut minua suuremmin. Se oli jotenkin klisheinen. 

Kirja kertoi paitsi monesta eri henkilöstä myös useammasta hyvin erilaisesta kulttuurista. Iso osa siitä sijoittuu 70-luvun Lontooseen, jossa Pemben kuopuksen Yunuksen nuoruus kuluu punkkareiden parissa. Shafak kuvaa punkkareiden elämää ansiokkaasti, mutta heistä kertovat osuudet jäivät minusta aika irrallisiksi muusta tarinasta.

Kirjassa oli kuitenkin paljon sellaista, mistä pidin. Kunniaan liittyvä väkivalta on aiheena tärkeä mutta vaikea, ja Shafak onnistui mielestäni käsittelemään sitä hienolla tavalla. Erityisen arvokkaana pidin sitä, että kirja näytti paitsi naisten karmean aseman myös sen kärsimyksen, joka väkivaltaan lietsova kunniakulttuuri voi miehille tuottaa. Kunnian kaikki hahmot ovat kulttuurinsa uhreja. Kun väkivallan ihannoiminen on syvällä kulttuurissa, voittajia ei ole.

Elif Shafak: Kunnia (Gummerus 2013)
Alkuteos Honour ilmestyi 2012.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Hei, me lusitaan -lukuhaasteeseen.

Romania - Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni

Taas kerran kutsu kuulusteluun. Ceauşescun diktatuurissa niitä tulee usein. Tällä kertaa nuori nainen ottaa silti varmuuden vuoksi mukaan hammasharjan, hammastahnaa ja pyyhkeen.

Raitiovaunumatka tuntuu kestävän ihmisiän. Ainakin se kestää koko kirjan ajan, ja sen varrelle mahtuu muistoja koko elämän varrelta. Nainen miettii suhdettaan isään ja äitiin, parasta ystäväänsä ja tämän romansseja, sitä miksi ukki vihasi niin syvästi lapsenlapsensa appiukkoa. Pala kerrallaan lukijalle hahmottuu kokonainen elämäntarina. Miksi nainen erosi aviomiehestään, miten hän tapasi nykyisen rakkaansa Paulin, miksi hänen ja Paulin elämä on muuttunut suhteen alkuaikojen jälkeen niin täysin toisenlaiseksi. Miksi nainen ei enää saa nauttia vapauden huumasta Paulin moottoripyörän kyydissä. Miksi paras ystävä ei ole tukena, kun nainen saa aina uudestaan valtiolliselta poliisilta kutsun kuulusteluun.

Müller on sijoitellut päähenkilön muistot taidokkaasti raitiovaunumatkan varrelle. Hän ei paljasta kerralla liikaa mutta ei myöskään liian vähän. Koko ajan tulee ilmi uusia uteliaisuutta herättäviä seikkoja, mutta tarinaa ei silti ole vaikea seurata, ja ennen pitkää lukija saa vastaukset häntä askarruttaneisiin kysymyksiin. Poikkeus tästä on kirjan loppuratkaisu, joka jäi minun makuuni liian avoimeksi ja arvoitukselliseksi.

Naisen muistoissa on viittauksia Romanian historian vaiheisiin, mutta ennen kaikkea ne kertovat elämästä diktatuurissa. Diktatuurista kertoo myös kirjan painostava tunnelma. Elämä on epätodellisen tuntuista, unenomaista, mutta uni on synkkä ja raskas.

Suosittelen kirjaa lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita poikkeuksellisten olojen vaikutuksesta tavallisten ihmisten elämän pieniin ja suuriin iloihin ja suruihin.

Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni (Tammi 2010)
Alkuteos Heute wär ich mir lieber nicht begegnet ilmestyi 1997.

Senegal - Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista

Isälleen kaunaa kanava Norah palaa Ranskasta isänsä luo Senegaliin ja yllättyy. Elämäänsä ja itseensä tyytymätön ranskalainen Rudy janoaa epätoivoisesti senegalilaisen vaimonsa rakkautta. Leskeksi jäänyt ja sukulaistensa hylkäämä Khady Demba pyrkii Senegalista Eurooppaan.

Kolme vahvaa naista kuulosti juuri sellaiselta kirjalta josta pitäisin. Innostun kaikkein helpoimmin kirjoista, jotka kertovat kaukomaiden kulttuureista ja vahvoista naisista. Tämä kirja oli kuitenkin pettymys. Olin ennen kirjaan tarttumista lukenut siitä arviot MariA:n kirjablogista, Kirjavasta kammarista ja Kirjakirpusta. Niiden perusteella odotukseni olivat jonkin verran matalammalla, vaikka Kirjavan kammarin arvio olikin hyvin positiivinen.

Kirjan nimi ei ole mielestäni erityisen onnistunut, sillä se on ärsyttävän alleviivaava. Jos tarinassa on vahvoja naishahmoja, lukija huomaa sen kyllä ilman, että se tarvitsee hänelle erikseen sanoa. Lisäksi nimi antoi sen kuvan, että kirjassa kerrottaisiin kolmen naisen tarinat. Tosiasiassa kirjan pisin tarina on kuitenkin kerrottu kokonaan miehen näkökulmasta, eikä lukija saa tietää siinä esiintyvästä naisesta juuri mitään.

Kirjassa on kolme erillistä tarinaa, joissa on yhteisiä teemoja. Kaikki liittyvät jollain tapaa sekä Senegaliin että Eurooppaan, maahanmuuttoon ja eri maissa syntyneiden ihmisten kohtaamisiin. Kaikilla päähenkilöillä on joillakin tapaa vaikea suhde sekä puolisoonsa että sukulaisiinsa ja he miettivät ja analysoivat läheisimpiä ihmissuhteitaan paljon. Kaikki päähenkilöt tuntevat tarinansa aikana suurta ahdistusta ja oivaltavat lopussa jotain, mikä tuntuu heistä vapauttavalta. Jokaisessa tarinassa esiintyy lintuja, joilla on symbolista merkitystä.

Jotkin asiat yhdistävät kirjan tarinoista kaksi mutta jättävät kolmannen ulkopuolelle. Se oli minusta vähän häiritsevää. Kahdessa ensimmäisessä tarinassa huomioni kiinnittyi kukkiin liittyvään symboliikkaan, ja olin pettynyt, kun kolmannessa sitä ei ollutkaan lainkaan. Kahta jälkimmäistä tarinaa yhdisti toisiinsa myös päähenkilön kokema fyysinen kipu, johon viitattiin aina uudelleen. Kokonaisuus olisi minusta ollut eheämpi, jos silmiinpistävät yhdistävät tekijät olisivat aina ulottuneet jokaiseen tarinaan.

Keskimmäisestä, miehen kertomasta tarinasta en pitänyt lainkaan. Harmikseni se oli selvästi kirjan pisin. Katkera ja pakkomielteinen Rudy tuntui minusta epämiellyttävältä heti ensimmäisestä lauseesta alkaen, enkä olisi millään jaksanut lukea hänen synkkiä ajatuskulkujaan. Pari kertaa tarinassa kävi ilmi kiinnostavia seikkoja Rudyn menneisyydestä ja mielenkiintoni virisi hetkeksi, mutta pian olin taas yhtä tympääntynyt. Kirjan nimen vuoksi odotin koko ajan saavani tietää enemmän Rudyn Fanta-vaimosta, mutta vaikka Rudy ajatteli häntä lähes jatkuvasti, hän ei juurikaan osannut eläytyä vaimonsa näkökulmaan. Ajattelin, että jokin juonenkäänne ennen pitkää toisi Fantan näkyvämmin esille, mutta niin ei lopultakaan käynyt. Todella pitkät kappaleet häiritsivät, kun tarina ei muutenkaan tempaissut mukaansa.

Ensimmäisessä tarinassa oli paljon parempi imu. Sen päähenkilöllä Norahilla oli kiinnostavan häiriintynyt perhe, josta halusin tietää lisää. Sen suhteen en joutunut pettymään: tarinan edetessä Norahin perheen asioista paljastui koko ajan enemmän. Sen sijaan Norahin parisuhdepohdiskelut olivat minusta vähän väsyttäviä. Olin myös ärtynyt siitä, miten voimaton ja heikko Norah parisuhteensa suhteen alusta loppuun saakka oli, vaikka kirjan nimi oli korostanut naisten vahvuutta.

Vasta viimeinen tarina lunasti odotukseni vahvoista naispäähenkilöistä. Ihailin valtavasti sitä, miten hyvä itsetunto sen päähenkilöllä Khady Demballa oli. Hänen elämässään oli niin paljon surua, murhetta ja huonoa kohtelua, ettei kaltaiseni hyväosainen voi sitä edes kunnolla käsittää. Häntä ympäröivät ihmiset yrittivät toistuvasti riistää häneltä kaiken ihmisarvon, mutta hän ei koskaan antanut heidän tehdä sitä. Hän toisteli omaa nimeään hiljaa mielessään ja mietti oman itsensä ainutlaatuisuutta, ja aina hän sai siitä voimaa kestää koettelemukset. "Turhaa häpeää hän ei koskaan tuntenut, koskaan hän ei unohtanut, että hän, Khady Demba, oli arvokas ihminen, urhea ja vilpitön". Olen oikeassa elämässä nähnyt, miten kokonaisvaltaisesti hyväosainenkin ihminen voi itse riistää ihmisarvon itseltään, mikäli hän ei pysty Khady Demban lailla olemaan "varma, että hän oli yksi ja jakamaton ja arvokas, ja että hän saattoi olla vain hän". Oli nautinnollista lukea hahmosta, joka pystyi säilyttämään uskon itseensä, vaikka joutui kokemaan epäinhimillistä kohtelua.

En oikein tiedä, mitä sanoisin Kolmen vahvan naisen suosittelemisesta. Mitenkään varauksettomasti en sitä voi suositella, mutta en toisaalta ole valmis sanomaan myöskään, ettei sitä kannata lukea. Selvästikin se herätti minussa paljon ajatuksia, kun päädyin kirjoittamaan siitä näinkin pitkästi. Kirjan kolmatta tarinaa suosittelen erityisesti ihmisille, jotka ovat miettineet paljon itsetunnon ja omanarvontunnon kysymyksiä. Kokonaisuutena sanoisin kirjan soveltuvan lukijalle, joka haluaa ajattelemisen aihetta ja on kiinnostunut sekä muuttoliiketeemoista että ihmissuhteita analysoivista kirjoista.

Marie NDaiye: Kolme vahvaa naista (Gummerus 2013)
Alkuteos Trois femmes puissantes ilmestyi 2009.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

P.S. Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen.

Ukraina - Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini

Miša-pingviini on nelikymppisen Viktorin lemmikki ja ainoa seuralainen. Mies ja pingviini elävät saman katon alla ja välittävät toisistaan omalla tavallaan, mutta kumpikaan ei oikein osaa lievittää toisen masennusta tai yksinäisyyttä.

Parivaljakon pysähtyneen oloinen arki alkaa muuttua, kun Viktor saa uuden työn. Hänet palkataan kirjoittamaan muistokirjoituksia sanomalehteen. Työ on yksinäistä kotona puurtamista, mutta siitä huolimatta Viktorin ja Mišan elämään alkaa ilmestyä sen myötä uusia ihmisiä. Kohta heillä on suorastaan pieni hullunkurinen perhe ympärillään.

Muistokirjoitukset kirjoitetaan etukäteen, jotta ne ovat valmiita julkaistavaksi heti, jos henkilö sattuu kuolemaan. Päätoimittaja tuntuu olevan ihmeen hyvä ennustamaan, kenestä seuraavaksi olisi syytä kirjoittaa, ja vähitellen Viktor alkaa epäillä, ettei kaikki ole kunnossa. Tylsä elämä alkaa muuttua vähän turhankin jännittäväksi.

Kuolema ja pingviini on erikoinen kirja. Se on toisaalta synkkä ja toisaalta humoristinen. Se on paikoin absurdi ja paikoin karun realistinen. Se on tavallaan poliittinen jännäri mutta tavallaan ennemminkin kuvaus yksinäisyydestä, ystävyydestä ja ihmisten kaipuusta saada yhteys toisiinsa.

Kirja ei välitä Ukrainasta niinkään tietoa kuin tunnelmaa. Tapahtumat sijoittuvat Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen aikaan. Hiljattain itsenäistynyt maa on synkkä ja hämmentävä paikka, ja Viktor ja hänen ystävänsä tuntuvat kaikki olevan tuuliajolla. Kukaan heistä ei vaikuta erityisen tyytyväiseltä elämäänsä, mutta harva heistä silti tavoittelee onnea. Ehkä heiltä puuttuvat keinot muuttaa kohtaloaan. Elämä on mitä on ja siihen on tyytyminen. Ystävyyden, parisuhteen tai sukulaisuuden leikkiminenkin on parempaa kuin yksinolo, vaikka tietäisikin huijaavansa itseään.

Kuolema ja pingviini on erilainen kuin mikään muu lukemani kirja, mutta pidin siitä varsin paljon. Se on taitavasti kirjoitettu ja kerronta tempaisi mukaansa. Synkkyyden ja absurdin huumorin yhdistelmässä oli jotain viehättävää. Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostaa lukea jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.

Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini (Otava 2006)
Alkuteos Smert postoronnego ilmestyi 1996.

Turkki - Elif Shafak: Kirottu Istanbul

Parikymppiset tytöt Asyan Kazanci ja Armanoush Tchakhmakhchian ovat serkkupuolia mutta kasvavat täysin erilaisissa ympäristöissä. Asyanin koti on Istanbulissa ja hänen perheensä koostuu neljästä sukupolvesta persoonallisia naisia. Armanoushilla puolestaan on Yhdysvalloissa kaksi kotia. Osan ajasta hän asuu kentuckylaisen äitinsä ja turkkilaistaustaisen isäpuolensa kanssa Arizonassa, loppuajan San Franciscossa armenialaistaustaisen isänsä ja tämän laajan suvun kanssa.

Armanoushin armenialais-yhdysvaltalaiselle suvulle Turkki ja turkkilaisuus ovat kirosanoja. Isovanhempien sukulaiset ovat kuolleet vuoden 1915 kansanmurhassa, eikä suku voi antaa yhdellekään turkkilaiselle anteeksi sitä, ettei Turkki ole tunnustanut tuon ajan tapahtumia kansanmurhaksi. Turkista tullutta isäpuolta puolestaan historia ei kiinnosta lainkaan. Armanoush etsii identiteettiään ristiriitaisen perheensä keskellä ja päättää lähteä Istanbuliin isäpuolensa sukua tapaamaan. Siitä alkaa serkusten ystävyys.

Kerronta on pääosin realistista, mutta Asyanin Banu-tädin myötä mukaan tulee magiaa. Banu-täti keskustelee henkien kanssa ja saa niiltä vastauksia kysymyksiin, jotka askarruttavat paitsi häntä myös lukijaa. Henget tietävät esimerkiksi sen, kuka on Asyanin isä, vaikka tytöllä itsellään ja suurella osalla hänen sukulaisistaan ei ole siitä aavistustakaan.

Persoonalliset henkilöhahmot olivat mielestäni iso osa Kirotun Istanbulin viehätystä. Erityisesti Asyanin eriskummalliset tädit, mummit ja ystävät olivat minusta kiehtovia. Lisäksi pidin siitä, miten kirjassa käsiteltiin isoa poliittis-historiallista kiistakysymystä nykyajassa elävien ihmisten arkikokemuksen kautta. Tarina kulki hyvin ja mielenkiinto pysyi yllä alusta loppuun.

Elif Shafak: Kirottu Istanbul (Gummerus 2012)
Alkuteos Bastard of Istanbul ilmestyi 2007.

Albania - Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

Mies joutuu hylkäämään vaimonsa pelastaakseen kunniansa, vaikka tietää, että huhut uskottomuudesta ovat vain kateellisten panettelua. Viisitoistavuotiaan tytön täytyy astua kuolleen sisarensa paikalle tämän avioliittoon. Toinen nuori tyttö päätyy vaimoksi äitinsä rakastajalle, jotta äidin suhde ei paljastuisi.

Pienessä albanialaisessa vuoristokylässä ihmisten kohtalot ovat vahvojen matriarkkojen käsissä. Äidit ja anopit määräävät, ja päätösten taustalla vaikuttavat perinteet ja kunniakäsitykset. Taitavasti improvisoiduilla riimitellyillä itkuvirsillä kerrotaan vainajille suvun kuulumiset.

Tällaiseen maailmaan syntyy kirjan ensimmäinen päähenkilö Saba. Maailma kuitenkin muuttuu kommunismin myötä, ja Saban kannalta muutos on parempaan suuntaan. Naiset saavat enemmän vapautta ja uudenlaisia mahdollisuuksia.

Kirjan kakkososan päähenkilö, Saban pojantytär Dora, elää aivan erilaisessa Albaniassa kuin isoäitinsä. Hänen kotinsa on kaupungissa ja hän pääsee opiskelemaan yliopistoon. Hänen tuntemansa kommunismi ei lisää kenenkään vapautta vaan päinvastoin kahlitsee.

Punainen morsian on kirja ihmisistä, jotka alistuvat kohtaloonsa mutta yrittävät silti elää mahdollisimman hyvän elämän sen puitteissa, mitä äiti, anoppi tai kommunistinen puolue heidän osakseen määräävät.

Henkilöhahmojen tyynen alistuva elämänasenne teki minulle vaikeaksi samaistua tai kiintyä heihin. Olisin halunnut edes jonkun heistä sanovan äidilleen vastaan, jättämään perinteet huomiotta tai vaikka kostavan kokemansa vääryydet.

Lukumatkana kirja oli silti antoisa, sillä se kuvasi Albaniaa kiinnostavalla tavalla.

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian (Tammi 2010)
Alkuteos Rosso come una sposa ilmestyi 2008.