Intia - Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Poika, jota vanhemmat rakastavat vähemmän kuin hänen veljeään. Tyttö, joka unelmoi vapaudesta ja opinnoista mutta huomaa joutuvansa aina uusiin kahleisiin. Poliittinen tilanne, joka saa yhdet tekemään vääriä valintoja ja toiset lähtemään kotimaastaan lopullisesti.

Tulvaniitty seuraa yhden intialaisen perheen elämää monen vuosikymmenen ajan ja esittelee lukijalle kolme eri sukupolvea. Osa tapahtumista sijoittuu Intiaan ja osa Yhdysvaltoihin, johon osa perheestä muuttaa.

Lahiri on tullut tunnetuksi siirtolaisten elämän kuvaajana, jonka päähenkilöt ovat yleensä intialaistaustaisia amerikkalaisia. Hän on käsitellyt aiemmissa kirjoissaan paljon identiteettiongelmia, joita monikulttuurisuus voi aiheuttaa. Kun haastattelin häntä huhtikuussa hän painotti kuitenkin, ettei siirtolaisen kulttuuri-identiteetti ole hänen kirjojensa keskeisin teema. Häntä kiinnostaa ennen kaikkea juurettomuus, eikä sen tarvitse liittyä nimenomaan monikulttuuriseen identiteettiin. Hän sanoi ajattelevansa hahmojensa juurettomuutta laajemmassa, psykologisessa mielessä.

Tämä näkyy selvästi Tulvaniityssä. Vaikka kirjan päähenkilöt ovat intialaistaustaisia amerikkalaisia ja juurettomuus on heidän tarinassaan keskeistä, Tulvaniitty ei kerro juuri lainkaan monikulttuurisen identiteetin ongelmista. Juurettomuutta voi aiheuttaa esimerkiksi vanhempien rakkauden puute tai se, että vanhemmat ovat salanneet lapseltaan olennaisia tietoja tämän taustasta.

Ihailen Lahirin tapaa kirjoittaa ja kertoa tarinoita, mutta en nauttinut Tulvaniityn lukemisesta yhtä paljon kuin esimerkiksi Tämä siunattu koti -novellikokoelman. Rakkauden puute hallitsi päähenkilöiden elämää voimakkaasti ja olin lukiessani lähes koko ajan surullinen heidän puolestaan. Täysin vailla rakkautta ja onnea ei yhdenkään päähenkilön elämä onneksi sentään ollut.

Yhtä kaikki Tulvaniitty on hieno teos, jota voin suositella varsin monenlaisille lukijoille.

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty (Tammi 2014)
Alkuteos The Lowland ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Tulvaniitystä on kirjoitettu jo monessa blogissa, esimerkiksi Mari A:n kirjablogissa, Kirjainten virrassa -blogissa, Kulttuuri kukoistaa -blogissa, Kirjakaapin kummituksessa, Ullan luetuissa kirjoissa, Kirjakompassissa, Periaatteessa kirjoista -blogissa ja Opusculossa.

Iso-Britannia - Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Nuori tyttö, joka ei koskaan oikein löydä paikkaansa maailmassa. Paras ystävä, joka haluaisi paeta ahdistavia kotiolojaan. Veli, joka on yhtä eksyksissä kuin siskokin. Veljen ensimmäinen poikaystävä, jolta sieppaajat leikkaavat korvan.

Kani nimeltä jumala kertoo neljästä englantilaisesta lapsesta, joilla menee kaikilla omalla tavallaan huonosti. Kirjan toisessa osassa samat päähenkilöt ovat iältään kolmenkympin molemmilla puolilla, eikä heillä mene sen paremmin. Tästä huolimatta kirja on enemmän valoisa kuin synkkä. Kaikkia kirjan henkilöitä yhdistää se, että heillä on hyvin vähän ystäviä ja muita läheisiä ihmisiä. He kuitenkin arvostavat harvoja läheisiään sitäkin enemmän.

Kani nimeltä jumalan kerronta on pääasiassa realistista, mutta välillä tapahtuu hyvin epätodennäköisiä asioita. On periaatteessa mahdollista, että koulun joulunäytelmässä Jeesus-lasta esittävä poika joutuu lavalla omituiseen onnettomuuteen, joka koituu hänen kuolemakseen. Yhtä lailla on olemassa pienenpieni todennäköisyys, että perhe voittaa lotossa. Lähes mahdottomien asioiden kasaantuminen saman perheen elämäntarinaan tekee kerronnasta jossain määrin abdurdia. Pari kertaa Winman leikittelee myös maagisella realismilla ja tuo päähenkilöiden elämään suoranaisia ihmeitä.

Hallitseva teema kirjassa on joukkoon kuulumattomuuden tunne. Minulle jäi jossain määrin epäselväksi, miksi päähenkilö Ellyn ja hänen veljensä Joen oli niin vaikea löytää ystäviä. Heidän perheensä oli omalla tavallaan omituinen, mutta ei mielestäni sen omituisempi kuin useimmat perheet, ja heidän vanhempansa vaikuttivat varsin hyviltä vanhemmilta. En myöskään huomannut Ellyssä ja Joessa itsessään mitään sellaista, mikä olisi suoraan selittänyt jatkuvan ulkopuolisuuden, jota he tunsivat yhtä lailla lapsina kuin aikuisina.

Ellyn parhaan ystävän Jennyn tarina sen sijaan oli alusta loppuun saakka sydäntäraastavan surullinen. Hänelle tapahtui aina uusia traagisia asioita, jotka olisivat olleet omiaan viemään kenen tahansa uskon ihmisiin.

Pohdin lukiessani myös sitä, millä tavoin englantilainen kulttuuri näkyi kirjassa. Kulttuurisia piirteitä on paljon helpompi huomata silloin, kun lukee omasta kotimaasta hyvin paljon poikkeavaan maahan sijoittuvaa kirjaa. Eurooppalaisia kirjoja lukiessa huomio kiinnittyy herkemmin aivan muihin asioihin kuin kulttuurisiin piirteisiin.

Elly elää lapsuuttaan 70-luvun Lontoossa. Yksi iso kulttuuriero hänen kasvuympäristönsä ja oman 80-luvun helsinkiläislapsuuteni välillä on aikuisten suhtautuminen uskontoon. Kun kuusivuotias Elly kysyy pyhäkoulussa, oliko Jeesus ehkä vahinkolapsi, kirkkoherra syyttää häntä rienaavista ja rivoista ajatuksista ja sanoo, ettei Jumala rakasta häntä. Rienaamisesta häntä syyttää seuraavana vuonna myös hänen opettajansa, joka on saanut kuulla Ellyn antaneen kanilleen nimeksi jumala. Minua hätkähdytti se, ettei pienelle lapselle sallittu tuon vertaa liikkumavaraa hänen pohtiessaan suhdettaan uskontoon.

Kirjassa ei missään vaiheessa selitetä, miksi kanin nimi kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella. Jos olisin itse ollut Ellyn opettaja, olisin puuttunut juuri siihen, ja saman olisin tehnyt, jos olisin Sarah Winmanin kustannustoimittaja. Erisnimiin kuuluu iso alkukirjain, ja jos tästä säännöstä poiketaan, sen pitäisi olla jollakin tapaa motivoitua. Siihen pitäisi olla syy, ja syyn pitäisi käydä selväksi myös lukijalle. Mietin, oliko kustantaja valinnut kirjan kanteen pelkistä isoista kirjaimista muodostuvan fontin siksi, ettei pieni alkukirjain ärsyttäisi lukijoita jo ennen kirjaan tarttumista.

Muut tunnistamani kulttuuriset piirteet tarinassa olivat sellaisia, että kirja olisi voinut yhtä hyvin kertoa Suomesta. Tarinassa on kuitenkin hyvin paljon sellaista, mistä näkee heti, että se sijoittuu johonkin länsimaahan. Hyvin länsimainen hahmo on esimerkiksi Jennyn vastuuton yksinhuoltajaäiti, jolla on jatkuvasti uusia miesystäviä ja joka juo itsensä korttelijuhlissa tolkuttomaan humalaan. Täysin toisenlainen mutta yhtä lailla vahvasti länsimainen naishahmo on Ellyn ja Joen täti Nancy, joka näyttelee menestyksekkäästi elokuvissa ja tv-sarjoissa ja jonka naisystävät vaihtuvat alati, koska hän on pohjimmiltaan rakastunut veljensä vaimoon, Ellyn ja Joen äitiin.

En aluksi ollut varma, pitäisinkö kirjasta, mutta se tempaisi minut siitä huolimatta mukaansa. Loppujen lopuksi pidin siitä varsin paljon. Se oli virkistävän erilainen kuin useimmat lukemani kirjat ja siinä oli koskettavaa lämpöä.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (Tammi 2012)
Alkuteos When God Was a Rabbit ilmestyi 2011.

Afganistan - Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Jos tekee lapsena suuren vääryyden, voiko tilanteen korjata aikuisena vielä suuremmalla vääryydellä? Voiko yksipuolinen rakkaus tehdä onnelliseksi? Pystyykö kuka tahansa meistä tilaisuuden tullen olemaan sankari?

Ja vuoret kaikuivat on yksi tarina ja se on monta tarinaa. Pitkät, novellimaiset luvut ovat omia ehyitä kokonaisuuksiaan. Jokaisessa on eri päähenkilö ja minkä tahansa niistä voisi lukea yksinään kokematta, että mitään olennaista puuttuisi. Päähenkilöiden elämät kietoutuvat kuitenkin yhteen niin tiiviisti, että kokonaisuus on selvästi romaani eikä novellikokoelma. Joidenkin lukujen alussa lukijalla voi olla vaikeuksia hahmottaa, miten uuden päähenkilön kertomus liittyy suurempaan kokonaisuuteen, mutta luvun loppuun mennessä yhteys on aina käynyt selväksi.

Pidin kirjassa kaikesta paitsi loppuratkaisusta. En harrasta juonipaljastuksia, joten en voi kertoa kovin paljon siitä, miksi en lopetuksesta pitänyt. Juoni tuntui loppumetreillä epäuskottavalta. Epäuskoni saattoi tosin johtua osittain siitä, että olisin toivonut tarinalle toisenlaista päätöstä ja halusin siksi väittää lopetukselle vastaan.

Hosseinin aiempiin teoksiin Leijapoikaan ja Tuhanteen loistavaan aurinkoon verrattuna Ja vuoret kaikuivat oli valoisampi. Tuhat loistavaa aurinkoa oli minulle niin ahdistava lukukokemus, etten voi sanoa varsinaisesti nauttineeni kirjasta, vaikka se oli taitavasti kirjoitettu ja mukaansatempaava. Myös Vuorissa on synkkiä sävyjä, mutta päähenkilöille tapahtuu vastoinkäymisten lisäksi paljon hyviä asioita eikä lukukokemusta leimannut pahaenteinen tunnelma.

Kirjassa kerrotaan niin monen ihmisen elämäntarina, että eri lukijoille varmasti jäävät vahvimmin mieleen aivan eri kertomukset. Itse jäin miettimään kaikkein eniten päähenkilöiden Abdullahin ja Parin äitipuolen Parwanan elämää, vaikka kertomus hänestä liittyi laajempaan kokonaisuuteen varsin löyhästi. Osittain tämä johtui erityisestä kiinnostuksestani kirjoihin, jotka auttavat ymmärtämään tekoja, joita ei voi hyväksyä. Osittain Parwanan tarina antoi minulle niin paljon ajattelemisen aihetta siksi, että siinä käsiteltiin lapsuuteen liittyvää teemaa, jota olin viime aikoina muutenkin miettinyt: sitä, miten paljon jo varhaislapsuus voi vaikuttaa siihen, miten muut ihmiset lapseen suhtautuvat ja miten kauaskantoisia vaikutuksia muiden suhtautumisella voi olla.

Ja vuoret kaikuivat oli yksi parhaista kirjoista, jotka olen lukenut pitkään aikaan. Hosseini on taitava tarinankertoja, joka osaa keksiä ja kuvata uskottavia ja koskettavia ihmiskohtaloita.

Khaled Hossseini: Ja vuoret kaikuivat (Otava 2013)
Myös alkuteos And the Mountains Echoed ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Senegal - Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista

Isälleen kaunaa kanava Norah palaa Ranskasta isänsä luo Senegaliin ja yllättyy. Elämäänsä ja itseensä tyytymätön ranskalainen Rudy janoaa epätoivoisesti senegalilaisen vaimonsa rakkautta. Leskeksi jäänyt ja sukulaistensa hylkäämä Khady Demba pyrkii Senegalista Eurooppaan.

Kolme vahvaa naista kuulosti juuri sellaiselta kirjalta josta pitäisin. Innostun kaikkein helpoimmin kirjoista, jotka kertovat kaukomaiden kulttuureista ja vahvoista naisista. Tämä kirja oli kuitenkin pettymys. Olin ennen kirjaan tarttumista lukenut siitä arviot MariA:n kirjablogista, Kirjavasta kammarista ja Kirjakirpusta. Niiden perusteella odotukseni olivat jonkin verran matalammalla, vaikka Kirjavan kammarin arvio olikin hyvin positiivinen.

Kirjan nimi ei ole mielestäni erityisen onnistunut, sillä se on ärsyttävän alleviivaava. Jos tarinassa on vahvoja naishahmoja, lukija huomaa sen kyllä ilman, että se tarvitsee hänelle erikseen sanoa. Lisäksi nimi antoi sen kuvan, että kirjassa kerrottaisiin kolmen naisen tarinat. Tosiasiassa kirjan pisin tarina on kuitenkin kerrottu kokonaan miehen näkökulmasta, eikä lukija saa tietää siinä esiintyvästä naisesta juuri mitään.

Kirjassa on kolme erillistä tarinaa, joissa on yhteisiä teemoja. Kaikki liittyvät jollain tapaa sekä Senegaliin että Eurooppaan, maahanmuuttoon ja eri maissa syntyneiden ihmisten kohtaamisiin. Kaikilla päähenkilöillä on joillakin tapaa vaikea suhde sekä puolisoonsa että sukulaisiinsa ja he miettivät ja analysoivat läheisimpiä ihmissuhteitaan paljon. Kaikki päähenkilöt tuntevat tarinansa aikana suurta ahdistusta ja oivaltavat lopussa jotain, mikä tuntuu heistä vapauttavalta. Jokaisessa tarinassa esiintyy lintuja, joilla on symbolista merkitystä.

Jotkin asiat yhdistävät kirjan tarinoista kaksi mutta jättävät kolmannen ulkopuolelle. Se oli minusta vähän häiritsevää. Kahdessa ensimmäisessä tarinassa huomioni kiinnittyi kukkiin liittyvään symboliikkaan, ja olin pettynyt, kun kolmannessa sitä ei ollutkaan lainkaan. Kahta jälkimmäistä tarinaa yhdisti toisiinsa myös päähenkilön kokema fyysinen kipu, johon viitattiin aina uudelleen. Kokonaisuus olisi minusta ollut eheämpi, jos silmiinpistävät yhdistävät tekijät olisivat aina ulottuneet jokaiseen tarinaan.

Keskimmäisestä, miehen kertomasta tarinasta en pitänyt lainkaan. Harmikseni se oli selvästi kirjan pisin. Katkera ja pakkomielteinen Rudy tuntui minusta epämiellyttävältä heti ensimmäisestä lauseesta alkaen, enkä olisi millään jaksanut lukea hänen synkkiä ajatuskulkujaan. Pari kertaa tarinassa kävi ilmi kiinnostavia seikkoja Rudyn menneisyydestä ja mielenkiintoni virisi hetkeksi, mutta pian olin taas yhtä tympääntynyt. Kirjan nimen vuoksi odotin koko ajan saavani tietää enemmän Rudyn Fanta-vaimosta, mutta vaikka Rudy ajatteli häntä lähes jatkuvasti, hän ei juurikaan osannut eläytyä vaimonsa näkökulmaan. Ajattelin, että jokin juonenkäänne ennen pitkää toisi Fantan näkyvämmin esille, mutta niin ei lopultakaan käynyt. Todella pitkät kappaleet häiritsivät, kun tarina ei muutenkaan tempaissut mukaansa.

Ensimmäisessä tarinassa oli paljon parempi imu. Sen päähenkilöllä Norahilla oli kiinnostavan häiriintynyt perhe, josta halusin tietää lisää. Sen suhteen en joutunut pettymään: tarinan edetessä Norahin perheen asioista paljastui koko ajan enemmän. Sen sijaan Norahin parisuhdepohdiskelut olivat minusta vähän väsyttäviä. Olin myös ärtynyt siitä, miten voimaton ja heikko Norah parisuhteensa suhteen alusta loppuun saakka oli, vaikka kirjan nimi oli korostanut naisten vahvuutta.

Vasta viimeinen tarina lunasti odotukseni vahvoista naispäähenkilöistä. Ihailin valtavasti sitä, miten hyvä itsetunto sen päähenkilöllä Khady Demballa oli. Hänen elämässään oli niin paljon surua, murhetta ja huonoa kohtelua, ettei kaltaiseni hyväosainen voi sitä edes kunnolla käsittää. Häntä ympäröivät ihmiset yrittivät toistuvasti riistää häneltä kaiken ihmisarvon, mutta hän ei koskaan antanut heidän tehdä sitä. Hän toisteli omaa nimeään hiljaa mielessään ja mietti oman itsensä ainutlaatuisuutta, ja aina hän sai siitä voimaa kestää koettelemukset. "Turhaa häpeää hän ei koskaan tuntenut, koskaan hän ei unohtanut, että hän, Khady Demba, oli arvokas ihminen, urhea ja vilpitön". Olen oikeassa elämässä nähnyt, miten kokonaisvaltaisesti hyväosainenkin ihminen voi itse riistää ihmisarvon itseltään, mikäli hän ei pysty Khady Demban lailla olemaan "varma, että hän oli yksi ja jakamaton ja arvokas, ja että hän saattoi olla vain hän". Oli nautinnollista lukea hahmosta, joka pystyi säilyttämään uskon itseensä, vaikka joutui kokemaan epäinhimillistä kohtelua.

En oikein tiedä, mitä sanoisin Kolmen vahvan naisen suosittelemisesta. Mitenkään varauksettomasti en sitä voi suositella, mutta en toisaalta ole valmis sanomaan myöskään, ettei sitä kannata lukea. Selvästikin se herätti minussa paljon ajatuksia, kun päädyin kirjoittamaan siitä näinkin pitkästi. Kirjan kolmatta tarinaa suosittelen erityisesti ihmisille, jotka ovat miettineet paljon itsetunnon ja omanarvontunnon kysymyksiä. Kokonaisuutena sanoisin kirjan soveltuvan lukijalle, joka haluaa ajattelemisen aihetta ja on kiinnostunut sekä muuttoliiketeemoista että ihmissuhteita analysoivista kirjoista.

Marie NDaiye: Kolme vahvaa naista (Gummerus 2013)
Alkuteos Trois femmes puissantes ilmestyi 2009.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

P.S. Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen.

Ghana - Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Mies, joka menetti kaiken tärkeän, koska ei saanut epäonnistua. Nainen, joka menetti lähes yhtä paljon, koska hänen täytyi olla vahva. Kaksoset, jotka kadottivat toisensa, koska Siitä Mitä Silloin Kerran Tapahtui ei voinut puhua. Isoveli, joka ei halunnut - tai pelännyt - mitään niin paljon kuin että muistuttaisi isäänsä. Pikkusisko, joka ei osannut kuulua joukkoon.

Kuusi perheenjäsentä, kaikki kaukana toisistaan, kaiki omalla tavallaan onnettomia. Kaikilla suuria salaisuuksia.

Taiye Selasin esikoisromaani oli kenties paras kirja, minkä olen lukenut pitkään aikaan. Olin lukenut kirjasta ja kirjailijasta muun muassa Helsingin Sanomista ja odotin lukukokemusta sen verran innokkaana, että varasin niteen kirjastosta heti siinä vaiheessa, kun järjestelmään ilmestyi tieto, että sitä oli tilattu valikoimaan. Koska odotukseni olivat korkealla, varauduin myös pettymään raskaasti. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kirja teki vaikutuksen heti ensimmäisestä lauseesta alkaen ja teksti jatkui yhtä taidokkaasti kirjoitettuna loppuun saakka. Päähenkilöiden salaisuuksista tihkui tietoa juuri sopivassa määrin niin, että uteliaisuus pysyi yllä mutta missään vaiheessa ei tuntunut, ettei tarinassa pysyisi mukana.

Lukumatkan kannalta ongelmallista on se, ettei Ghana ikuisesti sijoitu nimestään huolimatta läheskään kokonaan Ghanaan. Yksi päähenkilöistä on köyhissä oloissa kasvanut ghanalainen Kweku Sai, joka pääsee stipendin ansiosta Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Siellä hän menee naimisiin nigerialaisen Folan kanssa ja saa tämän kanssa neljä lasta. Perhe asuu pitkän aikaa Bostonissa, ja lapsista kasvaa amerikkalaisia. Monet kirjan tapahtumista sijoittuvatkin Yhdysvaltoihin. Lisäksi muutamissa takaumissa eletään Nigeriassa.

Ghanaa katsellaan tässä teoksessa enemmän vierain kuin ghanalaisin silmin. Maa on tärkeä osa jokaisen kuuden päähenkilön tarinaa, mutta vain yksi heistä on syntynyt ja kasvanut siellä. Jopa ghanalainen Kweku on synnyinmaassaan aina jollakin tapaa muukalainen. Sikäli Ghana ikuisesti ei oikein sopinut lukumatkafilosofiaani, jossa tavoitteena on tutustua maihin paikallisesta näkökulmasta.

Paljon olennaisempaa on kuitenkin se, että Ghana ikuisesti oli kauniisti soljuva, kiehtova ja koskettava kirja. Suosittelen sitä kaikille.

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (Otava 2013)
Myös alkuteos Ghana Must Go ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

P.S. Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen. Olen tähän mennessä lukenut haasteeseen viisi kirjaa viideltä eri alueelta ja ansainnut smaragdin.

Yhdysvallat - Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Jos kaipaat varoittavaa esimerkkiä salakavalan huonosta vanhemmuudesta, kannattaa lukea Sisareni, rakkaani. Se kertoo onnettomasta perheestä, jota ulkopuoliset luulevat onnelliseksi. Vanhemmista, jotka onnistuvat uskottelemaan itselleen toimivansa lastensa parhaaksi, vaikka he tosiasiassa pilaavat näiden elämän.

Tarinaa kertoo yhdeksäntoistavuotias Skyler, joka ei ole koskaan päässyt yli sisarensa kuolemasta. Kuusivuotias sisar murhattiin perheen omassa kodissa, eikä murhaajaa koskaan löydetty. Tilannetta pahentaa se, että luistelijapikkusisko oli jossain määrin kuuluisa jo eläessään, ja väkivaltainen kuolema teki hänestä superjulkkiksen. Julkisuusryöpytykseen joutui koko perhe, ja maailman silmissä niin Skyler kuin hänen vanhempansakin ovat yhä epäiltyjä.

Siskon kuolemasta on jo kymmenen vuotta, mutta Skylerin elämä on yhä pirstaleina sen jäljiltä. Hän alkaa kirjoittaa lapsuudestaan ja perheestään saadakseen edes jonkinlaisen otteen siitä, mitä hänelle ja Bliss-siskolle lapsena oikein tapahtui. Päiväkirjamaisissa teksteissään Skyler kuvaa varhaislapsuuttaan ennen siskon syntymää, kaksilapsisen perheen elämää ja sitä, mitä siskon murhayönä ja sen jälkeen tapahtui. Välillä hän mainitsee jotain myös sitä, mitä hänen elämässään kirjoitushetkellä on meneillään. Lopussa siirrytään kokonaan yhdeksäntoistavuotiaan Skylerin nykyhetkeen ja saadaan tietää, mihin kirjoitusprojekti johtaa ja mitä sitten tapahtuu.

Sisareni, rakkaani on tavallaan murhamysteeri, sillä lukija jännittää loppuun asti, kuka sisaren murhaaja oli. Murhamysteerinä se ei kuitenkaan ole mielestäni erityisen onnistunut, sillä loppuratkaisu ei ollut lainkaan yllättävä. Häiriintyneen perheen kuvauksena teos on kuitenkin hieno kaikessa karmeudessaan.

Luen hyvin harvoin yhdysvaltalaisia kirjoja, mutta kiinnostuin Skylerin tarinasta luettuani kirjasta arvion Lillin kirjataivas -blogista. Ajattelin etukäteen, että koska maa on minulle niin tuttu televisiosta ja elokuvista, kiinnittäisin yhdysvaltalaista kirjaa lukiessani tapahtumamaahan tavallista vähemmän huomiota. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä Sisareni, rakkaani on silmiinpistävästi satiiri nimenomaan amerikkalaisesta ajatusmaailmasta.

Skylerin vanhemmat ovat huonoja vanhempia hyvin amerikkalaisella tavalla. Heidän omilla lapsillaan ei tunnu olevan heille niinkään itseisarvoa kuin välinearvoa heidän tavoitellessaan onnea itselleen. He haluavat kavuta ylempään sosiaaliluokkaan, ystävystyä rikkaiden ja arvostettujen ihmisten kanssa. He haluavat lastensa menestyvän jossakin urheilulajissa, niittävän mainetta ja kunniaa, tulevan kuuluisiksi ja tekevän heistäkin kuuluisia.

Hyvin amerikkalaiselta tuntuu myös Skylerin ja Blissin äidin uskonnollisuus. Äiti on kiihkeä uskovainen tavalla, joka on omiaan pilaamaan kaikkien kristittyjen maineen. Hän käyttää uskontoa häikäilemättömästi hyväkseen ja perustelee Jumalan tahdolla mitä vain ­- jopa sellaisia asioita, jotka ovat räikeästi kristillisen arvomaailman vastaisia.

Bliss on lahjakas taaperoluistelija, ja siitä otetaan amerikkalaiseen tyyliin kaikki irti. Tärkeintä on kilpailuissa voittaminen, ja kilpailuja on tarjolla yllin kyllin. Pienet paikallisetkin kilpailut esitetään televisiossa. Luistelutaitojen lisäksi tarvitaan lavakarismaa, ja jo nelivuotiaiden sarjassa mietitään tarkkaan, minkälainen meikki ja minkäväriset pikkuhousut tekisivät tuomareihin parhaan mahdollisen vaikutuksen. Blissin hiukset vaalennetaan kampaajalla. Hän ehtii ennen kuolemaansa esiintyä jäällä muun muassa Vegasin tanssitytön asussa, verkkosukissa ja tummanpunaisissa pitsipikkupöksyissä.

Koska ollaan Amerikassa, kaikilla Skylerin tuntemilla lapsilla on lukuisia diagnooseja ja hurja arsenaali reseptilääkkeitä. Myös Blissin urheilu-uran edistämiseen käytetään kaiken maailman pillereitä ja pistoksia. Skylerillä ja hänen kavereillaan puolestaan on todettu muun muassa lahjakkaan lapsen syndrooma, orastava lukihäiriö, orastava tarkkaavaisuushäiriö ADD, pikkuaivojen kehityshäiriö tai akuutti prematuuri melankolia. Kukaan ei ole normaali, sillä normaali lapsi olisi tylsä ja epäkiinnostava.

Sisareni, rakkaani oli sen verran mukaansatempaava, että se tuli luettua nopeasti, vaikka siinä on yli seitsemänsataa sivua. Suosittelen kirjaa lukijoille, joita kiinnostaa huonon vanhemmuuden psykologia ja kaikille, jotka nauravat mielellään amerikkalaisten kustannuksella.

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani (Otava 2012)
Alkuteos My sister, my love ilmestyi 2008.

Kiina - Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka

Kun kaksi tyttöä solmii elinikäisen ystävyyssuhteen, se sitoo heitä tiukemmin kuin vihkivalat. Avioliitossa jalkavaimot ovat sallittuja, mutta ystävyyssopimuksen allekirjoittaneille tytöille ei sallita muita ystäviä. Elinikäisen ystävän pettäminen muiden ystävien kanssa olisi satuttavampaa kuin mikään tuska, mitä aviomies voisi vaimolleen aiheuttaa.

Eletään 1800-luvun Kiinassa, ja maailma on täynnä sääntöjä. Naisten ja miesten maailmat ja kulttuurit pidetään huolellisesti etäällä toisistaan. Tyttöjä muistutetaan jatkuvasti siitä, että he ovat arvottomia. Elämä on kovaa ja säännöt ankaria, mutta jos noudattaa niitä kurinalaisesti, voi ennen pitkää tulla onnelliseksi. Tai näin ainakin uskoo tarinan päähenkilö Lilja.

Lilja on syntynyt köyhään maanviljelijäperheeseen, mutta häntä on kohdannut odottamaton onni: hänen jalkojensa muoto on poikkeuksellinen. Ennustaja ja naimakauppojen välittäjä ovat molemmat vakuuttuneita, että Liljan korkeiden jalkaholvien ansiosta hänelle voidaan tehdä piirikunnan täydellisimmät jalat. Jos se onnistuu, hän voi päästä naimisiin paljon synnyinperhettään hienompaan ja varakkaampaan sukuun.

Ensin jalat täytyy kuitenkin sitoa. Ajan tavan mukaisesti kaikki kuusivuotiaat tytöt joutuvat kärsimään sanoinkuvaamatonta kipua, kun heidän jalkojensa luut murskataan ja ihon annetaan mädäntyä. Vain siten saadaan aikaan kultaiset liljat, kauneusihanteen mukaiset peukalon pituiset jalat. "Vain kipu tekee sinusta kauniin", äiti opastaa Liljaa. "Vain kärsimys tuo sinulle rauhan."

Poikkeuksellisten jalkojensa ansiosta Lilja saa mahdollisuuden paitsi hyvään naimakauppaan myös elinikäisen ystävyyssuhteen eli laotong-suhteen solmimiseen. Naimakauppojen välittäjä etsii hänelle mahdollisimman sopivan ystävän: saman tunnin sisällä syntyneen tytön, jolla on yhtä monta sisarusta ja jonka jalat on sidottu samana päivänä. Näin Lilja saa ystäväkseen Lumikukan.

Lumikukka ja salainen viuhka on kirja kahden naisen ystävyydestä kahlitsevassa, alistavassa kulttuurissa. Se on tarina pienenpieneksi rajatusta naisten maailmasta ja salakirjoituksesta, jonka avulla ahtaan maailman rajoja voi koetella. Se on kertomus läheisyydestä ja luottamuksesta mutta myös luottamuksen pettämisestä.

Pidin kirjasta kovasti. Liljan ja Lumikukan kokemuksissa ja tuntemuksissa oli paljon tuttua ja helposti samaistuttavaa mutta toisaalta paljon niin vierasta, ettei sitä osaa kunnolla edes kuvitella. Tunsin lukiessani monet kerrat valtavaa kiitollisuutta siitä, että minulla on mahdollisuus ja oikeus liikkua vapaasti terveillä jaloillani eikä kukaan estä minua hankkimasta tietoa asioista, jotka minua kiinnostavat.

Lumikukka ja salainen viuhka on samalla kertaa ikkuna jo kadonneeseen, aivan omanlaiseensa kulttuuriin ja koskettava, hyvin kerrottu ystävyyden kuvaus.

Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka (WSOY 2006; pokkarina 2010)
Alkuteos Snow Flower and the Secret Fan ilmestyi 2005.

Swazimaa - Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa muuttaa

Kymmenvuotias Benedict on yksinäinen, vaikka hän elää seitsenhenkisessä perheessä. Isosiskot ovat lähes samanikäiset keskenään ja pikkuveljet keskenään. Benedict rakastaa lintujen ja muiden eläinten katselemista, kun taas pikkuveljet pelaavat mieluummin jalkapalloa. Perhe muuttaa isän työn vuoksi usein, joten koulukaverit vaihtuvat tiheässä tahdissa.

Yksinäisyydestään huolimatta Benedict ei ole mikään erakko. Hän välittää syvästi kaikista ihmisistä ja ympärillään ja miettii paljon sitä, miten hän voisi tehdä läheisistään onnellisempia. Hän on nuoresta iästään huolimatta monella tapaa samanlainen kuin äitinsä Angel, kirjasarjan ensimmäisen osan Kigalin kakkukaupan päähenkilö. Hän tulee ajatelleeksi monia sellaisia asioita, jotka muuttavat häntä ympäröivien ihmisten elämää pysyvästi parempaan suuntaan.

Koska pidin valtavasti sarjan ensimmäisestä osasta, odotin myös jatko-osalta paljon. Kigalin kakkukauppa muuttaa täytti lopulta odotukset, vaikka aluksi kymmenvuotiaan pojan näkökulma ei tuntunut yhtä kiinnostavalta kuin hänen äitinsä. Suomennoksen nimi ei mielestäni tee oikeutta sille, miten itsenäinen teos Kigalin kakkukauppa muuttaa on. Näkökulmanvaihdos ja tapahtumamaan vaihdos tekevät kirjasta ihan oman kokonaisuutensa, jonka voi lukea aivan yhtä hyvin ilman, että olisi koskaan nähnytkään ykkösosaa. Kirjan alkuperäinen nimi When Hoopoes go to Heaven viittaa Benedictin rakastamiin lintuihin eikä alleviivaa kirjojen välistä yhteyttä.

Vaikka Benedict ja hänen perheensä ovat tansanialaisia ja tarkastelevat Swazimaata ulkopuolisen silmin, kirjan myötä oppii Swazimaasta paljon. Maahan ja sen kulttuuriin liittyviä teemoja ovat muun muassa moniavioisuus, kuningasperheen suunnaton arvostus, ulkomaalaisviha, tyttöjen ja naisten asema ja suhtautuminen HI-virukseen. Myös Swazimaan perinteiset kaislatanssirituaalit ja niiden merkitys tulevat tutuiksi.

Kuten sarjan ensimmäisessä osassa, myös jatko-osassa minuun teki vaikutuksen se, miten taitavasti Parkin käsittelee synkkiä teemoja lämmön ja lähimmäisenrakkauden kautta niin, että lukija saa tietää paljon kamalia asioita, mutta hänelle jää silti kirjasta hyvä mieli.

Gaile Parkin: When Hoopoes go to Heaven (Corvus/Atlantic Books 2012)
Ilmestynyt suomeksi nimellä Kigalin kakkukauppa muuttaa (Tammi 2013):
http://www.tammi.fi/kirjat/-/product/no/9789513171186