Pohjois-Korea - Kenji Fujimoto: Diktaattorin keittiömestari

Hain evää Kiinasta, kaviaaria Venäjältä ja kalaa Japanista. Juomakilpailuja, joissa voi voittaa arvokkaita palkintoja juomalla hienoa konjakkia hengenvaarallisia määriä. Hopeanvärisiä Mersuja, joiden kaikkien rekisteritunnus alkaa Suuren Johtajan syntymäpäivään viittaavilla numeroilla.

Dikaattorin keittiömestari on kuin pahasti häiriintynyt prinsessasatu. Se kertoo vaatimattomasta palvelijasta, joka nousee hallitsijan suosioon ja siitä, miten hallitsija hukuttaa hänet ylellisyyteen ja antaa hänelle jopa hänen toivomansa puolison. Keittiöpiikaprinsessan tilalla on kuitenkin japanilainen sushikokki ja häneen mieltynyt hallitsija on pahamaineisen Pohjois-Korean diktaattori.

Häiriintyneeksi tarinan tekee ennen kaikkea tieto siitä, että Kim Jong-ilin ja hänen sisäpiirinsä nautiskellessa kaikesta kuviteltavissa olevasta ylellisyydestä hänen alamaisensa elävät täysin epäinhimillisessä kurjuudessa. Lisäksi diktaattorin tavat huvitella läheistensä kanssa ovat osin hätkähdyttävän irvokkaita ja hänen tapansa järjestää suosikeilleen vaimoja jättää naisille hyvin vähän jos lainkaan sanavaltaa tulevasta avioliitostaan.

Diktaattorin keittiömestari on Pohjois-Koreasta paenneen loikkarin kirjoittama tositarina, kuten länsimaissa julkaistut Pohjois-Koreasta kertovat kirjat yleensä ovat. Salanimellä kirjoittava Kenji Fujimoto vietti kolmetoista vuotta edesmenneen diktaattorin Kim Jong-ilin sisäpiirissä ja tutustui läheisesti myös nykyiseen hirmuhallitsijaan Kim Jong-uniin, kun tämä oli vielä lapsi. Fujimoton päiväkirjamerkintöihin perustuva kirja on siinä mielessä arvokas, että sulkeutuneen maan hirmuhallitsijoista ja heidän elämästään on yleensä hyvin vähän tietoa saatavana.

Fujimoto kuvailee diktaattoria pääosin ihaillen ja muistelee lämmöllä sadunomaista elämäänsä hallitsijan sisäpiirissä. Pohjois-Korean nykyhallintoa hirviömäisenä pitävää lukijaa ihaileva sävy saattaa ärsyttää, mutta kirja kannattaa silti kahlata läpi vaikka kiukusta kihisten, sillä Fujimoton paljastuksia voi halutessaan helposti lukea todistusaineistona diktatuurin perinpohjaisesta mädännäisyydestä.

Suomeksi ilmestynyt Diktaattorin keittiömestari on yhdistelmä kahdesta eri teoksesta. En tiedä, paljonko sitä on kustannustoimitettu käännösvaiheessa, mutta selvää on, että kustannustoimittajan ammattitaidolle olisi ollut huutava tarve jo alkuteosten kirjoittamisvaiheessa. Kenties vielä parempi olisi ollut antaa päiväkirjaaineisto jollekulle, joka osaa kirjoittaa kirjoja. Fujimotolla on ollut käytettävissään mitä herkullisimmat ainekset, mutta hän on pilannut ne huonolla tarinankerronnalla. Hän jaarittelee, eksyy epäolennaisuuksiin, kertoo liikaa yksityiskohtia, pomppii asiasta toiseen, hukkaa tarinan kaaren.

Diktaattorin keittiömestarin parina voisi olla hyvä idea lukea jokin tavallisten pohjoiskorealaisten kärsimyksistä kertova teos kuten Suljettu maa tai Pako Pohjois-Koreasta. Kumpikin kirja avautuisi varmasti vielä paremmin toisen kautta peilattuna.

Teoksen vähäisistä kaunokirjallisista ansioista huolimatta suosittelen Diktaattorin keittiömestaria lämpimästi lukijoille, joita kiinnostaa yrittää ymmärtää maailmanmenon ja ihmisten toimien järjettömyyttä.

Kenji Fujimoto: Diktaattorin keittiömestari. Japanilaiskokki Pohjois-Korean hovissa. (Gummerus 2013)
Alkuteos Kimu Jo'n'iru no ryõrinin: machika de mita dokusaisha no sugao ilmestyi 2008.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Kiina - Sami Sillanpää: Kiinalainen rakkaustarina

Palavasieluinen aktivisti, joka käy yhden miehen sotaa ihmisoikeuksien puolesta. Rakastava vaimo, joka haluaa auttaa muita mutta haaveilee samalla ihan tavallisesta perhe-elämästä. Maailman vahvin valvontakoneisto, joka on päättänyt saada tietoonsa kaiken, mitä pari tekee, sanoo tai ajattelee.

Kiinalainen rakkaustarina on tositarina aktivistipariskunnan elämästä 2000-luvun Kiinassa. Kirjan päähenkilöt Hu Jia ja Zeng Jinyan ovat ulkomaanuutisia seuraaville tuttuja jo entuudestaan. Lukija saattaa muistaa Hun kuuluisana mielipidevankina, jolle EU myönsi arvostetun Saharov-palkinnon ja Zengin bloggaajana, jonka Time-lehti otti mukaan maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen listalle. Yhteistyössä parin kanssa tehdyssä kirjassa mennään kuitenkin paljon uutisia syvemmälle. Se kuvaa Hun ja Zengin elämää heidän yksityisimpiä ajatuksiaan myöten.

Odotin Kiinalaiselta rakkaustarinalta paljon, sillä Sami Sillanpää oli idolini nollaluvun puolivälin molemmin puolin, kun hän työskenteli Helsingin Sanomien Kiinan-kirjeenvaihtajana ja minä aloittelin uraani uutistoimittajana. Hän oli ainoa uutistoimittaja, jonka kirjoittamat jutut luin silloinkin, kun niiden aihe ei kiinnostanut minua. Kirja täytti odotukseni. Sillanpää oli osannut käyttää myös kirjan mittaisessa tekstissä samoja taitojaan, joiden vuoksi arvostan hänen lehtijuttujaan.

Kirja muistutti hyvin paljon kaunokirjallista teosta. Sillanpää oli tehnyt valtavat määrät taustatyötä ja hankkinut niin paljon tietoa, että pystyi viemään lukijan päähenkilöiden pään sisään samaan tapaan kuin kaunokirjallisuuden kaikkitietävät kertojat. Tekstin seassa oli Hulta ja Zengiltä suoria sitaatteja, joissa he kuvailivat ajatuksiaan ja tunteitaan.

Toisaalta tekstistä kuitenkin huomasi selvästi, että se oli toimittajan kirjoittama. Monet kerronnan keinot olivat samoja, joita nykyaikaisissa lehtijutuissa usein käytetään houkuttelemaan lukijaa ensin aloittamaan uutisen lukemisen ja sitten lukemaan sen loppuun. Esimerkiksi kappaleiden alkuja ja loppuja oli selvästi mietitty huolella. Tyyli muistutti laadukasta sanomalehden reportaasia tai henkilöjuttua.

Kerronta eteni alun esinäytöstä lukuunottamatta aikajärjestyksessä. Tyylille ominaista olivat lyhyet, ytimekkäät päälauseet. Kappaleiden alut veivät lukijan suoraan keskelle tapahtumia: "Hu Jian puhelimeen ei saanut yhteyttä." "Ovi oli lukossa." Kappaleiden lopuissa yleisiä olivat lukijan uteliaisuutta herättelevät viittaukset tulevaan: "Mutta Zengillä oli myös oma suunnitelmansa. Sitä hän ei kertonut vielä kenellekään." "Ne aikeet olivat saaneet alkunsa yllättävästä puhelusta." Toinen tyypillinen lopetus kappaleelle oli kertoa uutta tietoa, jolla oli erityistä painoarvoa: "Se [oikeudenkäynti] olisi jo runsaan viikon päästä." "Hu Jia on tuomittava lain määräämään rangaistukseen."

Useimmiten kerrontatapa toimi erittäin hyvin. Tarina veti lukijan hyvin mukaansa ja piti mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Parissa kohdassa epämääräisyyttä oli mielestäni liikaa. Erityisesti minua hämmensi kohta, jossa Zeng haki Sillanpäältä töitä Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajan avustajana. Siinä jätettiin kokonaan rivien välistä tulkittavaksi se, ettei Zeng saanut paikkaa. Sitä ei sanottu suoraan eikä lukijalle edes annettu yhtään perustelua ratkaisulle. Tämä pisti kuitenkin silmään siksi, että se oli niin poikkeuksellista. Muilta osin lukiessa saattoi luottaa siihen, että vaikka monista asioista kerrottiin aluksi vihjaillen, niihin palattaisiin myöhemmin ja lukija saisi vastaukset kysymyksiinsä.

Yksi asia kirjassa häiritsi minua: Zengin ystävistä Shi Tousta ja Ming Mingistä puhuttaessa mainittiin joka kerta erikseen, että he ovat naispari. Se oli mielestäni tarpeetonta ja osoittelevaa. Asian esille ottaminen oli täysin perusteltua niissä kirjan kohdissa, joissa käsiteltiin seksuaalivähemmistöjen asemaa Kiinassa. Tällöin tiedolla oli merkitystä, eikä suomalaisen lukijan voi olettaa tunnistavan pariskuntaa naispariksi kiinalaisten nimien perusteella. Sen sijaan lesbopari-sanan jatkuva käyttö tuntui suorastaan asiattomalta silloin, kun puheena oli parin ja Zengin henkilökohtaiseen ystävyyteen liittyvä asia kuten parin vierailu synnytyslaitoksella Zengiä ja hänen vauvaansa katsomassa.

Kokonaisuutena pidin kirjasta kovasti. Se kertoi koskettavan tarinan kiinnostavalla tavalla ja antoi samalla paljon tietoa Kiinan ihmisoikeustilanteesta. Suosittelen kirjaa kaikille hyvän tarinan tai hyvän journalismin ystäville.



Sami Sillanpää: Kiinalainen rakkaustarina (WSOY 2013)
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.