Pohjois-Korea - Kenji Fujimoto: Diktaattorin keittiömestari

Hain evää Kiinasta, kaviaaria Venäjältä ja kalaa Japanista. Juomakilpailuja, joissa voi voittaa arvokkaita palkintoja juomalla hienoa konjakkia hengenvaarallisia määriä. Hopeanvärisiä Mersuja, joiden kaikkien rekisteritunnus alkaa Suuren Johtajan syntymäpäivään viittaavilla numeroilla.

Dikaattorin keittiömestari on kuin pahasti häiriintynyt prinsessasatu. Se kertoo vaatimattomasta palvelijasta, joka nousee hallitsijan suosioon ja siitä, miten hallitsija hukuttaa hänet ylellisyyteen ja antaa hänelle jopa hänen toivomansa puolison. Keittiöpiikaprinsessan tilalla on kuitenkin japanilainen sushikokki ja häneen mieltynyt hallitsija on pahamaineisen Pohjois-Korean diktaattori.

Häiriintyneeksi tarinan tekee ennen kaikkea tieto siitä, että Kim Jong-ilin ja hänen sisäpiirinsä nautiskellessa kaikesta kuviteltavissa olevasta ylellisyydestä hänen alamaisensa elävät täysin epäinhimillisessä kurjuudessa. Lisäksi diktaattorin tavat huvitella läheistensä kanssa ovat osin hätkähdyttävän irvokkaita ja hänen tapansa järjestää suosikeilleen vaimoja jättää naisille hyvin vähän jos lainkaan sanavaltaa tulevasta avioliitostaan.

Diktaattorin keittiömestari on Pohjois-Koreasta paenneen loikkarin kirjoittama tositarina, kuten länsimaissa julkaistut Pohjois-Koreasta kertovat kirjat yleensä ovat. Salanimellä kirjoittava Kenji Fujimoto vietti kolmetoista vuotta edesmenneen diktaattorin Kim Jong-ilin sisäpiirissä ja tutustui läheisesti myös nykyiseen hirmuhallitsijaan Kim Jong-uniin, kun tämä oli vielä lapsi. Fujimoton päiväkirjamerkintöihin perustuva kirja on siinä mielessä arvokas, että sulkeutuneen maan hirmuhallitsijoista ja heidän elämästään on yleensä hyvin vähän tietoa saatavana.

Fujimoto kuvailee diktaattoria pääosin ihaillen ja muistelee lämmöllä sadunomaista elämäänsä hallitsijan sisäpiirissä. Pohjois-Korean nykyhallintoa hirviömäisenä pitävää lukijaa ihaileva sävy saattaa ärsyttää, mutta kirja kannattaa silti kahlata läpi vaikka kiukusta kihisten, sillä Fujimoton paljastuksia voi halutessaan helposti lukea todistusaineistona diktatuurin perinpohjaisesta mädännäisyydestä.

Suomeksi ilmestynyt Diktaattorin keittiömestari on yhdistelmä kahdesta eri teoksesta. En tiedä, paljonko sitä on kustannustoimitettu käännösvaiheessa, mutta selvää on, että kustannustoimittajan ammattitaidolle olisi ollut huutava tarve jo alkuteosten kirjoittamisvaiheessa. Kenties vielä parempi olisi ollut antaa päiväkirjaaineisto jollekulle, joka osaa kirjoittaa kirjoja. Fujimotolla on ollut käytettävissään mitä herkullisimmat ainekset, mutta hän on pilannut ne huonolla tarinankerronnalla. Hän jaarittelee, eksyy epäolennaisuuksiin, kertoo liikaa yksityiskohtia, pomppii asiasta toiseen, hukkaa tarinan kaaren.

Diktaattorin keittiömestarin parina voisi olla hyvä idea lukea jokin tavallisten pohjoiskorealaisten kärsimyksistä kertova teos kuten Suljettu maa tai Pako Pohjois-Koreasta. Kumpikin kirja avautuisi varmasti vielä paremmin toisen kautta peilattuna.

Teoksen vähäisistä kaunokirjallisista ansioista huolimatta suosittelen Diktaattorin keittiömestaria lämpimästi lukijoille, joita kiinnostaa yrittää ymmärtää maailmanmenon ja ihmisten toimien järjettömyyttä.

Kenji Fujimoto: Diktaattorin keittiömestari. Japanilaiskokki Pohjois-Korean hovissa. (Gummerus 2013)
Alkuteos Kimu Jo'n'iru no ryõrinin: machika de mita dokusaisha no sugao ilmestyi 2008.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Ruotsi/Iran: Marjaneh Bakhtiari: Toista maata

Iranilaistaustainen ruotsalaismies, jonka poliittisia kannanottoja moni pitää maahanmuuttajavastaisena. Tyttärensä entisen aviomiehen kanssa elävä mummo, josta on tullut eronneelle miehelle läheinen. Teini-ikäiset sisarukset, jotka lähtevät pikkusiskon vastustuksesta huolimatta lomalle vanhempiensa synnyinmaahan Iraniin.

Odotin Toista maata -kirjalta aika paljon, sillä pidin Bakhtiarin edellisestä kirjasta Ei mistään kotoisin. Uuden kirjan takakansitekstikin kuulosti hyvältä. Sain siitä sen käsityksen, että kirjan pääteema olisi teinisisarusten Iranin-matka.

Siitä en alunperinkään innostunut, että kirjassa oli yli 600 sivua. Kirjan täytyy olla todella hyvä, jotta ilahtuisin siitä, että se on noin paksu.

Toista maata ei ollut niin hyvä. Mielestäni siihen oli ahdettu liian monta henkilöhahmoa ja tarinaa. Osa heistä olisi kannattanut säästää suosiolla seuraavaan kirjaan.

Pidin lopultakin kirjassa eniten sisarusten Iranin-matkan tarinasta. Kirjaa oli kuitenkin ehtinyt jatkua jo lähes 150 sivua ennen kuin he pääsivät edes lentokoneeseen.

Toinen iso tarinalinja liittyi sisarusten iranilaissyntyiseen isään Mehrdadiin, joka on pyrkinyt omaksumaan uuden kotimaansa kielen ja kulttuurin täydellisesti ja vaatii kaikkia maahanmuuttajia tekemään samoin. Toisenlaista linjaa ajaa nuori ja lapsellinen Sanna Svensson Mutameijerit-yhdistyksestä, joka pyrkii "kyseenalaistamaan syrjivät valtarakenteet" ja edistämään maahanmuuttajien asemaa käyttämällä kaikista maahanmuuttajista sanaa mutiainen. Kirjassa kerrotaan myös siitä, minkälaisia ajatuksia ja tunteita Mehrdadin ja Sannan näkökannat herättävät kahdessa maahanmuuttajataustaisessa nuoressa.

Mehrdad ja Sanna ärsyttivät minua kumpikin. Hahmot oli kärjistetty liian voimakkaasti minun makuuni ja varsinkin Sannan hahmo jäi aivan liian ohueksi suhteessa siihen, miten paljon palstatilaa hän kirjan sivuilla sai. Kun Sanna toisteli sekavasti muilta oppimiaan provosoivia lauseita maahanmuutosta, sen oli ilmeisesti tarkoitus olla hauskaa, mutta minussa se aiheutti ennen kaikkea myötähäpeää.

Kärjistäminen vaivasi minua myös sisarusten hahmoissa, vaikka ne olivatkin selvästi syvempiä kuin Sanna. Kaiken kaikkiaan olisin toivonut, että kirjan hahmot olisivat olleet vähemmän karikatyyrimäisiä.

Kolmannen tarinalinjan päähenkilöt olivat bussikuski Åke ja hänen Iranista Ruotsiin muuttanut entinen anoppinsa Iran, jotka olivat päätyneet asumaan yhdessä Åken ja Iranin tyttären avioliiton päätyttyä. Parivaljakolla ei ollut yhteistä kieltä muutamaa fraasia enempää, mutta heistä oli tullut toisilleen läheisempiä, kuin kumpikaan ehkä tajusikaan.

Toista ja kolmatta tarinalinjaa yhdisti Mehrdadin äiti, Iranin ystävä Shamsi. Kirjan päähenkilöksi nousi ehkä lopulta Mehrdad ainakin sillä perusteella, että kaikki tarinalinjat kietoutuivat häneen.

Kirjassa oli monta hauskaa kohtaa ja hyvää oivallusta, mutta ne eivät mielestäni kantaneet 600-sivuiseksi järkäleeksi. Henkilöhahmoja ja tarinalinjoja oli liikaa ja moni hahmoista jäi pinnalliseksi ja stereotyyppiseksi.

Marjaneh Bakhtiari: Toista maata (Otava 2010)
Alkuteos Kan du säga schibbolet? ilmestyi 2008.

El Salvador - Horacio Castellanos Moya: The She-Devil in the Mirror (La Diabla en el Espejo)

Kun salvadorilaisen seurapiirirouvan Lauran paras ystävä murhataan raa'asti, Laura joutuu ajattelemaan monta asiaa uudelleen. Minkälainen nainen ystävä oikeastaan oli? Entä Laura itse, onko hän sellainen ihminen, kuin on halunnut uskoa olevansa?

Tavallisten salvadorilaisten arki on hyvin kaukaista eliittiin kuuluvalle Lauralle, joka ei koskaan ostaisi katukeittiöstä kansallisruoka pupusaa (täytettyä maissitaikinalättyä) vaan suosii eurooppalaishenkisen kahvilan leivoksia.

La Diabla en el Espejo (joka suomentuisi Naispaholainen peilissä) on ystäänsä surevan naisen hengästyttävä monologi. Kirja on jaettu muutamaan lukuun, mutta niiden sisällä ei ole lainkaan kappalejakoja, vaan Lauran tajunnanvirta jatkuu kunkin luvun alusta loppuun vailla minkäänlaisia taukoja. Kirja on kuitenkin mukaansatempaava, joten kun tajunnanvirtaan tottuu, lukeminen sujuu yllättävän kevyesti tauottomuudesta huolimatta.

Päällisin puolin kirja on hyvin pinnallinen. Laura ja hänen kuollut ystävänsä Olga Maria kuuluvat El Salvadorin varakkaaseen eliittiin, jonka elämä vaikuttaa olevan kuin suoraan saippuasarjasta. Eliitin piirit ovat erittäin pienet: kaikki Lauran ja Olga Marian ystävät ja tuttavat tuntuvat käyneen saman yksityiskoulun ja tunteneen toisensa siitä lähtien. Skandaaleja riittää, kun mahdolliset rakastajat ovat niin vähissä, että jokainen kajoaa ennen pitkää jonkun tuttunsa puolisoon.

Skandaalinkäryinen ihmissuhdesoppa saa kuitenkin syvyyttä siitä, että sen näyttämönä on El Salvador sarvineen ja hampaineen. Raa'an sisällissodan jälkeinen poliittinen tilanne vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin niin paljon, että Laura tulee viitanneeksi siihen tämän tästä, vaikka hän ei koekaan olevansa kiinnostunut politiikasta. Castellanos Moya ujuttaa poliittisia sivuhuomioita taitavasti ihmissuhdedraaman sekaan ja onnistuu tekemään romaanistaan yhteiskunnallisen kuin huomaamatta.

Uskonto ja politiikka sekoittuvat sisällissodan jälkeisessä El Salvadorissa herkästi. Kirjassa Laura kihisee raivosta, kun messun Olga Marian muistoksi toimittaa pappi, joka Lauran käsityksen mukaan on pelannut poliittista peliä Olga Marian ystävää vastaan. Kun vierailin San Salvadorissa 2012, joukko mielenosoittajia oli linnoittautunut yhteen keskustan tunnetuimmista kirkoista. Oppaani mukaan he arvelivat olevansa kirkossa turvassa poliisilta, joka saattaa hajoittaa mielenosoituksia kovin ottein.

Yhteiskunnallisuutta kirjaan tulee myös siitä, miten Laura suhtautuu maamiehiinsä. Hän ottaa etuoikeutetun asemansa täysin annettuna ja puhuu muista kuin eliittiin kuuluvista salvadorilaisista alempina olentoina. Maan pääkaupungissa San Salvadorissa kaupunginosien välillä on räikeät erot: rikkaat eristäytyvät omiin eliittikaupunginosiinsa, joihin tavallisella kansalla ei ole pääsyä. Laura tuo tämän selkeästi esiin närkästymällä aina, jos joutuu ajamaan tavallisen kansan kaupunginosan läpi tai jopa suorastaan astumaan ulos autosta muualla kuin "kunniallisilla alueilla, joissa me asumme".

Rikkaiden asuinalueilla talot ovat valtavia ja niitä ympäröivät aidat korkeita.

Laura valittelee kirjassa jatkuvasti kuumuutta ja sitä, ettei kaikissa hänen suosikkipaikoissaan ole ilmastointia. Monen salvadorilaisen työpaikalla helteeltä eivät suojaa edes seinät.

Lauran ystävän lapsilla on lastenhoitaja, mutta moni muu salvadorilainen vanhempi joutuu ottamaan lapsensa mukaan töihin.

Yhteiskunnallisuuden lisäksi kirja on yksilöpsykologisesti mielenkiintoinen kurkistus Lauran mieleen. Tätä puolta kirjasta on kuitenkin vaikea analysoida sen enempää paljastamatta juonesta liikaa.

Horacio Castellanos Moyan teoksia ei valitettavasti ole ainakaan vielä suomennettu, mutta La Diabla el el Espejo ja muutamia muita niistä on käännetty englanniksi.

Suosittelen kirjaa lukijoille, jotka pitävät piiloyhteiskunnallisista ihmissuhdedraamoista.

Horacio Castellanos Moya: La Diabla en el Espejo (Linteo Narrativa 2000)
Kirja on ilmestynyt englanniksi käännettynä nimellä The She-Devil in the Mirror vuonna 2009.

Osallistun tällä kirjalla ¡Hola, español! -lukuhaasteeseen.