Iran - Sarah Delijani: Jakarandapuun lapset

Isä, joka tekee vankilassa kaikkensa jättääkseen tyttärelleen edes pienen muiston itsestään. Tädin ja mummon hoivassa kasvanut tytär, joka pelkää vuosien vankeustuomion jäljiltä ventovierasta äitiään. Vastasyntynyt vauva, joka muuttaa paitsi äitinsä myös tämän sellitoverien elämän valoisammaksi.

Jakarandapuun lapset on kirja Iranin vuoden -79 vallankumouksen poliittisista vangeista ja heidän lapsistaan. Ennen kaikkea se on kirja perheistä, jotka yrittävät selviytyä poikkeuksellisissa oloissa. Monia vankilaan vieneen vallankumouksen lisäksi ihmisten arkea leimaa Iranin ja Irakin sota.

Kirjan alku oli todella ahdistava, mutta ensimmäisten kolmenkymmenen sivun jälkeen sävy muuttui. Alussa yksi päähenkilöistä, Azar, joutuu synnyttämään esikoisensa vankeudessa ja häntä kohdellaan niin huonosti, että hänen ja lapsen henki ovat jatkuvasti vaarassa. Kirjaa ei kuitenkaan kannata laskea siinä vaiheessa käsistään, sillä koko loppukirjassa ei ole toista yhtä kammottavaa kohtausta. Muissa osissa kirjaa vuorottelevat suru ja ilo, toivo ja epätoivo, ja päällimmäiseksi viestiksi jää ainakin minun mielestäni toivo.

Kirjan rakenne oli samantyyppinen kuin Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat -teoksessa. Jokainen luku kertoo eri päähenkilöstä ja ne voisi lukea itsenäisinä novelleina. Kirjan alkusanoissa Delijani kertoo, että osa luvuista on alun perin kirjoitettukin novelleiksi. Silti luvut muodostavat yhdessä tiiviin kokonaisuuden. Rakenneratkaisu toimi Hosseinin kirjassa erittäin hyvin. Myös Jakarandapuun lapsissa sitä kannatti mielestäni käyttää, vaikka esikoiskirjailijalta ei voikaan odottaa, että hän osaisi rakentaa kokonaisuuden yhtä taitavasti kuin kokenut ja ansioitunut Hossein.

Lukijalla saattaa olla paikoin vaikeuksia hahmottaa, millä tavoin kirjan eri hahmot liittyvät toisiinsa. Sen ei kuitenkaan kannata antaa häiritä, sillä se ei ole kokonaisuuden kannalta olennaista. Olennaisempaa on se, että kirjan eri tarinat tuovat erilaisia näkökulmia samaan perusteemaan. On perheitä, jotka selviytyvät yhdessä poliittisen vankeuden koettelemuksista ja perheitä, jotka hajoavat. On vanhempia, jotka tekevät viisaita valintoja ja vanhempia, jotka joutuvat myöhemmin katumaan ratkaisujaan. On onnekkaita ja niitä, joita onni ei suosi. On rakastavaisia, jotka raivaavat tieltään kaikki esteet ja rakastavaisia, jotka lannistuvat helposti.

Monet kirjan tarinoista jäivät mieleen pitkäksi aikaa.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostavat poikkeuksellisten vaikeissa oloissa elävien ihmisten pienet ilot ja surut.

Sarah Delijani: Jakarandapuun lapset (WSOY 2014)
Alkuteos Children of the Jakaranda Tree ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Hei, me lusitaan! -lukuhaasteeseen ja Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Vankilahaasteeseen olen lukenut nyt neljä kirjaa, joten saavutan tapaamisoikeuden. Sotahaasteeseen tämä on kuudes kirjani, joten ylenen kersantiksi.

Kosovo - Ismail Kadare: Kolme surulaulua Kosovolle

"Liikkeelle, serbit, sillä albaanit vievät meiltä Kosovon", laulaa serbisotalaulaja. "Nouskaa, albaanit, serbit ottavat Kosovon", säestää vieressä kaikessa ystävyydessä hänen albaanikollegansa.

On kevät 1389 ja Balkanin kansat ovat liittoutuneet taistellakseen turkkilaisia vastaan. Kosovon kentällä on alkamassa kristinuskon ja islamin sota. Sotalaulajat eivät kuitenkaan osaa laulaa muusta kuin siitä, mihin vuosisatojen perinne heidät velvoittaa: serbit albaanien ja albaanit serbien hyökkäyksen uhasta.

Albanialainen Ismail Kadare alkoi kirjoittaa Kolmea surulaulua Kosovolle maaliskuussa 1997 vajaa vuosi ennen Kosovon sodan syttymistä ja sai teoksen päätökseen maaliskuussa 1998 sodan juuri alettua. Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat kauas 1300-luvulle, teos antaa näkökulmaa myös viime vuosikymmenien tapahtumiin Balkanilla.

"Mutta enemmän kuin itse armeijaa ihmiset pelkäsivät jotain muuta: nimityksiä Balkan ja balkanilainen. Turkkilaiset kastoivat niemimaan ja paikalliset asukkaat tällä nimellä jo ennen kuin olivat kunnolla astuneet sinne, ja nimi tarttui kiinni kuin suomut vanhan matelijan ruumiiseen. Paikallisista tuntui pahalta. He kieriskelivät unessa ikään kuin ravistaakseen pois tuon nimen, mutta se tekikin päinvastin, tunkeutui sisään yhä väkevämmin kuin muuttuakseen yhdeksi heidän ihonsa kanssa. Nyt he oivalsivat, etteivät olleet hajaantuneina yrittäneetkään antaa niemimaalle yhtä nimeä."

Kolme surulaulua kosovolle on kaunis, runollinen teos. Pidin kovasti sen kielestä ja kielikuvista. Vaikka teos on selvästi proosaa, kerronnassa on paljon runouden elementtejä. Runomaista on muun muassa tiivis ilmaisu: vaikka kirjassa on vain 80 sivua isolla fontilla kirjoitettua tekstiä, Kadare on onnistunut sanomaan suppealla sanamäärällään enemmän kuin moni 300 sivullisella sanoja.

Suosittelen kirjaa kaikille Balkanista kiinnostuneille.

Ismail Kadare: Kolme surulaulua Kosovolle (Faros 2009)
Alkuteos Tri këngë zie për Kosovën ilmestyi 1998.

Osallistun tällä,kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Kambodža - Peter Fröberg Idling: Laulu nousevalle myrskylle

Rakastunut mies, josta myöhemmin tulee koko maailman tuntema hirmuhallitsija. Helppoon elämään tottunut, hämmentynyt nuori prinsessa. Epätoivoinen, kiihkeä rakkaus, jonka syvyyttä sen kohde ei ymmärrä.

Kirjan lähtökohta on kiehtova: Laulu nousevalle myrskylle kertoo Pol Potin sydämen särkymisestä aikana ennen kuin hänestä tuli Pol Pot. Erään teorian mukaan särkynyt sydän selittää osaltaan niitä käsittämättömiä julmuuksia, joihin Pol Potin johtamat punakhmerit syyllistyivät Kambodžassa 70-luvun lopulla. Näin on arvellut ainakin kambodžalainen historioitsija Keng Vannsak Radio Free Asian haastattelussa. Vannsak tunsi Pol Potin hyvin siihen aikaan, kun tämä eli onnettoman rakkaustarinansa, joten hänen teoriansa perustuu paitsi historiantutkimukseen myös hänen omiin havaintoihinsa.

Kiinnostavasta lähtökohdasta huolimatta itse kirja oli mielestäni puuduttavan tylsä.

Peter Fröberg Idling on aikaisemmin kirjoittanut Kambodžan historiasta tietokirjan Pol Potin hymy. Uudella kirjallaan hän on varmaankin ennen kaikkea halunnut tuoda maan poliittista historiaa tutuksi kaunokirjallisuuden keinoin ja herättää kiinnostusta sitä kohtaan rakkaustarinan kautta. Mielestäni hän kuitenkin epäonnistuu rakkaustarinan kertomisessa.

Lukijan täytyy olla todella kiinnostunut poliittisesta historiasta, jotta Laulu nousevalle myrskylle pitäisi häntä otteessaan. Suurin osa kirjan tapahtumista pyörii politiikan ympärillä. Kambodža on itsenäistynyt ja ensimmäiset vaalit ovat tulossa. Vaaleja edeltävistä päivistä kerrotaan sekä valtaapitävien että opposition näkökulmasta. Valtaapitävät tukahduttavat opposition väkivaltaisin keinoin ja peukaloivat varmuuden vuoksi silti vielä vaalituloksenkin.

Kirjan kuvaamat 50-luvun tapahtumat ovat sinänsä olennaista taustatietoa 70-luvun hirveyksien ymmärtämiseksi. Mielestäni pelkkä taustatiedon antaminen ei kuitenkaan riitä tekemään kirjasta kiinnostavaa. Jos itse kirjoittaisin romaanin Pol Potin sydämen särkymisestä, kuittaisin 50-luvun poliittiset vaiheet huomattavasti lyhyemmin ja jatkaisin tarinaa punakhmerien hirmuvaltakaudelle saakka. Laulussa nousevalle myrskylle tarina loppui ennen kuin se ehti muuttua mielenkiintoiseksi.

Toinen iso ongelma kirjassa on minun nähdäkseni se, että sen kaikki kolme päähenkilöä ovat hyvin kliseisiä ja sen myötä tylsiä.

Päähenkilöistä kiinnostavin on tietystikin kolmekymppinen Saloth Sar, joka viisikymppisenä tullaan tuntemaan Pol Potina. Jostain syystä hänestä kertova osio oli kirjoitettu sinä-muodossa, mikä ärsytti minua. Tuntui kuin kirjoittaja olisi halunnut puhuttelumuodolla varmistaa, että lukijan on pakko eläytyä Sarin ajatusmaailmaan. Se ei toiminut lainkaan. Lukijan saa kyllä eläytymään henkilöhahmoon kun kirjoittaa hänestä hyvin. Siihen ei tarvita kikkailua verbimuodoilla.

Fröberg Idlingin kuvaama Saloth Sar on huomattavan sympaattinen hahmo. Hän haluaa parantaa köyhien maamiestensä asemaa ja uskoo kommunismin tuovan maahan oikeudenmukaisuutta. Hän on valmis vaarantamaan jopa henkensä edistääkseen yhteistä hyvää. Vain yksi henkilökohtainen asia on hänelle niin tärkeä, ettei hän ole valmis uhraamaan sitä yhteisen edun nimissä: hänen rakkautensa kihlattuaan kohtaan. Tuon rakkauden tähden hän voisi vaikka luopua poliittisesta taistelusta.

Jostain syystä kirjan keskimmäinen ja pisin osio kertoo valtaapitävän prinssin suosikkiministeristä Sam Sarysta. Se ei mielestäni ollut lainkaan onnistunut ratkaisu. Saryn hahmossa ei ollut oikein mitään, mikä olisi saanut minut kiinnostumaan. Hahmon todellisen elämän esikuva ei ollut historiallisesti riittävän merkittävä siihen, että jaksaisin lukea hänestä ihan vain sen vuoksi. Hänen roolinsa kirjan tarinassa on olennainen mutta ei sellainen, että sen ymmärtämiseksi olisi tarpeen kertoa tarinaa hänen näkökulmastaan. Minusta tuntui, että Sarylle oli omistettu oma osio ihan vain siksi, että Fröberg Idling pääsi esittelemään lukijalle, minkälaisia vääryyksiä Kambodžan valtaapitävät tuohon aikaan tekivät. Henkilökohtaisella tasolla hahmo jäi ontoksi.

Odotin paljon kirjan kolmannelta osalta, jonka päähenkilö on Saloth Sarin kihlattu Suon Somaly. Petyin kuitenkin pahasti. Koska kaksi ensimmäistä osioita keskittyivät niin paljon politiikkaan, odotin lukijan saavan kolmannessa osiossa tietää, että myös Somalyllä olisi oma poliittinen agendansa. Odotin yllättäviä paljastuksia. Odotin pääseväni lukemaan mielenkiintoisesta, moniulotteisesta hahmosta ja ymmärtämään, miksi juuri tämä nainen oli Saloth Sarille niin tärkeä. Fröberg Idling kuvasi kuitenkin Somalyn tyhjänpäiväiseksi ja pinnalliseksi tytönhupakoksi, joka oli kiinnostunut ainoastaan sellaisista asioista, jotka perinteisten sukupuoliroolien mukaan naiselle kuuluvat.

Kirjan lopun olennainen kohtaus, jossa Saloth Sarin sydän särkyy, hypättiin kronologisessa kerronnassa yli ja käsiteltiin vähän myöhemmin pikaisena takaumana. Tämä seikka kiteyttää aika hyvin sen, miksei Fröberg Idling mielestäni onnistunut rakkaustarinan kertomisessa.

Suosittelen kirjaa ainoastaan lukijalle, joka on erittäin kiinnostunut Kambodžan poliittisesta historiasta - jos hänellekään.

Peter Fröberg Idling: Laulu nousevalle myrskylle (Teos 2013)
Alkuteos Sång till den storm som ska komma ilmestyi 2012.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Romania - Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni

Taas kerran kutsu kuulusteluun. Ceauşescun diktatuurissa niitä tulee usein. Tällä kertaa nuori nainen ottaa silti varmuuden vuoksi mukaan hammasharjan, hammastahnaa ja pyyhkeen.

Raitiovaunumatka tuntuu kestävän ihmisiän. Ainakin se kestää koko kirjan ajan, ja sen varrelle mahtuu muistoja koko elämän varrelta. Nainen miettii suhdettaan isään ja äitiin, parasta ystäväänsä ja tämän romansseja, sitä miksi ukki vihasi niin syvästi lapsenlapsensa appiukkoa. Pala kerrallaan lukijalle hahmottuu kokonainen elämäntarina. Miksi nainen erosi aviomiehestään, miten hän tapasi nykyisen rakkaansa Paulin, miksi hänen ja Paulin elämä on muuttunut suhteen alkuaikojen jälkeen niin täysin toisenlaiseksi. Miksi nainen ei enää saa nauttia vapauden huumasta Paulin moottoripyörän kyydissä. Miksi paras ystävä ei ole tukena, kun nainen saa aina uudestaan valtiolliselta poliisilta kutsun kuulusteluun.

Müller on sijoitellut päähenkilön muistot taidokkaasti raitiovaunumatkan varrelle. Hän ei paljasta kerralla liikaa mutta ei myöskään liian vähän. Koko ajan tulee ilmi uusia uteliaisuutta herättäviä seikkoja, mutta tarinaa ei silti ole vaikea seurata, ja ennen pitkää lukija saa vastaukset häntä askarruttaneisiin kysymyksiin. Poikkeus tästä on kirjan loppuratkaisu, joka jäi minun makuuni liian avoimeksi ja arvoitukselliseksi.

Naisen muistoissa on viittauksia Romanian historian vaiheisiin, mutta ennen kaikkea ne kertovat elämästä diktatuurissa. Diktatuurista kertoo myös kirjan painostava tunnelma. Elämä on epätodellisen tuntuista, unenomaista, mutta uni on synkkä ja raskas.

Suosittelen kirjaa lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita poikkeuksellisten olojen vaikutuksesta tavallisten ihmisten elämän pieniin ja suuriin iloihin ja suruihin.

Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni (Tammi 2010)
Alkuteos Heute wär ich mir lieber nicht begegnet ilmestyi 1997.

Zimbabwe - J. Nozipo Maraire: Tyttäreni Zenzele

Kun yhteiskunnassa on selvästi jotain pielessä, jotkut omistavat elämänsä taistelulle asioiden parantamiseksi. Toiset yrittävät vain elää mahdollisimman hyvän elämän huonoista oloista huolimatta. Kirjoja kirjoitetaan yleensä ensimmäiseen ryhmään kuuluvista. Tyttäreni Zenzele keskittyy jälkimmäiseen.

Tyttäreni Zenzele on zimbabwelaisen äidin kirje tyttärelleen, joka opiskelee Yhdysvalloissa. Äiti haluaa kertoa tyttärelle kaikesta, mikä hänelle on tärkeää. Hän kuvaa oman elämänsä vaiheita, pohtii Afrikkaa ja afrikkalaisuutta, paljastaa asioita, jotka salasi tyttären asuessa vielä kotona.

Kirja on kirjoitettu 90-luvulla, ja sen huomaa selvästi. Kirjettä kirjoittava äiti on sukupolvea, joka on syntynyt valkoisten hallitsemaan Rhodesiaan ja elänyt ajan, jolloin eurooppalaiset olivat vallassa ja sortivat paikallista väestöä. Mustien ja valkoisten suhde toisiinsa Afrikassa siirtomaavallan aikana ja sen päätyttyä on yksi kirjan pääteemoista. Teemaa käsiteltiin ymmärtääkseni tuon ajan afrikkalaisessa kirjallisuudessa paljon, mutta tällä vuosituhannella siitä kirjoittaminen on koettu vanhanaikaiseksi. Siirtomaavallan ajan traumojen käsitteleminen kirjallisuuden keinoin on varmasti ollut tarpeellista aikanaan, mutta mielestäni on todella hyvä, että afrikkalaiset nykyromaanit keskittyvät muihin teemoihin. Muuten kirjallisuuden antama kuva Afrikasta jäisi surullisen yksipuoliseksi.

Vaikka Tyttäreni Zenzele tuntui minusta vanhanaikaiselta verrattuna hiljattain lukemiini 10-luvun afrikkalaisiin teoksiin, pidin kirjasta silti. Zimbabwe itsenäistyi muutamaa kuukautta ennen syntymääni, joten tiedän siirtomaavallan ajan Rhodesiasta vain sen, mitä olen lukenut kirjoista. Tämän kirjan luettuani tiedän siitä paljon enemmän kuin aikaisemmin.

Teksti oli tyyliltään kaunista ja soljuvaa. Pidin siitä, ettei päähenkilö ollut itse suuri vapaustaistelija, vaan hänen tarinansa kertoi ihan tavallisten ihmisten arjesta rotusorron ja itsenäisyystaisteluiden aikana. Sivuhenkilöiden joukossa oli taistelijoitakin, ja sen myötä Zimbabwen Rhodesian-ajan historiasta välittyi monipuolinen kuva.

Tyttäreni Zenzele oli ennen kaikkea koskettava kirja. Suosittelen sitä Afrikan historiasta kiinnostuneille, jotka eivät ole lukeneet kyllästymiseen saakka siirtomaavallan ajoista.

Kiitokset Kirjoista-blogin Merenhuiskeelle, jonka lukuvinkkilistalta tämän kirjan poimin.

J. Nozipo Maraire: Tyttäreni Zenzele (WSOY 1999)
Alkuteos Zenzele: A Letter for my Daughter ilmestyi 1996.

Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen.

Kongon tasavalta - Alain Mabanckou: Tomorrow I'll Be Twenty

Kymmenvuotias Michel on tarkka havainnoitsija ja syvällinen tuumailija. Hän huomaa ja kuulee paljon sellaista, mistä aikuiset kuvittelevat hänen olevan autuaan tietämätön. Välillä hän tuntuu suorastaan näkevän asiat paljon aikuisia selvemmin.

Michel elää lapsuuttaan 70-luvn Kongon tasavallassa, siinä pienemmässä Kongossa, jolla on vähän vähemmän karmaiseva historia kuin suuremmalla Kongon demokraattisella tasavallalla. Maa on kommunistinen ja se näkyy Michelin elämässä monin tavoin. Koulussa opetellaan taistelemaan kapitalismia vastaan ja äiti kutsuu suuttuessaan poikaansa "kansan oopiumiksi". Micheliä ihmetyttää muun muassa se, miksi kommunismin nimeen vannovalla enolla on niin hieno koti televisioineen ja puolen vuoden välein uusi auto, vaikka yleensä kommunistit elävät yksinkertaisesti. "Nyt tiedän, että samaan aikaan voi olla kommunisti ja rikas", hän toteaa.

Michel kertoo tarinan minä-muodossa, ja hänen kertojanäänensä tekee kirjasta samaan aikaan lempeän humoristisen ja terävän yhteiskuntakriittisen. Michel toteaa esimerkiksi, että maan entiset siirtomaaisännät ranskalaiset "yhä pitävät huolta meidän öljystämme meidän puolestamme" tai että presidentin mielestä "vaalit hidastavat vallankumousta". Nämä asiat hän ottaa annettuina, mutta se häntä hämmentää, että koulussa käsketään kutsumaan entistä presidenttiä Marien Ngouabia kuolemattomaksi kuin mitäkin Teräsmiestä, vaikka kaikki tietävät, että hän on kuollut.

Tomorrow I'll Be Twenty kertoo Michelin perheestä, suvusta ja ystävistä: heidän arkisen elämänsä pienistä ja isoista suruista ja ilonaiheista. Mustasukkaisuudesta, lapsettomuudesta, eriarvoisuudesta, ystävyydestä, auttamisen halusta. Moniavioisuudesta, senegalilaisen kauppiaan pelottavasta taikapeilistä, voodoopapin ohjeiden ja länsimaisen lääketieteen neuvojen välillä tasapainoilemisesta. Kannettavasta kasettisoittimesta ja yhdestä ainoasta kasetista. Siitä, kuka saa illallisella herkullisimman lihanpalan.

Alain Mabanckoun teoksia ei valitettavasti ole vielä suomennettu. Tomorrow I'll Be Twentyn suoraviivaisen kerrontatyylin vuoksi kirjaa on kuitenkin helppo lukea vieraallakin kielellä. Teoksen alkukieli on ranska ja se on käännetty muun muassa englanniksi ja ruotsiksi.

Pidin kirjasta kovasti ja suosittelen sitä kaikille, jotka arvostavat lapsen näkökulmasta tehtyjä teräviä havaintoja maailmasta.

Alain Mabanckou: Tomorrow I'll Be Twenty (Serpent's Tail 2013)
Alkuteos Demans j'aurai Vingt Ans ilmestyi 2010.

P.S. Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen.

Vietnam - Vincent Lam: The Headmaster's Wager

Tuosta ei hyvä seuraa, ajattelin monessa kohtaa tätä kirjaa. Usein olin oikeassa - mutta en aina.

Headmaster's Wager on mukaansatempaava kirja, mutta sen tunnelma on alusta loppuun painostava. Henkilöhahmojen yllä leijuu monenmoisia uhkia ja ainakin minä pelkäsin lukiessani lähes koko ajan heidän puolestaan. Todelliset historian tapahtumat vaikuttivat henkilöhahmojen kohtaloon, joten Aasian historiaa tunteva lukija saattoi paikoin aavistaa jo ennalta vaikeuksia, jota henkilöhahmot eivät osanneet pelätä.

Kirjan päähenkilö, kielikoulun rehtori Percival Chen, ei ole varsinaisesti miellyttävä mies. Hänestä on silti mahdollista pitää ja toivoin, että hänelle ja hänen rakkailleen kävisi hyvin - niin epätodennäköiseltä kuin se monin paikoin vaikuttikin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun ja 1970-luvun Saigoniin (nykyinen Ho Chi Minh City). Kiinalainen Chen on asunut Vietnamissa jo pitkään, mutta hän ei erityisemmin arvosta uutta kotimaataan tai varsinkaan sen asukkaita. Vietnamin sota on käynnissä, mutta Chen ei halua sekaantua politiikkaan. kiinnostaa vain liiketoimintansa turvaaminen ja varallisuutensa kartuttaminen.

Kirjan alussa Chenin elämä on lokoisaa. Hän on varakas ja kunnioitettu. Hänen englanninkielinen kieliakatemiansa menestyy. Parhaan ystävänsä Macin suhteiden ansiosta Chen pystyy järjestämään asian kuin asian mielensä mukaiseksi.

Chenin huolet alkavat, kun hänen ainoa lapsensa Dai Jai joutuu vaikeuksiin. Poika on Chenille kaikki kaikessa ja hän on valmis mihin hyvänsä auttaakseen tätä. Siitä käynnistyy tapahtumasarja, joka tuo Chenin elämään isoja murheita mutta myös odottamattoman rakkauden. Ennen pitkää myös politiikka löytää tiensä perheen elämään.

Rakkaus on Headmaster's Wagerin hallitseva teema. Monia Chenin toimia ohjaavat rahanahneus ja uhkapelihimo, mutta niitäkin hallitsevampia motiiveja ovat isänrakkaus ja romanttinen rakkaus. Toiseksi tärkeäksi temaksi nousee vähitellen politiikka.

Lam kuljettaa juonta taitavasti ja osaa pitää lukijan varpaillaan. Kirja oli omalla tavallaan hyvä, mutta henkilökohtaisesti en pitänyt siitä kovin paljon. Tapaan kiintyä henkilöhahmoihin enkä pidä siitä, jos joudun koko ajan pelkäämään, että heille tapahtuu kauheita. Lisäksi juonessa oli minun makuuni turhan raakoja kohtia, joista varsinkin yksi oli niin vastenmielinen, että toivoisin, etten olisi koskaan lukenut sitä. Lukumatkakin jäi vähän ulkokohtaiseksi, kun Vietnamin sotaa tarkasteltiin Chenin vahvasti kiinalaisesta näkökulmasta.

Vincent Lamin kirjoja ei tietääkseni ole suomennettu, eikä minulla ole tiedossa, että Headmaster's Wagerista olisi suunnitteilla suomennosta.

Vincent Lam: The Headmaster's Wager (Fourth Estate 2012)

Albania - Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

Mies joutuu hylkäämään vaimonsa pelastaakseen kunniansa, vaikka tietää, että huhut uskottomuudesta ovat vain kateellisten panettelua. Viisitoistavuotiaan tytön täytyy astua kuolleen sisarensa paikalle tämän avioliittoon. Toinen nuori tyttö päätyy vaimoksi äitinsä rakastajalle, jotta äidin suhde ei paljastuisi.

Pienessä albanialaisessa vuoristokylässä ihmisten kohtalot ovat vahvojen matriarkkojen käsissä. Äidit ja anopit määräävät, ja päätösten taustalla vaikuttavat perinteet ja kunniakäsitykset. Taitavasti improvisoiduilla riimitellyillä itkuvirsillä kerrotaan vainajille suvun kuulumiset.

Tällaiseen maailmaan syntyy kirjan ensimmäinen päähenkilö Saba. Maailma kuitenkin muuttuu kommunismin myötä, ja Saban kannalta muutos on parempaan suuntaan. Naiset saavat enemmän vapautta ja uudenlaisia mahdollisuuksia.

Kirjan kakkososan päähenkilö, Saban pojantytär Dora, elää aivan erilaisessa Albaniassa kuin isoäitinsä. Hänen kotinsa on kaupungissa ja hän pääsee opiskelemaan yliopistoon. Hänen tuntemansa kommunismi ei lisää kenenkään vapautta vaan päinvastoin kahlitsee.

Punainen morsian on kirja ihmisistä, jotka alistuvat kohtaloonsa mutta yrittävät silti elää mahdollisimman hyvän elämän sen puitteissa, mitä äiti, anoppi tai kommunistinen puolue heidän osakseen määräävät.

Henkilöhahmojen tyynen alistuva elämänasenne teki minulle vaikeaksi samaistua tai kiintyä heihin. Olisin halunnut edes jonkun heistä sanovan äidilleen vastaan, jättämään perinteet huomiotta tai vaikka kostavan kokemansa vääryydet.

Lukumatkana kirja oli silti antoisa, sillä se kuvasi Albaniaa kiinnostavalla tavalla.

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian (Tammi 2010)
Alkuteos Rosso come una sposa ilmestyi 2008.

Jamaika - Andrea Levy: Pitkä laulu

Vauraan jamaikalaisen kirjanpainajan iäkäs äiti haluaa kertoa lukijalle tarinansa. Poika on luvannut painaa äidin muistelmat kirjaksi, jotta kiinnostuneet saisivat kuulla, minkälaista saaren orjien elämä oli orjuuden viimeisinä vuosina ja mitä heille vapauttamisesta käytännössä seurasi.

Orjaksi syntynyt äiti alkaa muistella Amityn plantaasin elämää. Mukaan tarinaan pääsee myös valkoinen isäntäväki, vaikka äiti huomauttaakin, että plantaasien joutilaiden valkoisten naisten tyhjänpäiväisille huolille on jo ennestään omistettu aivan liian monta nidettä.

Aihe on synkkä mutta kerronta on silti pääosin kepeää. Äiti ei halua velloa tuskallisimmissa muistoissaan vaan kuittaa pahimmat ajat muutaman lauseen pikakelauksella. Parempia aikoja hän kuvaa humoristisesti. Tarinan päähenkilöt ovat sisäorjina isäntäväen talossa, ja heidän arkensa muistuttaa monilta osin valkoisen palvelusväen arkea saman ajan Englannissa. Heillä on omat keinonsa tehdä isäntäväelle pientä kiusaa ja päästä nauramaan näiden kustannuksella.

Kirjan henkilöt elävät aikana, josta on kerrottu historiankirjoissa paljon. Jouluna 1831 saaren orjat aloittavat suuren kapinan, jonka valkoiset tukahduttavat ja kostavat verisesti. Lähes kymmenen vuotta myöhemmin orjat julistetaan vapaiksi. Historiaan jääneet tapahtumat ovat Pitkässä laulussa kuitenkin selkeästi taustakehys eivätkä pääasia. Kapina ja orjien vapauttaminen mullistavat kirjan päähenkilön neiti Julyn ja hänen emäntänsä Carolinen elämän, mutta heidän kannaltaan vähintäänkin yhtä kohtalokasta on, kun plantaasille palkataan komea uusi työnjohtaja, jolla on poikkeuksellisen siniset silmät...

Pitkä laulu ei ole tarina sankareista, jotka muuttavat toimillaan historian kulkua. Sen päähenkilöt yrittävät yksinkertaisesti rakentaa itselleen ja rakkailleen mahdollisimman hyvän elämän vaikeissa olosuhteissa. Lemmentuska on heille tutumpaa kuin maailmantuska, ja heihin on helppo samaistua, vaikka itsessä ei olisikaan ainesta suuriin sankaritekoihin.

Alkukielisessä teoksessa äidin kertojanääni vaihtelee sujuvasti kahden kielen välillä. Hänen äidinkielensä on englantiin perustuva kreolikieli Jamaikan patois, mutta pääosan tarinasta hän kertoo aikuisena oppimallaan brittienglannilla. Plantaasin mustien sitaatit ovat kreolia ja välillä kertoja vaihtaa kreoliin myös sitaattien ulkopuolella kuvaillessaan asioita heidän näkökulmastaan. Jamaikan patois on eräänlaista yksinkertaistettua englantia, ja sitä on käytetty kirjassa niin, ettei sen ymmärtäminen tuota lukijalle vaikeuksia. Kirja ilmestyy suomeksi tällä tietoa helmikuussa 2014. Nähtäväksi jää, miten suomentaja selviää Jamaikan patoisilla kirjoitettujen osuuksien kääntämisestä.

Levy on kertonut pohtineensa, miten ihmeessä orjuudesta voisi kirjoittaa ilman, että tarina velloo väkivallassa ja kurjuudessa. Mielestäni hän onnistui siinä erinomaisesti.

Andrea Levy: The Long Song (Headline Review 2011)
Ilmestyy suomeksi  Innon kustantamana tällä tietoa helmikuussa 2014:
http://www.intokustannus.fi/kirja/pitka_laulu/
Alkuteos ilmestyi kovakantisena ensimmäisen kerran 2010.

Syyria - Rafik Schami: Damaskoksen rakastavaiset

Syyriasta puhutaan uutisissa jatkuvasti, mutta monelle suomalaiselle maa on muuten täysin vieras. Toisenlaista näkökulmaa ajankohtaiseen maahan saa lukemalla syyrialaissyntyisen, Saksassa pitkään asuneen Rafik Schamin Damaskoksen rakastavaiset.

Pääosa kirjan tapahtumista sijoittuu 60-luvulle, mutta mukana on myös vanhemmista ajoista kertovia osuuksia, joissa mennään ajassa taaksepäin jopa 1800-luvun puoliväliin saakka. Syyrian lähihistoriaa kirjassa ei siis kuvata, mutta 60-luvun arkielämän kuvaus voi auttaa ymmärtämään viimeaikaisten uutisten taustaa. Kirja ei ole ensisijaisesti poliiittinen, mutta politiikalla on oma osansa päähenkilöiden tarinassa. Schami itse toteaa kirjansa jälkisanoissa asiasta näin: "Olen niin sanotun poliittisen romaanin vastustaja, mutta henkilöhahmo ei voi elää yhdessä pahimmista arabialaista alkuperää olevista hirmuvalloista ilman että se vaikuttaisi häneen." Historian oppikirjana Damaskoksen rakastavaisia ei pidä lukea, sillä kirjan kuvaukset 60-luvun Syyrian diktatuureista perustuvat vain osin todellisiin tapahtumiin ja ovat osin mielikuvituksen tuotetta.

Kirjan pääjuoni on sukuriidan varjostama rakkaustarina. Farid Mustaq ja Rana Šahin ovat damaskoslaisia nuoria, joiden sukujuuret ovat maaseudulla Malan kylässä. Mala on ollut vuosikymmenten ajan jakautunut ortodoksisten Šahinien ja katolisten Mustaqien kannattajaleireihin, ja vallasta kamppailevat suvut ovat verikostokierteessä. Kaupunkilaisnuorille sukuviha on kuitenkin jäänyt etäiseksi. He murehtivat tutustuessaan vain siitä, sattuuko toinen olemaan muslimi. Henkilökohtaisesti he eivät suuremmin piittaa uskonnosta, mutta suku saattaisi rankaista muslimiin rakastumisesta jopa kuolemalla, joten he ovat oppineet olemaan varovaisia ihastuksissaan. Niinpä he selvittävät jo varhain toistensa uskontokunnan, mutta sukunimiä he eivät älyä kysyä ennen kuin on liian myöhäistä ja he ovat jo ehtineet rakastua.

Damaskoksen rakastavaisten rakenne on epätyypillinen. Paksu romaani on jaettu Raamatun tapaan kirjoihin, joiden nimet kuvaavat niiden pääteemoja, kuten esimerkiksi Rakkauden kirja ja Suvun kirja. Kukin kirja jakaantuu katkelmiin, jotka saattavat olla hyvinkin irrallisia toisistaan. Vain osa katkelmista vie pääjuonta eteenpäin; lopuissa kerrotaan itsenäisiä pieniä tarinoita sivuhenkilöiden elämästä. Kirjailija itse vertaa rakennetta kivimosaiikkiin ja katkelmia sen kiviin: "Jokainen näistä kivistä kertoo tarinan, ja kun olet lukenut sen, se näyttää piilevän värinsä, ja heti kun olet lukenut kaikki tarinat, näet koko kuvan." Schamin mukaan tällainen rakenne "tekee oikeutta säröjä täynnä olevalle elämällemme arabimaissa".

Kirja alkoi mielestäni kiinnostavasti, mutta sitten tuli pitkä osio, jonka lukeminen oli vähän raskasta. Sukuvihaa taustoitettiin perinpohjaisesti ja lukijalle esiteltiin koko ajan uusia henkilöhahmoja, joista osa oli omien irrallisten pikkutarinoittensa päätähtiä mutta täysin epäolennaisia pääjuonen kannalta. Uusien hahmojen jatkuva virta ja irtotarinoihin poikkeileva kerrontatyyli tekivät alussa lukemisesta työlästä. Kun en vielä hahmottanut pääjuonta kunnolla, oli vaikeaa erottaa, ketkä henkilöhahmot olisi syytä painaa mieleen ja ketkä esiintyisivät vain yhdessä katkelmassa. Kirja tempaisi minut kunnolla mukaansa vasta, kun sukujen taustat oli saatu kerrottua ja päästiin keskittymään päähenkilöiden lapsuuteen ja nuoruuteen Damaskoksessa. Sen jälkeen mielenkiintoni pysyi yllä koko loppukirjan ajan. Kun pääsin kiinni pääjuoneen, aloin nauttia myös irrallisista pikkutarinoista ja mosaiikkimaisesta kerronnasta.

Lukuisten pikkutarinoiden ansiosta Damaskoksen rakastavaiset on antoisaa luettavaa ihmiskohtaloista kiinnostuneelle lukijalle. Rakkaus ja parisuhde ovat irtotarinoiden tyypillisin aihe ja lukija oppii paljon naisen ja miehen asemasta ja rooleista Syyriassa. Kaikkein eniten pidin kohdista, joissa kuvataan arkista elämää Damaskoksessa lapsen tai nuoren silmin. Yksityiskohtia oli runsaasti ja  kerronta oli elävää.

Suosittelisin Damaskoksen rakastavaisia lukijalle, joka on kiinnostunut sekä rakkaustarinoista että Lähi-idän poliittisesta historiasta ja jolla on aikaa ja energiaa syventyä paksuunkin opukseen.

Rafik Schami: Damaskoksen rakastavaiset (Bazar 2009).
Alkuteos Die dunkle Seite der Liebe ilmestyi 2004.

Ruanda - Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa

Kuulostaa mauttomalta vitsiltä jos sanon, että Kigalin kakkukauppa on Ruandan kansanmurhasta kertova hyvänmielenkirja. Tarkoitan kuitenkin sitä vilpittömästi. Kirja on täynnä lämpöä, pienistä asioista iloitsemista ja toinen toisestaan välittämistä, vaikka sen aiheena on sanoinkuvaamattomista julmuuksista toipuminen.

Kirjan päähenkilö on Ruandan pääkaupungissa Kigalissa asuva tansanialainen Angel Tungaraza, joka leipoo työkseen kakkuja juhliin. Angel on paitsi taitava kakunkoristelija myös hienotunteinen keskustelukumppani ja herkkävaistoinen ihmistuntija.

Jokainen luku rakentuu kakkutilauksen ympärille. Asiakas tarvitsee kakun esimerkiksi syntymäpäiville, ristiäisiin tai läksiäisiin. Tilaamiseen ei riitä pelkkä tilauslomakkeen täyttö, sillä Angelin periaatteisiin kuuluu tehdä jokaisesta kakusta henkilökohtainen. Niinpä sokerileipuri keskustelee jokaisen tilaajan kanssa pitkään ja hartaasti. Keskusteluissa käy ilmi paljon sellaista, mistä asiakas ei alun perin ollut ensinkään aikonut puhua, ja leipojamestarin neuvot tulevat tarpeeseen. Monet kerrat Angel joutuu ottamaan silmälasit nenältään ja puhdistamaan ne hitaasti saadakseen aikaa miettiä, miten asetella sanansa mahdollisimman rakentavasti. Yleensä hän onnistuu ja asiakas lähtee kakkukaupasta paljon viisaampana kuin sinne tullessaan

Angelin elämänfilosofiassa ja kirjan dialogeissa on naiiviutta ja lämpöä, joiden vuoksi Kigalin kakkukauppaa verrataan usein Alexander McCall Smithin Naisten etsivätoimisto nro 1 -sarjaan. Yhtäläisyyksiä on, mutta siitä huolimatta suosittelisin Kigalin kakkukauppaa myös sellaiselle lukijalle, jonka makuun Mma Ramotswe -etsiväkirjat ovat liiankin lapsekkaan tyylisiä. Kakkukaupan keskustelut ovat yksinkertaisia vain ilmaisultaan; puheena olevat asiat ovat sitäkin monimutkaisempia. Parkin tuo taitavasti esiin sen, miten ilon hetkiin voi kätkeytyä surua mutta toisaalta suurenkin surun lomasta voi pilkottaa iloa.

Gaile Parkin: Baking Cakes in Kigali (Atlantic Books, 2009).
Imestynyt suomeksi nimellä Kigalin kakkukauppa (Tammi, 2009):
http://www.tammi.fi/kirjat/-/product/no/9789513148058.
Myös alkuteos ilmestyi 2009.