Tapaaminen Jhumpa Lahirin kanssa

En ole ehtinyt viime viikkoina lukea juuri lainkaan, mutta onneksi kirjat eivät silti ole päässeet kokonaan unohtumaan. Pääsin viime viikolla tekemään töissä jotain tavallisuudesta poikkeavaa: sain haastatella kirjailija Jhumpa Lahiria ja kirjoittaa hänestä henkilöjutun. Oli todella hienoa saada jutella kokonainen tunti kahden kesken Lahirin kanssa, sillä ihailen hänen teoksiaan. Erityisesti Tämä siunattu koti on mielestäni todella upea novellikokoelma.

STT:n henkilöjutut ovat valitettavasti aika lyhyitä, vain 3000 merkin mittaisia. Lahirista olisi riittänyt kerrottavaa paljon pidemmästikin. Onneksi voin jatkaa aiheesta täällä blogissa. STT:n juttuani ei valitettavasti julkaistu netissä, joten en voi jakaa täällä linkkiä siihen. Painetuissa lehdissä se julkaistiin Keskipohjanmaassa (25.4.), Keskisuomalaisessa (25.4.), Aamulehdessä (26.4.), Ilkassa ja Pohjalaisessa (26.4.), Hämeen Sanomissa (28.4.), Savon Sanomissa (29.4.) ja Etelä-Saimaassa (30.4.)

Lahiri oli pyytänyt haastattelemaan tulevia toimittajia lukemaan ennen haastattelua New Yorkeriin kirjoittamansa jutun, jossa hän kertoo suhteestaan kirjoihin ja kirjoittamiseen. Juttu oli todella mielenkiintoinen ja antoi hyvän pohjan haastattelulle, sillä minulle tuli heti mieleen lukuisia jatkokysymyksiä jutussa käsitellyistä teemoista.

Oli todella hyvä, että Lahiri oli antanut taustamateriaalia ennen haastattelua. Hän on nimittäin varsin ujo eikä nauti alkuunkaan itsestään puhumisesta. New Yorkerin jutun luettuani tiesin hänestä jo aika paljon ja pääsimme nopeammin keskustelemaan aiheista, joista hän oli aidosti kiinnostunut puhumaan.

New Yorkerissa Lahiri kertoi paljon suhteestaan vanhempiinsa ja juurettomuuteen, jota hän on lapsesta saakka tuntenut. Lahirin vanhemmat ovat intialaisia, mutta hän itse on syntynyt Lontoossa ja asunut muutaman vuoden ikäisestä saakka Yhdysvalloissa. Lahiri kuvaa New Yorkerissa pelänneensä olevansa vieras vanhempiensa silmissä: intialaisen perheen amerikkalainen lapsi. Hän olisi toivonut, että koti olisi ollut täynnä vanhemmille vuosien varrella kertyneitä rakkaita kirjoja, joita lukemalla hän olisi voinut saada vanhempiinsa uudenlaisen yhteyden ja hahmottaa paremmin sitä, mitä nämä olivat eri elämänvaiheissaan ajatelleet ja tunteneet. Vanhemmat eivät kuitenkaan omistaneet tällaisia menneisyydessä tärkeiltä tuntuneita kirjoja. Lisäksi Lahirin ja hänen vanhempiensa välillä oli kielimuuri: vaikka Lahirin äidinkieli on bengali, hän oli oppinut lukemaan koulussa, eikä hän siksi osannut lukea kuin englanniksi. Niinpä Lahiri luki aivan toisenlaisia kirjoja kuin vanhempansa aikoinaan: kirjoja, joiden kautta hän oppi tuntemaan amerikkalaista kulttuuria koko ajan paremmin.

Lahirilla on itsellään kaksi lasta, yksitoistavuotias tytär ja yhdeksänvuotias poika. Perhe elää parhaillaan Italiassa. Kyselin häneltä, onko hän päässyt nyt äitinä kokemaan lastensa kanssa sen kirjojen kautta muodostuvan yhteyden, joka hänen ja hänen vanhempiensa väliltä jäi puuttumaan. Hän kertoi päässeensä ja olevansa siitä hyvin onnellinen. Hän lukee paljon ääneen lapsilleen ja jakaa heidän kanssaan kirjat, joita itse rakasti lapsena. Esimerkiksi Peppi Pitkätossu ja Narnia-sarja ovat Lahirille rakkaita.

- Lastenkirjassa minulle tärkeitä asioita ovat kieli ja henkilöhahmot. Peppi on upea naishahmo: vahva, unohtumaton, hauska, inhimillinen ja täysin peloton. Narnia-kirjat puolestaan ovat paitsi hyvin kerrottuja myös hyvin kirjoitettuja, Lahiri kertoi.

Hän mainitsi myös pitävänsä kuvitteellisiin maailmoihin sijoittuvista lastenkirjoista.

Lahirin omat tähänastiset novellikokoelmat ja romaanit kertovat pääasiassa intialaistaustaisista amerikkalaisista. Hän paljasti kuitenkin minulle, että haaveilee kirjoittavansa seuraavaksi jotain vähemmän paikkasidonnaista: romaanin tai novelleja, joista ei käy ilmi, mihin paikkaan tai aikaan ne sijoittuvat. Omaa kuvitteellista maailmaa hän ei tahdo keksiä, vaan hän tahtoisi nimenomaan häivyttää paikan ja aikakauden kokonaan taka-alalle.

Mietin ennen haastattelua, mahtaako Italiassa asuminen saada Lahirin samaistumaan vanhempiinsa: nythän hänenkin lapsensa kasvavat eri maassa kuin äitinsä. Lahiri kertoi kuitenkin, etteivät he ole muuttanut Italiaan pysyvästi ja että lapsilla on vahva amerikkalainen identiteetti. Itse hän ei edelleenkään tunne kuuluvansa mihinkään maahan, mutta ei enää kärsi siitä, sillä hän on löytänyt identiteetin kirjoittamisen kautta.

- Tunnen yhteyttä muihin kirjailijoihin; se on kuviteltu kotimaani, hän toteaa STT:lle kirjoittamassani jutussa.

Minua kiinnosti myös, ovatko kirjat nyt Lahirille Italiaan muuton jälkeen yhtä yhtä tärkeä keino tutustua italialaiseen kulttuuriin kuin ne olivat lapsena, kun hän halusi oppia tuntemaan ympärillään olevaa amerikkalaista kulttuuria. Hän kertoi niiden olevan. Muutettuaan Italiaan hän oli päättänyt alkaa lukea pelkästään italiaksi, jotta pääsisi uuteen kotimaahansa paremmin sisään.

- Kirjallisuus on tärkein avain mihin tahansa kulttuuriin: monipuolisin avain, joka avaa eniten ovia. Kirjallisuuden kautta pääsee tutustumaan ihmisiin. Kun muuttaa uuteen maahan, ei aluksi vielä tunne paikallisia ihmisiä, mutta fiktiivisiin henkilöhahmoihin tutustuminen on helppoa.

Ilahduin kovasti, kun Lahiri sanoi tuon. Juuri noin ajattelen itsekin, ja tuo on kantava ajatus tässä blogissani. Kirjojen kautta on mahdollista tutustua niin moneen kulttuuriin, ettei se oikeassa elämässä olisi yhden ihmisiän aikana mitenkään mahdollista. Vaikka kävisin itse jokaisessa maailman maassa, en oppisi niiden kulttuurista yhtä paljon, kuin voin oppia, jos luen hyviä kirjoja jokaisesta maasta.

Ujo Jhumpa Lahiri on silminnähden vaivaantunut, kun hänestä otetaan valokuvia, ja hän ottaa kuvatessa vakavan ilmeen sen sijaan, että hymyilisi. Haastatteluni yhteydessä eräs STT-Lehtikuvan kuvaajista otti hänestä hienoja henkilökuvia, mutta niitä en tietenkään voi tekijänoikeussyistä julkaista täällä. Tapasin Lahirin myöhemmin samana päivänä pikaisesti uudelleen Tammen keltaisen kirjaston 60-vuotisjuhlissa, joissa hän oli kunniavieraana. Hän antoi silloin minun ottaa itsestään kuvan tätä blogikirjoitusta varten.