Luen useimmiten uutuuskirjoja tai
korkeintaan muutaman vuoden vanhoja teoksia. Olen toki lukenut
vuosien varrella paljon muutakin, mutta tällä vuosituhannella
kirjoitetut kirjat houkuttelevat minua selvästi eniten. Pidän
siitä, mihin suuntaan kirjallisuus on vuosisatojen saatossa
muuttunut. Pidän monista kerronnan keinoista ja tavoista, jotka on
keksitty vasta hiljattain. Pidän siitä, että nykykirjailija on
tiennyt joutuvansa käymään ankaraa kilpailua lukijan huomiosta ja
tehnyt siksi kaikkensa, jotta kirja tempaisisi minut mukaansa.
Arosusi on ilmestynyt vuonna 1927,
maailmansotien välissä. Sen kieli ja rakenne paljastavat heti, että
sen kirjoittamisesta ja suomentamisesta on kulunut kymmeniä vuosia.
Sen tyyli on aivan toisenlainen kuin tämän vuosituhannen kirjojen.
Usein sellainen häiritsee minua. Usein
vanhojen kirjojen tapa kuvata ihmisiä on sellainen, etten oikein saa
tarttumapintaa henkilöhahmoihin. He jäävät minulle etäisiksi, en
pysty samaistumaan heihin, en tunne saavani otetta heidän
ajatusmaailmastaan.
Arosusi on kuitenkin niin hyvä kirja,
ettei sen vanhanaikaisuus painanut vaa'assa höyhenen vertaa.
Kirjan päähenkilö tuli suorastaan
pelottavan lähelle. En samaistunut häneen itse, mutta hänestä
lukiessani peilasin hänen kauttaan jatkuvasti useampaakin
läheistäni, ihmisiä joilla on elämässäni todella suuri
merkitys. Vaikka Arosusi sijoittuu sotienväliseen aikaan,
päähenkilön ajatukset ja kokemukset eivät olleet vanhentuneet
tippaakaan. Kirja olisi yhtä hyvin voinut kertoa jostakusta oman
lähipiirini ihmisestä, ikätoveristani, kuin 1920-luvulla elävästä
viisikymppisestä miehestä.
Arosusi herätti valtavasti ajatuksia,
joita täytyisi sulatella paljon pidempään ennen kuin pystyisin
kirjoittamaan niistä. Haluan kuitenkin julkaista tämän
blogitekstin jo nyt, sillä tahdon osallistua kirjabloggaajien Vanhan
kirjan päivään. Päivän tarkoituksena on tuoda yhteisellä
tempauksella esiin sitä, että hyvä kirja ei vanhene.
Kirjakaupoista kirjat katoavat nopeasti, mutta onneksi vanhoja
kirja-aarteita on mahdollista saada käsiinsä kirjastoista,
antikvariaateista, ystävien hyllyistä ja tietenkin myös omista
kokoelmista.
Vaikka luenkin mielelläni uutuuksia,
pidän Vanhan kirjan päivän sanomaa hyvin tärkeänä. Omien
suosikkikirjojen lukeminen aina uudelleen eri ikäkausina ja eri
elämäntilanteissa voi olla todella antoisaa. Omien isovanhempien,
vanhempien tai ystävien suosikkeja lukemalla puolestaan voi tutustua
rakkaisiinsa uudella tavalla.
Arosusi on erinomainen esimerkki siitä,
että hyvä kirja kestää aikaa.
Hermann Hesse: Arosusi (kymmenes painos, WSOY 1991) Alkuteos Der Steppenwolf ilmestyi 1927. Suomeksi kirja ilmestyi ensi kertaa 1952. |
Jälleen todellinen klassikkojen klassikko, jonka olen muistaakseni joskus aloittanut mutta jättänyt kesken. Pitänee antaa itselle uusi mahdollisuus tämän kanssa.
VastaaPoistaVoin helposti uskoa, että Arosusi voi jäädä kesken. Yksi hienoimmista asioista nykykirjallisuudessa on mielestäni se, että kirjoista pyritään tekemään alusta alkaen niin mukaansatempaavia kuin mahdollista. Arosuden ajan kirjoja lukiessa kestää paljon kauemmin ennen kuin tarina alkaa viedä mukanaan. Luulen myös, ettei tämä kirja ole läheskään kaikille antoisaa luettavaa. Se antaa paljon, jos samaistuu päähenkilöön itse tai tunnistaa päähenkilössä jonkun läheisensä, jonka sielunelämää on kiinnostunut ymmärtämään. Jos päähenkilö ei muistuta sen enempää itseä kuin omia läheisiäkään, kirja voi tuntua aika raskassoutuiselta.
Poista