Palavasieluinen aktivisti, joka käy
yhden miehen sotaa ihmisoikeuksien puolesta. Rakastava vaimo, joka
haluaa auttaa muita mutta haaveilee samalla ihan tavallisesta
perhe-elämästä. Maailman vahvin valvontakoneisto, joka on
päättänyt saada tietoonsa kaiken, mitä pari tekee, sanoo tai
ajattelee.
Kiinalainen rakkaustarina on tositarina
aktivistipariskunnan elämästä 2000-luvun Kiinassa. Kirjan
päähenkilöt Hu Jia ja Zeng Jinyan ovat ulkomaanuutisia seuraaville
tuttuja jo entuudestaan. Lukija saattaa muistaa Hun kuuluisana
mielipidevankina, jolle EU myönsi arvostetun Saharov-palkinnon ja
Zengin bloggaajana, jonka Time-lehti otti mukaan maailman sadan
vaikutusvaltaisimman ihmisen listalle. Yhteistyössä parin kanssa
tehdyssä kirjassa mennään kuitenkin paljon uutisia syvemmälle. Se
kuvaa Hun ja Zengin elämää heidän yksityisimpiä ajatuksiaan
myöten.
Odotin Kiinalaiselta rakkaustarinalta
paljon, sillä Sami Sillanpää oli idolini nollaluvun puolivälin
molemmin puolin, kun hän työskenteli Helsingin Sanomien
Kiinan-kirjeenvaihtajana ja minä aloittelin uraani
uutistoimittajana. Hän oli ainoa uutistoimittaja, jonka kirjoittamat
jutut luin silloinkin, kun niiden aihe ei kiinnostanut minua. Kirja
täytti odotukseni. Sillanpää oli osannut käyttää myös kirjan
mittaisessa tekstissä samoja taitojaan, joiden vuoksi arvostan hänen
lehtijuttujaan.
Kirja muistutti hyvin paljon
kaunokirjallista teosta. Sillanpää oli tehnyt valtavat määrät
taustatyötä ja hankkinut niin paljon tietoa, että pystyi viemään
lukijan päähenkilöiden pään sisään samaan tapaan kuin
kaunokirjallisuuden kaikkitietävät kertojat. Tekstin seassa oli
Hulta ja Zengiltä suoria sitaatteja, joissa he kuvailivat
ajatuksiaan ja tunteitaan.
Toisaalta tekstistä kuitenkin huomasi
selvästi, että se oli toimittajan kirjoittama. Monet kerronnan
keinot olivat samoja, joita nykyaikaisissa lehtijutuissa usein
käytetään houkuttelemaan lukijaa ensin aloittamaan uutisen
lukemisen ja sitten lukemaan sen loppuun. Esimerkiksi kappaleiden
alkuja ja loppuja oli selvästi mietitty huolella. Tyyli muistutti
laadukasta sanomalehden reportaasia tai henkilöjuttua.
Kerronta eteni alun esinäytöstä
lukuunottamatta aikajärjestyksessä. Tyylille ominaista olivat
lyhyet, ytimekkäät päälauseet. Kappaleiden alut veivät lukijan
suoraan keskelle tapahtumia: "Hu Jian puhelimeen ei saanut
yhteyttä." "Ovi oli lukossa." Kappaleiden
lopuissa yleisiä olivat lukijan uteliaisuutta herättelevät
viittaukset tulevaan: "Mutta Zengillä oli myös oma
suunnitelmansa. Sitä hän ei kertonut vielä kenellekään."
"Ne aikeet olivat saaneet alkunsa yllättävästä puhelusta."
Toinen tyypillinen lopetus kappaleelle oli kertoa uutta tietoa, jolla
oli erityistä painoarvoa: "Se [oikeudenkäynti] olisi
jo runsaan viikon päästä." "Hu Jia on tuomittava lain
määräämään rangaistukseen."
Useimmiten
kerrontatapa toimi erittäin hyvin. Tarina veti lukijan hyvin
mukaansa ja piti mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Parissa kohdassa
epämääräisyyttä oli mielestäni liikaa. Erityisesti minua
hämmensi kohta, jossa Zeng haki Sillanpäältä töitä Helsingin
Sanomien kirjeenvaihtajan avustajana. Siinä jätettiin kokonaan
rivien välistä tulkittavaksi se, ettei Zeng saanut paikkaa. Sitä
ei sanottu suoraan eikä lukijalle edes annettu yhtään perustelua
ratkaisulle. Tämä pisti kuitenkin silmään siksi, että se oli
niin poikkeuksellista. Muilta osin lukiessa saattoi luottaa siihen,
että vaikka monista asioista kerrottiin aluksi vihjaillen, niihin
palattaisiin myöhemmin ja lukija saisi vastaukset kysymyksiinsä.
Yksi asia kirjassa
häiritsi minua: Zengin ystävistä Shi Tousta ja Ming Mingistä
puhuttaessa mainittiin joka kerta erikseen, että he ovat naispari.
Se oli mielestäni tarpeetonta ja osoittelevaa. Asian esille
ottaminen oli täysin perusteltua niissä kirjan kohdissa, joissa
käsiteltiin seksuaalivähemmistöjen asemaa Kiinassa. Tällöin
tiedolla oli merkitystä, eikä suomalaisen lukijan voi olettaa
tunnistavan pariskuntaa naispariksi kiinalaisten nimien perusteella.
Sen sijaan lesbopari-sanan jatkuva käyttö tuntui suorastaan
asiattomalta silloin, kun puheena oli parin ja Zengin
henkilökohtaiseen ystävyyteen liittyvä asia kuten parin vierailu
synnytyslaitoksella Zengiä ja hänen vauvaansa katsomassa.
Sami Sillanpää: Kiinalainen rakkaustarina (WSOY 2013) Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena. |
Hyvä arvio kiinnostavasta kirjasta. En ole itse ehtinyt teoksesta blogata, mutta pidin myös valtavasti. Hyviä huomioita myös tyylistä ja naisparin hokemisesta.
VastaaPoistaKiitos! Sääli, ettet ehtinyt blogata tästä kirjasta; olisi ollut kiva lukea arviosi.
PoistaTein kirjasta Oliviaan pikkujutun, aion kyllä blogatakin, sillä silloin saa kirjoittaa paljon pidemmin. Kiinnostava oli lukea myös Sillanpään kommentti!
PoistaPidän blogiasi silmällä :) Lehtien kirjajutuissa on tosiaan usein valitettavan tiukat mittarajoitukset.
PoistaKirjailijan omia kommentteja on hienoa saada. Tässä blogissa se on valitettavan harvoin mahdollista, kun kirjoitan lähinnä käännöskirjoista.
Kiitos perehtyneestä arviosta. Olit selvästi pohtinut kirjaani monelta eri kantilta.
VastaaPoistaTuosta lesbopari-sanan käytöstä. En koskaan osannut ajatella sen olevan mitenkään osoittelevaa. Se että käytin sanaa usein johtui yksinkertaisesti siitä, että kiinalaiset nimet ovat lukijalle vaikeita muistaa eikä niistä selviä, mitä sukupuolta ihmiset ovat. Pitkän tarinan aikana on tärkeää, että lukijat muistavat ketä kirjassa mainutut ihmiset ovat. Siksi annoin ihmisille - niin Shi Toulle ja Ming Mingille - kuin monille muillekin määreitä tai titteleitä joita toistin pitkin matkaa.
Hyvä huomio kuitenkin.
Oli kiva, että pistit merkille kirjoitustyylini pyrkineen kaunokirjalliseen tyyliin. Narrative non-fiction on suomessa sekä kirjallisuudessa että journalismissa aika harvoin käytetty kerrontalaji. Asiaproosa on musta kelpo suomennos sille.
Hieno idea tässä blogissa!
Sami Sillanpää
Kiitos! Mukavaa, että pidit arviosta!
PoistaYmmärrän ajatuksesi siitä, että suomalaisen lukijan voi olla vaikea muistaa kiinalaisia nimiä ja että olennaisiin henkilöihin on siksi hyvä viitata määritelmällä eikä vain nimellä. Reiluuden nimissä minun olisi ollut hyvä mainita tuossa lesbopari-sanan käyttöä arvioivassa kohdassa, että samanlaisia määritelmäviittauksia oli muillakin hahmoilla (sokea aktivisti, Hun vanha kiistakumppani ympäristöjärjestöstä jne). Minusta Shin ja Mingin ensisijainen määritelmäviittaus olisi kuitenkin mieluummin saanut olla taiteilijapariskunta, jolloin lesbouteen olisi voinut viitata vain silloin, kun se liittyi puheena oleviin asioihin.
On totta, että Suomessa kirjoitetaan aika harvoin kerronnallista asiaproosaa. Se on erikoista, sillä ainakin nuoren polven toimittajista moni ihannoi kyseistä kirjoitustyyliä ja haaveilee pääsevänsä käyttämään sitä. Veikkaan, että sen kirjoittaminen yleistyy lähitulevaisuudessa, kun kirjoitettu uutisviestintä ja tietokirjallisuus etsivät aiempaa tehokkaampia keinoja tavoittaa lukijoiden huomio.
Se piti vielä mainita, että arvostan sitä, että olit miettinyt, miten lukija saadaan pysymään kärryillä kirjan henkilöistä. Jokainen venäjäntaidottomana venäläisiä klassikoita lukenut tunnistaa varmasti tilanteen, jossa henkilöhahmojen nimet eivät meinaa millään jäädä mieleen ja lukiessa on siksi koko ajan vaikeuksia hahmottaa, kuka kukin on :)
Poista