Brasilia - Luiz Ruffato: Rutosti hevosia

Teinitytön laihdutuskuuri keskeytyy, kun hänen otsaansa painetaan revolveri. Tuulenpuuska murskaa ikkunanpesijät verisiksi ruumiiksi katukivetykseen. Vaimo pyytää miestään riisumaan pikkutakin ja solmion ennen kotiin tuloa, jotta häntä ei ammuttaisi poliisina.

Samaan aikaan asekauppias vie poikansa syntymäpäiväaterialle McDonald'siin. Pitkään lapsettomuutta surrut pariskunta iloitsee tyttärestään, joka vastaa heidän kaikkia unelmiaan. Kaksi hermostunutta hyvätuloista pariskuntaa kokeilee ensimmäistä kertaa parinvaihtoa.

Rutosti hevosia kertoo kymmeniä pieniä tarinoita yhdestä ainoasta päivästä São Paulossa. Pääosa päähenkilöistä elää toivottomissa oloissa, mutta seassa on hyväosaisia, joiden onni korostaa entisestään huono-osaisten onnettomuutta.

Ruffato leikittelee taitavasti erilaisilla kerronnan tavoilla. Yhdenkään tarinan kerronta ei ole täysin samanlaista. Osa muistuttaa novelleja, osa runoja. Jotkut ovat pelkkiä luetteloita tai kuvauksia. Yhdessä on pelkkä ruokalista, toisessa lehden työpaikkailmoituksia. On kirje, dialogi ja monologi. Välillä kirjasimetkin vaihtelevat.

Monissa tarinoissa käytetään pilkutonta, tykittävää kerrontatyyliä, joka saa lukijan helposti haukkomaan henkeään. Yhtä hengästyttävä on tahti, jolla lukija viedään tunteesta ja tunnelmasta toiseen, saadaan kiinnostumaan aina uudesta päähenkilöstä ja tempaistaan äkisti pois tämän luota.

Rutosti hevosia on kirja, joka varmastikin kannattaa lukea useampaan kertaan. Ensimmäisellä lukemalla ei taatusti hahmota kuin murto-osan kaikesta siitä, mitä teos pitää sisällään.

Mikään hyvänmielenkirja Rutosti hevosia ei ole. Se antaa Brasiliasta todella karun ja lohduttoman kuvan. Kirjan liepeen kirjailijaesittelyn mukaan Ruffato eli osan lapsuudestaan perheensä kanssa kodittomana, joten hän varmasti tietää paljon kuvaamastaan köyhyyden ja jatkuvan väkivallan uhan maailmasta. Helsingin Sanomien haastattelussa hän kertoi suututtaneensa monia maanmiehiään sillä, miten kovasanaisesti hän on maailmalla kotimaataan kritisoinut.

Mietin paljon kirjan nimeä. Alkukielinen nimi Eles eram muitos cavalos rikkoo ymmärtääkseni tahallaan portugalin kielioppisääntöjä tavalla, joka runoudelle sallitaan. Nimi kääntyisi mielestäni suomeksi suoraan jotakuinkin He olivat paljon hevosia. Kirjan alussa on sitaatti brasilialaiselta runoilijalta Cecilia Meirelesiltä: "Hevosia oli niin paljon / ettei niiden nimiä värejä alkuperää / kukaan enää muista". Tulkitsin nimen samaistavan kirjan lukuisat päähenkilöt Meirelesin kuvaamaan valtavaan joukkoon hevosia: yksittäiset ihmiset eivät muistuta yksittäisiä hevosia, vaan Sao Paulon asukkaat kokonaisuudessaan tai kirjan päähenkilöt yhdessä ovat samassa asemassa kuin Meirelesin hevoset. Heidänkään nimiä värejä alkuperää ei kukaan muistaisi.

Teoksessa oli jotain niin uutta, tuoretta ja toimivaa, että se sai minut miettimään, lukevatko myöhempien vuosikymmenien kirjallisuustieteen opiskelijat sitä esimerkkinä tämän aikakauden kirjallisuudesta. Pohdin myös, olisiko samaa tyyliä siihen mennessä imitoitu jo niin paljon, etteivät opiskelijat oikein ymmärtäisi, mitä ihmeellistä juuri tässä kirjassa on.

Koska teoksen tyyliä on vaikea hahmottaa kuvauksen perusteella, siteeraan tässä tarinan, joka ainakin ensilukemalta vaikutti minuun kaikkein syvimmin:

34. Nainen joka

laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla tunkkainen tukka harottaa katse harhailee jalkojen käsien ryppyinen iho ruvella mustat kynnenaluset vaatteet ryysyiset
nainen joka laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla mumisee sekavasti kuola rohtuneista suupielistä valuu kaikkeen väsyneet silmät kädet lanteilla heiluvat epätahdissa sääret längellä
nainen, joka laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla herättää pahennusta kyselee rukoilee tietoja vaatii vastauksia kuumeisena kiusattuna itkuisena sama käsittämätön kysymys tuhansin eri sanoin
nainen, joka laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla joka säällä ei välitä juokseeko maassa torakka vai rotta valuuko katuojassa sadevesi vai auringonvali ei tiedä lenkkitossu rantasandaali poliisi ei tiedä
nainen, joka laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla
ei ole aina ollut sellainen
ei
ei ole ollut
:
hän muuttui sellaiseksi eräänä päivänä kun katsoi kelloa, yksitoistavuotias tyttö ei palannut koulusta, ei tullut kasvot innosta hehkuen keittiöön, äiti! kului yö, tuli aamu, lakanat ja peitto sileinä, myös seuraavana päivänä, sitä seuraavana, ei jälkeäkään, äiti kolusi nöyränä poliisiasemat sairaaat vastaanottokodit ensiapuasemat ruumishuoneet, käveli reitin kotoa kouluun ja takaisin lukemattomat kerrat, kävi ovelta ovelle kyselemässä havaintoja johtolankoja aavistuksia
kunnes
eräänä iltana
ikkunaan koputettiin, joku pyysi häntä puhelimeen, kadun puhelinkoppiin, hän juoksi, jalat olivat pettää, sydän, joku... tietää... ehkä... tyttö?                                   Sinäkö, rakas tyttö?
langan toisessa päässä itkua
                                    paniikkia
hän ehti kuulla tuntea äänen                                               Tyttö? Missä... sinä olet?
Oma tyttöni! Missä?
- epämääräistä melua -             sitten tuli hiljaista
hän lankesi polvilleen löi kätensä kiveykseen, hammastikkuja tulitikkuja kaljapullonkorkkeja sylkiklönttejä tupakantumppeja nelinkontin hän mietti ääntä
mistä se tuli?
mistä?
ryömi pitkin katuja ja kujia
kotitalon ovet ja ikkunat paiskattiin kiinni
ei koskaan palannut paratiisikylään
äiti
eikä tytär
enää koskaan

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia (Into 2014)
Alkuteos Eles eram muitos cavalos ilmestyi 2001.

Suosittelen kirjaa erityisesti kaikille, jotka haluavat lukea jotain uudenlaista.

Rutosti hevosia -teoksesta on kirjoittanut myös esimerkiksi Mari A.