Nainen kirjoittaa kaukoihastukselleen
arvoituksellisen runon. Lasten tuberkuloosiparantolan opettajatar
hämmentyy, kun työnantaja kyselee häneltä venäläisistä
romaaneista. Nuori mies palaa sodasta ja päättää, ettei menekään
kotiin.
Kirjallisuuden Nobelin tämän vuoden
voittajaa Alice Munroa on kehuttu minulle paljon. Hänen voittonsa
sai monet ystäväni ja tuttavani hehkuttamaan sosiaalisessa mediassa
tai kasvokkain jutellessa, miten paljon he hänen novelleistaan
pitävät. Palkinnon yhteydessä hänestä kirjoitettiin tietystikin
myös ylistäviä lehtijuttuja.
En ollut aiemmin lukenut Munroa, joten
viimeaikaiset kehut nostivat odotukseni korkealle. Hänen tyylinsä
kuulosti kuvausten perusteella sellaiselta, josta pitäisin.
Esimerkiksi STT:n Nobel-uutisessa kehuttiin hänen tapaansa nähdä
suuria kokonaisuuksia pienten osasten kautta oivaltavaksi ja
onnistuneeksi. Jutussa todettiin myös, että Munron pinnallisesti
katsottuna yksinkertaisissa novelleissa on syvät merkitykset.
Johtui ehkä korkeista odotuksista,
että petyin Kalliseen elämään. Tunnistin novelleista ne ansiot,
joista Munroa oli kehuttu, mutta ne eivät silti puhutelleet minua
kovinkaan paljon. Monet niistä unohtuivat heti lukemisen jälkeen.
En kiintynyt päähenkilöihin; en oikein saanut heistä otetta eikä
minusta tuntunut, että he olisivat tulleet minulle tutuiksi. Minun
oli vaikeaa ymmärtää heitä.
Mietin, johtuiko se sukupolvien
välisestä kuilusta. En kuitenkaan usko. Samaistun helposti hyvin
monenlaisiin päähenkilöihin, enkä ole koskaan aiemmin huomannut,
että tarinan aikakaudella tai hahmojen iällä olisi vaikutusta
siihen, kuinka läheiseksi heidät koen.
Ehkä kyse oli ainakin jossain määrin
siitä, etten lue kovin usein novelleja. Toisaalta luin
hiljattain Taiye Selasin novellin, ja sen päähenkilö tuntui minusta alusta alkaen tutulta,
läheiseltä ja samaistuttavalta.
Kalliin elämän lopussa on
omaelämänkerrallinen osuus: neljä tarinaa Munron lapsuudesta ja
nuoruudesta. Niistä pidin paljon enemmän kuin muusta kirjasta.
STT:n mukaan Munro on sanonut, että Kallis elämä jää hänen
viimeiseksi kirjakseen. Omasta elämästä kertovat tarinat olivat
siis ikään kuin Munron jäähyväiset lukijoilleen, ja niissä oli
jotain koskettavaa.
Olen sen verran hämmentynyt siitä,
miten iso kuilu oman lukukokemukseni ja tuttujeni kehujen välillä
oli, että minun täytyy varmaankin joskus vielä palata Munron
teosten ääreen. Haluaisin uskoa, että pitäisin jostakin hänen
muusta teoksestaan jollain toisella hetkellä luettuna paljon
enemmän, kuin pidin Kalliista elämästä juuri nyt.
Alice Munro: Kallis elämä. Tammi 2013. Alkuteos Dear Life ilmestyi 2012. Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena. |
Minäkin olen kuullut kehuja Alice Munron tuotannosta, mutta en ole itse lukenut yhtäkään hänen kirjaansa. Pitäisi ehkä joskus paikata sekin aukko, mutta en ehkä tee sitä tällä kirjalla.
VastaaPoistaBlogisi on muuten toiminut alitajuisena herättelijänä minulle. Kirja joka maasta on hyvä idea ja ajattelin ensi vuonna kiinnittää enemmän huomiota siihen, että lukisin monipuolisemmin eri maiden kirjallisuutta. Saas nähdä miten käy.
Kiva kuulla, että olet saanut blogistani inspiraatiota. Olen tässä miettinyt, pitäisikö kehitellä ensi vuodeksi Latinalaiseen Amerikkaan keskittyvä lukuhaaste, kun Afrikan tähti -haaste loppuu. Afrikan tähti on auttanut ainakin mua saamaan vähän parempaa kokonaiskuvaa afrikkalaisesta nykykirjallisuudesta.
PoistaLue "Viha, ystävyys, rakkaus" -kokoelma. Se iski minuun paremmin.
VastaaPoistaKiitos vinkistä! Pidetään mielessä.
VastaaPoista