Lukumatkoja kauas ja lähelle

Blogissa esitellyt kirjat ja maat

Blogissa esitellyt kirjat ja maat
Klikkaamalla karttamerkkiä saat suoran linkin kyseistä maata käsittelevään blogitekstiin. Pääset tutustumaan tarkemmin valitsemasi alueen kirjoihin zoomaamalla karttaa +-merkillä ja liikkumalla kartalla hiirellä sen vasenta nappia pohjassa pitäen. Kirjoista on myös maanosittain ja maittain järjestetty lista.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Sveitsi - Hermann Hesse: Arosusi



Tämä lukukokemus oli minulle monella tavalla erilainen kuin mihin olen tottunut.

Luen useimmiten uutuuskirjoja tai korkeintaan muutaman vuoden vanhoja teoksia. Olen toki lukenut vuosien varrella paljon muutakin, mutta tällä vuosituhannella kirjoitetut kirjat houkuttelevat minua selvästi eniten. Pidän siitä, mihin suuntaan kirjallisuus on vuosisatojen saatossa muuttunut. Pidän monista kerronnan keinoista ja tavoista, jotka on keksitty vasta hiljattain. Pidän siitä, että nykykirjailija on tiennyt joutuvansa käymään ankaraa kilpailua lukijan huomiosta ja tehnyt siksi kaikkensa, jotta kirja tempaisisi minut mukaansa.

Arosusi on ilmestynyt vuonna 1927, maailmansotien välissä. Sen kieli ja rakenne paljastavat heti, että sen kirjoittamisesta ja suomentamisesta on kulunut kymmeniä vuosia. Sen tyyli on aivan toisenlainen kuin tämän vuosituhannen kirjojen.

Usein sellainen häiritsee minua. Usein vanhojen kirjojen tapa kuvata ihmisiä on sellainen, etten oikein saa tarttumapintaa henkilöhahmoihin. He jäävät minulle etäisiksi, en pysty samaistumaan heihin, en tunne saavani otetta heidän ajatusmaailmastaan.

Arosusi on kuitenkin niin hyvä kirja, ettei sen vanhanaikaisuus painanut vaa'assa höyhenen vertaa.

Kirjan päähenkilö tuli suorastaan pelottavan lähelle. En samaistunut häneen itse, mutta hänestä lukiessani peilasin hänen kauttaan jatkuvasti useampaakin läheistäni, ihmisiä joilla on elämässäni todella suuri merkitys. Vaikka Arosusi sijoittuu sotienväliseen aikaan, päähenkilön ajatukset ja kokemukset eivät olleet vanhentuneet tippaakaan. Kirja olisi yhtä hyvin voinut kertoa jostakusta oman lähipiirini ihmisestä, ikätoveristani, kuin 1920-luvulla elävästä viisikymppisestä miehestä.

Arosusi herätti valtavasti ajatuksia, joita täytyisi sulatella paljon pidempään ennen kuin pystyisin kirjoittamaan niistä. Haluan kuitenkin julkaista tämän blogitekstin jo nyt, sillä tahdon osallistua kirjabloggaajien Vanhan kirjan päivään. Päivän tarkoituksena on tuoda yhteisellä tempauksella esiin sitä, että hyvä kirja ei vanhene. Kirjakaupoista kirjat katoavat nopeasti, mutta onneksi vanhoja kirja-aarteita on mahdollista saada käsiinsä kirjastoista, antikvariaateista, ystävien hyllyistä ja tietenkin myös omista kokoelmista.

Vaikka luenkin mielelläni uutuuksia, pidän Vanhan kirjan päivän sanomaa hyvin tärkeänä. Omien suosikkikirjojen lukeminen aina uudelleen eri ikäkausina ja eri elämäntilanteissa voi olla todella antoisaa. Omien isovanhempien, vanhempien tai ystävien suosikkeja lukemalla puolestaan voi tutustua rakkaisiinsa uudella tavalla.


Arosusi on erinomainen esimerkki siitä, että hyvä kirja kestää aikaa.

Hermann Hesse: Arosusi (kymmenes painos, WSOY 1991)
Alkuteos Der Steppenwolf ilmestyi 1927. Suomeksi kirja ilmestyi ensi kertaa 1952.

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Iso-Britannia - Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Nuori tyttö, joka ei koskaan oikein löydä paikkaansa maailmassa. Paras ystävä, joka haluaisi paeta ahdistavia kotiolojaan. Veli, joka on yhtä eksyksissä kuin siskokin. Veljen ensimmäinen poikaystävä, jolta sieppaajat leikkaavat korvan.

Kani nimeltä jumala kertoo neljästä englantilaisesta lapsesta, joilla menee kaikilla omalla tavallaan huonosti. Kirjan toisessa osassa samat päähenkilöt ovat iältään kolmenkympin molemmilla puolilla, eikä heillä mene sen paremmin. Tästä huolimatta kirja on enemmän valoisa kuin synkkä. Kaikkia kirjan henkilöitä yhdistää se, että heillä on hyvin vähän ystäviä ja muita läheisiä ihmisiä. He kuitenkin arvostavat harvoja läheisiään sitäkin enemmän.

Kani nimeltä jumalan kerronta on pääasiassa realistista, mutta välillä tapahtuu hyvin epätodennäköisiä asioita. On periaatteessa mahdollista, että koulun joulunäytelmässä Jeesus-lasta esittävä poika joutuu lavalla omituiseen onnettomuuteen, joka koituu hänen kuolemakseen. Yhtä lailla on olemassa pienenpieni todennäköisyys, että perhe voittaa lotossa. Lähes mahdottomien asioiden kasaantuminen saman perheen elämäntarinaan tekee kerronnasta jossain määrin abdurdia. Pari kertaa Winman leikittelee myös maagisella realismilla ja tuo päähenkilöiden elämään suoranaisia ihmeitä.

Hallitseva teema kirjassa on joukkoon kuulumattomuuden tunne. Minulle jäi jossain määrin epäselväksi, miksi päähenkilö Ellyn ja hänen veljensä Joen oli niin vaikea löytää ystäviä. Heidän perheensä oli omalla tavallaan omituinen, mutta ei mielestäni sen omituisempi kuin useimmat perheet, ja heidän vanhempansa vaikuttivat varsin hyviltä vanhemmilta. En myöskään huomannut Ellyssä ja Joessa itsessään mitään sellaista, mikä olisi suoraan selittänyt jatkuvan ulkopuolisuuden, jota he tunsivat yhtä lailla lapsina kuin aikuisina.

Ellyn parhaan ystävän Jennyn tarina sen sijaan oli alusta loppuun saakka sydäntäraastavan surullinen. Hänelle tapahtui aina uusia traagisia asioita, jotka olisivat olleet omiaan viemään kenen tahansa uskon ihmisiin.

Pohdin lukiessani myös sitä, millä tavoin englantilainen kulttuuri näkyi kirjassa. Kulttuurisia piirteitä on paljon helpompi huomata silloin, kun lukee omasta kotimaasta hyvin paljon poikkeavaan maahan sijoittuvaa kirjaa. Eurooppalaisia kirjoja lukiessa huomio kiinnittyy herkemmin aivan muihin asioihin kuin kulttuurisiin piirteisiin.

Elly elää lapsuuttaan 70-luvun Lontoossa. Yksi iso kulttuuriero hänen kasvuympäristönsä ja oman 80-luvun helsinkiläislapsuuteni välillä on aikuisten suhtautuminen uskontoon. Kun kuusivuotias Elly kysyy pyhäkoulussa, oliko Jeesus ehkä vahinkolapsi, kirkkoherra syyttää häntä rienaavista ja rivoista ajatuksista ja sanoo, ettei Jumala rakasta häntä. Rienaamisesta häntä syyttää seuraavana vuonna myös hänen opettajansa, joka on saanut kuulla Ellyn antaneen kanilleen nimeksi jumala. Minua hätkähdytti se, ettei pienelle lapselle sallittu tuon vertaa liikkumavaraa hänen pohtiessaan suhdettaan uskontoon.

Kirjassa ei missään vaiheessa selitetä, miksi kanin nimi kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella. Jos olisin itse ollut Ellyn opettaja, olisin puuttunut juuri siihen, ja saman olisin tehnyt, jos olisin Sarah Winmanin kustannustoimittaja. Erisnimiin kuuluu iso alkukirjain, ja jos tästä säännöstä poiketaan, sen pitäisi olla jollakin tapaa motivoitua. Siihen pitäisi olla syy, ja syyn pitäisi käydä selväksi myös lukijalle. Mietin, oliko kustantaja valinnut kirjan kanteen pelkistä isoista kirjaimista muodostuvan fontin siksi, ettei pieni alkukirjain ärsyttäisi lukijoita jo ennen kirjaan tarttumista.

Muut tunnistamani kulttuuriset piirteet tarinassa olivat sellaisia, että kirja olisi voinut yhtä hyvin kertoa Suomesta. Tarinassa on kuitenkin hyvin paljon sellaista, mistä näkee heti, että se sijoittuu johonkin länsimaahan. Hyvin länsimainen hahmo on esimerkiksi Jennyn vastuuton yksinhuoltajaäiti, jolla on jatkuvasti uusia miesystäviä ja joka juo itsensä korttelijuhlissa tolkuttomaan humalaan. Täysin toisenlainen mutta yhtä lailla vahvasti länsimainen naishahmo on Ellyn ja Joen täti Nancy, joka näyttelee menestyksekkäästi elokuvissa ja tv-sarjoissa ja jonka naisystävät vaihtuvat alati, koska hän on pohjimmiltaan rakastunut veljensä vaimoon, Ellyn ja Joen äitiin.


En aluksi ollut varma, pitäisinkö kirjasta, mutta se tempaisi minut siitä huolimatta mukaansa. Loppujen lopuksi pidin siitä varsin paljon. Se oli virkistävän erilainen kuin useimmat lukemani kirjat ja siinä oli koskettavaa lämpöä.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (Tammi 2012)
Alkuteos When God Was a Rabbit ilmestyi 2011.

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Espanja - Lucía Etxebarria: Lo verdadero es un momento de lo falso

Mies, joka ei koskaan lakannut kaipaamasta kuollutta äitiään. Nainen, jonka kilpailuvietti vääristi kaikki hänen parisuhteensa. Poikabändi, jossa yksi osasi soittaa, yksi sanoittaa ja yksi hurmata yleisön.

27-vuotias rokkitähti Pumuky on kuollut. Salapoliisin roolissa on lukija, jolle Pumukyn ystävät ja tuttavat vuorotellen kertovat oman käsityksensä tapahtumista. Ampuiko tähti itsensä? Ammuttiinko hänet? Vastaus jää lukijan itsensä pääteltäväksi.

Yleensä minua ärsyttää suunnattomasti, jos murhamysteerin murha ei selviä kirjan lopussa. Lo verdadero es un momento de lo falso ei kuitenkaan missään vaiheessa tuntunut varsinaisesti murhamysteeriltä. Jollakin tapaa oli helppo arvata, ettei Pumukyn kuolemaan liittyviin kysymyksiin koskaan saataisi vastausta.

Pumukyn kuolemaa enemmän minua kiinnosti hänen elämänsä, ja siihen liittyviin kysymyksiin kirja antoi vastaukset. Se kertoi myös monen hänen läheisensä tarinan, ja monet tarinoista olivat mielestäni erittäin kiinnostavia. Henkilöhahmoissa oli särmää ja halusin tietää, mitä heille tapahtuisi.

Pumuky ja hänen ystävänsä ovat kotoisin Madridista, joka on minunkin vanha kotikaupunkini. Kirjassa on joitain viittauksia madridilaisiin paikkoihin, mutta kovin olennaisia ne eivät ole. Tapahtumapaikka tai -maa tai sen kulttuuri eivät ole Lo verdadero es un momento de lo falsossa keskeisiä.

Kirjan nimi on sitaatti filosofi Guy Debordilta. Suomeksi sen voisi kääntää esimerkiksi Totuus on yksi valheellisuuden hetki. Se on yksi monista sitaateista, joita Pumukyn bändi Sex & Love Addicts heijastaa taustalleen esiintyessään. Yhteiskuntatieteitä opiskellut Mario tulkitsee kirjassa sitaatin viittaavan siihen, että ihmiset elävät nykyään tiedotusvälineiden välittämien kuvien kautta asioita, jotka ennen koettiin itse. Hän sanoo lukijalle käyvän samoin Pumukyn kanssa: "Jokainen kertoo teille oman totuutensa, palasia omasta totuudestaan, mutta kun yhdistätte palaset, kuin tilkkutäkin tilkut, saatte väistämättä lopputulokseksi valheellisen tarinan, tai parhaassa tapauksessa jotain, mikä muistuttaa totuutta yhtä paljon kuin mosaiikkimuotokuva esikuvaansa."

Kirja on siis meta-analyyttinen: sen henkilöhahmot analysoivat kirjaa ja jopa sen nimeä ääneen lukijalle. Kovin paljon tällaista analyysiä ei kuitenkaan ole.

Kirjassa on jonkin verran yhteiskunnallista tasoa, mutta pääasiassa se on vetävästi kirjoitettu tarina persoonallisista, kiinnostavista ihmisistä ja heidän sotkuisista ihmissuhteistaan.

Valitettavasti Lucia Etxebarrian kirjoja ei ole käännetty suomeksi eikä edes englanniksi. Joitakin hänen teoksiaan on ilmestynyt ruotsiksi, mutta tietääkseni Lo verdadero es un momento de lo falsoa ei ole käännetty sillekään kielelle.

Lucía Etxebarria: Lo verdadero es un momento de lo falso (punto de lectura 2012)
Alkuteos ilmestyi samalla kielellä 2010.
Osallistun tällä kirjalla ¡Hola, español! -lukuhaasteeseen. Olen nyt lukenut kaksi alun perin espanjaksi kirjoitettua kirjaa, joista toinen on espanjalainen ja toinen latinalaisamerikkalainen, joten haaste on suoritettu. Lisäys 1.4.: Tajusin, että olen itse asiassa lukenut haasteaikana kolmannenkin tähän haasteeseen sopivan kirjan, vaikka en siitä blogatessani vielä tiennyt tästä haasteesta. Osallistun siis haasteeseen tällä kirjalla, salvadorilaisen Horacio Castellanos Moyan La Diabla en el espejo -teoksella ja perulaisen Mario Vargas Llosan Julia-tädillä ja käsikirjoittajalla.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Iran - Sarah Delijani: Jakarandapuun lapset

Isä, joka tekee vankilassa kaikkensa jättääkseen tyttärelleen edes pienen muiston itsestään. Tädin ja mummon hoivassa kasvanut tytär, joka pelkää vuosien vankeustuomion jäljiltä ventovierasta äitiään. Vastasyntynyt vauva, joka muuttaa paitsi äitinsä myös tämän sellitoverien elämän valoisammaksi.

Jakarandapuun lapset on kirja Iranin vuoden -79 vallankumouksen poliittisista vangeista ja heidän lapsistaan. Ennen kaikkea se on kirja perheistä, jotka yrittävät selviytyä poikkeuksellisissa oloissa. Monia vankilaan vieneen vallankumouksen lisäksi ihmisten arkea leimaa Iranin ja Irakin sota.

Kirjan alku oli todella ahdistava, mutta ensimmäisten kolmenkymmenen sivun jälkeen sävy muuttui. Alussa yksi päähenkilöistä, Azar, joutuu synnyttämään esikoisensa vankeudessa ja häntä kohdellaan niin huonosti, että hänen ja lapsen henki ovat jatkuvasti vaarassa. Kirjaa ei kuitenkaan kannata laskea siinä vaiheessa käsistään, sillä koko loppukirjassa ei ole toista yhtä kammottavaa kohtausta. Muissa osissa kirjaa vuorottelevat suru ja ilo, toivo ja epätoivo, ja päällimmäiseksi viestiksi jää ainakin minun mielestäni toivo.

Kirjan rakenne oli samantyyppinen kuin Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat -teoksessa. Jokainen luku kertoo eri päähenkilöstä ja ne voisi lukea itsenäisinä novelleina. Kirjan alkusanoissa Delijani kertoo, että osa luvuista on alun perin kirjoitettukin novelleiksi. Silti luvut muodostavat yhdessä tiiviin kokonaisuuden. Rakenneratkaisu toimi Hosseinin kirjassa erittäin hyvin. Myös Jakarandapuun lapsissa sitä kannatti mielestäni käyttää, vaikka esikoiskirjailijalta ei voikaan odottaa, että hän osaisi rakentaa kokonaisuuden yhtä taitavasti kuin kokenut ja ansioitunut Hossein.

Lukijalla saattaa olla paikoin vaikeuksia hahmottaa, millä tavoin kirjan eri hahmot liittyvät toisiinsa. Sen ei kuitenkaan kannata antaa häiritä, sillä se ei ole kokonaisuuden kannalta olennaista. Olennaisempaa on se, että kirjan eri tarinat tuovat erilaisia näkökulmia samaan perusteemaan. On perheitä, jotka selviytyvät yhdessä poliittisen vankeuden koettelemuksista ja perheitä, jotka hajoavat. On vanhempia, jotka tekevät viisaita valintoja ja vanhempia, jotka joutuvat myöhemmin katumaan ratkaisujaan. On onnekkaita ja niitä, joita onni ei suosi. On rakastavaisia, jotka raivaavat tieltään kaikki esteet ja rakastavaisia, jotka lannistuvat helposti.

Monet kirjan tarinoista jäivät mieleen pitkäksi aikaa.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostavat poikkeuksellisten vaikeissa oloissa elävien ihmisten pienet ilot ja surut.

Sarah Delijani: Jakarandapuun lapset (WSOY 2014)
Alkuteos Children of the Jakaranda Tree ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.
Osallistun tällä kirjalla Hei, me lusitaan! -lukuhaasteeseen ja Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Vankilahaasteeseen olen lukenut nyt neljä kirjaa, joten saavutan tapaamisoikeuden. Sotahaasteeseen tämä on kuudes kirjani, joten ylenen kenraaliksi.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Italia - Lirio Abbate: Mafian naiset

Jos vaimo pettää vankilassa olevaa miestään, hänet tapetaan. Jos leskinainen rakastuu, hänet tapetaan. Jos nainen kertoo mafian salaisuuksia poliisille, hänet tapetaan.

Mafiasta kirjoittava italialainen toimittaja Lirio Abbate on koonnut kirjaksi tietojaan Calabrian Ndrangheta-mafiasta. Kirjan pääteema on naisten asema mafiaperheissä, ja valtaosa kirjasta kertoo mafiaperheisiin syntyneiden tai niihin avioliiton kautta joutuneiden naisten elämäntarinoita.

On vaikea käsittää, että nykyaikana ja EU:n alueella on paikkoja, joissa eletään Abbaten kuvaamalla tavalla. Kunniaan liittyvä väkivalta mielletään Euroopassa usein vain Euroopan ulkopuolisiin kulttuureihin liittyväksi asiaksi, mutta Abbaten mukaan Calabrian mafiaperheiden ajatusmaailmassa kunniaan liittyvät murhat ovat täysin luonnollinen asia. Suvun miesten kuuluu varjella suvun kunniaa, ja jos jonkun suvun naisista katsotaan tahranneen tai uhkaavan tahrata sen, hänet kuuluu tappaa. Verityön saa mieluiten tehdä joku naisen lähipiiristä, esimerkiksi veli tai oma poika.

Kirja on lukemisen arvoinen, sillä se sisältää paljon hätkähdyttävää ja silmiä avaavaa tietoa nyky-Italiasta. Mielestäni se ei kuitenkaan ollut erityisen hyvin kirjoitettu. Kirjan rakenne oli sekava. Kerronta pomppi tarinasta toiseen eivätkä kirjan luvut muodostaneet eheitä kokonaisuuksia. Lisäksi lukujen järjestys tuntui varsin satunnaiselta. Kerronta oli monin paikoin jaarittelevaa ja mukana oli paljon epäolennaisia seikkoja. Se on sääli, sillä kirjan sisällössä olisi aineksia hyvinkin vetävään tarinaan.

En kerro kirjan sisällöstä täällä enempää, sillä pyrin välttämään tässä blogissa juonipaljastuksia. Pääsin kuitenkin työni puolesta haastattelemaan Abbatea ja kirjoitin haastattelun ja kirjan perusteella STT:lle lehtijutun, jossa kuvaan Calabrian mafian naisten karua arkea. Jutun voi lukea esimerkiksi täältä ja siihen liittyvän lyhyemmän jutun mafian teinityttöjen elämästä täältä.

Vaikka en pitänyt kirjan rakenteesta tai kirjoitustyylistä, suosittelen sitä silti sisältönsä vuoksi lukijoille, joita kiinnostaa naisten asema nyky-Euroopassa, mafiaperheiden elämä tai kunniaan liittyvä väkivalta.

Lirio Abbate: Mafian naiset (Atena 2014)
Alkuteos Fimmine ribelli. Come le donne salveranno il paese dalla 'ndrangheta ilmestyi 2013.
Osallistun tällä kirjalla Italialainen ateria -lukuhaasteeseen. Koska tämä oli ensimmäinen Italia-kirjani, olen nauttinut ateriasta vasta aperitivon.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Kosovo - Ismail Kadare: Kolme surulaulua Kosovolle

"Liikkeelle, serbit, sillä albaanit vievät meiltä Kosovon", laulaa serbisotalaulaja. "Nouskaa, albaanit, serbit ottavat Kosovon", säestää vieressä kaikessa ystävyydessä hänen albaanikollegansa.

On kevät 1389 ja Balkanin kansat ovat liittoutuneet taistellakseen turkkilaisia vastaan. Kosovon kentällä on alkamassa kristinuskon ja islamin sota. Sotalaulajat eivät kuitenkaan osaa laulaa muusta kuin siitä, mihin vuosisatojen perinne heidät velvoittaa: serbit albaanien ja albaanit serbien hyökkäyksen uhasta.

Albanialainen Ismail Kadare alkoi kirjoittaa Kolmea surulaulua Kosovolle maaliskuussa 1997 vajaa vuosi ennen Kosovon sodan syttymistä ja sai teoksen päätökseen maaliskuussa 1998 sodan juuri alettua. Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat kauas 1300-luvulle, teos antaa näkökulmaa myös viime vuosikymmenien tapahtumiin Balkanilla.

"Mutta enemmän kuin itse armeijaa ihmiset pelkäsivät jotain muuta: nimityksiä Balkan ja balkanilainen. Turkkilaiset kastoivat niemimaan ja paikalliset asukkaat tällä nimellä jo ennen kuin olivat kunnolla astuneet sinne, ja nimi tarttui kiinni kuin suomut vanhan matelijan ruumiiseen. Paikallisista tuntui pahalta. He kieriskelivät unessa ikään kuin ravistaakseen pois tuon nimen, mutta se tekikin päinvastin, tunkeutui sisään yhä väkevämmin kuin muuttuakseen yhdeksi heidän ihonsa kanssa. Nyt he oivalsivat, etteivät olleet hajaantuneina yrittäneetkään antaa niemimaalle yhtä nimeä."

Kolme surulaulua kosovolle on kaunis, runollinen teos. Pidin kovasti sen kielestä ja kielikuvista. Vaikka teos on selvästi proosaa, kerronnassa on paljon runouden elementtejä. Runomaista on muun muassa tiivis ilmaisu: vaikka kirjassa on vain 80 sivua isolla fontilla kirjoitettua tekstiä, Kadare on onnistunut sanomaan suppealla sanamäärällään enemmän kuin moni 300 sivullisella sanoja.

Suosittelen kirjaa kaikille Balkanista kiinnostuneille.

Ismail Kadare: Kolme surulaulua Kosovolle (Faros 2009)
Alkuteos Tri këngë zie për Kosovën ilmestyi 1998.

Osallistun tällä,kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Chile - Auli Leskinen: Petojen aika

Jostain syystä en pelännyt tämän kirjan lukemista ollenkaan samalla tavalla kuin Punaisten kyynelten talon. En ymmärrä miksi. Syytä olisi ollut.

Petojen aika kertoo Chilen sotilasvallankaappauksesta, jossa Latinalaisen Amerikan ensimmäinen demokraattisilla vaaleilla valtaan päässyt vasemmistolainen presidentti Salvador Allende kuoli ja valtaan nousi diktaattori Augusto Pinochet. Olen lukenut samasta aiheesta aika paljon. Presidentti Allenden sukulainen Isabel Allende on yksi suosikkikirjailijoistani, ja monet hänen kirjoistaan sivuavat samaista vallankaappausta. Isabel Allende ei kuitenkaan keskity kirjoissaan nimenomaisesti sotilasvankileirien julmuuksiin. Pedon ajassa ne ovat pääteema.

Pedon ajan päähenkilö on vasemmistolaiseen perheeseen syntynyt Cristina. Olennaisia hahmoja ovat myös hänen veljensä Ramón ja rakastettunsa Michel. Michelin hahmo perustuu todelliseen henkilöön, mutta Cristina ja hänen perheensä ovat ymmärtääkseni kokonaan fiktiota. Kirjassa kuvatut kidutusmenetelmät ja muut vankileirien kauhut sen sijaan ovat ymmärtääkseni valitettavan todellisia.

Todellisen Michen Nashin kuva on Petojen ajan selkämyksessä.
Suuri osa kirjasta kuvaa vankeutta ja kidutusta. Muutakin toki on: lapsuusmuistoja, nuorta rakkautta, teinikapinaa hulluksi tulleessa maailmassa, lapsensa menettäneen äidin tuskaa. Aina uudelleen päädytään kuitenkin jonkun keskeisen hahmon mukana vankilaan kidutettavaksi.

Lukukokemus oli omiaan tuhoamaan lukijan uskon ihmisiin. Kidutusta kokevien hahmojen kertojanäänet olivat turtuneita eivätkä mässäilleet tilanteiden kauheudella; niiden ei tarvinnut:


"Oma mieli on pakopaikka. Se joka löytää tien itsensä suojattuun ytimeen, voi pelastua. Siellä on suljettu ydin, jonne tuntemattoman penis, sähköelektrodit ja lyönnit eivät yllä."

Välillä turruin itsekin; tuntui, ettei mieli kyennyt käsittämään ihmisen pahuuden määrää. Kirjoitan tätä poikkeuksellisesti vasta useita päiviä kirjan loppuun lukemisen jälkeen, sillä tarvitsin ensin aikaa toipua vähän. Jotkin kirjan yksityiskohdat ovat jääneet mieleeni kummittelemaan ja vainoavat minua varmasti vielä pitkän aikaa.

Auli Leskinen on asunut pitkiä aikoja espanjankielisissä maissa. Mielestäni se näkyi kirjan kielessä. Tekstissä oli lukuisia lauseita, jotka olisi mielestäni voinut muotoilla paremmiksi, luontevammiksi, suomenkielisemmiksi. Muutenkaan en pitänyt kirjan kielestä. Varsinkin alkupuolella kirjaa oli paljon kuluneita vertauskuvia. Silloin tällöin tekstin seassa oli huudahduksia, jotka ovat tyypillisiä espanjan kielelle mutta eivät suomelle.

Petojen aika on vaikuttava kirja, mutta se ei sovellu herkkähermoisille. Suosittelen sitä sotahistoriasta tai Chilen historiasta kiinnostuneille lukijoille, jotka eivät hätkähdä vähästä.

Auli Leskinen: Petojen aika (WSOY 2013)
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.
Osallistun tällä kirjalla Hei, me lusitaan -lukuhaasteeseen ja Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Vankilahaasteeseen olen nyt lukenut kolme kirjaa, joten saavutan valvotun ulkoiluoikeuden. Sotahaasteeseen tämä on neljäs kirja, joten ylenen korpraaliksi.

Jaa teksti Twitterissä tai Facebookissa

Näin pitkälle tavoite on edennyt

Svalbard Spain United States of America Antarctica South Georgia Falkland Islands Bolivia Peru Ecuador Colombia Venezuela Guyana Suriname French Guiana Brazil Paraguay Uruguay Argentina Chile Greenland Canada United States of America United States of America Israel Jordan Cyprus Qatar United Arab Emirates Oman Yemen Saudia Arabia Iraq Afghanistan Turkmenistan Iran Syria Singapore China Mongolia Papua New Guinea Brunei Indonesia Malaysia Malaysia Tiawan Philippines Vietnam Cambodia Laos Thailand Burma Bangladesh Sri Lanka India Bhutan Nepal Pakistan Afghanistan Turkmenistan Tajikistan Kyrgyzstan Uzbekistan Japan North Korea South Korea Russia Kazakhstan Russia Montenegro Portugal Azerbaijan Armenia Georgia Ukraine Moldova Belarus Romania Bulgaria Macedonia Serbia Bosonia & Herzegovina Turkey Greece Albania Croatia Hungary Slovakia Slovenia Malta Spain Portugal Spain France Italy Italy Austria Switzerland Belgium France Ireland United Kingdom Norway Sweden Finland Estonia Latvia Lithuania Russia Poland Czech Republic Germany Denmark The Netherlands Iceland El Salvador Guatemala Panama Costa Rica Nicaragua Honduras Belize Mexico Trinidad & Tobago Puerto Rico Dominican Republic Haiti Jamaica The Bahamas Cuba Vanuatu Australia Solomon Islands Fiji New Caledonia New Zealand Eritrea Ethiopia Djibouti Somalia Kenya Uganda Tanzania Rwanda Burundi Madagascar Namibia Botswana South Africa Lesotho Swaziland Zimbabwe Mozambique Malawi Zambia Angola Democratic Repbulic of Congo Republic of Congo Gabon Equatorial Guinea Central African Republic Cameroon Nigeria Togo Ghana Burkina Fassu Cote d'Ivoire Liberia Sierra Leone Guinea Guinea Bissau The Gambia Senegal Mali Mauritania Niger Western Sahara Sudan Chad Egypt Libya Tunisia Morocco Algeria
Map Legend: 14%, 37 of 263 Territories
 Viimeisimmän kirjan maa 
 Muut lukemalla valloitetut maat 


AfghanistanAlbaniaArgentinaAustraliaBotswanaCanadaCambodiaCongo, Republic of theChinaChileEgyptEl SalvadorGhanaIndiaClipperton IslandIranItalyCote d'IvoireJamaicaChristmas IslandNigeriaPeruRomaniaRwandaSenegalSomaliaSpainSyriaSwitzerlandTurkeyUgandaUnited KingdomUkraineUnited StatesVietnamSwazilandZimbabwe

Näistä maista kertovia kirjoja blogissani on jo käsitelty.