Tapaaminen Jhumpa Lahirin kanssa

En ole ehtinyt viime viikkoina lukea juuri lainkaan, mutta onneksi kirjat eivät silti ole päässeet kokonaan unohtumaan. Pääsin viime viikolla tekemään töissä jotain tavallisuudesta poikkeavaa: sain haastatella kirjailija Jhumpa Lahiria ja kirjoittaa hänestä henkilöjutun. Oli todella hienoa saada jutella kokonainen tunti kahden kesken Lahirin kanssa, sillä ihailen hänen teoksiaan. Erityisesti Tämä siunattu koti on mielestäni todella upea novellikokoelma.

STT:n henkilöjutut ovat valitettavasti aika lyhyitä, vain 3000 merkin mittaisia. Lahirista olisi riittänyt kerrottavaa paljon pidemmästikin. Onneksi voin jatkaa aiheesta täällä blogissa. STT:n juttuani ei valitettavasti julkaistu netissä, joten en voi jakaa täällä linkkiä siihen. Painetuissa lehdissä se julkaistiin Keskipohjanmaassa (25.4.), Keskisuomalaisessa (25.4.), Aamulehdessä (26.4.), Ilkassa ja Pohjalaisessa (26.4.), Hämeen Sanomissa (28.4.), Savon Sanomissa (29.4.) ja Etelä-Saimaassa (30.4.)

Lahiri oli pyytänyt haastattelemaan tulevia toimittajia lukemaan ennen haastattelua New Yorkeriin kirjoittamansa jutun, jossa hän kertoo suhteestaan kirjoihin ja kirjoittamiseen. Juttu oli todella mielenkiintoinen ja antoi hyvän pohjan haastattelulle, sillä minulle tuli heti mieleen lukuisia jatkokysymyksiä jutussa käsitellyistä teemoista.

Oli todella hyvä, että Lahiri oli antanut taustamateriaalia ennen haastattelua. Hän on nimittäin varsin ujo eikä nauti alkuunkaan itsestään puhumisesta. New Yorkerin jutun luettuani tiesin hänestä jo aika paljon ja pääsimme nopeammin keskustelemaan aiheista, joista hän oli aidosti kiinnostunut puhumaan.

New Yorkerissa Lahiri kertoi paljon suhteestaan vanhempiinsa ja juurettomuuteen, jota hän on lapsesta saakka tuntenut. Lahirin vanhemmat ovat intialaisia, mutta hän itse on syntynyt Lontoossa ja asunut muutaman vuoden ikäisestä saakka Yhdysvalloissa. Lahiri kuvaa New Yorkerissa pelänneensä olevansa vieras vanhempiensa silmissä: intialaisen perheen amerikkalainen lapsi. Hän olisi toivonut, että koti olisi ollut täynnä vanhemmille vuosien varrella kertyneitä rakkaita kirjoja, joita lukemalla hän olisi voinut saada vanhempiinsa uudenlaisen yhteyden ja hahmottaa paremmin sitä, mitä nämä olivat eri elämänvaiheissaan ajatelleet ja tunteneet. Vanhemmat eivät kuitenkaan omistaneet tällaisia menneisyydessä tärkeiltä tuntuneita kirjoja. Lisäksi Lahirin ja hänen vanhempiensa välillä oli kielimuuri: vaikka Lahirin äidinkieli on bengali, hän oli oppinut lukemaan koulussa, eikä hän siksi osannut lukea kuin englanniksi. Niinpä Lahiri luki aivan toisenlaisia kirjoja kuin vanhempansa aikoinaan: kirjoja, joiden kautta hän oppi tuntemaan amerikkalaista kulttuuria koko ajan paremmin.

Lahirilla on itsellään kaksi lasta, yksitoistavuotias tytär ja yhdeksänvuotias poika. Perhe elää parhaillaan Italiassa. Kyselin häneltä, onko hän päässyt nyt äitinä kokemaan lastensa kanssa sen kirjojen kautta muodostuvan yhteyden, joka hänen ja hänen vanhempiensa väliltä jäi puuttumaan. Hän kertoi päässeensä ja olevansa siitä hyvin onnellinen. Hän lukee paljon ääneen lapsilleen ja jakaa heidän kanssaan kirjat, joita itse rakasti lapsena. Esimerkiksi Peppi Pitkätossu ja Narnia-sarja ovat Lahirille rakkaita.

- Lastenkirjassa minulle tärkeitä asioita ovat kieli ja henkilöhahmot. Peppi on upea naishahmo: vahva, unohtumaton, hauska, inhimillinen ja täysin peloton. Narnia-kirjat puolestaan ovat paitsi hyvin kerrottuja myös hyvin kirjoitettuja, Lahiri kertoi.

Hän mainitsi myös pitävänsä kuvitteellisiin maailmoihin sijoittuvista lastenkirjoista.

Lahirin omat tähänastiset novellikokoelmat ja romaanit kertovat pääasiassa intialaistaustaisista amerikkalaisista. Hän paljasti kuitenkin minulle, että haaveilee kirjoittavansa seuraavaksi jotain vähemmän paikkasidonnaista: romaanin tai novelleja, joista ei käy ilmi, mihin paikkaan tai aikaan ne sijoittuvat. Omaa kuvitteellista maailmaa hän ei tahdo keksiä, vaan hän tahtoisi nimenomaan häivyttää paikan ja aikakauden kokonaan taka-alalle.

Mietin ennen haastattelua, mahtaako Italiassa asuminen saada Lahirin samaistumaan vanhempiinsa: nythän hänenkin lapsensa kasvavat eri maassa kuin äitinsä. Lahiri kertoi kuitenkin, etteivät he ole muuttanut Italiaan pysyvästi ja että lapsilla on vahva amerikkalainen identiteetti. Itse hän ei edelleenkään tunne kuuluvansa mihinkään maahan, mutta ei enää kärsi siitä, sillä hän on löytänyt identiteetin kirjoittamisen kautta.

- Tunnen yhteyttä muihin kirjailijoihin; se on kuviteltu kotimaani, hän toteaa STT:lle kirjoittamassani jutussa.

Minua kiinnosti myös, ovatko kirjat nyt Lahirille Italiaan muuton jälkeen yhtä yhtä tärkeä keino tutustua italialaiseen kulttuuriin kuin ne olivat lapsena, kun hän halusi oppia tuntemaan ympärillään olevaa amerikkalaista kulttuuria. Hän kertoi niiden olevan. Muutettuaan Italiaan hän oli päättänyt alkaa lukea pelkästään italiaksi, jotta pääsisi uuteen kotimaahansa paremmin sisään.

- Kirjallisuus on tärkein avain mihin tahansa kulttuuriin: monipuolisin avain, joka avaa eniten ovia. Kirjallisuuden kautta pääsee tutustumaan ihmisiin. Kun muuttaa uuteen maahan, ei aluksi vielä tunne paikallisia ihmisiä, mutta fiktiivisiin henkilöhahmoihin tutustuminen on helppoa.

Ilahduin kovasti, kun Lahiri sanoi tuon. Juuri noin ajattelen itsekin, ja tuo on kantava ajatus tässä blogissani. Kirjojen kautta on mahdollista tutustua niin moneen kulttuuriin, ettei se oikeassa elämässä olisi yhden ihmisiän aikana mitenkään mahdollista. Vaikka kävisin itse jokaisessa maailman maassa, en oppisi niiden kulttuurista yhtä paljon, kuin voin oppia, jos luen hyviä kirjoja jokaisesta maasta.

Ujo Jhumpa Lahiri on silminnähden vaivaantunut, kun hänestä otetaan valokuvia, ja hän ottaa kuvatessa vakavan ilmeen sen sijaan, että hymyilisi. Haastatteluni yhteydessä eräs STT-Lehtikuvan kuvaajista otti hänestä hienoja henkilökuvia, mutta niitä en tietenkään voi tekijänoikeussyistä julkaista täällä. Tapasin Lahirin myöhemmin samana päivänä pikaisesti uudelleen Tammen keltaisen kirjaston 60-vuotisjuhlissa, joissa hän oli kunniavieraana. Hän antoi silloin minun ottaa itsestään kuvan tätä blogikirjoitusta varten.

Kanada - Alice Munro: Kallis elämä

Nainen kirjoittaa kaukoihastukselleen arvoituksellisen runon. Lasten tuberkuloosiparantolan opettajatar hämmentyy, kun työnantaja kyselee häneltä venäläisistä romaaneista. Nuori mies palaa sodasta ja päättää, ettei menekään kotiin.

Kirjallisuuden Nobelin tämän vuoden voittajaa Alice Munroa on kehuttu minulle paljon. Hänen voittonsa sai monet ystäväni ja tuttavani hehkuttamaan sosiaalisessa mediassa tai kasvokkain jutellessa, miten paljon he hänen novelleistaan pitävät. Palkinnon yhteydessä hänestä kirjoitettiin tietystikin myös ylistäviä lehtijuttuja.

En ollut aiemmin lukenut Munroa, joten viimeaikaiset kehut nostivat odotukseni korkealle. Hänen tyylinsä kuulosti kuvausten perusteella sellaiselta, josta pitäisin. Esimerkiksi STT:n Nobel-uutisessa kehuttiin hänen tapaansa nähdä suuria kokonaisuuksia pienten osasten kautta oivaltavaksi ja onnistuneeksi. Jutussa todettiin myös, että Munron pinnallisesti katsottuna yksinkertaisissa novelleissa on syvät merkitykset.

Johtui ehkä korkeista odotuksista, että petyin Kalliseen elämään. Tunnistin novelleista ne ansiot, joista Munroa oli kehuttu, mutta ne eivät silti puhutelleet minua kovinkaan paljon. Monet niistä unohtuivat heti lukemisen jälkeen. En kiintynyt päähenkilöihin; en oikein saanut heistä otetta eikä minusta tuntunut, että he olisivat tulleet minulle tutuiksi. Minun oli vaikeaa ymmärtää heitä.

Mietin, johtuiko se sukupolvien välisestä kuilusta. En kuitenkaan usko. Samaistun helposti hyvin monenlaisiin päähenkilöihin, enkä ole koskaan aiemmin huomannut, että tarinan aikakaudella tai hahmojen iällä olisi vaikutusta siihen, kuinka läheiseksi heidät koen.

Ehkä kyse oli ainakin jossain määrin siitä, etten lue kovin usein novelleja. Toisaalta luin hiljattain Taiye Selasin novellin, ja sen päähenkilö tuntui minusta alusta alkaen tutulta, läheiseltä ja samaistuttavalta.

Kalliin elämän lopussa on omaelämänkerrallinen osuus: neljä tarinaa Munron lapsuudesta ja nuoruudesta. Niistä pidin paljon enemmän kuin muusta kirjasta. STT:n mukaan Munro on sanonut, että Kallis elämä jää hänen viimeiseksi kirjakseen. Omasta elämästä kertovat tarinat olivat siis ikään kuin Munron jäähyväiset lukijoilleen, ja niissä oli jotain koskettavaa.

Olen sen verran hämmentynyt siitä, miten iso kuilu oman lukukokemukseni ja tuttujeni kehujen välillä oli, että minun täytyy varmaankin joskus vielä palata Munron teosten ääreen. Haluaisin uskoa, että pitäisin jostakin hänen muusta teoksestaan jollain toisella hetkellä luettuna paljon enemmän, kuin pidin Kalliista elämästä juuri nyt.

Alice Munro: Kallis elämä. Tammi 2013.
Alkuteos Dear Life ilmestyi 2012.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Yhdysvallat - Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Jos kaipaat varoittavaa esimerkkiä salakavalan huonosta vanhemmuudesta, kannattaa lukea Sisareni, rakkaani. Se kertoo onnettomasta perheestä, jota ulkopuoliset luulevat onnelliseksi. Vanhemmista, jotka onnistuvat uskottelemaan itselleen toimivansa lastensa parhaaksi, vaikka he tosiasiassa pilaavat näiden elämän.

Tarinaa kertoo yhdeksäntoistavuotias Skyler, joka ei ole koskaan päässyt yli sisarensa kuolemasta. Kuusivuotias sisar murhattiin perheen omassa kodissa, eikä murhaajaa koskaan löydetty. Tilannetta pahentaa se, että luistelijapikkusisko oli jossain määrin kuuluisa jo eläessään, ja väkivaltainen kuolema teki hänestä superjulkkiksen. Julkisuusryöpytykseen joutui koko perhe, ja maailman silmissä niin Skyler kuin hänen vanhempansakin ovat yhä epäiltyjä.

Siskon kuolemasta on jo kymmenen vuotta, mutta Skylerin elämä on yhä pirstaleina sen jäljiltä. Hän alkaa kirjoittaa lapsuudestaan ja perheestään saadakseen edes jonkinlaisen otteen siitä, mitä hänelle ja Bliss-siskolle lapsena oikein tapahtui. Päiväkirjamaisissa teksteissään Skyler kuvaa varhaislapsuuttaan ennen siskon syntymää, kaksilapsisen perheen elämää ja sitä, mitä siskon murhayönä ja sen jälkeen tapahtui. Välillä hän mainitsee jotain myös sitä, mitä hänen elämässään kirjoitushetkellä on meneillään. Lopussa siirrytään kokonaan yhdeksäntoistavuotiaan Skylerin nykyhetkeen ja saadaan tietää, mihin kirjoitusprojekti johtaa ja mitä sitten tapahtuu.

Sisareni, rakkaani on tavallaan murhamysteeri, sillä lukija jännittää loppuun asti, kuka sisaren murhaaja oli. Murhamysteerinä se ei kuitenkaan ole mielestäni erityisen onnistunut, sillä loppuratkaisu ei ollut lainkaan yllättävä. Häiriintyneen perheen kuvauksena teos on kuitenkin hieno kaikessa karmeudessaan.

Luen hyvin harvoin yhdysvaltalaisia kirjoja, mutta kiinnostuin Skylerin tarinasta luettuani kirjasta arvion Lillin kirjataivas -blogista. Ajattelin etukäteen, että koska maa on minulle niin tuttu televisiosta ja elokuvista, kiinnittäisin yhdysvaltalaista kirjaa lukiessani tapahtumamaahan tavallista vähemmän huomiota. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä Sisareni, rakkaani on silmiinpistävästi satiiri nimenomaan amerikkalaisesta ajatusmaailmasta.

Skylerin vanhemmat ovat huonoja vanhempia hyvin amerikkalaisella tavalla. Heidän omilla lapsillaan ei tunnu olevan heille niinkään itseisarvoa kuin välinearvoa heidän tavoitellessaan onnea itselleen. He haluavat kavuta ylempään sosiaaliluokkaan, ystävystyä rikkaiden ja arvostettujen ihmisten kanssa. He haluavat lastensa menestyvän jossakin urheilulajissa, niittävän mainetta ja kunniaa, tulevan kuuluisiksi ja tekevän heistäkin kuuluisia.

Hyvin amerikkalaiselta tuntuu myös Skylerin ja Blissin äidin uskonnollisuus. Äiti on kiihkeä uskovainen tavalla, joka on omiaan pilaamaan kaikkien kristittyjen maineen. Hän käyttää uskontoa häikäilemättömästi hyväkseen ja perustelee Jumalan tahdolla mitä vain ­- jopa sellaisia asioita, jotka ovat räikeästi kristillisen arvomaailman vastaisia.

Bliss on lahjakas taaperoluistelija, ja siitä otetaan amerikkalaiseen tyyliin kaikki irti. Tärkeintä on kilpailuissa voittaminen, ja kilpailuja on tarjolla yllin kyllin. Pienet paikallisetkin kilpailut esitetään televisiossa. Luistelutaitojen lisäksi tarvitaan lavakarismaa, ja jo nelivuotiaiden sarjassa mietitään tarkkaan, minkälainen meikki ja minkäväriset pikkuhousut tekisivät tuomareihin parhaan mahdollisen vaikutuksen. Blissin hiukset vaalennetaan kampaajalla. Hän ehtii ennen kuolemaansa esiintyä jäällä muun muassa Vegasin tanssitytön asussa, verkkosukissa ja tummanpunaisissa pitsipikkupöksyissä.

Koska ollaan Amerikassa, kaikilla Skylerin tuntemilla lapsilla on lukuisia diagnooseja ja hurja arsenaali reseptilääkkeitä. Myös Blissin urheilu-uran edistämiseen käytetään kaiken maailman pillereitä ja pistoksia. Skylerillä ja hänen kavereillaan puolestaan on todettu muun muassa lahjakkaan lapsen syndrooma, orastava lukihäiriö, orastava tarkkaavaisuushäiriö ADD, pikkuaivojen kehityshäiriö tai akuutti prematuuri melankolia. Kukaan ei ole normaali, sillä normaali lapsi olisi tylsä ja epäkiinnostava.

Sisareni, rakkaani oli sen verran mukaansatempaava, että se tuli luettua nopeasti, vaikka siinä on yli seitsemänsataa sivua. Suosittelen kirjaa lukijoille, joita kiinnostaa huonon vanhemmuuden psykologia ja kaikille, jotka nauravat mielellään amerikkalaisten kustannuksella.

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani (Otava 2012)
Alkuteos My sister, my love ilmestyi 2008.