Ranska - David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali

Mies, joka keräilee kaikkea. Nainen, joka on häiritsevän seksikäs pestessään ikkunoita. Matkatoimisto valehtelijoille.

Vaimoni eroottinen potentiaali on erikoinen hupailu, eräänlainen absurdi farssi. Sen hahmot ovat karikatyyrejä ja heidän tarinansa vilisee toinen toistaan kummallisempia sattumuksia.

Minun huumorintajuuni kirja ei aivan täysin iskenyt, mutta jotkut sen oivallukset olivat mainioita. Pidin esimerkiksi valehtelijoiden matkatoimiston liikeideasta: matkojen sijaan toimisto tarjoaa kursseja, joiden osanottajat oppivat kuvailemaan sujuvasti kuvitteellisia matkojaan paikkoihin, joihin eivät ole oikeasti astuneet jalallaankaan.

Aika usein tarinaan kuuluva jatkuva liioittelu kuitenkin enemmän ärsytti kuin viihdytti.

Mitään syvällisiä ajatuksia kirja ei tosiaankaan herättänyt, vaan se oli puhdasta viihdettä. Ranskasta ja ranskalaisistakaan se ei mielestäni kertonut juuri mitään ihmeempää.

Suosittelen kirjaa absurdista huumorista pitäville lukijoille kevyeksi kesäviihteeksi.

David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali (Gummerus 2012)
Alkuteos Le Potentiel érotique de ma femme ilmestyi 2004. 

Osallistun tällä teoksella Vive la France -lukuhaasteeseen. Tämä on vasta ensimmäinen tähän haasteeseen kirjani, mutta lisää on luvassa.

Koska kyse on jo pari vuotta vanhasta kirjasta, sitä on jo ehditty käsitellä monissa blogeissa. Lue lisää esimerkiksi näistä: Oota, mä luen tän eka loppuun, Kujerruksia, Kirjainten virrassa, Kirjoihin kadonnut, Lukutuulia tai Upotus.

Intia - Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Poika, jota vanhemmat rakastavat vähemmän kuin hänen veljeään. Tyttö, joka unelmoi vapaudesta ja opinnoista mutta huomaa joutuvansa aina uusiin kahleisiin. Poliittinen tilanne, joka saa yhdet tekemään vääriä valintoja ja toiset lähtemään kotimaastaan lopullisesti.

Tulvaniitty seuraa yhden intialaisen perheen elämää monen vuosikymmenen ajan ja esittelee lukijalle kolme eri sukupolvea. Osa tapahtumista sijoittuu Intiaan ja osa Yhdysvaltoihin, johon osa perheestä muuttaa.

Lahiri on tullut tunnetuksi siirtolaisten elämän kuvaajana, jonka päähenkilöt ovat yleensä intialaistaustaisia amerikkalaisia. Hän on käsitellyt aiemmissa kirjoissaan paljon identiteettiongelmia, joita monikulttuurisuus voi aiheuttaa. Kun haastattelin häntä huhtikuussa hän painotti kuitenkin, ettei siirtolaisen kulttuuri-identiteetti ole hänen kirjojensa keskeisin teema. Häntä kiinnostaa ennen kaikkea juurettomuus, eikä sen tarvitse liittyä nimenomaan monikulttuuriseen identiteettiin. Hän sanoi ajattelevansa hahmojensa juurettomuutta laajemmassa, psykologisessa mielessä.

Tämä näkyy selvästi Tulvaniityssä. Vaikka kirjan päähenkilöt ovat intialaistaustaisia amerikkalaisia ja juurettomuus on heidän tarinassaan keskeistä, Tulvaniitty ei kerro juuri lainkaan monikulttuurisen identiteetin ongelmista. Juurettomuutta voi aiheuttaa esimerkiksi vanhempien rakkauden puute tai se, että vanhemmat ovat salanneet lapseltaan olennaisia tietoja tämän taustasta.

Ihailen Lahirin tapaa kirjoittaa ja kertoa tarinoita, mutta en nauttinut Tulvaniityn lukemisesta yhtä paljon kuin esimerkiksi Tämä siunattu koti -novellikokoelman. Rakkauden puute hallitsi päähenkilöiden elämää voimakkaasti ja olin lukiessani lähes koko ajan surullinen heidän puolestaan. Täysin vailla rakkautta ja onnea ei yhdenkään päähenkilön elämä onneksi sentään ollut.

Yhtä kaikki Tulvaniitty on hieno teos, jota voin suositella varsin monenlaisille lukijoille.

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty (Tammi 2014)
Alkuteos The Lowland ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Tulvaniitystä on kirjoitettu jo monessa blogissa, esimerkiksi Mari A:n kirjablogissa, Kirjainten virrassa -blogissa, Kulttuuri kukoistaa -blogissa, Kirjakaapin kummituksessa, Ullan luetuissa kirjoissa, Kirjakompassissa, Periaatteessa kirjoista -blogissa ja Opusculossa.

Saksa - Rhidian Brook: Talo Elben rannalla

Orpopoika, joka kuulee yhä pommituksissa kuolleen äitinsä äänen. Brittieversti, joka yrittää pelastaa saksalaiset. Arkkitehti, joka on lakannut etsimästä kadonnutta vaimoaan. Teinityttö, joka takertuu Hitlerin oppeihin, kun ei saa elämältä mitään muutakaan.

Toinen maailmansota on juuri päättynyt ja Saksa on jaettu neljään vyöhykkeeseen brittien, ranskalaisten, amerikkalaisten ja neuvostoliittolaisten kesken. Hampuri on pommitusten jäljiltä raunioina. Töitä on vaikea saada, koulut ovat suljettuja. Raunioiden purkutöihin osallistumisesta saa palkaksi ruokakuponkeja, ja se on monelle ainoa tapa saada edes jotain syötävää.

Kaikille pula-ajat eivät kuitenkaan merkitse jatkuvaa näläntunnetta vaan sitä, että ginin sekaan ei saa vermuttia eikä edes everstin vaimo saa puolustusvoimilta sherrylaseja. Sotasankarin poika kiusaantuu siitä, miten ahnaasti hänen kotiopettajansa ahmii viimeisenkin murusen hänelle kartanossa tarjotusta kakkupalasta.

Hyvä- ja huono-osaisia yhdistää kuitenkin se, ettei mikään ole ennallaan. Omaa elämää on vain pakko yrittää jatkaa miten parhaiten taitaa, vaikka koko maailma tuntuu tulleen hulluksi.

Talo Elben rannalla kertoo muutaman ihmisen yrityksestä jatkaa elämäänsä sodan jälkeen. Sodan aiheuttamat poikkeukselliset surut sekoittuvat meille rauhan aikana eläneille tutumpiin, arkisempiin murheisiin ja ilonaiheisiin.

Kirja tempaisi minut mukaansa alusta alkaen. Kuten tätä blogia seuraavat tietävätkin, pidän kirjoista, joissa kuvataan pienen ihmisen yrityksiä elää arkea jonkin suuren ja mullistavan keskellä. Toisen maailmansodan jälkeinen Saksa on minusta erittäin kiinnostava tapahtumapaikka parisuhteista ja perheistä kertovalle kirjalle. Myös kirjan henkilöhahmot herättivät mielenkiintoni heti alussa ja onnistuivat pitämään sen yllä viimeiselle sivulle saakka.

Rhidian Brook on britti ja hänen näkökulmansa Toisen maailmansodan jälkeiseen Saksaan sen mukainen. Kirjan päähenkilöt ovat Hampuriin muuttava brittieversti Morgan, hänen vaimonsa ja heidän poikansa, ja asioita tarkastellaan paljon näiden kolmen näkökulmasta. Loput keskeisistä hahmoista ovat kuitenkin saksalaisia. Morganit päätyvät jakamaan suuren kartanon saksalaisen arkkitehdin ja tämän teini-ikäisen tyttären kanssa ja perheiden elämät kietoutuvat yhteen monin tavoin. Välillä maailmaa tarkastellaan myös lähistöltä talon vallanneiden orpopoikien näkökulmasta.

Lukisin mielelläni jonkun saksalaisen kirjailijan kirjoittaman, samaan aikaan ja paikkaan sijoittuvan romaanin. Näkökulma olisi varmasti jossain määrin toisenlainen. Kuulen mielelläni lukuvinkkejä, jos jollekulle tulee sopiva teos mieleen.

Rhidian Brook: Talo Elben rannalla (Otava 2014)
Englanninkielinen alkuteos  The Aftermath ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Yhdysvallat (Alaska) - Eowyn Ivey: Lumilapsi

Herkkä taiteilija, jonka sydäntä hallitsee lapsettomuuden tuska. Kömpelösti tunteitaan ilmaiseva mutta sitäkin hellemmin rakastava maanviljelijä. Satuolennolta vaikuttava lapsi, joka ilmestyy metsästä ja katoaa aina uudelleen.

Lumilapsi on kirja elämän suurista suruista ja pienistä iloista. Tarinan pohjavire on murheellinen, mutta päähenkilöiden kokemat onnen hetket ovat niin mukaansatempaavia, että lukukokemus oli silti valoisa. Kirja sai minut miettimään, voiko pienistä arkisista ilonaiheista koitua yhteensä niin paljon onnea, että se painaa elämän onnellisuuden vaa'assa yhtä paljon tai jopa enemmän kuin yksi suuri suru.

Alaskan luonto on kirjassa niin merkittävässä roolissa, että sen voisi laskea yhdeksi päähenkilöistä. Metsä, joki, kesän yöttömät yöt ja ennen kaikkea talven lumi heräävät Lumilapsessa eloon. Joen jää päättää, saako sillä kulkeva elää, vai hukkuuko hän hyiseen veteen. Metsässä voi olla kuin kotonaan ja kokea suurta rauhaa, mutta yhtäkkiä se voi muuttuakin hengenvaaralliseksi viholliseksi, joka eksyttää ja uhkaa palelluttaa kuoliaaksi. Metsä voi antaa hirven, jonka ansiosta ruokaa riittää kevääseen, tai tuoda eteen karhun, jonka kohtaamisen jälkeen elämä ei enää ole entisellään.

Lumitytöllä on lemmikkinä puolikesy kettu.

Metsä ja lumi antavat kirjan päähenkilöille Mabelille ja Jackille myös ihmeellisimmän mahdollisen lahjan: lapsettoman pariskunnan elämään ilmestyy eräänä päivänä lapsi, Lumityttö Faina. Onko tyttö lumikeiju, metsänhenki, lumesta ja jäästä syntynyt? Vai sittenkin lihaa ja verta, aito ja todellinen? Vai ehkä sittenkin molempia? Vastaus riippuu kenties siitä, missä määrin lukija on valmis uskomaan maagiseen.

Ystävyys ja rakkaus ovat kumpikin Lumilapsessa olennaisia teemoja. Mabel ja Jack yrittävät aluksi elää uudistilallaan täysin eristyksissä, mutta arjen pienet onnenhetket lisääntyvät kummasti sen jälkeen, kun he päästävät elämäänsä ystäviä. Ja ennen pitkää eteen tulee vaikeuksia, joista voi selvitä vain ystävien avulla.

Kymmeniä vuosia yhdessä eläneiden Mabelin ja Jackin rakkautta Ivey kuvaa taitavasti. On asioita, joita on vaikea antaa anteeksi itselle tai toiselle. On asioita, jotka koettiin yhdessä mutta silti kumpikin yksin ja yksinäisenä. Toisaalta on kuitenkin hellyyttä, välittämistä, suojelunhalua, toinen toiseensa tukeutumista. Pakahduttavien onnen hetkien jakamista.

Tämä rakkaustarina ei lopu siihen, että rakastavaiset saavat toisensa ja elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Mabelin ja Jackin rakkaus on sellaista kuin oikeassa elämässä: sellaista, jossa kaksi ihmistä rakastaa toistaan kaikesta huolimatta.

Lumilapsi on taianomainen, kaunis tarina. Suosittelen sitä kaikille, jotka haluavat lukiessaan uskoa satuihin.

Kiinnostuin kirjasta alun perin Lillin kirjataivaan kirjoituksen perusteella.

Eowyn Ivey: Lumilapsi (Bazar 2013)
Alkuteos The Snow Child ilmestyi 2012.

Norsunluurannikko - Marguerite Abouet & Clement Oubrerie: Aya - Elämää Yop Cityssä

Kolmiodraamoja, mustasukkaisuutta, salaisia kohtaamisia yössä. Villejä juhlia, kevytmielisiä päätöksiä ja niiden raskaita seurauksia. Unelmia ja karua todellisuutta.

Aya-sarjakuvat kertovat nuorison elämästä Norsunluurannikolla 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa. Nuorten huolet ovat pääasiassa länsimaisellekin lukijalle tuttuja: Miten päästä bileisiin salassa vanhemmilta? Kestääkö ystävyys, jos ystävykset ovat kiinnostuneita samasta pojasta? Miten olla mieliksi vaativalle liikemiesisälle, joka on jatkuvasti pettynyt perilliseensä? Osa murheista on sitäkin vieraampia: Mitä tehdä, jos isä lupaa tyttärensä kakkosvaimoksi kaverilleen? Onko kaapista tuleminen mahdollista kulttuurissa, jossa homoseksuaalisuutta pidetään "valkoisten juttuna, jota ei ole olemassa mustien keskuudessa"? Tämä tutun ja vieraan yhdistelmä teki mielestäni kirjoista erittäin kiinnostavia.

Naisten asema on Aya-kirjoissa olennainen teema. Päähenkilö Aya opiskelee ahkerasti ja haaveilee lääkärin ammatista mutta pelkää, että isä katkaisee uran alkuunsa pakottamalla tyttären naimisiin. Ayan ystävät Adjoua ja Bintou puolestaan juhlivat ja metsästävät miehiä. Kaikki kolme tyttöä ovat omalla tavallaan vahvoja, toimivat oman päänsä mukaan ja tavoittelevat onnea. Heidän isänsä ovat kuitenkin kasvaneet kulttuurissa, jossa mies on kuningas ja nainen nöyrä palvelijatar. Myös isät ovat keskenään hyviä ystäviä ja lukija pääsee seuraamaan keski-ikäisen miesporukan elostelua: rakastajattaria, kakkosvaimosuunnitelmia ja omien tytärten ikäisten naisten häpeämätönä iskemistä. Tyttöjen äidit eivät niele purematta miestensä toimia eivätkä alistu rooliin, joka heille miesten mielestä kuuluisi. Monet kerrat kaapin paikan määrää miesten machoilusta huolimatta lopulta äiti eikä isä.

Ayassa on paljon samaa kuin television saippuasarjoissa. Juoni rakentuu pääasiassa muutaman päähenkilön rakkauselämän monimutkaisten kiemuroiden varaan ja tarinat ovat täynnä dramaattisia käänteitä ja suuria tunteita. Kuten usein saippuasarjoissakin, koukuttavan romanttisen draaman varjolla käsitellään isoja yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Aya-albumeita on ilmestynyt tähän mennessä kuusi, joista vain ensimmäinen on suomennettu. Toivottavasti loputkin suomennetaan, sillä tarina jää aina albumin lopussa jännittävään kohtaan saippuasarjoista tuttuun tapaan. Mikäli ei malta odottaa jatko-osien suomentamista, lukemista voi jatkaa ainakin englanniksi tai alkukielellä ranskaksi. Englanniksi on jo käännetty kaikki kuusi osaa.

Itse olen tähän mennessä lukenut kolme ensimmäistä albumia, ja tämä kirjoitus perustuu niihin kaikkiin. Loputkin kolme odottavat sohvalla lukuvuoroa. Luin suomennettua ykkösosaa lukuunottamatta albumit ranskaksi. Alkukielellä lukeminen onnistui hyvin, sillä sarjakuvan repliikkien kieli ei ollut erityisen vaikeaa. Niissä ei ollut esimerkiksi sanaleikkejä tai sellaista moniulotteisuutta kuin vaikkapa Asterix-albumeissa, joiden lukeminen ranskaksi vaatii lukijalta paljon. Ayassa käytetään jonkin verran Norsunluurannikon puhekielen ilmauksia, mutta ne on selitetty kunkin albumin lopussa olevassa sanastossa.

Luin Ayasta ensimmäisen kerran Kirjavalas-blogista. Ensimmäisestä albumista on kirjoittanut myös muun muassa Mari A.

Marguerite Abouet (käsikirjoitus) & Clément Oubrerie (piirrokset): Aya - Elämää Yop Cityssä. Arktinen Banaani 2010.
Alkuteos Aya de Yopougon ilmestyi 2005.
Aya de Yopougon 2 ilmestyi 2006 ja Aya de Yopougon 3 2007.

Osallistun tälläkin blogikirjoituksella Afrikan tähti -lukuhaasteeseen. Koska vuosi lähenee loppuaan ja haasteen kehittänyt Merenhuiske antoi luvan soveltaa sääntöjä vapaasti, lasken nämä kolme Aya-albumia kolmeksi eri kirjaksi.

Kanada - Alice Munro: Kallis elämä

Nainen kirjoittaa kaukoihastukselleen arvoituksellisen runon. Lasten tuberkuloosiparantolan opettajatar hämmentyy, kun työnantaja kyselee häneltä venäläisistä romaaneista. Nuori mies palaa sodasta ja päättää, ettei menekään kotiin.

Kirjallisuuden Nobelin tämän vuoden voittajaa Alice Munroa on kehuttu minulle paljon. Hänen voittonsa sai monet ystäväni ja tuttavani hehkuttamaan sosiaalisessa mediassa tai kasvokkain jutellessa, miten paljon he hänen novelleistaan pitävät. Palkinnon yhteydessä hänestä kirjoitettiin tietystikin myös ylistäviä lehtijuttuja.

En ollut aiemmin lukenut Munroa, joten viimeaikaiset kehut nostivat odotukseni korkealle. Hänen tyylinsä kuulosti kuvausten perusteella sellaiselta, josta pitäisin. Esimerkiksi STT:n Nobel-uutisessa kehuttiin hänen tapaansa nähdä suuria kokonaisuuksia pienten osasten kautta oivaltavaksi ja onnistuneeksi. Jutussa todettiin myös, että Munron pinnallisesti katsottuna yksinkertaisissa novelleissa on syvät merkitykset.

Johtui ehkä korkeista odotuksista, että petyin Kalliseen elämään. Tunnistin novelleista ne ansiot, joista Munroa oli kehuttu, mutta ne eivät silti puhutelleet minua kovinkaan paljon. Monet niistä unohtuivat heti lukemisen jälkeen. En kiintynyt päähenkilöihin; en oikein saanut heistä otetta eikä minusta tuntunut, että he olisivat tulleet minulle tutuiksi. Minun oli vaikeaa ymmärtää heitä.

Mietin, johtuiko se sukupolvien välisestä kuilusta. En kuitenkaan usko. Samaistun helposti hyvin monenlaisiin päähenkilöihin, enkä ole koskaan aiemmin huomannut, että tarinan aikakaudella tai hahmojen iällä olisi vaikutusta siihen, kuinka läheiseksi heidät koen.

Ehkä kyse oli ainakin jossain määrin siitä, etten lue kovin usein novelleja. Toisaalta luin hiljattain Taiye Selasin novellin, ja sen päähenkilö tuntui minusta alusta alkaen tutulta, läheiseltä ja samaistuttavalta.

Kalliin elämän lopussa on omaelämänkerrallinen osuus: neljä tarinaa Munron lapsuudesta ja nuoruudesta. Niistä pidin paljon enemmän kuin muusta kirjasta. STT:n mukaan Munro on sanonut, että Kallis elämä jää hänen viimeiseksi kirjakseen. Omasta elämästä kertovat tarinat olivat siis ikään kuin Munron jäähyväiset lukijoilleen, ja niissä oli jotain koskettavaa.

Olen sen verran hämmentynyt siitä, miten iso kuilu oman lukukokemukseni ja tuttujeni kehujen välillä oli, että minun täytyy varmaankin joskus vielä palata Munron teosten ääreen. Haluaisin uskoa, että pitäisin jostakin hänen muusta teoksestaan jollain toisella hetkellä luettuna paljon enemmän, kuin pidin Kalliista elämästä juuri nyt.

Alice Munro: Kallis elämä. Tammi 2013.
Alkuteos Dear Life ilmestyi 2012.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Botswana - Alexander McCall Smith: The Limpopo Academy of Private Detection

Yksityisetsivä Mma Ramotswe kohtaa suurimman idolinsa, etsivä Clovis Andersenin. Orpokodin johtajatar Mma Potokwani saa vastaansa rikkaan ja vaikutusvaltaisen Ditso Ditson. Korjaamon nuorempi apupoika Fanwell joutuu vanhan koulukaverinsa tähden vaikeuksiin.

Naisten etsivätoimisto numero 1 -sarjan kolmastoista osa pitää kiinni aiemmista kirjoista tutuista perinteistä. Mma Ramotswe nauttii runsain mitoin rooibosteetä, apulaisetsivä Mma Makutsi mainitsee aina tilaisuuden tullen menestyksestään Botswanan sihteeriopiston päättökokeissa ja molemmat siteeraavat Clovis Andersenin yksityisetsiväoppaan opinkappaleita. Mma Ramotswen mies, autokorjaamonomistaja J. L. B. Matekoni joutuu kantamaan huolta apupojistaan. Mma Makutsin mies Phuti Radiphuti yrittää opetella pitämään puoliaan.

Sarjassa on jo ilmestynyt niin monta kirjaa, että samojen elementtien toistuminen aina uudelleen alkaa tavallaan tuntua vähän puuduttavalta. Toisaalta se kuitenkin kuuluu asiaan ja sopii sarjan tyyliin. Naisten etsivätoimisto numero 1 -kirjoihin on ihanaa uppoutua silloin, kun oma elämä tuntuu stressaavalta ja sen vastapainoksi kaipaa leppoisaa luettavaa. Niitä lukiessa voi luottaa siihen, että hyville käy hyvin ja pahat saavat palkkansa, että asiat järjestyvät ja kaikki kääntyy lopuksi parhain päin.

Sarjalla on paljon uskollisia lukijoita, mutta on myös monia, joita niiden tyyli ärsyttää. Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään, mutta ymmärrän hyvin myös jälkimmäisen kannan. Sarjan hahmojen maailmankuva on lapsellisen mustavalkoinen ja he toistelevat itsestäänselvyyksiä. He käyvät paljon rutiininomaisia keskusteluja, joissa ei vaihdeta minkäänlaista uutta tietoa, vaan joiden tarkoitus on pelkästään luoda yhteishenkeä puhujien välille.

Tyylissä on silti jotain vapauttavaa ja ilahduttavaa. Ensimmäisiä kirjoja lukiessani nauroin paljon. Myöhemmin tyyli kävi jo niin tutuksi, ettei se enää varsinaisesti naurattanut, mutta sen sijaan se toi kodikkaan olon. Oma elämäni on muuttunut moneen kertaan sen jälkeen, kun aikoinaan luin sarjan ensimmäisen kirjan, mutta Mma Ramotswella on yhä aivan yhtä perinteinen ruumiinrakenne kuin silloin ja aivan yhtä hyvä sydän. Siitä on iloa sellaisina hetkinä, kun kaipaan jotain oikein tuttua ja turvallista.

The Limpopo Academy of Private Detection ei mielestäni alkanut erityisen hyvin. Kirjan alussa pohdittiin yksinkertaistavan moralisoivasti sitä, miten puhdas omatunto saa ihmisen nukkumaan yönsä hyvin. Sen jälkeen tarina kuitenkin pääsi vauhtiin, ja kokonaisuudessaan kirja oli varsin onnistunut. Clovis Andersenin hahmon tuominen mukaan tarinaan oli toimiva ratkaisu: hahmo oli tavallaan aiemmista kirjoista tuttu, mutta toisaalta silti uusi ja kiinnostava.

Olen lukenut viime aikoina aika paljon afrikkalaista kirjallisuutta, ja se sai minut miettimään, minkälaisen kuvan Mma Ramotswe -kirjat antavat Afrikasta. Alexander McCall Smith tarkastelee Botswanaa tavallaan afrikkalaisin silmin mutta toisaalta silti ulkopuolisen näkökulmasta. Hän on syntynyt 40-luvun Rhodesiassa (nykyisessä Zimbabwessa) mutta elänyt suurimman osan elämästään Skotlannissa. Hänen nuoruutensa Rhodesiassa mustat ja valkoiset eivät olleet tasa-arvoisia, ja hänen valkoinen ihonsa vaikutti varmasti vahvasti siihen, minkälaisen kuvan Afrikasta ja afrikkalaisista hän lapsuudessaan muodosti. Botswanassa hän on asunut kolmisen vuotta 80-luvulla.

Jotkut ovat varmasti sitä mieltä, että McCall Smithin botswanalaiset henkilöhahmot ovat liian lapsellisia. Koska hän ei itse kuulu tswana-heimoon, joku voi ajatella, että hänen luomiensa motswana-hahmojen yksinkertaisuus on loukkaavaa ja osoittaa hänen suhtautuvan tswanoihin pilkallisesti tai vähättelevästi. Itse en kuitenkaan pidä hänen kirjojaan pilkkaavina. Niistä välittyy mielestäni selvästi, että kirjoittaja suhtautuu luomiinsa hahmoihin lämmöllä ja rakkaudella. Silti en voi olla miettimättä, onko McCall Smithin suhtautuminen botswanalaisiin jossain määrin isällistä ja sitä kautta alentuvaa. Siihen kysymykseen minulla ei ole vastausta. Vaikka olen käynyt Botswanassa, en päässyt tutustumaan paikallisiin niin hyvin, että pystyisin arvioimaan, missä määrin McCall Smithin kuvaama yksinkertaisuus perustuu todellisten tswanojen kulttuuriin.

Naisten etsivätoimisto numero 1 -kirjojen välittämä kuva Afrikasta on varsin samanlainen kuin Gaile Parkinin Kigalin kakkukauppa- ja Kigalin kakkukauppa muuttaa -kirjojen, joiden päähenkilöt ovat tansanialaisia. Myös Gaile Parkin on valkoinen afrikkalainen, mutta hän on nuorempaa sukupolvea kuin McCall Smith ja asunut eri puolilla Afrikkaa. Ehkäpä molempien kirjailijoiden kuvaama mutkattomuus on kuitenkin lopulta omanlaisensa totuuteen pohjautuva Afrikan kuva, vaikka se tietenkin onkin vain yksi monista.

Alexander McCall Smith: The Limpopo Academy of Private Detection (Abacus 2013)
Teos ilmestyi ensimmäisen kerran kovakantisena 2012.
Kirja ilmestyy suomeksi Otavan kustantamana kesällä 2014 nimellä Limpopon yksityisetsiväkoulu.

P.S. Osallistun tälläkin kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen.

Kiina - Sami Sillanpää: Kiinalainen rakkaustarina

Palavasieluinen aktivisti, joka käy yhden miehen sotaa ihmisoikeuksien puolesta. Rakastava vaimo, joka haluaa auttaa muita mutta haaveilee samalla ihan tavallisesta perhe-elämästä. Maailman vahvin valvontakoneisto, joka on päättänyt saada tietoonsa kaiken, mitä pari tekee, sanoo tai ajattelee.

Kiinalainen rakkaustarina on tositarina aktivistipariskunnan elämästä 2000-luvun Kiinassa. Kirjan päähenkilöt Hu Jia ja Zeng Jinyan ovat ulkomaanuutisia seuraaville tuttuja jo entuudestaan. Lukija saattaa muistaa Hun kuuluisana mielipidevankina, jolle EU myönsi arvostetun Saharov-palkinnon ja Zengin bloggaajana, jonka Time-lehti otti mukaan maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen listalle. Yhteistyössä parin kanssa tehdyssä kirjassa mennään kuitenkin paljon uutisia syvemmälle. Se kuvaa Hun ja Zengin elämää heidän yksityisimpiä ajatuksiaan myöten.

Odotin Kiinalaiselta rakkaustarinalta paljon, sillä Sami Sillanpää oli idolini nollaluvun puolivälin molemmin puolin, kun hän työskenteli Helsingin Sanomien Kiinan-kirjeenvaihtajana ja minä aloittelin uraani uutistoimittajana. Hän oli ainoa uutistoimittaja, jonka kirjoittamat jutut luin silloinkin, kun niiden aihe ei kiinnostanut minua. Kirja täytti odotukseni. Sillanpää oli osannut käyttää myös kirjan mittaisessa tekstissä samoja taitojaan, joiden vuoksi arvostan hänen lehtijuttujaan.

Kirja muistutti hyvin paljon kaunokirjallista teosta. Sillanpää oli tehnyt valtavat määrät taustatyötä ja hankkinut niin paljon tietoa, että pystyi viemään lukijan päähenkilöiden pään sisään samaan tapaan kuin kaunokirjallisuuden kaikkitietävät kertojat. Tekstin seassa oli Hulta ja Zengiltä suoria sitaatteja, joissa he kuvailivat ajatuksiaan ja tunteitaan.

Toisaalta tekstistä kuitenkin huomasi selvästi, että se oli toimittajan kirjoittama. Monet kerronnan keinot olivat samoja, joita nykyaikaisissa lehtijutuissa usein käytetään houkuttelemaan lukijaa ensin aloittamaan uutisen lukemisen ja sitten lukemaan sen loppuun. Esimerkiksi kappaleiden alkuja ja loppuja oli selvästi mietitty huolella. Tyyli muistutti laadukasta sanomalehden reportaasia tai henkilöjuttua.

Kerronta eteni alun esinäytöstä lukuunottamatta aikajärjestyksessä. Tyylille ominaista olivat lyhyet, ytimekkäät päälauseet. Kappaleiden alut veivät lukijan suoraan keskelle tapahtumia: "Hu Jian puhelimeen ei saanut yhteyttä." "Ovi oli lukossa." Kappaleiden lopuissa yleisiä olivat lukijan uteliaisuutta herättelevät viittaukset tulevaan: "Mutta Zengillä oli myös oma suunnitelmansa. Sitä hän ei kertonut vielä kenellekään." "Ne aikeet olivat saaneet alkunsa yllättävästä puhelusta." Toinen tyypillinen lopetus kappaleelle oli kertoa uutta tietoa, jolla oli erityistä painoarvoa: "Se [oikeudenkäynti] olisi jo runsaan viikon päästä." "Hu Jia on tuomittava lain määräämään rangaistukseen."

Useimmiten kerrontatapa toimi erittäin hyvin. Tarina veti lukijan hyvin mukaansa ja piti mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Parissa kohdassa epämääräisyyttä oli mielestäni liikaa. Erityisesti minua hämmensi kohta, jossa Zeng haki Sillanpäältä töitä Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajan avustajana. Siinä jätettiin kokonaan rivien välistä tulkittavaksi se, ettei Zeng saanut paikkaa. Sitä ei sanottu suoraan eikä lukijalle edes annettu yhtään perustelua ratkaisulle. Tämä pisti kuitenkin silmään siksi, että se oli niin poikkeuksellista. Muilta osin lukiessa saattoi luottaa siihen, että vaikka monista asioista kerrottiin aluksi vihjaillen, niihin palattaisiin myöhemmin ja lukija saisi vastaukset kysymyksiinsä.

Yksi asia kirjassa häiritsi minua: Zengin ystävistä Shi Tousta ja Ming Mingistä puhuttaessa mainittiin joka kerta erikseen, että he ovat naispari. Se oli mielestäni tarpeetonta ja osoittelevaa. Asian esille ottaminen oli täysin perusteltua niissä kirjan kohdissa, joissa käsiteltiin seksuaalivähemmistöjen asemaa Kiinassa. Tällöin tiedolla oli merkitystä, eikä suomalaisen lukijan voi olettaa tunnistavan pariskuntaa naispariksi kiinalaisten nimien perusteella. Sen sijaan lesbopari-sanan jatkuva käyttö tuntui suorastaan asiattomalta silloin, kun puheena oli parin ja Zengin henkilökohtaiseen ystävyyteen liittyvä asia kuten parin vierailu synnytyslaitoksella Zengiä ja hänen vauvaansa katsomassa.

Kokonaisuutena pidin kirjasta kovasti. Se kertoi koskettavan tarinan kiinnostavalla tavalla ja antoi samalla paljon tietoa Kiinan ihmisoikeustilanteesta. Suosittelen kirjaa kaikille hyvän tarinan tai hyvän journalismin ystäville.



Sami Sillanpää: Kiinalainen rakkaustarina (WSOY 2013)
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Ghana - Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Mies, joka menetti kaiken tärkeän, koska ei saanut epäonnistua. Nainen, joka menetti lähes yhtä paljon, koska hänen täytyi olla vahva. Kaksoset, jotka kadottivat toisensa, koska Siitä Mitä Silloin Kerran Tapahtui ei voinut puhua. Isoveli, joka ei halunnut - tai pelännyt - mitään niin paljon kuin että muistuttaisi isäänsä. Pikkusisko, joka ei osannut kuulua joukkoon.

Kuusi perheenjäsentä, kaikki kaukana toisistaan, kaiki omalla tavallaan onnettomia. Kaikilla suuria salaisuuksia.

Taiye Selasin esikoisromaani oli kenties paras kirja, minkä olen lukenut pitkään aikaan. Olin lukenut kirjasta ja kirjailijasta muun muassa Helsingin Sanomista ja odotin lukukokemusta sen verran innokkaana, että varasin niteen kirjastosta heti siinä vaiheessa, kun järjestelmään ilmestyi tieto, että sitä oli tilattu valikoimaan. Koska odotukseni olivat korkealla, varauduin myös pettymään raskaasti. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kirja teki vaikutuksen heti ensimmäisestä lauseesta alkaen ja teksti jatkui yhtä taidokkaasti kirjoitettuna loppuun saakka. Päähenkilöiden salaisuuksista tihkui tietoa juuri sopivassa määrin niin, että uteliaisuus pysyi yllä mutta missään vaiheessa ei tuntunut, ettei tarinassa pysyisi mukana.

Lukumatkan kannalta ongelmallista on se, ettei Ghana ikuisesti sijoitu nimestään huolimatta läheskään kokonaan Ghanaan. Yksi päähenkilöistä on köyhissä oloissa kasvanut ghanalainen Kweku Sai, joka pääsee stipendin ansiosta Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Siellä hän menee naimisiin nigerialaisen Folan kanssa ja saa tämän kanssa neljä lasta. Perhe asuu pitkän aikaa Bostonissa, ja lapsista kasvaa amerikkalaisia. Monet kirjan tapahtumista sijoittuvatkin Yhdysvaltoihin. Lisäksi muutamissa takaumissa eletään Nigeriassa.

Ghanaa katsellaan tässä teoksessa enemmän vierain kuin ghanalaisin silmin. Maa on tärkeä osa jokaisen kuuden päähenkilön tarinaa, mutta vain yksi heistä on syntynyt ja kasvanut siellä. Jopa ghanalainen Kweku on synnyinmaassaan aina jollakin tapaa muukalainen. Sikäli Ghana ikuisesti ei oikein sopinut lukumatkafilosofiaani, jossa tavoitteena on tutustua maihin paikallisesta näkökulmasta.

Paljon olennaisempaa on kuitenkin se, että Ghana ikuisesti oli kauniisti soljuva, kiehtova ja koskettava kirja. Suosittelen sitä kaikille.

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (Otava 2013)
Myös alkuteos Ghana Must Go ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

P.S. Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen. Olen tähän mennessä lukenut haasteeseen viisi kirjaa viideltä eri alueelta ja ansainnut smaragdin.

Australia - M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

Pienenpieni majakkasaari, jolla ei asu ketään muuta. Yhteys mantereelle vain kahdesti vuodessa. Rakastunut nuori aviopari, jonka hartain toive on saada liuta lapsia ja kasvattaa suurperhe saaren rauhassa. Keskenmeno toisensa perään. Suru, joka lähes vie järjen.

Sitten eräänä päivänä rantaan ajautuu vene, jossa on kuollut mies ja elävä pieni vauva. Juuri keskenmenon saanut Isabel ottaa vauvan syliinsä. Sen jälkeen paluuta ei ole.

Valo valtameren yllä on sydäntäriipaiseva kertomus kahden naisen äidinrakkaudesta yhtä lasta kohtaan. Kirjan hahmot ja heidän kohtalonsa jäävät pyörimään lukijan mieleen pitkäksi aikaa vielä senkin jälkeen, kun on päässyt viimeiselle sivulle ja sulkenut kannet.

Arvostan suuresti kirjoja, joiden kautta pystyn ymmärtämään tekoja, joita en voi hyväksyä. Joskus kuulee ihmisten sanovan, ettei tuomittavia tekoja tai niiden tekijöitä pidä ymmärtää. Olen tästä täysin eri mieltä; ymmärtämistä ja hyväksymistä ei pidä sekoittaa keskenään. Valo valtameren yllä on kirjoitettu niin, että vaikka päähenkilöt tekevät suuren vääryyden, lukija pystyy näkemään asian heidän kannaltaan ja samaistumaan heidän ajatusmaailmaansa, jossa vääryys näyttääkin oikeutetulta teolta. Lukija saattaa jopa ajatella, että toimisi heidän asemassaan samalla tavoin. Se on minusta hyvän kirjan merkki. Sofi Oksasen Puhdistuksessa pidin erityisen hienona sitä, miten Aliide sai minut puolelleen silloinkin, kun hänen tekonsa eivät olleet millään tapaa hyväksyttäviä.

Valolla valtameren yllä on paljon ansioita, mutta sen lukeminen oli suorastaan tuskallista. Keskivaiheilla luin kirjaa vain pieniä paloja kerrallaan, koska tulin lukemastani niin surulliseksi ja ahdistuneeksi, etten halunnut jatkaa. Sellaista käy minulle harvoin. Mieleeni muistui eräs Frendien jakso, jossa Joey piilottaa kirjan välillä pakastimeen, jos se käy liian pelottavaksi tai surulliseksi. Tälle kirjalle olisi melkein tehnyt mieli tehdä samoin.

Kirja on tuore uutuus Kariston Lupaus-sarjassa, jossa julkaistaan ulkomaisia esikoisteoksia. En tuntenut sarjaa entuudestaan mutta Valo valtameren yllä oli sen verran vaikuttava, että ajattelin tutustua sen muihinkin teoksiin.

Olin iloisesti yllättynyt siitä, että pääsin lukemaan näin laadukasta australialaista kaunokirjallisuutta. Matkustelin Australiassa viime talvena ja yritin etsiä sieltä matkalukemiseksi hyvää paikallista kirjaa, mutta minulla oli suuria vaikeuksia löytää muuta kuin kevyttä romanttista hömppää tai jännitystä. Kiitokset Lillin Kirjataivaan Lillille, jolta sain vinkin tästä kirjasta.

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä (Karisto 2013)
Alkuteos The Light Between Oceans julkaistiin 2012.