Brasilia - Luiz Ruffato: Rutosti hevosia

Teinitytön laihdutuskuuri keskeytyy, kun hänen otsaansa painetaan revolveri. Tuulenpuuska murskaa ikkunanpesijät verisiksi ruumiiksi katukivetykseen. Vaimo pyytää miestään riisumaan pikkutakin ja solmion ennen kotiin tuloa, jotta häntä ei ammuttaisi poliisina.

Samaan aikaan asekauppias vie poikansa syntymäpäiväaterialle McDonald'siin. Pitkään lapsettomuutta surrut pariskunta iloitsee tyttärestään, joka vastaa heidän kaikkia unelmiaan. Kaksi hermostunutta hyvätuloista pariskuntaa kokeilee ensimmäistä kertaa parinvaihtoa.

Rutosti hevosia kertoo kymmeniä pieniä tarinoita yhdestä ainoasta päivästä São Paulossa. Pääosa päähenkilöistä elää toivottomissa oloissa, mutta seassa on hyväosaisia, joiden onni korostaa entisestään huono-osaisten onnettomuutta.

Ruffato leikittelee taitavasti erilaisilla kerronnan tavoilla. Yhdenkään tarinan kerronta ei ole täysin samanlaista. Osa muistuttaa novelleja, osa runoja. Jotkut ovat pelkkiä luetteloita tai kuvauksia. Yhdessä on pelkkä ruokalista, toisessa lehden työpaikkailmoituksia. On kirje, dialogi ja monologi. Välillä kirjasimetkin vaihtelevat.

Monissa tarinoissa käytetään pilkutonta, tykittävää kerrontatyyliä, joka saa lukijan helposti haukkomaan henkeään. Yhtä hengästyttävä on tahti, jolla lukija viedään tunteesta ja tunnelmasta toiseen, saadaan kiinnostumaan aina uudesta päähenkilöstä ja tempaistaan äkisti pois tämän luota.

Rutosti hevosia on kirja, joka varmastikin kannattaa lukea useampaan kertaan. Ensimmäisellä lukemalla ei taatusti hahmota kuin murto-osan kaikesta siitä, mitä teos pitää sisällään.

Mikään hyvänmielenkirja Rutosti hevosia ei ole. Se antaa Brasiliasta todella karun ja lohduttoman kuvan. Kirjan liepeen kirjailijaesittelyn mukaan Ruffato eli osan lapsuudestaan perheensä kanssa kodittomana, joten hän varmasti tietää paljon kuvaamastaan köyhyyden ja jatkuvan väkivallan uhan maailmasta. Helsingin Sanomien haastattelussa hän kertoi suututtaneensa monia maanmiehiään sillä, miten kovasanaisesti hän on maailmalla kotimaataan kritisoinut.

Mietin paljon kirjan nimeä. Alkukielinen nimi Eles eram muitos cavalos rikkoo ymmärtääkseni tahallaan portugalin kielioppisääntöjä tavalla, joka runoudelle sallitaan. Nimi kääntyisi mielestäni suomeksi suoraan jotakuinkin He olivat paljon hevosia. Kirjan alussa on sitaatti brasilialaiselta runoilijalta Cecilia Meirelesiltä: "Hevosia oli niin paljon / ettei niiden nimiä värejä alkuperää / kukaan enää muista". Tulkitsin nimen samaistavan kirjan lukuisat päähenkilöt Meirelesin kuvaamaan valtavaan joukkoon hevosia: yksittäiset ihmiset eivät muistuta yksittäisiä hevosia, vaan Sao Paulon asukkaat kokonaisuudessaan tai kirjan päähenkilöt yhdessä ovat samassa asemassa kuin Meirelesin hevoset. Heidänkään nimiä värejä alkuperää ei kukaan muistaisi.

Teoksessa oli jotain niin uutta, tuoretta ja toimivaa, että se sai minut miettimään, lukevatko myöhempien vuosikymmenien kirjallisuustieteen opiskelijat sitä esimerkkinä tämän aikakauden kirjallisuudesta. Pohdin myös, olisiko samaa tyyliä siihen mennessä imitoitu jo niin paljon, etteivät opiskelijat oikein ymmärtäisi, mitä ihmeellistä juuri tässä kirjassa on.

Koska teoksen tyyliä on vaikea hahmottaa kuvauksen perusteella, siteeraan tässä tarinan, joka ainakin ensilukemalta vaikutti minuun kaikkein syvimmin:

34. Nainen joka

laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla tunkkainen tukka harottaa katse harhailee jalkojen käsien ryppyinen iho ruvella mustat kynnenaluset vaatteet ryysyiset
nainen joka laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla mumisee sekavasti kuola rohtuneista suupielistä valuu kaikkeen väsyneet silmät kädet lanteilla heiluvat epätahdissa sääret längellä
nainen, joka laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla herättää pahennusta kyselee rukoilee tietoja vaatii vastauksia kuumeisena kiusattuna itkuisena sama käsittämätön kysymys tuhansin eri sanoin
nainen, joka laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla joka säällä ei välitä juokseeko maassa torakka vai rotta valuuko katuojassa sadevesi vai auringonvali ei tiedä lenkkitossu rantasandaali poliisi ei tiedä
nainen, joka laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla
ei ole aina ollut sellainen
ei
ei ole ollut
:
hän muuttui sellaiseksi eräänä päivänä kun katsoi kelloa, yksitoistavuotias tyttö ei palannut koulusta, ei tullut kasvot innosta hehkuen keittiöön, äiti! kului yö, tuli aamu, lakanat ja peitto sileinä, myös seuraavana päivänä, sitä seuraavana, ei jälkeäkään, äiti kolusi nöyränä poliisiasemat sairaaat vastaanottokodit ensiapuasemat ruumishuoneet, käveli reitin kotoa kouluun ja takaisin lukemattomat kerrat, kävi ovelta ovelle kyselemässä havaintoja johtolankoja aavistuksia
kunnes
eräänä iltana
ikkunaan koputettiin, joku pyysi häntä puhelimeen, kadun puhelinkoppiin, hän juoksi, jalat olivat pettää, sydän, joku... tietää... ehkä... tyttö?                                   Sinäkö, rakas tyttö?
langan toisessa päässä itkua
                                    paniikkia
hän ehti kuulla tuntea äänen                                               Tyttö? Missä... sinä olet?
Oma tyttöni! Missä?
- epämääräistä melua -             sitten tuli hiljaista
hän lankesi polvilleen löi kätensä kiveykseen, hammastikkuja tulitikkuja kaljapullonkorkkeja sylkiklönttejä tupakantumppeja nelinkontin hän mietti ääntä
mistä se tuli?
mistä?
ryömi pitkin katuja ja kujia
kotitalon ovet ja ikkunat paiskattiin kiinni
ei koskaan palannut paratiisikylään
äiti
eikä tytär
enää koskaan

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia (Into 2014)
Alkuteos Eles eram muitos cavalos ilmestyi 2001.

Suosittelen kirjaa erityisesti kaikille, jotka haluavat lukea jotain uudenlaista.

Rutosti hevosia -teoksesta on kirjoittanut myös esimerkiksi Mari A.

Iran - Sarah Delijani: Jakarandapuun lapset

Isä, joka tekee vankilassa kaikkensa jättääkseen tyttärelleen edes pienen muiston itsestään. Tädin ja mummon hoivassa kasvanut tytär, joka pelkää vuosien vankeustuomion jäljiltä ventovierasta äitiään. Vastasyntynyt vauva, joka muuttaa paitsi äitinsä myös tämän sellitoverien elämän valoisammaksi.

Jakarandapuun lapset on kirja Iranin vuoden -79 vallankumouksen poliittisista vangeista ja heidän lapsistaan. Ennen kaikkea se on kirja perheistä, jotka yrittävät selviytyä poikkeuksellisissa oloissa. Monia vankilaan vieneen vallankumouksen lisäksi ihmisten arkea leimaa Iranin ja Irakin sota.

Kirjan alku oli todella ahdistava, mutta ensimmäisten kolmenkymmenen sivun jälkeen sävy muuttui. Alussa yksi päähenkilöistä, Azar, joutuu synnyttämään esikoisensa vankeudessa ja häntä kohdellaan niin huonosti, että hänen ja lapsen henki ovat jatkuvasti vaarassa. Kirjaa ei kuitenkaan kannata laskea siinä vaiheessa käsistään, sillä koko loppukirjassa ei ole toista yhtä kammottavaa kohtausta. Muissa osissa kirjaa vuorottelevat suru ja ilo, toivo ja epätoivo, ja päällimmäiseksi viestiksi jää ainakin minun mielestäni toivo.

Kirjan rakenne oli samantyyppinen kuin Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat -teoksessa. Jokainen luku kertoo eri päähenkilöstä ja ne voisi lukea itsenäisinä novelleina. Kirjan alkusanoissa Delijani kertoo, että osa luvuista on alun perin kirjoitettukin novelleiksi. Silti luvut muodostavat yhdessä tiiviin kokonaisuuden. Rakenneratkaisu toimi Hosseinin kirjassa erittäin hyvin. Myös Jakarandapuun lapsissa sitä kannatti mielestäni käyttää, vaikka esikoiskirjailijalta ei voikaan odottaa, että hän osaisi rakentaa kokonaisuuden yhtä taitavasti kuin kokenut ja ansioitunut Hossein.

Lukijalla saattaa olla paikoin vaikeuksia hahmottaa, millä tavoin kirjan eri hahmot liittyvät toisiinsa. Sen ei kuitenkaan kannata antaa häiritä, sillä se ei ole kokonaisuuden kannalta olennaista. Olennaisempaa on se, että kirjan eri tarinat tuovat erilaisia näkökulmia samaan perusteemaan. On perheitä, jotka selviytyvät yhdessä poliittisen vankeuden koettelemuksista ja perheitä, jotka hajoavat. On vanhempia, jotka tekevät viisaita valintoja ja vanhempia, jotka joutuvat myöhemmin katumaan ratkaisujaan. On onnekkaita ja niitä, joita onni ei suosi. On rakastavaisia, jotka raivaavat tieltään kaikki esteet ja rakastavaisia, jotka lannistuvat helposti.

Monet kirjan tarinoista jäivät mieleen pitkäksi aikaa.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostavat poikkeuksellisten vaikeissa oloissa elävien ihmisten pienet ilot ja surut.

Sarah Delijani: Jakarandapuun lapset (WSOY 2014)
Alkuteos Children of the Jakaranda Tree ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Hei, me lusitaan! -lukuhaasteeseen ja Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Vankilahaasteeseen olen lukenut nyt neljä kirjaa, joten saavutan tapaamisoikeuden. Sotahaasteeseen tämä on kuudes kirjani, joten ylenen kersantiksi.

Chile - Auli Leskinen: Petojen aika

Jostain syystä en pelännyt tämän kirjan lukemista ollenkaan samalla tavalla kuin Punaisten kyynelten talon. En ymmärrä miksi. Syytä olisi ollut.

Petojen aika kertoo Chilen sotilasvallankaappauksesta, jossa Latinalaisen Amerikan ensimmäinen demokraattisilla vaaleilla valtaan päässyt vasemmistolainen presidentti Salvador Allende kuoli ja valtaan nousi diktaattori Augusto Pinochet. Olen lukenut samasta aiheesta aika paljon. Presidentti Allenden sukulainen Isabel Allende on yksi suosikkikirjailijoistani, ja monet hänen kirjoistaan sivuavat samaista vallankaappausta. Isabel Allende ei kuitenkaan keskity kirjoissaan nimenomaisesti sotilasvankileirien julmuuksiin. Pedon ajassa ne ovat pääteema.

Pedon ajan päähenkilö on vasemmistolaiseen perheeseen syntynyt Cristina. Olennaisia hahmoja ovat myös hänen veljensä Ramón ja rakastettunsa Michel. Michelin hahmo perustuu todelliseen henkilöön, mutta Cristina ja hänen perheensä ovat ymmärtääkseni kokonaan fiktiota. Kirjassa kuvatut kidutusmenetelmät ja muut vankileirien kauhut sen sijaan ovat ymmärtääkseni valitettavan todellisia.

Todellisen Michen Nashin kuva on Petojen ajan selkämyksessä.

Suuri osa kirjasta kuvaa vankeutta ja kidutusta. Muutakin toki on: lapsuusmuistoja, nuorta rakkautta, teinikapinaa hulluksi tulleessa maailmassa, lapsensa menettäneen äidin tuskaa. Aina uudelleen päädytään kuitenkin jonkun keskeisen hahmon mukana vankilaan kidutettavaksi.

Lukukokemus oli omiaan tuhoamaan lukijan uskon ihmisiin. Kidutusta kokevien hahmojen kertojanäänet olivat turtuneita eivätkä mässäilleet tilanteiden kauheudella; niiden ei tarvinnut:


"Oma mieli on pakopaikka. Se joka löytää tien itsensä suojattuun ytimeen, voi pelastua. Siellä on suljettu ydin, jonne tuntemattoman penis, sähköelektrodit ja lyönnit eivät yllä."

Välillä turruin itsekin; tuntui, ettei mieli kyennyt käsittämään ihmisen pahuuden määrää. Kirjoitan tätä poikkeuksellisesti vasta useita päiviä kirjan loppuun lukemisen jälkeen, sillä tarvitsin ensin aikaa toipua vähän. Jotkin kirjan yksityiskohdat ovat jääneet mieleeni kummittelemaan ja vainoavat minua varmasti vielä pitkän aikaa.

Auli Leskinen on asunut pitkiä aikoja espanjankielisissä maissa. Mielestäni se näkyi kirjan kielessä. Tekstissä oli lukuisia lauseita, jotka olisi mielestäni voinut muotoilla paremmiksi, luontevammiksi, suomenkielisemmiksi. Muutenkaan en pitänyt kirjan kielestä. Varsinkin alkupuolella kirjaa oli paljon kuluneita vertauskuvia. Silloin tällöin tekstin seassa oli huudahduksia, jotka ovat tyypillisiä espanjan kielelle mutta eivät suomelle.

Petojen aika on vaikuttava kirja, mutta se ei sovellu herkkähermoisille. Suosittelen sitä sotahistoriasta tai Chilen historiasta kiinnostuneille lukijoille, jotka eivät hätkähdä vähästä.

Auli Leskinen: Petojen aika (WSOY 2013)
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Hei, me lusitaan -lukuhaasteeseen ja Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Vankilahaasteeseen olen nyt lukenut kolme kirjaa, joten saavutan valvotun ulkoiluoikeuden. Sotahaasteeseen tämä on neljäs kirja, joten ylenen korpraaliksi.

El Salvador - Horacio Castellanos Moya: The She-Devil in the Mirror (La Diabla en el Espejo)

Kun salvadorilaisen seurapiirirouvan Lauran paras ystävä murhataan raa'asti, Laura joutuu ajattelemaan monta asiaa uudelleen. Minkälainen nainen ystävä oikeastaan oli? Entä Laura itse, onko hän sellainen ihminen, kuin on halunnut uskoa olevansa?

Tavallisten salvadorilaisten arki on hyvin kaukaista eliittiin kuuluvalle Lauralle, joka ei koskaan ostaisi katukeittiöstä kansallisruoka pupusaa (täytettyä maissitaikinalättyä) vaan suosii eurooppalaishenkisen kahvilan leivoksia.

La Diabla en el Espejo (joka suomentuisi Naispaholainen peilissä) on ystäänsä surevan naisen hengästyttävä monologi. Kirja on jaettu muutamaan lukuun, mutta niiden sisällä ei ole lainkaan kappalejakoja, vaan Lauran tajunnanvirta jatkuu kunkin luvun alusta loppuun vailla minkäänlaisia taukoja. Kirja on kuitenkin mukaansatempaava, joten kun tajunnanvirtaan tottuu, lukeminen sujuu yllättävän kevyesti tauottomuudesta huolimatta.

Päällisin puolin kirja on hyvin pinnallinen. Laura ja hänen kuollut ystävänsä Olga Maria kuuluvat El Salvadorin varakkaaseen eliittiin, jonka elämä vaikuttaa olevan kuin suoraan saippuasarjasta. Eliitin piirit ovat erittäin pienet: kaikki Lauran ja Olga Marian ystävät ja tuttavat tuntuvat käyneen saman yksityiskoulun ja tunteneen toisensa siitä lähtien. Skandaaleja riittää, kun mahdolliset rakastajat ovat niin vähissä, että jokainen kajoaa ennen pitkää jonkun tuttunsa puolisoon.

Skandaalinkäryinen ihmissuhdesoppa saa kuitenkin syvyyttä siitä, että sen näyttämönä on El Salvador sarvineen ja hampaineen. Raa'an sisällissodan jälkeinen poliittinen tilanne vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin niin paljon, että Laura tulee viitanneeksi siihen tämän tästä, vaikka hän ei koekaan olevansa kiinnostunut politiikasta. Castellanos Moya ujuttaa poliittisia sivuhuomioita taitavasti ihmissuhdedraaman sekaan ja onnistuu tekemään romaanistaan yhteiskunnallisen kuin huomaamatta.

Uskonto ja politiikka sekoittuvat sisällissodan jälkeisessä El Salvadorissa herkästi. Kirjassa Laura kihisee raivosta, kun messun Olga Marian muistoksi toimittaa pappi, joka Lauran käsityksen mukaan on pelannut poliittista peliä Olga Marian ystävää vastaan. Kun vierailin San Salvadorissa 2012, joukko mielenosoittajia oli linnoittautunut yhteen keskustan tunnetuimmista kirkoista. Oppaani mukaan he arvelivat olevansa kirkossa turvassa poliisilta, joka saattaa hajoittaa mielenosoituksia kovin ottein.

Yhteiskunnallisuutta kirjaan tulee myös siitä, miten Laura suhtautuu maamiehiinsä. Hän ottaa etuoikeutetun asemansa täysin annettuna ja puhuu muista kuin eliittiin kuuluvista salvadorilaisista alempina olentoina. Maan pääkaupungissa San Salvadorissa kaupunginosien välillä on räikeät erot: rikkaat eristäytyvät omiin eliittikaupunginosiinsa, joihin tavallisella kansalla ei ole pääsyä. Laura tuo tämän selkeästi esiin närkästymällä aina, jos joutuu ajamaan tavallisen kansan kaupunginosan läpi tai jopa suorastaan astumaan ulos autosta muualla kuin "kunniallisilla alueilla, joissa me asumme".

Rikkaiden asuinalueilla talot ovat valtavia ja niitä ympäröivät aidat korkeita.

Laura valittelee kirjassa jatkuvasti kuumuutta ja sitä, ettei kaikissa hänen suosikkipaikoissaan ole ilmastointia. Monen salvadorilaisen työpaikalla helteeltä eivät suojaa edes seinät.

Lauran ystävän lapsilla on lastenhoitaja, mutta moni muu salvadorilainen vanhempi joutuu ottamaan lapsensa mukaan töihin.

Yhteiskunnallisuuden lisäksi kirja on yksilöpsykologisesti mielenkiintoinen kurkistus Lauran mieleen. Tätä puolta kirjasta on kuitenkin vaikea analysoida sen enempää paljastamatta juonesta liikaa.

Horacio Castellanos Moyan teoksia ei valitettavasti ole ainakaan vielä suomennettu, mutta La Diabla el el Espejo ja muutamia muita niistä on käännetty englanniksi.

Suosittelen kirjaa lukijoille, jotka pitävät piiloyhteiskunnallisista ihmissuhdedraamoista.

Horacio Castellanos Moya: La Diabla en el Espejo (Linteo Narrativa 2000)
Kirja on ilmestynyt englanniksi käännettynä nimellä The She-Devil in the Mirror vuonna 2009.

Osallistun tällä kirjalla ¡Hola, español! -lukuhaasteeseen.

Turkki (Kurdialueet) - Elif Shafak: Kunnia

Vaaleanpunainen Kohtalo ja Kylliksi Kaunis. Sellaiset nimet kaksostytöt saivat vanhemmiltaan. Kumpikaan nimi ei ollut enne.

Kunnia on kirja kunniaan liittyvästä väkivallasta. Miehistä, jotka kokevat velvollisuudekseen tehdä veritekoja, joita eivät koskaan voi antaa itselleen anteeksi. Naisista, joille rakkaus voi koitua kuolemaksi.

Kirjan alku oli houkutteleva. Miten voisi olla kiinnostumatta kaksosista, jotka saavat nimeksi Vaaleanpunainen Kohtalo ja Kylliksi Kaunis? Tarina oli kuitenkin hyvin synkkä eikä enää alun jälkeen temmannut mukaansa niin paljon kuin olisin toivonut.

Keskeisiä hahmoja oli ehkä liikaa. Kaksosten lisäksi Kunnia kertoo Vaaleanpunaisen Kohtalon eli Pemben aviomiehen ja hänen kaikkien kolmen lapsensa tarinan. Varsinkaan Pemben miehestä en olisi halunnut lukea niin paljon. En missään vaiheessa pitänyt hänestä eikä hänen tarinansakaan kiinnostanut minua suuremmin. Se oli jotenkin klisheinen. 

Kirja kertoi paitsi monesta eri henkilöstä myös useammasta hyvin erilaisesta kulttuurista. Iso osa siitä sijoittuu 70-luvun Lontooseen, jossa Pemben kuopuksen Yunuksen nuoruus kuluu punkkareiden parissa. Shafak kuvaa punkkareiden elämää ansiokkaasti, mutta heistä kertovat osuudet jäivät minusta aika irrallisiksi muusta tarinasta.

Kirjassa oli kuitenkin paljon sellaista, mistä pidin. Kunniaan liittyvä väkivalta on aiheena tärkeä mutta vaikea, ja Shafak onnistui mielestäni käsittelemään sitä hienolla tavalla. Erityisen arvokkaana pidin sitä, että kirja näytti paitsi naisten karmean aseman myös sen kärsimyksen, joka väkivaltaan lietsova kunniakulttuuri voi miehille tuottaa. Kunnian kaikki hahmot ovat kulttuurinsa uhreja. Kun väkivallan ihannoiminen on syvällä kulttuurissa, voittajia ei ole.

Elif Shafak: Kunnia (Gummerus 2013)
Alkuteos Honour ilmestyi 2012.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Hei, me lusitaan -lukuhaasteeseen.

Kambodža - Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Khmerien suurin ylpeys Angkor Watin temppeli huhtikuussa 2010.

Pelkäsin pitkään tämän kirjan lukemista. Kiinnostuin siitä heti kun kuulin siitä, mutta kun olin saanut kirjan hyllyyni aloin epäröidä. Kuinka raaka kirja olisi? Kuinka järkyttävää olisi eläytyä punakhmerien vangitseman naisen kuulusteluihin ja kidutukseen?

Jos pelkään jotain etukäteen, ennakkopelkoni ovat yleensä aina paljon pahempia kuin se asia, jota olen pelännyt. Niin kävi nytkin. Punaisten kyynelten talossa tapahtuu raakoja ja hirveitä asioita, mutta niistä on kerrottu niin, ettei lukijaa houkutella eläytymään täysillä kaikkein pahimpiin kohtiin. Rannela ei vie lukijaa ihan jokaiseen tilanteeseen, vaan kertoo osan tapahtumista kuulustelupöytäkirjojen ja takaumien kautta. Takauma on lukijan kannalta armollisempi kerronnan muoto kuin se, että kaikkein järkyttävimmät hetket elettäisiin minuutti minuutilta uhrin ajatuksia lukien.

Odotin, että kidutetun naisen tarina jäisi kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kirjan muut tarinat antoivat paljon enemmän ajattelemisen aihetta.

Ennakko-odotusteni vastaisesti minun oli suorastaan vaikea eläytyä kidutettavana olevan Chanin tarinaan. Kirja alkaa tilanteessa, jossa häntä on jo kuulusteltu ja kidutettu muun muassa sähköshokeilla ja seksuaalisella väkivallalla. Lukija ei pääse näkemään sitä, minkälainen Chan oli silloin, kun kaikki oli vielä hyvin, eikä löytämään sitä kautta hänen elämästään ja ajatuksistaan samaistuttavia kohtia. Uskon, että minun olisi helpompi samaistua mielen murtumiseen, jos olisin päässyt sisään hahmon ajatusmaailmaan ennen kidutuksen alkamista.

Sen lisäksi, että Chanin mieli on jo kirjan alussa osittain kidutuksen murtama, minun oli muutenkin vaikea ymmärtää hänen ajatusmaailmaansa. Chan ja hänen puolisonsa ovat ennen pidätystään olleet itsekin korkeassa asemassa punakhmerien Angkar-puolueessa. Chan uskoo vilpittömästi ja täydestä sydämestään puolueen propagandaan. Hän on itse lähettänyt muita kidutettavaksi ja pitää tarinansa loppuun saakka kiinni ajatuksesta, että puolue toimii aina oikein. Chanin ja hänen Sothear-vauvansa elämän viimeisiin hetkiin Rannela ei lukijaa vie. Minusta se oli sääli. Olisin halunnut tietää, muuttuiko Chanin käsitys puolueesta kuoleman kentillä.

Muistomerkki Choeung Ekin kuoleman kentillä on kattoon asti
täynnä punakhmerien tappamien ihmisten pääkalloja.

Muiden hahmojen tarinoihin minun oli paljon helpompi eläytyä ja sain heitä koskevista osioista paljon ajattelemisen aihetta. Kirjan ehkä kaikkein keskeisimpään hahmoon, Chanin tyttäreen Vannaan, samaistuin paljonkin. Vanna on ensimmäisessä osassa nuori tyttö, joka käy sisäistä taistelua siitä, uskoako puolueen propagandaa vai ei. Hän haluaisi olla kiltti ja uskoa ja ajatella niin, kuin vanhemmat ja puolue ovat käskeneet, mutta sisimmässään hän ei pysty siihen. Ennen punakhmerien vallankumousta Vanna eli onnellista lapsuutta isän, äidin, isoäidin mummin ja sisarustensa kanssa. Elämässä oli paljon ilonaiheita: leikit, televisio-ohjelmat, oma huone, kauniit vaatteet, juhlapyhät, läheisyyden hetket rakkaiden perheenjäsenten kanssa. Puolue kuitenkin haluaa hänen elävän toisenlaista elämää: asuvan kaukana perheestään, tekevän työtä käsillään ja halveksumaan kaikkea, mikä hänet ennen teki iloiseksi. Vaikka Vanna kuinka yrittää, hän ei sisäistä puolueen ajatuksia yhtä hyvin kuin äitinsä. Hän tajuaa olleensa oikeasti onnellisempi ennen vallankumousta, vaikka niin ei saisikaan ajatella. Toisin kuin äitinsä, hän huomaa myös, että puolue valehtelee hänelle, vaikka sen ei pitäisi olla mahdollista.

Varsinkin isä, isoäiti ja isoveli olivat Vannalle läheisiä; äidin kanssa suhde oli selvästi etäisempi, eikä Vanna kaipaa tätä yhtään samalla tavoin kuin muita perheenjäseniään. Tämä on Rannelalta kiinnostava valinta sen kannalta, että juuri Chan-äiti on yksi kirjan päähenkilöistä. Etäiseksi jäävä Chan ei tule lukijalle yhtään läheisemmäksi myöskään Vannan muistojen kautta. Tuntuu kuin Rannela olisi halunnut tehdä Chanista hahmon, johon lukijan ei tarvitse kiintyä liikaa, jotta tämän kohtalo ei järkyttäisi kohtuuttomasti.

Vannan nimeä en voinut olla ihmettelemättä. Ymmärtääkseni kirjan hahmot eivät ole saaneet nimiään tosielämän esikuvien mukaan, vaan Rannela on valinnut ne. Käännöskirjoissa on väistämättä välillä nimiä, jotka ovat suomenkielisen tekstin seassa tahattoman koomisia, mutta miksi ihmeessä suomalainen kirjailija antaa päähenkilölleen nimeksi Kylpyamme? Ehkä Rannela ei tunne kyseistä murresanaa.

Kirjan kakkososassa Vanna on aikuinen nainen, vaimo ja äiti. Hänen lisäkseen päähenkilöitä ovat hänen miehensä ja tyttärensä. Sekä kansakunnan että Vannan itsensä on tullut aika kohdata menneisyys: ensimmäinen oikeudenkäynti yhtä punakhmerien johtohahmoa vastaan on alkamassa ja Vanna saa viimein tietää vanhempiensa ja pikkuveljensä kohtalon.

Vannan miehen Maon ottaminen mukaan tarinaan oli mielestäni kerronnallisesti erittäin onnistunut ratkaisu. Mao kantaa raskasta menneisyyden taakkaa, sillä hän on ollut osa punakhmerien kidutus- ja tappokoneistoa. Hän on tehnyt käsittämättömän hirveitä tekoja taistelee nyt aikuisena syyllisyytensä kanssa. Mielestäni oli todella arvokasta, että tarinaa kerrottiin myös tästä näkökulmasta.

Vannan ja Maon avioliitto on koskettava ruohonjuuritason esimerkki niistä pitkistä varjoista, joiden keskellä khmerit yhä elävät. Kenen tahansa naapuri, paras ystävä tai jopa oma puoliso on saattanut olla Demokraattisen Kamputsean hirveinä vuosina vastakkaisella puolella kuin itse. Miten pieni kansakunta selviää sellaisesta? Onko mahdollista unohtaa yksilötason mennesyys mutta silti säilyttää kollektiivinen muisti?

Mao on tappanut Vannan vanhempien ja pikkuveljen kaltaisia, ehkä jopa juuri heidät. Onko oikein salata se vaimolta? Olisiko oikein kertoa?

Vannan tyttärellä Chandalla ja hänen ikätovereillaan on jo aivan erilaiset murheet. Chanda ja hänen kanssaan samaa koulua käyvä Mam ovat molemmat kauniita ja älykkäitä nuoria naisia, jotka tavoittelevat lukion päättötodistusta ja haaveilevat jatko-opinnoista. Heidän vanhempiensa sukupolvi ei voinut edes unelmoida koulutuksesta, sillä punakhmerit vastustivat opiskelua ja kirjojen lukemista niin fanaattisesti, että pelkkä silmälasien käyttäminen riitti heille syyksi vainota ihmistä. Eletään vuotta 2005 ja punakhmerien terrorista on kulunut jo yli 25 vuotta, mutta kouluttautuminen ei edelleenkään ole helppoa. Kummankin tytön opintie on vaarassa katketa todella epäoikeudenmukaisista syistä.

Kirjassa Chanda ja Mam esittävät iltaisin turisteille perinteistä apsaratanssia.
Turisteilta saadut rahat menevät hyväntekeväisyysjärjestölle, jonka ansiosta
tytöt itsekin ovat päässeet kouluun. Kuvassa turistien iloksi esitettyä
apsaratanssia Siam Riepissä huhtikuussa 2010. Kuvan tanssiesityksen tuotot
eivät valitettavasti menneet hyväntekeväisyyteen.

Chandasta ja Mamista kertova osuus on tavallaan aika irrallinen muusta tarinasta. Itse pidin kuitenkin siitä ehkä kaikkein eniten. Siinä, missä puoluematroona Chanin ajatusmaailma tuntui minusta hyvin vieraalta, Chandan ajatuksissa oli minulle paljon tuttua. Lisäksi Chandan ja Mamin kohtaamat ongelmat ovat ajankohtaisia juuri nyt. Koulutuksesta haaveilevat nuoret kohtaavat köyhissä maissa jatkuvasti juuri sellaisia vastoinkäymisiä kuin Chanda ja Mam.

Moitin 50-luvun Kambodžaan sijoittuvaa Laulua nousevalle myrskylle siitä, että tarina katkesi mielestäni kesken. Punaisten kyynelten talossa se viedään loppuun. Kaikki lukijat eivät ole pitäneet kirjan nykyaikaa käsittelevää osaa yhtä antoisana kuin 70-luvulle sijoittuvaa osiota, mutta minusta oli olennaista, että tarina jatkui 2000-luvulle saakka.

Huomaan kirjoittaneeni vähän turhankin pitkästi. Kirja selvästikin herätti paljon ajatuksia. Kaiken kaikkiaan pidin siitä varsin paljon, vaikka Chanin tarina vaikuttikin minuun aivan eri tavalla kuin odotin.

Vaikka tämä kirjoitus on jo pitkä, en malta olla pohtimatta vielä yhtä asiaa:

Olen käynyt Tuol Slengin vankilamuseossa ja nähnyt siellä samat järkyttävät näyt, jotka innoittivat Rannelan kirjoittamaan Punaisten kyynelten talon. Olen nähnyt valokuvan naisesta ja hänen vauvastaan: kuvan, jonka ympärille Rannela rakensi Chanin hahmon ja joka on mukana kirjassa. Minä en kuitenkaan nähnyt kuvassa Chania.

Kuuluisa kuva punakhmerien surmaamasta naisesta on Punaisten kyynelten talon lopulla
kohdassa, jossa itse romaani on jo loppunut ja kirjailija kertoo teoksen taustasta. 

Kuten kirjastakin käy ilmi, kyseinen kuva on tehnyt vaikutuksen todella moneen ihmiseen eri puolilla maailmaa. Kullakin meistä, jotka olemme pysähtyneet sen äärelle, on varmasti kuvan naisesta oma mielikuvamme, jokaisella omanlaisensa.

Tekeekö Rannelan luoma Chanin hahmo oikeutta kuvan naiselle? Näkevätkö kirjan lukeneet museokävijät kuvassa Chanin sen sijaan, että he saisivat muodostaa oman henkilökohtaisen mielikuvansa? Oliko oikea ratkaisu ottaa kuva mukaan kirjaan? Olisiko ollut parempi antaa todellista, aitoa ihmistä esittävän kuvan jäädä yksityiseksi innoittajaksi, salaiseksi muusaksi, josta ei olisi kerrottu kirjan lukijoille lainkaan?

Itse olen iloinen, että kävin Tuol Slengissä ja näin kuvan siellä jo ennen kuin Punaisten kyynelten taloa oli kirjoitettukaan. Minulle kuvan näkeminen museossa oli vaikuttavampi kokemus, kun kuvaan ei liittynyt mielikuvaa Chanin hahmosta. En ajatellut kuvan nähdessäni, että tämä nainen on varmaankin lähettänyt suuren määrän ihmisiä kidutettavaksi ja tapettavaksi puolueidealisminsa innoittamana. En ajatellut, että tuolle naiselle varmaan sellitoveri kuiskasi seinän takaa, että toisin kuin useimmat muut Tuol Slengin vangit, hän ansaitsee kohtalonsa. Loin hänestä aivan toisenlaisen mielikuvan, jota en vaihtaisi pois.

Jonkun toisen kokemus on varmasti päinvastainen. Kirjan lukeminen voi innoittaa matkustamaan Kambodžaan ja käymään Tuol Slengissä. Se voi tehdä museon kuvien katsomisesta paljon syvemmän kokemuksen kuin se olisi ollut ilman kirjaa.

Yhtä kaikki Punaisten kyynelten talo on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Suosittelen sitä kaikille ihmiskohtaloista kiinnostuneille.

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo (Karisto 2013)
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen ja Hei me lusitaan! -lukuhaasteeseen. Jälkimmäisessä pääsen tämän kirjan ansiosta eristyssellistä tavalliseen selliin.

Kambodža - Peter Fröberg Idling: Laulu nousevalle myrskylle

Rakastunut mies, josta myöhemmin tulee koko maailman tuntema hirmuhallitsija. Helppoon elämään tottunut, hämmentynyt nuori prinsessa. Epätoivoinen, kiihkeä rakkaus, jonka syvyyttä sen kohde ei ymmärrä.

Kirjan lähtökohta on kiehtova: Laulu nousevalle myrskylle kertoo Pol Potin sydämen särkymisestä aikana ennen kuin hänestä tuli Pol Pot. Erään teorian mukaan särkynyt sydän selittää osaltaan niitä käsittämättömiä julmuuksia, joihin Pol Potin johtamat punakhmerit syyllistyivät Kambodžassa 70-luvun lopulla. Näin on arvellut ainakin kambodžalainen historioitsija Keng Vannsak Radio Free Asian haastattelussa. Vannsak tunsi Pol Potin hyvin siihen aikaan, kun tämä eli onnettoman rakkaustarinansa, joten hänen teoriansa perustuu paitsi historiantutkimukseen myös hänen omiin havaintoihinsa.

Kiinnostavasta lähtökohdasta huolimatta itse kirja oli mielestäni puuduttavan tylsä.

Peter Fröberg Idling on aikaisemmin kirjoittanut Kambodžan historiasta tietokirjan Pol Potin hymy. Uudella kirjallaan hän on varmaankin ennen kaikkea halunnut tuoda maan poliittista historiaa tutuksi kaunokirjallisuuden keinoin ja herättää kiinnostusta sitä kohtaan rakkaustarinan kautta. Mielestäni hän kuitenkin epäonnistuu rakkaustarinan kertomisessa.

Lukijan täytyy olla todella kiinnostunut poliittisesta historiasta, jotta Laulu nousevalle myrskylle pitäisi häntä otteessaan. Suurin osa kirjan tapahtumista pyörii politiikan ympärillä. Kambodža on itsenäistynyt ja ensimmäiset vaalit ovat tulossa. Vaaleja edeltävistä päivistä kerrotaan sekä valtaapitävien että opposition näkökulmasta. Valtaapitävät tukahduttavat opposition väkivaltaisin keinoin ja peukaloivat varmuuden vuoksi silti vielä vaalituloksenkin.

Kirjan kuvaamat 50-luvun tapahtumat ovat sinänsä olennaista taustatietoa 70-luvun hirveyksien ymmärtämiseksi. Mielestäni pelkkä taustatiedon antaminen ei kuitenkaan riitä tekemään kirjasta kiinnostavaa. Jos itse kirjoittaisin romaanin Pol Potin sydämen särkymisestä, kuittaisin 50-luvun poliittiset vaiheet huomattavasti lyhyemmin ja jatkaisin tarinaa punakhmerien hirmuvaltakaudelle saakka. Laulussa nousevalle myrskylle tarina loppui ennen kuin se ehti muuttua mielenkiintoiseksi.

Toinen iso ongelma kirjassa on minun nähdäkseni se, että sen kaikki kolme päähenkilöä ovat hyvin kliseisiä ja sen myötä tylsiä.

Päähenkilöistä kiinnostavin on tietystikin kolmekymppinen Saloth Sar, joka viisikymppisenä tullaan tuntemaan Pol Potina. Jostain syystä hänestä kertova osio oli kirjoitettu sinä-muodossa, mikä ärsytti minua. Tuntui kuin kirjoittaja olisi halunnut puhuttelumuodolla varmistaa, että lukijan on pakko eläytyä Sarin ajatusmaailmaan. Se ei toiminut lainkaan. Lukijan saa kyllä eläytymään henkilöhahmoon kun kirjoittaa hänestä hyvin. Siihen ei tarvita kikkailua verbimuodoilla.

Fröberg Idlingin kuvaama Saloth Sar on huomattavan sympaattinen hahmo. Hän haluaa parantaa köyhien maamiestensä asemaa ja uskoo kommunismin tuovan maahan oikeudenmukaisuutta. Hän on valmis vaarantamaan jopa henkensä edistääkseen yhteistä hyvää. Vain yksi henkilökohtainen asia on hänelle niin tärkeä, ettei hän ole valmis uhraamaan sitä yhteisen edun nimissä: hänen rakkautensa kihlattuaan kohtaan. Tuon rakkauden tähden hän voisi vaikka luopua poliittisesta taistelusta.

Jostain syystä kirjan keskimmäinen ja pisin osio kertoo valtaapitävän prinssin suosikkiministeristä Sam Sarysta. Se ei mielestäni ollut lainkaan onnistunut ratkaisu. Saryn hahmossa ei ollut oikein mitään, mikä olisi saanut minut kiinnostumaan. Hahmon todellisen elämän esikuva ei ollut historiallisesti riittävän merkittävä siihen, että jaksaisin lukea hänestä ihan vain sen vuoksi. Hänen roolinsa kirjan tarinassa on olennainen mutta ei sellainen, että sen ymmärtämiseksi olisi tarpeen kertoa tarinaa hänen näkökulmastaan. Minusta tuntui, että Sarylle oli omistettu oma osio ihan vain siksi, että Fröberg Idling pääsi esittelemään lukijalle, minkälaisia vääryyksiä Kambodžan valtaapitävät tuohon aikaan tekivät. Henkilökohtaisella tasolla hahmo jäi ontoksi.

Odotin paljon kirjan kolmannelta osalta, jonka päähenkilö on Saloth Sarin kihlattu Suon Somaly. Petyin kuitenkin pahasti. Koska kaksi ensimmäistä osioita keskittyivät niin paljon politiikkaan, odotin lukijan saavan kolmannessa osiossa tietää, että myös Somalyllä olisi oma poliittinen agendansa. Odotin yllättäviä paljastuksia. Odotin pääseväni lukemaan mielenkiintoisesta, moniulotteisesta hahmosta ja ymmärtämään, miksi juuri tämä nainen oli Saloth Sarille niin tärkeä. Fröberg Idling kuvasi kuitenkin Somalyn tyhjänpäiväiseksi ja pinnalliseksi tytönhupakoksi, joka oli kiinnostunut ainoastaan sellaisista asioista, jotka perinteisten sukupuoliroolien mukaan naiselle kuuluvat.

Kirjan lopun olennainen kohtaus, jossa Saloth Sarin sydän särkyy, hypättiin kronologisessa kerronnassa yli ja käsiteltiin vähän myöhemmin pikaisena takaumana. Tämä seikka kiteyttää aika hyvin sen, miksei Fröberg Idling mielestäni onnistunut rakkaustarinan kertomisessa.

Suosittelen kirjaa ainoastaan lukijalle, joka on erittäin kiinnostunut Kambodžan poliittisesta historiasta - jos hänellekään.

Peter Fröberg Idling: Laulu nousevalle myrskylle (Teos 2013)
Alkuteos Sång till den storm som ska komma ilmestyi 2012.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Somalia - Nuruddin Farah: Perhesalaisuuksia

Myyttejä ja vertauskuvia. Kätkettyjä tarkoitusperiä. Selittämättömiä ilmiöitä. Uskoa, hengellisyyttä ja henkiä. Salaisuuksia, salaisuuksia, salaisuuksia.

Perhesalaisuuksia on kirja, jonka lähes jokainen lause tuntuu merkitsevän useita eri asioita. Se on täynnä monimutkaisia viittauksia ja symboliikkaa. Lisäksi se on huomattavan seksuaalinen kirja. Kaikissa kirjan kuvaamissa ihmissuhteissa - myös sukulaisten välisissä - on jonkinlainen seksuaalinen lataus.

Tapahtumat sijoittuvat sisällissodan partaalla olevaan Somaliaan. Päähenkilöt tietävät sodan puhkeamisen olevan vain ajan kysymys ja sodan lähestyminen on kirjassa näkyvästi läsnä. Siitä puhutaan, sille etsitään vertauskuvia, sillä perustellaan tekoja ja toimia. Lähestyvä sota näkyy myös käytännön arjessa. Autolla liikkuessa joutuu sotilaallisten ryhmien tarkastuspisteisiin, ulkona saa pelätä luoteja, teiden varsilla näkyy ruumiita.

Kirjan nimen mukaisesti tarina kietoutuu päähenkilö Kalamanin perheen synkimpien salaisuuksien ympärille. Salaisuudet ovat varjostaneet Kalamanin lapsuutta ja tehneet hänen ja hänen vanhempiensa väleistä etäiset. Osa salaisuuksista kytkeytyy Sholoongoon, Kalamanin lapsuudenaikaiseen rakastettuun. Kun Sholoongo yllättäen palaa aikuisen Kalamanin elämään ja vaatii häntä siittämään itselleen lapsen, Kalaman huomaa olevansa viimein valmis kohtaamaan perheensä menneisyyden.

En pitänyt kirjasta läheskään yhtä paljon kuin monista muista viime aikoina lukemistani. Salaisuusteemassa oli paljon samaa kuin Taiye Selasin Ghana ikuisesti-kirjassa, mutta Farah ei mielestäni onnistunut vihjeiden annostelussa ja salaisuuksien paljastamisen rytmissä yhtä hyvin kuin Selasi. Perhesalaisuuksien lukija sai turhankin selviä ennakkovihjeitä eikä siksi enää yllättynyt siinä vaiheessa, kun salaisuudet varsinaisesti paljastettiin.

Myös seksuaalisten tabujen teema toi mieleeni sekä Selasin kirjan että hänen novellinsa Afrikkalaistyttöjen seksielämä. Sekä Farah että Selasi käsittelivät tabuja avoimesti: Selasin teoksissa oli insestiä ja seksuaalista väkivaltaa, Farahilla niiden lisäksi vielä eläimiinsekaantumista. Selasin tapa käsitellä näitä tabuja oli enemmän minun makuuni kuin Farahin. Farahilla tabujen esiin tuominen jäi mielestäni huonommin motivoiduksi ja tarina tuntui pyörivän liikaa niiden ympärillä.

Kokonaisuutena lukukokemuksesta jäi sellainen olo, että kirjasta olisi voinut saada irti enemmän kuin siitä tällä lukemalla sain. Minulle Perhesalaisuuksia oli silti pettymys.

Perhesalaisuuksista on kirjoitettu myös ainakin Tarukirja-blogissa ja Hurja hassu lukija -blogissa.

Nuruddin Farah: Perhesalaisuuksia (Otava 1999)
Alkuteos Secrets ilmestyi 1998.

Osallistun tällä kirjalla sekä Afrikan tähti -lukuhaasteeseen että Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Afrikan tähdessä olen nyt saavuttanut tavoitteeni lukea 15 teosta ja ansainnut Afrikan tähden. Ihminen sodassa -haasteessa olen vasta alussa ja sotilasarvoltani sotamies.

Romania - Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni

Taas kerran kutsu kuulusteluun. Ceauşescun diktatuurissa niitä tulee usein. Tällä kertaa nuori nainen ottaa silti varmuuden vuoksi mukaan hammasharjan, hammastahnaa ja pyyhkeen.

Raitiovaunumatka tuntuu kestävän ihmisiän. Ainakin se kestää koko kirjan ajan, ja sen varrelle mahtuu muistoja koko elämän varrelta. Nainen miettii suhdettaan isään ja äitiin, parasta ystäväänsä ja tämän romansseja, sitä miksi ukki vihasi niin syvästi lapsenlapsensa appiukkoa. Pala kerrallaan lukijalle hahmottuu kokonainen elämäntarina. Miksi nainen erosi aviomiehestään, miten hän tapasi nykyisen rakkaansa Paulin, miksi hänen ja Paulin elämä on muuttunut suhteen alkuaikojen jälkeen niin täysin toisenlaiseksi. Miksi nainen ei enää saa nauttia vapauden huumasta Paulin moottoripyörän kyydissä. Miksi paras ystävä ei ole tukena, kun nainen saa aina uudestaan valtiolliselta poliisilta kutsun kuulusteluun.

Müller on sijoitellut päähenkilön muistot taidokkaasti raitiovaunumatkan varrelle. Hän ei paljasta kerralla liikaa mutta ei myöskään liian vähän. Koko ajan tulee ilmi uusia uteliaisuutta herättäviä seikkoja, mutta tarinaa ei silti ole vaikea seurata, ja ennen pitkää lukija saa vastaukset häntä askarruttaneisiin kysymyksiin. Poikkeus tästä on kirjan loppuratkaisu, joka jäi minun makuuni liian avoimeksi ja arvoitukselliseksi.

Naisen muistoissa on viittauksia Romanian historian vaiheisiin, mutta ennen kaikkea ne kertovat elämästä diktatuurissa. Diktatuurista kertoo myös kirjan painostava tunnelma. Elämä on epätodellisen tuntuista, unenomaista, mutta uni on synkkä ja raskas.

Suosittelen kirjaa lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita poikkeuksellisten olojen vaikutuksesta tavallisten ihmisten elämän pieniin ja suuriin iloihin ja suruihin.

Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni (Tammi 2010)
Alkuteos Heute wär ich mir lieber nicht begegnet ilmestyi 1997.

Nigeria - Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Tarkkasilmäinen nuori bloggaajanainen, joka provosoi amerikkalaisia keskustelemaan nykyajan rasismista. Menestynyt liikemies, jonka nuoruuden unelma elämästä Yhdysvalloissa ei koskaan toteutunut. Nuoruudenrakkaus, joka kuoli unelmien mukana.

Kotiinpalaajat kertoo nigerialaisesta Ifemelusta, joka muuttaa Yhdysvaltoihin opiskelemaan, elää siellä kolmetoista vuotta ja palaa sitten Nigeriaan. Se on rakkaustarina, mutta ennen kaikkea se on kirja siirtolaisuudesta ja siitä, miten monella tapaa ihonväri voi vaikuttaa ihmisen elämään, jos tuo väri sattuu olemaan musta.

Ifemelu pitää Yhdysvalloissa asuessaan blogia, jossa hän käsittelee kohtaamaansa rasismia. Hän analysoi yhdysvaltalaista kulttuuria omasta ulkopuolisen näkökulmastaan ja pohtii paljon muun muassa Yhdysvalloissa asuvien afrikkalaisten ja afroamerikkalaisten välisiä eroja. Pitkät parisuhteet ensin valkoisen ja sitten afroamerikkalaisen yhdysvaltalaismiehen kanssa antavat hänelle mahdollisuuden havainnoida kulttuurieroja monelta eri kantilta.

Ifemelun rotupohdinnat tuntuivat minusta kirjan keskeiseltä viestiltä. Adichie on päähenkilönsä lailla pitkiä aikoja Yhdysvalloissa asunut afrikkalaisnainen enkä voinut välttää ajatusta, että hän halusi Ifemelun suulla kertoa lukijoilleen omia havaintojaan. Bloggaajapäähenkilö oli siihen toimiva kerronnallinen ratkaisu. Kirjassa oli pitkiä katkelmia Ifemelun blogikirjoituksista, ja niissä Adichien oli mahdollista sanoa asioita hyvin suoraan. Jos hän olisi yrittänyt välittää samat ajatukset puhtaasti kaunokirjallisen kerronnan keinoin, lukijalle olisi jäänyt enemmän tulkinnanvaraa.

Kotiinpalaajat käsittelee samaa teemaa toki paljon myös tarinankerronnan kautta, ja tarinassa on paljon muutakin kuin pelkkiä rotukysymyksiä. Kotiinpalaajat on sekä rakkaustarina että Ifemelun ja hänen nuoruudenrakastettunsa Obinzen kasvutarina.

Ifemelun lapsuutta Lagosissa varjostavat isän työttömyys ja äidin eriskummallinen uskonnollisuus. Koulussa ja kavereiden kanssa Ifemelun ja Obinzen elämä on kuitenkin samanlaista kuin keiden tahansa länsimaisten nuorten ja heidän rakkautensa puhkeaa kaverin kotibileissä. Rakastuneet nuoret pääsevät opiskelemaan Nsukkan yliopistoon, mutta opintoja vaikeuttavat opettajien jatkuvat lakot. Pari joutuu eroon toisistaan, kun Ifemelu muuttaa paremman opetuksen toivossa Yhdysvaltoihin.

Olennainen hahmo kirjassa on myös Ifemelun täti Uju, joka on Ifemelua vain kymmenen vuotta vanhempi. Ifemelun lapsuudessa Nigeriassa on sotilasdiktatuuri, ja Uju ryhtyy vaikutusvaltaisen kenraalin rakastajattareksi. Myöhemmin hän muuttaa Yhdysvaltoihin ja on sielläkin tärkeä osa Ifemelun elämää. Uju on älykäs lääkäri, mutta rakkaudessa hänellä on paljon huonoa onnea ja hän tyytyy Ifemelun mielestä toistuvasti liian vähään. Kontrasti Ujun ja Ifemelun parisuhdekokemusten välillä on suuri, sillä Ifemelu saa kaikissa pitkissä suhteissaan kumppaniltaan arvostusta ja kunnioitusta.

Odotin kirjalta paljon, sillä pidän Adichien aiemmista kirjoista kovasti. Kotiinpalaajat ei ollut pettymys, mutta sen lukeminen ei silti ollut yhtä vaikuttava kokemus kuin muiden Adichien kirjojen.

Ifemelun ura oli minusta tarinan heikoin lenkki, ärsyttävän epärealistinen, yliromantisoitu ja kliseinen kuvaus bloggaamisesta. Täysin tuntematon nuori ihminen perusti rotukysymyksiä käsittelevän blogin ja pystyi yks kaks tienaamaan sillä elantonsa, kun hänelle alkoi sadella vastikkeetonta sponsorirahaa ja kutsuja luennoimaan bloginsa teemoista. Kirjassa ei ole minkäänlaista mainintaa siitä, että Ifemelu olisi markkinoinut blogiaan tai tehnyt aktiivisesti töitä hankkiakseen lukijoita. Lukijasuhteen luominen ja lukijakunnan kartuttaminen eivät myöskään vieneet juuri lainkaan aikaa. En kerta kaikkiaan voi uskoa, että sama onnistuisi oikeassa elämässä.

Internet on tekstejä täynnä, eivätkä lukijat vain yhtäkkiä sattumalta löydä uutta blogia vain siksi, että se on olemassa. Menestyneet bloggaajat ovat tehneet kovan työn saadakseen ihmiset huomaamaan bloginsa ja lukemaan sitä säännöllisesti. Lukijoilla ei myöskään tietääkseni ole tapana antaa bloggaajalle vastikkeettomia rahalahjoituksia, vaikka he kuinka pitäisivät blogista. Hyvin harvalle tulee mieleenkään ehdoin tahdoin maksaa sellaisesta, minkä on tottunut saamaan ilmaiseksi. Terävästi kirjoitetut blogitekstit nykypäivän rasismista varmasti kiinnostaisivat joitakin kohderyhmiä, mutta se ei silti ole aihe, josta läheskään kaikki haluaisivat lukea. Kriittinen, kärttyisä blogi ei myöskään houkuttelisi helposti mainostajia.

Bloggaajan ärtymyksestäni huolimatta pidin kirjasta. Kerronta oli mukaansatempaavaa ja henkilöhahmot kiinnostavia. Hahmoista sai riittävästi otetta ja heihin oli helppo samaistua. Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostaa tarkastella yhdysvaltalaista kulttuuria uudesta näkökulmasta, oppia lisää Nigeriasta tai vain heittäytyä hyvään tarinaan.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (Otava 2013)
Myös alkuteos Americanah ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen. Olen nyt lukenut kymmenen kirjaa viideltä eri alueelta ja ansainnut sillä rubiinin.

Kotiinpalaajista on kirjoitettu myös esimerkiksi Kirjavalas-blogissa.

Zimbabwe - J. Nozipo Maraire: Tyttäreni Zenzele

Kun yhteiskunnassa on selvästi jotain pielessä, jotkut omistavat elämänsä taistelulle asioiden parantamiseksi. Toiset yrittävät vain elää mahdollisimman hyvän elämän huonoista oloista huolimatta. Kirjoja kirjoitetaan yleensä ensimmäiseen ryhmään kuuluvista. Tyttäreni Zenzele keskittyy jälkimmäiseen.

Tyttäreni Zenzele on zimbabwelaisen äidin kirje tyttärelleen, joka opiskelee Yhdysvalloissa. Äiti haluaa kertoa tyttärelle kaikesta, mikä hänelle on tärkeää. Hän kuvaa oman elämänsä vaiheita, pohtii Afrikkaa ja afrikkalaisuutta, paljastaa asioita, jotka salasi tyttären asuessa vielä kotona.

Kirja on kirjoitettu 90-luvulla, ja sen huomaa selvästi. Kirjettä kirjoittava äiti on sukupolvea, joka on syntynyt valkoisten hallitsemaan Rhodesiaan ja elänyt ajan, jolloin eurooppalaiset olivat vallassa ja sortivat paikallista väestöä. Mustien ja valkoisten suhde toisiinsa Afrikassa siirtomaavallan aikana ja sen päätyttyä on yksi kirjan pääteemoista. Teemaa käsiteltiin ymmärtääkseni tuon ajan afrikkalaisessa kirjallisuudessa paljon, mutta tällä vuosituhannella siitä kirjoittaminen on koettu vanhanaikaiseksi. Siirtomaavallan ajan traumojen käsitteleminen kirjallisuuden keinoin on varmasti ollut tarpeellista aikanaan, mutta mielestäni on todella hyvä, että afrikkalaiset nykyromaanit keskittyvät muihin teemoihin. Muuten kirjallisuuden antama kuva Afrikasta jäisi surullisen yksipuoliseksi.

Vaikka Tyttäreni Zenzele tuntui minusta vanhanaikaiselta verrattuna hiljattain lukemiini 10-luvun afrikkalaisiin teoksiin, pidin kirjasta silti. Zimbabwe itsenäistyi muutamaa kuukautta ennen syntymääni, joten tiedän siirtomaavallan ajan Rhodesiasta vain sen, mitä olen lukenut kirjoista. Tämän kirjan luettuani tiedän siitä paljon enemmän kuin aikaisemmin.

Teksti oli tyyliltään kaunista ja soljuvaa. Pidin siitä, ettei päähenkilö ollut itse suuri vapaustaistelija, vaan hänen tarinansa kertoi ihan tavallisten ihmisten arjesta rotusorron ja itsenäisyystaisteluiden aikana. Sivuhenkilöiden joukossa oli taistelijoitakin, ja sen myötä Zimbabwen Rhodesian-ajan historiasta välittyi monipuolinen kuva.

Tyttäreni Zenzele oli ennen kaikkea koskettava kirja. Suosittelen sitä Afrikan historiasta kiinnostuneille, jotka eivät ole lukeneet kyllästymiseen saakka siirtomaavallan ajoista.

Kiitokset Kirjoista-blogin Merenhuiskeelle, jonka lukuvinkkilistalta tämän kirjan poimin.

J. Nozipo Maraire: Tyttäreni Zenzele (WSOY 1999)
Alkuteos Zenzele: A Letter for my Daughter ilmestyi 1996.

Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen.

Senegal - Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista

Isälleen kaunaa kanava Norah palaa Ranskasta isänsä luo Senegaliin ja yllättyy. Elämäänsä ja itseensä tyytymätön ranskalainen Rudy janoaa epätoivoisesti senegalilaisen vaimonsa rakkautta. Leskeksi jäänyt ja sukulaistensa hylkäämä Khady Demba pyrkii Senegalista Eurooppaan.

Kolme vahvaa naista kuulosti juuri sellaiselta kirjalta josta pitäisin. Innostun kaikkein helpoimmin kirjoista, jotka kertovat kaukomaiden kulttuureista ja vahvoista naisista. Tämä kirja oli kuitenkin pettymys. Olin ennen kirjaan tarttumista lukenut siitä arviot MariA:n kirjablogista, Kirjavasta kammarista ja Kirjakirpusta. Niiden perusteella odotukseni olivat jonkin verran matalammalla, vaikka Kirjavan kammarin arvio olikin hyvin positiivinen.

Kirjan nimi ei ole mielestäni erityisen onnistunut, sillä se on ärsyttävän alleviivaava. Jos tarinassa on vahvoja naishahmoja, lukija huomaa sen kyllä ilman, että se tarvitsee hänelle erikseen sanoa. Lisäksi nimi antoi sen kuvan, että kirjassa kerrottaisiin kolmen naisen tarinat. Tosiasiassa kirjan pisin tarina on kuitenkin kerrottu kokonaan miehen näkökulmasta, eikä lukija saa tietää siinä esiintyvästä naisesta juuri mitään.

Kirjassa on kolme erillistä tarinaa, joissa on yhteisiä teemoja. Kaikki liittyvät jollain tapaa sekä Senegaliin että Eurooppaan, maahanmuuttoon ja eri maissa syntyneiden ihmisten kohtaamisiin. Kaikilla päähenkilöillä on joillakin tapaa vaikea suhde sekä puolisoonsa että sukulaisiinsa ja he miettivät ja analysoivat läheisimpiä ihmissuhteitaan paljon. Kaikki päähenkilöt tuntevat tarinansa aikana suurta ahdistusta ja oivaltavat lopussa jotain, mikä tuntuu heistä vapauttavalta. Jokaisessa tarinassa esiintyy lintuja, joilla on symbolista merkitystä.

Jotkin asiat yhdistävät kirjan tarinoista kaksi mutta jättävät kolmannen ulkopuolelle. Se oli minusta vähän häiritsevää. Kahdessa ensimmäisessä tarinassa huomioni kiinnittyi kukkiin liittyvään symboliikkaan, ja olin pettynyt, kun kolmannessa sitä ei ollutkaan lainkaan. Kahta jälkimmäistä tarinaa yhdisti toisiinsa myös päähenkilön kokema fyysinen kipu, johon viitattiin aina uudelleen. Kokonaisuus olisi minusta ollut eheämpi, jos silmiinpistävät yhdistävät tekijät olisivat aina ulottuneet jokaiseen tarinaan.

Keskimmäisestä, miehen kertomasta tarinasta en pitänyt lainkaan. Harmikseni se oli selvästi kirjan pisin. Katkera ja pakkomielteinen Rudy tuntui minusta epämiellyttävältä heti ensimmäisestä lauseesta alkaen, enkä olisi millään jaksanut lukea hänen synkkiä ajatuskulkujaan. Pari kertaa tarinassa kävi ilmi kiinnostavia seikkoja Rudyn menneisyydestä ja mielenkiintoni virisi hetkeksi, mutta pian olin taas yhtä tympääntynyt. Kirjan nimen vuoksi odotin koko ajan saavani tietää enemmän Rudyn Fanta-vaimosta, mutta vaikka Rudy ajatteli häntä lähes jatkuvasti, hän ei juurikaan osannut eläytyä vaimonsa näkökulmaan. Ajattelin, että jokin juonenkäänne ennen pitkää toisi Fantan näkyvämmin esille, mutta niin ei lopultakaan käynyt. Todella pitkät kappaleet häiritsivät, kun tarina ei muutenkaan tempaissut mukaansa.

Ensimmäisessä tarinassa oli paljon parempi imu. Sen päähenkilöllä Norahilla oli kiinnostavan häiriintynyt perhe, josta halusin tietää lisää. Sen suhteen en joutunut pettymään: tarinan edetessä Norahin perheen asioista paljastui koko ajan enemmän. Sen sijaan Norahin parisuhdepohdiskelut olivat minusta vähän väsyttäviä. Olin myös ärtynyt siitä, miten voimaton ja heikko Norah parisuhteensa suhteen alusta loppuun saakka oli, vaikka kirjan nimi oli korostanut naisten vahvuutta.

Vasta viimeinen tarina lunasti odotukseni vahvoista naispäähenkilöistä. Ihailin valtavasti sitä, miten hyvä itsetunto sen päähenkilöllä Khady Demballa oli. Hänen elämässään oli niin paljon surua, murhetta ja huonoa kohtelua, ettei kaltaiseni hyväosainen voi sitä edes kunnolla käsittää. Häntä ympäröivät ihmiset yrittivät toistuvasti riistää häneltä kaiken ihmisarvon, mutta hän ei koskaan antanut heidän tehdä sitä. Hän toisteli omaa nimeään hiljaa mielessään ja mietti oman itsensä ainutlaatuisuutta, ja aina hän sai siitä voimaa kestää koettelemukset. "Turhaa häpeää hän ei koskaan tuntenut, koskaan hän ei unohtanut, että hän, Khady Demba, oli arvokas ihminen, urhea ja vilpitön". Olen oikeassa elämässä nähnyt, miten kokonaisvaltaisesti hyväosainenkin ihminen voi itse riistää ihmisarvon itseltään, mikäli hän ei pysty Khady Demban lailla olemaan "varma, että hän oli yksi ja jakamaton ja arvokas, ja että hän saattoi olla vain hän". Oli nautinnollista lukea hahmosta, joka pystyi säilyttämään uskon itseensä, vaikka joutui kokemaan epäinhimillistä kohtelua.

En oikein tiedä, mitä sanoisin Kolmen vahvan naisen suosittelemisesta. Mitenkään varauksettomasti en sitä voi suositella, mutta en toisaalta ole valmis sanomaan myöskään, ettei sitä kannata lukea. Selvästikin se herätti minussa paljon ajatuksia, kun päädyin kirjoittamaan siitä näinkin pitkästi. Kirjan kolmatta tarinaa suosittelen erityisesti ihmisille, jotka ovat miettineet paljon itsetunnon ja omanarvontunnon kysymyksiä. Kokonaisuutena sanoisin kirjan soveltuvan lukijalle, joka haluaa ajattelemisen aihetta ja on kiinnostunut sekä muuttoliiketeemoista että ihmissuhteita analysoivista kirjoista.

Marie NDaiye: Kolme vahvaa naista (Gummerus 2013)
Alkuteos Trois femmes puissantes ilmestyi 2009.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

P.S. Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen.

Kongon tasavalta - Alain Mabanckou: Tomorrow I'll Be Twenty

Kymmenvuotias Michel on tarkka havainnoitsija ja syvällinen tuumailija. Hän huomaa ja kuulee paljon sellaista, mistä aikuiset kuvittelevat hänen olevan autuaan tietämätön. Välillä hän tuntuu suorastaan näkevän asiat paljon aikuisia selvemmin.

Michel elää lapsuuttaan 70-luvn Kongon tasavallassa, siinä pienemmässä Kongossa, jolla on vähän vähemmän karmaiseva historia kuin suuremmalla Kongon demokraattisella tasavallalla. Maa on kommunistinen ja se näkyy Michelin elämässä monin tavoin. Koulussa opetellaan taistelemaan kapitalismia vastaan ja äiti kutsuu suuttuessaan poikaansa "kansan oopiumiksi". Micheliä ihmetyttää muun muassa se, miksi kommunismin nimeen vannovalla enolla on niin hieno koti televisioineen ja puolen vuoden välein uusi auto, vaikka yleensä kommunistit elävät yksinkertaisesti. "Nyt tiedän, että samaan aikaan voi olla kommunisti ja rikas", hän toteaa.

Michel kertoo tarinan minä-muodossa, ja hänen kertojanäänensä tekee kirjasta samaan aikaan lempeän humoristisen ja terävän yhteiskuntakriittisen. Michel toteaa esimerkiksi, että maan entiset siirtomaaisännät ranskalaiset "yhä pitävät huolta meidän öljystämme meidän puolestamme" tai että presidentin mielestä "vaalit hidastavat vallankumousta". Nämä asiat hän ottaa annettuina, mutta se häntä hämmentää, että koulussa käsketään kutsumaan entistä presidenttiä Marien Ngouabia kuolemattomaksi kuin mitäkin Teräsmiestä, vaikka kaikki tietävät, että hän on kuollut.

Tomorrow I'll Be Twenty kertoo Michelin perheestä, suvusta ja ystävistä: heidän arkisen elämänsä pienistä ja isoista suruista ja ilonaiheista. Mustasukkaisuudesta, lapsettomuudesta, eriarvoisuudesta, ystävyydestä, auttamisen halusta. Moniavioisuudesta, senegalilaisen kauppiaan pelottavasta taikapeilistä, voodoopapin ohjeiden ja länsimaisen lääketieteen neuvojen välillä tasapainoilemisesta. Kannettavasta kasettisoittimesta ja yhdestä ainoasta kasetista. Siitä, kuka saa illallisella herkullisimman lihanpalan.

Alain Mabanckoun teoksia ei valitettavasti ole vielä suomennettu. Tomorrow I'll Be Twentyn suoraviivaisen kerrontatyylin vuoksi kirjaa on kuitenkin helppo lukea vieraallakin kielellä. Teoksen alkukieli on ranska ja se on käännetty muun muassa englanniksi ja ruotsiksi.

Pidin kirjasta kovasti ja suosittelen sitä kaikille, jotka arvostavat lapsen näkökulmasta tehtyjä teräviä havaintoja maailmasta.

Alain Mabanckou: Tomorrow I'll Be Twenty (Serpent's Tail 2013)
Alkuteos Demans j'aurai Vingt Ans ilmestyi 2010.

P.S. Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen.

Egypti - Alaa al-Aswani: Yacoubian-talon tarinat

Kaunis nuori nainen menettää työpaikan toisensa jälkeen, koska torjuu pomojensa lähentelyt. Varakas liikemies ottaa vanhoilla päivillään toisen vaimon ja vaatii, ettei ensimmäinen vaimo saa tietää asiasta eikä liitosta missään tapauksessa saa syntyä lapsia. Sivistynyt homoseksuaali rakastuu kouluttamattomaan maalaispoikaan. Talonmiehen älykäs poika joutuu kokemaan nöyryytyksen, joka muuttaa hänen loppuelämänsä suunnan.

Yacoubian-talon upeissa huoneistoissa asuu joukko Kairon hyväosaisia. Talon katolla olevissa varastokopeissa puolestaan elää toinen toistaan köyhempiä perheitä. Al-Aswani kietoo kirjassaan taitavasti yhteen näiden kahden ryhmän hyvin erilaiset kokemukset 2000-luvun alun Egyptistä. Kirjan päähenkilöiden murheet ovat niin erilaisia, että heidän on vaikeaa tai jopa mahdotonta ymmärtää toisiaan, mutta heitä kaikkia yhdistää se, että he joutuivat suuriin vaikeuksiin.

Lukumatkaksi Yacoubian-talon tarinat sopii erinomaisesti. Kirjassa on useita päähenkilöitä, ja heidän kauttaan lukija pääsee kurkistamaan egyptiläiseen yhteiskuntaan monelta eri kantilta. Tarinat kutsuvat lukijan miettimään naisten, köyhien ja homoseksuaalien asemaa nyky-Egyptissä ja näyttävät, millä tavoin nuori mies voi päätyä radikalisoitumaan siihen pisteeseen saakka, että kykenee terrori-iskuun.

Moni teistä on varmaan jo lukenutkin Yacoubian-talon tarinat, mutta teille jotka ette ole, suosittelen kirjaa lämpimästi.

Alaa al-Aswani: Yacoubian-talon tarinat
WSOY 2009
Arabiankielinen alkuteos ilmestyi 2002.

Yhdysvallat - Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Jos kaipaat varoittavaa esimerkkiä salakavalan huonosta vanhemmuudesta, kannattaa lukea Sisareni, rakkaani. Se kertoo onnettomasta perheestä, jota ulkopuoliset luulevat onnelliseksi. Vanhemmista, jotka onnistuvat uskottelemaan itselleen toimivansa lastensa parhaaksi, vaikka he tosiasiassa pilaavat näiden elämän.

Tarinaa kertoo yhdeksäntoistavuotias Skyler, joka ei ole koskaan päässyt yli sisarensa kuolemasta. Kuusivuotias sisar murhattiin perheen omassa kodissa, eikä murhaajaa koskaan löydetty. Tilannetta pahentaa se, että luistelijapikkusisko oli jossain määrin kuuluisa jo eläessään, ja väkivaltainen kuolema teki hänestä superjulkkiksen. Julkisuusryöpytykseen joutui koko perhe, ja maailman silmissä niin Skyler kuin hänen vanhempansakin ovat yhä epäiltyjä.

Siskon kuolemasta on jo kymmenen vuotta, mutta Skylerin elämä on yhä pirstaleina sen jäljiltä. Hän alkaa kirjoittaa lapsuudestaan ja perheestään saadakseen edes jonkinlaisen otteen siitä, mitä hänelle ja Bliss-siskolle lapsena oikein tapahtui. Päiväkirjamaisissa teksteissään Skyler kuvaa varhaislapsuuttaan ennen siskon syntymää, kaksilapsisen perheen elämää ja sitä, mitä siskon murhayönä ja sen jälkeen tapahtui. Välillä hän mainitsee jotain myös sitä, mitä hänen elämässään kirjoitushetkellä on meneillään. Lopussa siirrytään kokonaan yhdeksäntoistavuotiaan Skylerin nykyhetkeen ja saadaan tietää, mihin kirjoitusprojekti johtaa ja mitä sitten tapahtuu.

Sisareni, rakkaani on tavallaan murhamysteeri, sillä lukija jännittää loppuun asti, kuka sisaren murhaaja oli. Murhamysteerinä se ei kuitenkaan ole mielestäni erityisen onnistunut, sillä loppuratkaisu ei ollut lainkaan yllättävä. Häiriintyneen perheen kuvauksena teos on kuitenkin hieno kaikessa karmeudessaan.

Luen hyvin harvoin yhdysvaltalaisia kirjoja, mutta kiinnostuin Skylerin tarinasta luettuani kirjasta arvion Lillin kirjataivas -blogista. Ajattelin etukäteen, että koska maa on minulle niin tuttu televisiosta ja elokuvista, kiinnittäisin yhdysvaltalaista kirjaa lukiessani tapahtumamaahan tavallista vähemmän huomiota. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä Sisareni, rakkaani on silmiinpistävästi satiiri nimenomaan amerikkalaisesta ajatusmaailmasta.

Skylerin vanhemmat ovat huonoja vanhempia hyvin amerikkalaisella tavalla. Heidän omilla lapsillaan ei tunnu olevan heille niinkään itseisarvoa kuin välinearvoa heidän tavoitellessaan onnea itselleen. He haluavat kavuta ylempään sosiaaliluokkaan, ystävystyä rikkaiden ja arvostettujen ihmisten kanssa. He haluavat lastensa menestyvän jossakin urheilulajissa, niittävän mainetta ja kunniaa, tulevan kuuluisiksi ja tekevän heistäkin kuuluisia.

Hyvin amerikkalaiselta tuntuu myös Skylerin ja Blissin äidin uskonnollisuus. Äiti on kiihkeä uskovainen tavalla, joka on omiaan pilaamaan kaikkien kristittyjen maineen. Hän käyttää uskontoa häikäilemättömästi hyväkseen ja perustelee Jumalan tahdolla mitä vain ­- jopa sellaisia asioita, jotka ovat räikeästi kristillisen arvomaailman vastaisia.

Bliss on lahjakas taaperoluistelija, ja siitä otetaan amerikkalaiseen tyyliin kaikki irti. Tärkeintä on kilpailuissa voittaminen, ja kilpailuja on tarjolla yllin kyllin. Pienet paikallisetkin kilpailut esitetään televisiossa. Luistelutaitojen lisäksi tarvitaan lavakarismaa, ja jo nelivuotiaiden sarjassa mietitään tarkkaan, minkälainen meikki ja minkäväriset pikkuhousut tekisivät tuomareihin parhaan mahdollisen vaikutuksen. Blissin hiukset vaalennetaan kampaajalla. Hän ehtii ennen kuolemaansa esiintyä jäällä muun muassa Vegasin tanssitytön asussa, verkkosukissa ja tummanpunaisissa pitsipikkupöksyissä.

Koska ollaan Amerikassa, kaikilla Skylerin tuntemilla lapsilla on lukuisia diagnooseja ja hurja arsenaali reseptilääkkeitä. Myös Blissin urheilu-uran edistämiseen käytetään kaiken maailman pillereitä ja pistoksia. Skylerillä ja hänen kavereillaan puolestaan on todettu muun muassa lahjakkaan lapsen syndrooma, orastava lukihäiriö, orastava tarkkaavaisuushäiriö ADD, pikkuaivojen kehityshäiriö tai akuutti prematuuri melankolia. Kukaan ei ole normaali, sillä normaali lapsi olisi tylsä ja epäkiinnostava.

Sisareni, rakkaani oli sen verran mukaansatempaava, että se tuli luettua nopeasti, vaikka siinä on yli seitsemänsataa sivua. Suosittelen kirjaa lukijoille, joita kiinnostaa huonon vanhemmuuden psykologia ja kaikille, jotka nauravat mielellään amerikkalaisten kustannuksella.

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani (Otava 2012)
Alkuteos My sister, my love ilmestyi 2008.

Intia - Tarquin Hall: Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus

Itserakas, hieman naurettava mutta silti sympaattinen yksityisetsivä on tuttu hahmo monista salapoliisiromaaniklassikoista. Tarquin Hall on yhdistellyt kiinnostavalla tavalla tuttuja ja eksoottisia ainesosia sijoittamalla vanhan kaavan mukaisen päähenkilön nyky-Intiaan.

Viisikymppinen yksityisetsivä Vish Puri on turhantärkeä mutta hyväntahtoinen mies, joka yrittää omalta pieneltä osaltaan tehdä maailmasta paremman. Hänen etsivätoimistonsa keskittyy pääasiassa järjestettyjen avioliittojen puolisoehdokkaiden taustojen penkomiseen, mutta aina välillä vastaan tulee haastavampiakin arvoituksia. Kadonneen palvelijattaren tapauksessa hänen asiakkaanaan on korruptiota vastaan taisteleva lakimies, jota syytetään palvelijattaren raiskauksesta ja murhasta. Puri uskoo asiakkaansa syyttömyyteen ja yrittää selvittää, mitä palvelijattarelle todella tapahtui.

Kirjan henkilöt vertaavat Puria usein Sherlock Holmesiin mutta jostain syystä eivät koskaan Hercule Poirotiin, vaikka Puri muistuttaa Porotia huomattavan paljon. Ehkäpä Hall ei ole halunnut alleviivata liikaa intertekstuaalisuutta Agatha Christien kirjoihin, koska lukija tulee sitä varmasti ajatelleeksi muutenkin. Puri ei pidä Holmes-kommenteista lainkaan vaan korostaa, että etsivä- ja vakoilutoiminnan perusperiaatteet ovat alun perin intialaisten kehittämiä. Hän on ylpeä ollessaan osa yli kaksituhatvuotista intialaisen tiedusteluperinteen jatkumoa.

Tarquin Hall on britti, mutta hän asuu nykyään Intiassa, ja Kadonneen palvelijattaren tapaus on hyvin korostetusti kirja Intiasta. Sen sivuilla vilisee viittauksia maan ruoka- ja tapakulttuuriin sekä nyky-Intian eri yhteiskuntaluokkien ongelmiin. Paikallisväriä tuovat myös hindin- ja urdunkieliset sanat ja ilmaukset, joiden merkitykset on selitetty opuksen lopussa olevassa sanastossa.

Jatkuvat Intia-viittaukset vaikuttavat paikoin vähän tarkoitushakuisilta. On kuin Hall olisi tehnyt ensin listan ilmiöistä, joita haluaa kirjassa käsitellä, ja sijoitellut sitten tuloerojen kauhistelua sivulle 16, saastumisen suremista sivulle 50 ja niin edelleen. Annan kuitenkin pienen tarkoitushakuisuuden mielelläni kirjailijalle anteeksi siitä hyvästä, että hän onnistuu tuomaan kevytlukuisessa, viihdyttävässä kirjassa esiin niin monia 2000-luvun intialaisen yhteiskunnan piirteitä.

Alkuvuodesta suomeksi ilmestynyt Kadonneen palvelijattaren tapaus on Vish Puri -sarjan ensimmäinen kirja. Englanniksi sarjasta on ilmestynyt tähän mennessä kolme osaa ja suomeksikin kaksi. Pidin kirjasta sen verran paljon, että luen varmastikin ennen pitkää muutkin osat. Suosittelen sarjaa kaikille, jotka pitävät sekä lukumatkoista että vanhan ajan tyylisistä dekkareista, joissa ei mässäillä väkivallalla ja lukija voi luottaa siihen, että hyville ihmisille käy hyvin.

Tarquin Hall: Vish Puri & Kadonneen palvelijattaren tapaus (Gummerus 2012)
Alkuteos The Case of the Missing Servant ilmestyi 2009.