Iso-Britannia - Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Nuori tyttö, joka ei koskaan oikein löydä paikkaansa maailmassa. Paras ystävä, joka haluaisi paeta ahdistavia kotiolojaan. Veli, joka on yhtä eksyksissä kuin siskokin. Veljen ensimmäinen poikaystävä, jolta sieppaajat leikkaavat korvan.

Kani nimeltä jumala kertoo neljästä englantilaisesta lapsesta, joilla menee kaikilla omalla tavallaan huonosti. Kirjan toisessa osassa samat päähenkilöt ovat iältään kolmenkympin molemmilla puolilla, eikä heillä mene sen paremmin. Tästä huolimatta kirja on enemmän valoisa kuin synkkä. Kaikkia kirjan henkilöitä yhdistää se, että heillä on hyvin vähän ystäviä ja muita läheisiä ihmisiä. He kuitenkin arvostavat harvoja läheisiään sitäkin enemmän.

Kani nimeltä jumalan kerronta on pääasiassa realistista, mutta välillä tapahtuu hyvin epätodennäköisiä asioita. On periaatteessa mahdollista, että koulun joulunäytelmässä Jeesus-lasta esittävä poika joutuu lavalla omituiseen onnettomuuteen, joka koituu hänen kuolemakseen. Yhtä lailla on olemassa pienenpieni todennäköisyys, että perhe voittaa lotossa. Lähes mahdottomien asioiden kasaantuminen saman perheen elämäntarinaan tekee kerronnasta jossain määrin abdurdia. Pari kertaa Winman leikittelee myös maagisella realismilla ja tuo päähenkilöiden elämään suoranaisia ihmeitä.

Hallitseva teema kirjassa on joukkoon kuulumattomuuden tunne. Minulle jäi jossain määrin epäselväksi, miksi päähenkilö Ellyn ja hänen veljensä Joen oli niin vaikea löytää ystäviä. Heidän perheensä oli omalla tavallaan omituinen, mutta ei mielestäni sen omituisempi kuin useimmat perheet, ja heidän vanhempansa vaikuttivat varsin hyviltä vanhemmilta. En myöskään huomannut Ellyssä ja Joessa itsessään mitään sellaista, mikä olisi suoraan selittänyt jatkuvan ulkopuolisuuden, jota he tunsivat yhtä lailla lapsina kuin aikuisina.

Ellyn parhaan ystävän Jennyn tarina sen sijaan oli alusta loppuun saakka sydäntäraastavan surullinen. Hänelle tapahtui aina uusia traagisia asioita, jotka olisivat olleet omiaan viemään kenen tahansa uskon ihmisiin.

Pohdin lukiessani myös sitä, millä tavoin englantilainen kulttuuri näkyi kirjassa. Kulttuurisia piirteitä on paljon helpompi huomata silloin, kun lukee omasta kotimaasta hyvin paljon poikkeavaan maahan sijoittuvaa kirjaa. Eurooppalaisia kirjoja lukiessa huomio kiinnittyy herkemmin aivan muihin asioihin kuin kulttuurisiin piirteisiin.

Elly elää lapsuuttaan 70-luvun Lontoossa. Yksi iso kulttuuriero hänen kasvuympäristönsä ja oman 80-luvun helsinkiläislapsuuteni välillä on aikuisten suhtautuminen uskontoon. Kun kuusivuotias Elly kysyy pyhäkoulussa, oliko Jeesus ehkä vahinkolapsi, kirkkoherra syyttää häntä rienaavista ja rivoista ajatuksista ja sanoo, ettei Jumala rakasta häntä. Rienaamisesta häntä syyttää seuraavana vuonna myös hänen opettajansa, joka on saanut kuulla Ellyn antaneen kanilleen nimeksi jumala. Minua hätkähdytti se, ettei pienelle lapselle sallittu tuon vertaa liikkumavaraa hänen pohtiessaan suhdettaan uskontoon.

Kirjassa ei missään vaiheessa selitetä, miksi kanin nimi kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella. Jos olisin itse ollut Ellyn opettaja, olisin puuttunut juuri siihen, ja saman olisin tehnyt, jos olisin Sarah Winmanin kustannustoimittaja. Erisnimiin kuuluu iso alkukirjain, ja jos tästä säännöstä poiketaan, sen pitäisi olla jollakin tapaa motivoitua. Siihen pitäisi olla syy, ja syyn pitäisi käydä selväksi myös lukijalle. Mietin, oliko kustantaja valinnut kirjan kanteen pelkistä isoista kirjaimista muodostuvan fontin siksi, ettei pieni alkukirjain ärsyttäisi lukijoita jo ennen kirjaan tarttumista.

Muut tunnistamani kulttuuriset piirteet tarinassa olivat sellaisia, että kirja olisi voinut yhtä hyvin kertoa Suomesta. Tarinassa on kuitenkin hyvin paljon sellaista, mistä näkee heti, että se sijoittuu johonkin länsimaahan. Hyvin länsimainen hahmo on esimerkiksi Jennyn vastuuton yksinhuoltajaäiti, jolla on jatkuvasti uusia miesystäviä ja joka juo itsensä korttelijuhlissa tolkuttomaan humalaan. Täysin toisenlainen mutta yhtä lailla vahvasti länsimainen naishahmo on Ellyn ja Joen täti Nancy, joka näyttelee menestyksekkäästi elokuvissa ja tv-sarjoissa ja jonka naisystävät vaihtuvat alati, koska hän on pohjimmiltaan rakastunut veljensä vaimoon, Ellyn ja Joen äitiin.

En aluksi ollut varma, pitäisinkö kirjasta, mutta se tempaisi minut siitä huolimatta mukaansa. Loppujen lopuksi pidin siitä varsin paljon. Se oli virkistävän erilainen kuin useimmat lukemani kirjat ja siinä oli koskettavaa lämpöä.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (Tammi 2012)
Alkuteos When God Was a Rabbit ilmestyi 2011.

Espanja - Lucía Etxebarria: Lo verdadero es un momento de lo falso

Mies, joka ei koskaan lakannut kaipaamasta kuollutta äitiään. Nainen, jonka kilpailuvietti vääristi kaikki hänen parisuhteensa. Poikabändi, jossa yksi osasi soittaa, yksi sanoittaa ja yksi hurmata yleisön.

27-vuotias rokkitähti Pumuky on kuollut. Salapoliisin roolissa on lukija, jolle Pumukyn ystävät ja tuttavat vuorotellen kertovat oman käsityksensä tapahtumista. Ampuiko tähti itsensä? Ammuttiinko hänet? Vastaus jää lukijan itsensä pääteltäväksi.

Yleensä minua ärsyttää suunnattomasti, jos murhamysteerin murha ei selviä kirjan lopussa. Lo verdadero es un momento de lo falso ei kuitenkaan missään vaiheessa tuntunut varsinaisesti murhamysteeriltä. Jollakin tapaa oli helppo arvata, ettei Pumukyn kuolemaan liittyviin kysymyksiin koskaan saataisi vastausta.

Pumukyn kuolemaa enemmän minua kiinnosti hänen elämänsä, ja siihen liittyviin kysymyksiin kirja antoi vastaukset. Se kertoi myös monen hänen läheisensä tarinan, ja monet tarinoista olivat mielestäni erittäin kiinnostavia. Henkilöhahmoissa oli särmää ja halusin tietää, mitä heille tapahtuisi.

Pumuky ja hänen ystävänsä ovat kotoisin Madridista, joka on minunkin vanha kotikaupunkini. Kirjassa on joitain viittauksia madridilaisiin paikkoihin, mutta kovin olennaisia ne eivät ole. Tapahtumapaikka tai -maa tai sen kulttuuri eivät ole Lo verdadero es un momento de lo falsossa keskeisiä.

Kirjan nimi on sitaatti filosofi Guy Debordilta. Suomeksi sen voisi kääntää esimerkiksi Totuus on yksi valheellisuuden hetki. Se on yksi monista sitaateista, joita Pumukyn bändi Sex & Love Addicts heijastaa taustalleen esiintyessään. Yhteiskuntatieteitä opiskellut Mario tulkitsee kirjassa sitaatin viittaavan siihen, että ihmiset elävät nykyään tiedotusvälineiden välittämien kuvien kautta asioita, jotka ennen koettiin itse. Hän sanoo lukijalle käyvän samoin Pumukyn kanssa: "Jokainen kertoo teille oman totuutensa, palasia omasta totuudestaan, mutta kun yhdistätte palaset, kuin tilkkutäkin tilkut, saatte väistämättä lopputulokseksi valheellisen tarinan, tai parhaassa tapauksessa jotain, mikä muistuttaa totuutta yhtä paljon kuin mosaiikkimuotokuva esikuvaansa."

Kirja on siis meta-analyyttinen: sen henkilöhahmot analysoivat kirjaa ja jopa sen nimeä ääneen lukijalle. Kovin paljon tällaista analyysiä ei kuitenkaan ole.

Kirjassa on jonkin verran yhteiskunnallista tasoa, mutta pääasiassa se on vetävästi kirjoitettu tarina persoonallisista, kiinnostavista ihmisistä ja heidän sotkuisista ihmissuhteistaan.

Valitettavasti Lucia Etxebarrian kirjoja ei ole käännetty suomeksi eikä edes englanniksi. Joitakin hänen teoksiaan on ilmestynyt ruotsiksi, mutta tietääkseni Lo verdadero es un momento de lo falsoa ei ole käännetty sillekään kielelle.

Lucía Etxebarria: Lo verdadero es un momento de lo falso (punto de lectura 2012)
Alkuteos ilmestyi samalla kielellä 2010.

Osallistun tällä kirjalla ¡Hola, español! -lukuhaasteeseen. Olen nyt lukenut kaksi alun perin espanjaksi kirjoitettua kirjaa, joista toinen on espanjalainen ja toinen latinalaisamerikkalainen, joten haaste on suoritettu. Lisäys 1.4.: Tajusin, että olen itse asiassa lukenut haasteaikana kolmannenkin tähän haasteeseen sopivan kirjan, vaikka en siitä blogatessani vielä tiennyt tästä haasteesta. Osallistun siis haasteeseen tällä kirjalla, salvadorilaisen Horacio Castellanos Moyan La Diabla en el espejo -teoksella ja perulaisen Mario Vargas Llosan Julia-tädillä ja käsikirjoittajalla.

Somalia - Nuruddin Farah: Perhesalaisuuksia

Myyttejä ja vertauskuvia. Kätkettyjä tarkoitusperiä. Selittämättömiä ilmiöitä. Uskoa, hengellisyyttä ja henkiä. Salaisuuksia, salaisuuksia, salaisuuksia.

Perhesalaisuuksia on kirja, jonka lähes jokainen lause tuntuu merkitsevän useita eri asioita. Se on täynnä monimutkaisia viittauksia ja symboliikkaa. Lisäksi se on huomattavan seksuaalinen kirja. Kaikissa kirjan kuvaamissa ihmissuhteissa - myös sukulaisten välisissä - on jonkinlainen seksuaalinen lataus.

Tapahtumat sijoittuvat sisällissodan partaalla olevaan Somaliaan. Päähenkilöt tietävät sodan puhkeamisen olevan vain ajan kysymys ja sodan lähestyminen on kirjassa näkyvästi läsnä. Siitä puhutaan, sille etsitään vertauskuvia, sillä perustellaan tekoja ja toimia. Lähestyvä sota näkyy myös käytännön arjessa. Autolla liikkuessa joutuu sotilaallisten ryhmien tarkastuspisteisiin, ulkona saa pelätä luoteja, teiden varsilla näkyy ruumiita.

Kirjan nimen mukaisesti tarina kietoutuu päähenkilö Kalamanin perheen synkimpien salaisuuksien ympärille. Salaisuudet ovat varjostaneet Kalamanin lapsuutta ja tehneet hänen ja hänen vanhempiensa väleistä etäiset. Osa salaisuuksista kytkeytyy Sholoongoon, Kalamanin lapsuudenaikaiseen rakastettuun. Kun Sholoongo yllättäen palaa aikuisen Kalamanin elämään ja vaatii häntä siittämään itselleen lapsen, Kalaman huomaa olevansa viimein valmis kohtaamaan perheensä menneisyyden.

En pitänyt kirjasta läheskään yhtä paljon kuin monista muista viime aikoina lukemistani. Salaisuusteemassa oli paljon samaa kuin Taiye Selasin Ghana ikuisesti-kirjassa, mutta Farah ei mielestäni onnistunut vihjeiden annostelussa ja salaisuuksien paljastamisen rytmissä yhtä hyvin kuin Selasi. Perhesalaisuuksien lukija sai turhankin selviä ennakkovihjeitä eikä siksi enää yllättynyt siinä vaiheessa, kun salaisuudet varsinaisesti paljastettiin.

Myös seksuaalisten tabujen teema toi mieleeni sekä Selasin kirjan että hänen novellinsa Afrikkalaistyttöjen seksielämä. Sekä Farah että Selasi käsittelivät tabuja avoimesti: Selasin teoksissa oli insestiä ja seksuaalista väkivaltaa, Farahilla niiden lisäksi vielä eläimiinsekaantumista. Selasin tapa käsitellä näitä tabuja oli enemmän minun makuuni kuin Farahin. Farahilla tabujen esiin tuominen jäi mielestäni huonommin motivoiduksi ja tarina tuntui pyörivän liikaa niiden ympärillä.

Kokonaisuutena lukukokemuksesta jäi sellainen olo, että kirjasta olisi voinut saada irti enemmän kuin siitä tällä lukemalla sain. Minulle Perhesalaisuuksia oli silti pettymys.

Perhesalaisuuksista on kirjoitettu myös ainakin Tarukirja-blogissa ja Hurja hassu lukija -blogissa.

Nuruddin Farah: Perhesalaisuuksia (Otava 1999)
Alkuteos Secrets ilmestyi 1998.

Osallistun tällä kirjalla sekä Afrikan tähti -lukuhaasteeseen että Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Afrikan tähdessä olen nyt saavuttanut tavoitteeni lukea 15 teosta ja ansainnut Afrikan tähden. Ihminen sodassa -haasteessa olen vasta alussa ja sotilasarvoltani sotamies.

Norsunluurannikko - Marguerite Abouet & Clement Oubrerie: Aya - Elämää Yop Cityssä

Kolmiodraamoja, mustasukkaisuutta, salaisia kohtaamisia yössä. Villejä juhlia, kevytmielisiä päätöksiä ja niiden raskaita seurauksia. Unelmia ja karua todellisuutta.

Aya-sarjakuvat kertovat nuorison elämästä Norsunluurannikolla 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa. Nuorten huolet ovat pääasiassa länsimaisellekin lukijalle tuttuja: Miten päästä bileisiin salassa vanhemmilta? Kestääkö ystävyys, jos ystävykset ovat kiinnostuneita samasta pojasta? Miten olla mieliksi vaativalle liikemiesisälle, joka on jatkuvasti pettynyt perilliseensä? Osa murheista on sitäkin vieraampia: Mitä tehdä, jos isä lupaa tyttärensä kakkosvaimoksi kaverilleen? Onko kaapista tuleminen mahdollista kulttuurissa, jossa homoseksuaalisuutta pidetään "valkoisten juttuna, jota ei ole olemassa mustien keskuudessa"? Tämä tutun ja vieraan yhdistelmä teki mielestäni kirjoista erittäin kiinnostavia.

Naisten asema on Aya-kirjoissa olennainen teema. Päähenkilö Aya opiskelee ahkerasti ja haaveilee lääkärin ammatista mutta pelkää, että isä katkaisee uran alkuunsa pakottamalla tyttären naimisiin. Ayan ystävät Adjoua ja Bintou puolestaan juhlivat ja metsästävät miehiä. Kaikki kolme tyttöä ovat omalla tavallaan vahvoja, toimivat oman päänsä mukaan ja tavoittelevat onnea. Heidän isänsä ovat kuitenkin kasvaneet kulttuurissa, jossa mies on kuningas ja nainen nöyrä palvelijatar. Myös isät ovat keskenään hyviä ystäviä ja lukija pääsee seuraamaan keski-ikäisen miesporukan elostelua: rakastajattaria, kakkosvaimosuunnitelmia ja omien tytärten ikäisten naisten häpeämätönä iskemistä. Tyttöjen äidit eivät niele purematta miestensä toimia eivätkä alistu rooliin, joka heille miesten mielestä kuuluisi. Monet kerrat kaapin paikan määrää miesten machoilusta huolimatta lopulta äiti eikä isä.

Ayassa on paljon samaa kuin television saippuasarjoissa. Juoni rakentuu pääasiassa muutaman päähenkilön rakkauselämän monimutkaisten kiemuroiden varaan ja tarinat ovat täynnä dramaattisia käänteitä ja suuria tunteita. Kuten usein saippuasarjoissakin, koukuttavan romanttisen draaman varjolla käsitellään isoja yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Aya-albumeita on ilmestynyt tähän mennessä kuusi, joista vain ensimmäinen on suomennettu. Toivottavasti loputkin suomennetaan, sillä tarina jää aina albumin lopussa jännittävään kohtaan saippuasarjoista tuttuun tapaan. Mikäli ei malta odottaa jatko-osien suomentamista, lukemista voi jatkaa ainakin englanniksi tai alkukielellä ranskaksi. Englanniksi on jo käännetty kaikki kuusi osaa.

Itse olen tähän mennessä lukenut kolme ensimmäistä albumia, ja tämä kirjoitus perustuu niihin kaikkiin. Loputkin kolme odottavat sohvalla lukuvuoroa. Luin suomennettua ykkösosaa lukuunottamatta albumit ranskaksi. Alkukielellä lukeminen onnistui hyvin, sillä sarjakuvan repliikkien kieli ei ollut erityisen vaikeaa. Niissä ei ollut esimerkiksi sanaleikkejä tai sellaista moniulotteisuutta kuin vaikkapa Asterix-albumeissa, joiden lukeminen ranskaksi vaatii lukijalta paljon. Ayassa käytetään jonkin verran Norsunluurannikon puhekielen ilmauksia, mutta ne on selitetty kunkin albumin lopussa olevassa sanastossa.

Luin Ayasta ensimmäisen kerran Kirjavalas-blogista. Ensimmäisestä albumista on kirjoittanut myös muun muassa Mari A.

Marguerite Abouet (käsikirjoitus) & Clément Oubrerie (piirrokset): Aya - Elämää Yop Cityssä. Arktinen Banaani 2010.
Alkuteos Aya de Yopougon ilmestyi 2005.
Aya de Yopougon 2 ilmestyi 2006 ja Aya de Yopougon 3 2007.

Osallistun tälläkin blogikirjoituksella Afrikan tähti -lukuhaasteeseen. Koska vuosi lähenee loppuaan ja haasteen kehittänyt Merenhuiske antoi luvan soveltaa sääntöjä vapaasti, lasken nämä kolme Aya-albumia kolmeksi eri kirjaksi.

Egypti - Alaa al-Aswani: Yacoubian-talon tarinat

Kaunis nuori nainen menettää työpaikan toisensa jälkeen, koska torjuu pomojensa lähentelyt. Varakas liikemies ottaa vanhoilla päivillään toisen vaimon ja vaatii, ettei ensimmäinen vaimo saa tietää asiasta eikä liitosta missään tapauksessa saa syntyä lapsia. Sivistynyt homoseksuaali rakastuu kouluttamattomaan maalaispoikaan. Talonmiehen älykäs poika joutuu kokemaan nöyryytyksen, joka muuttaa hänen loppuelämänsä suunnan.

Yacoubian-talon upeissa huoneistoissa asuu joukko Kairon hyväosaisia. Talon katolla olevissa varastokopeissa puolestaan elää toinen toistaan köyhempiä perheitä. Al-Aswani kietoo kirjassaan taitavasti yhteen näiden kahden ryhmän hyvin erilaiset kokemukset 2000-luvun alun Egyptistä. Kirjan päähenkilöiden murheet ovat niin erilaisia, että heidän on vaikeaa tai jopa mahdotonta ymmärtää toisiaan, mutta heitä kaikkia yhdistää se, että he joutuivat suuriin vaikeuksiin.

Lukumatkaksi Yacoubian-talon tarinat sopii erinomaisesti. Kirjassa on useita päähenkilöitä, ja heidän kauttaan lukija pääsee kurkistamaan egyptiläiseen yhteiskuntaan monelta eri kantilta. Tarinat kutsuvat lukijan miettimään naisten, köyhien ja homoseksuaalien asemaa nyky-Egyptissä ja näyttävät, millä tavoin nuori mies voi päätyä radikalisoitumaan siihen pisteeseen saakka, että kykenee terrori-iskuun.

Moni teistä on varmaan jo lukenutkin Yacoubian-talon tarinat, mutta teille jotka ette ole, suosittelen kirjaa lämpimästi.

Alaa al-Aswani: Yacoubian-talon tarinat
WSOY 2009
Arabiankielinen alkuteos ilmestyi 2002.