Intia - Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Poika, jota vanhemmat rakastavat vähemmän kuin hänen veljeään. Tyttö, joka unelmoi vapaudesta ja opinnoista mutta huomaa joutuvansa aina uusiin kahleisiin. Poliittinen tilanne, joka saa yhdet tekemään vääriä valintoja ja toiset lähtemään kotimaastaan lopullisesti.

Tulvaniitty seuraa yhden intialaisen perheen elämää monen vuosikymmenen ajan ja esittelee lukijalle kolme eri sukupolvea. Osa tapahtumista sijoittuu Intiaan ja osa Yhdysvaltoihin, johon osa perheestä muuttaa.

Lahiri on tullut tunnetuksi siirtolaisten elämän kuvaajana, jonka päähenkilöt ovat yleensä intialaistaustaisia amerikkalaisia. Hän on käsitellyt aiemmissa kirjoissaan paljon identiteettiongelmia, joita monikulttuurisuus voi aiheuttaa. Kun haastattelin häntä huhtikuussa hän painotti kuitenkin, ettei siirtolaisen kulttuuri-identiteetti ole hänen kirjojensa keskeisin teema. Häntä kiinnostaa ennen kaikkea juurettomuus, eikä sen tarvitse liittyä nimenomaan monikulttuuriseen identiteettiin. Hän sanoi ajattelevansa hahmojensa juurettomuutta laajemmassa, psykologisessa mielessä.

Tämä näkyy selvästi Tulvaniityssä. Vaikka kirjan päähenkilöt ovat intialaistaustaisia amerikkalaisia ja juurettomuus on heidän tarinassaan keskeistä, Tulvaniitty ei kerro juuri lainkaan monikulttuurisen identiteetin ongelmista. Juurettomuutta voi aiheuttaa esimerkiksi vanhempien rakkauden puute tai se, että vanhemmat ovat salanneet lapseltaan olennaisia tietoja tämän taustasta.

Ihailen Lahirin tapaa kirjoittaa ja kertoa tarinoita, mutta en nauttinut Tulvaniityn lukemisesta yhtä paljon kuin esimerkiksi Tämä siunattu koti -novellikokoelman. Rakkauden puute hallitsi päähenkilöiden elämää voimakkaasti ja olin lukiessani lähes koko ajan surullinen heidän puolestaan. Täysin vailla rakkautta ja onnea ei yhdenkään päähenkilön elämä onneksi sentään ollut.

Yhtä kaikki Tulvaniitty on hieno teos, jota voin suositella varsin monenlaisille lukijoille.

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty (Tammi 2014)
Alkuteos The Lowland ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Tulvaniitystä on kirjoitettu jo monessa blogissa, esimerkiksi Mari A:n kirjablogissa, Kirjainten virrassa -blogissa, Kulttuuri kukoistaa -blogissa, Kirjakaapin kummituksessa, Ullan luetuissa kirjoissa, Kirjakompassissa, Periaatteessa kirjoista -blogissa ja Opusculossa.

Espanja - Ben Lerner: Leaving the Atocha Station

Nuori amerikkalainen runoilija, joka irrottautuu todellisuudesta elämällä vieraan kielen keskellä. Kaunis nainen, joka runoilijan silmissä tuntuu joka hetki kääriytyvän uuteen kankaaseen tai purkautuvan kangaskääreestä. Älykäs kääntäjä, joka ei tunne juuri lainkaan työssäkäyviä ihmisiä. Huumeita, mielialalääkkeitä ja ulkopuolelta havainnoituja "syviä taidekokemuksia".

En lähtökohtaisesti suosi kirjoja, joissa maata tai kaupunkia tarkastellaan ulkomaalaisen silmin. Kun haluan nähdä jonkun paikan ulkomaalaisen katsomana, matkustan sinne mieluiten itse. Lukumatkoilta kaipaan nimenomaan paikallista näkökulmaa, mahdollisuutta yrittää ymmärtää paremmin minulle vieraan maan kulttuuria ja ajattelutapoja. Leaving the Atocha Station kiinnosti minua siitä huolimatta, sillä olen kirjan päähenkilön Adamin tavoin itsekin elänyt ulkomaalaisena Madridissa. Kirja toi mieleen muistoja niiltä ajoilta, ja oli hauskaa verrata Adamin kokemuksia kaupungista omiini.

Kirjan suurin viehätys oli kuitenkin aivan muussa kuin tapahtumapaikassa. Ben Lerner on runoilija samoin kuin hänen proosateoksensa minäkertoja Adam, ja nautin kovasti Adamin persoonallisesta, runoilijamaisesta tavasta hahmottaa maailmaa. Koin jatkuvasti, että kertoja kiinnitti kuvailemissaan tilanteissa huomiota aivan eri asioihin kuin itse olisin kiinnittänyt, jos olisin ollut läsnä havainnoimassa niitä itse. Se tuntui virkistävältä ja teki arkistenkin asioiden kuvauksista mielenkiintoisia.

Kirja oli hauska ja sen huumori oli älyllistä, hauskuutta joka syntyy siitä, että asiat esitetään oivaltavasti yllättävässä valossa.

Mietin alusta alkaen, viittaako kirjan nimi Atochan aseman vuoden 2004 tuhoisaan terrori-iskuun. Adam ei missään vaiheessa mainitse, mikä vuosi on meneillään, joten siitä ei voinut päätellä mitään. Kun Adam ja hänen tyttöystävänsä menivät asemalle, jännitin heidän puolestaan. Mutta koska en pidä juonipaljastuksista, jätän kertomatta, viittaako nimi pommi-iskuun vai ei. Siitä olen kirjan luettuani vakuuttunut, että nimen on tarkoitus saada lukija pohtimaan asiaa.

Vieraat kielet ja niiden opiskeleminen ovat sydäntäni lähellä, joten pidin kovasti myös siitä, että yksi Leaving the Atocha Stationin keskeinen teema on vieraan kielen keskellä eläminen. Kirjan alussa Adam ei vielä osaa espanjaa kovin hyvin, mutta hän viettää siitä huolimatta aikaa yksinomaan espanjankielisessä seurassa. Hänen runoilijanmielensä saa paljon irti siitä, ettei hän ymmärrä kuin osia kuulemastaan:

"Kuulin katujen ja kuukausien nimiä; jonkin listan, luultavasti kirjoista tai lauluista; vaikeita aikoja tai huonoa säätä, maininnan aikakaudesta, sedästä, muutoksesta, kesään liittyvän analogian, jotain punaisen auton ostamisesta ja/tai kolaroimisesta. Muodostin hänen puheestaan useita tarinoita, muodostin ne kaikki samanaikaisesti, joten hänen puheensa ei oikeastaan jäänyt minulta ymmärtämättä vaan ennemminkin ymmärsin sen sointuina, ymmärsin sanojen moninaisuutena. -- Tämä mahdollisuus viipyillä mahdollisten merkitysten keskellä, antaa niiden sekoittua ja erkaantua toisistaan kuin aallot, luopua kolmannen poissuljetun laista kun kuuntelin espanjaa - se merkitsi projektissani läpimurtoa, uutta vaihetta" (Käännös omani)

Adamilla on valtava tarve vaikuttaa muiden silmissä kiinnostavalta ja hän manipuloi ihmisiä tietoisesti. Se puoli hänestä saa paljon irti hänen puutteellisesta kyvystään ilmaista omia ajatuksiaan vieraalla kielellä. Kun sen yhdistää runoilijanmaineeseen, on helppo vaikuttaa syvälliseltä:

"Kun kävelimme Reina Sofian taidemuseossa, minulla oli tapana reagoida näkemiimme maalauksiin taivuttamattomilla lauseilla tai lauseenpalasilla, jotka hän laajensi ja ketjutti vaikuttaviksi huomioiksi -- Valokuvata maalausta, minä sanoin pilkallisen arvoituksellisesti, kun katselimme turisteja Guernican edessä, ja sitten katselin hänen kasvojaan, kun lausumani laajeni pohdinnoiksi taiteesta teknologisen toistettavuuden aikakaudella." (Käännös omani)

Harva kieltenopiskelija varmaankaan osaa nauttia Adamin lailla puutteellisesta kielitaidostaan, mutta hänen kuvauksiinsa vieraskielisen keskustelun seuraamisesta alkeellisella kielitaidolla voivat varmasti lähes kaikki samaistua:

"Hän kertoi omistavansa gallerian tai olevansa töissä galleriassa Salamancassa -- ja että hänen veljensä tai poikaystävänsä joko oli kuuluisa valokuvaaja tai myi kuuluisia valokuvia tai oli kuuluisa kameraoperaattori." (Käännös omani)

Minua ei kuitenkaan lakannut häiritsemästä se, että Ben Lerner ei ilmeisesti osaa espanjaa. Hänen kuvittelemansa espanjankieliset keskustelut, jotka Adam mukamas kääntää parhaan kykynsä mukaan englanniksi, eivät vaikuta espanjaa osaavan korvissa alkuunkaan espanjasta englanniksi käännetyiltä. Adamin tekemät käännösvirheet eivät ole uskottavia eivätkä lauseiden rakenteet ja ilmaukset ole sellaisia, joita vajavaisesta käännöksestä syntyisi. Kaikkein paljastavin oli kohtaus kirjan lopulla, jossa espanjaa jo varsin sujuvasti osaava Adam pohtii, puhuiko hänen kaksikielinen ystävänsä englantia vai espanjaa sanoessaan pelkästään "Ei". Vaikka englannin "no" ja espanjan "no" näyttävät kirjoitettuna samanlaisilta, niiden ääntämys on niin erilainen, ettei moinen kysymys tulisi molempia kieliä edes alkeellisesti osaavalle edes mieleen.

Yhtä kaikki pidin kirjasta ja suosittelen sitä lukijoille, jotka nauttivat eivätkä ärsyynny runomaisen vaikeaselkoisesta, asioita epätyypillisessä valossa tarkastelevasta kertojanäänestä.

Ben Lerner: Leaving the Atocha Station (Granta Books 2013)

Kovakantinen alkuteos julkaistiin 2011.

Iso-Britannia - Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Nuori tyttö, joka ei koskaan oikein löydä paikkaansa maailmassa. Paras ystävä, joka haluaisi paeta ahdistavia kotiolojaan. Veli, joka on yhtä eksyksissä kuin siskokin. Veljen ensimmäinen poikaystävä, jolta sieppaajat leikkaavat korvan.

Kani nimeltä jumala kertoo neljästä englantilaisesta lapsesta, joilla menee kaikilla omalla tavallaan huonosti. Kirjan toisessa osassa samat päähenkilöt ovat iältään kolmenkympin molemmilla puolilla, eikä heillä mene sen paremmin. Tästä huolimatta kirja on enemmän valoisa kuin synkkä. Kaikkia kirjan henkilöitä yhdistää se, että heillä on hyvin vähän ystäviä ja muita läheisiä ihmisiä. He kuitenkin arvostavat harvoja läheisiään sitäkin enemmän.

Kani nimeltä jumalan kerronta on pääasiassa realistista, mutta välillä tapahtuu hyvin epätodennäköisiä asioita. On periaatteessa mahdollista, että koulun joulunäytelmässä Jeesus-lasta esittävä poika joutuu lavalla omituiseen onnettomuuteen, joka koituu hänen kuolemakseen. Yhtä lailla on olemassa pienenpieni todennäköisyys, että perhe voittaa lotossa. Lähes mahdottomien asioiden kasaantuminen saman perheen elämäntarinaan tekee kerronnasta jossain määrin abdurdia. Pari kertaa Winman leikittelee myös maagisella realismilla ja tuo päähenkilöiden elämään suoranaisia ihmeitä.

Hallitseva teema kirjassa on joukkoon kuulumattomuuden tunne. Minulle jäi jossain määrin epäselväksi, miksi päähenkilö Ellyn ja hänen veljensä Joen oli niin vaikea löytää ystäviä. Heidän perheensä oli omalla tavallaan omituinen, mutta ei mielestäni sen omituisempi kuin useimmat perheet, ja heidän vanhempansa vaikuttivat varsin hyviltä vanhemmilta. En myöskään huomannut Ellyssä ja Joessa itsessään mitään sellaista, mikä olisi suoraan selittänyt jatkuvan ulkopuolisuuden, jota he tunsivat yhtä lailla lapsina kuin aikuisina.

Ellyn parhaan ystävän Jennyn tarina sen sijaan oli alusta loppuun saakka sydäntäraastavan surullinen. Hänelle tapahtui aina uusia traagisia asioita, jotka olisivat olleet omiaan viemään kenen tahansa uskon ihmisiin.

Pohdin lukiessani myös sitä, millä tavoin englantilainen kulttuuri näkyi kirjassa. Kulttuurisia piirteitä on paljon helpompi huomata silloin, kun lukee omasta kotimaasta hyvin paljon poikkeavaan maahan sijoittuvaa kirjaa. Eurooppalaisia kirjoja lukiessa huomio kiinnittyy herkemmin aivan muihin asioihin kuin kulttuurisiin piirteisiin.

Elly elää lapsuuttaan 70-luvun Lontoossa. Yksi iso kulttuuriero hänen kasvuympäristönsä ja oman 80-luvun helsinkiläislapsuuteni välillä on aikuisten suhtautuminen uskontoon. Kun kuusivuotias Elly kysyy pyhäkoulussa, oliko Jeesus ehkä vahinkolapsi, kirkkoherra syyttää häntä rienaavista ja rivoista ajatuksista ja sanoo, ettei Jumala rakasta häntä. Rienaamisesta häntä syyttää seuraavana vuonna myös hänen opettajansa, joka on saanut kuulla Ellyn antaneen kanilleen nimeksi jumala. Minua hätkähdytti se, ettei pienelle lapselle sallittu tuon vertaa liikkumavaraa hänen pohtiessaan suhdettaan uskontoon.

Kirjassa ei missään vaiheessa selitetä, miksi kanin nimi kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella. Jos olisin itse ollut Ellyn opettaja, olisin puuttunut juuri siihen, ja saman olisin tehnyt, jos olisin Sarah Winmanin kustannustoimittaja. Erisnimiin kuuluu iso alkukirjain, ja jos tästä säännöstä poiketaan, sen pitäisi olla jollakin tapaa motivoitua. Siihen pitäisi olla syy, ja syyn pitäisi käydä selväksi myös lukijalle. Mietin, oliko kustantaja valinnut kirjan kanteen pelkistä isoista kirjaimista muodostuvan fontin siksi, ettei pieni alkukirjain ärsyttäisi lukijoita jo ennen kirjaan tarttumista.

Muut tunnistamani kulttuuriset piirteet tarinassa olivat sellaisia, että kirja olisi voinut yhtä hyvin kertoa Suomesta. Tarinassa on kuitenkin hyvin paljon sellaista, mistä näkee heti, että se sijoittuu johonkin länsimaahan. Hyvin länsimainen hahmo on esimerkiksi Jennyn vastuuton yksinhuoltajaäiti, jolla on jatkuvasti uusia miesystäviä ja joka juo itsensä korttelijuhlissa tolkuttomaan humalaan. Täysin toisenlainen mutta yhtä lailla vahvasti länsimainen naishahmo on Ellyn ja Joen täti Nancy, joka näyttelee menestyksekkäästi elokuvissa ja tv-sarjoissa ja jonka naisystävät vaihtuvat alati, koska hän on pohjimmiltaan rakastunut veljensä vaimoon, Ellyn ja Joen äitiin.

En aluksi ollut varma, pitäisinkö kirjasta, mutta se tempaisi minut siitä huolimatta mukaansa. Loppujen lopuksi pidin siitä varsin paljon. Se oli virkistävän erilainen kuin useimmat lukemani kirjat ja siinä oli koskettavaa lämpöä.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (Tammi 2012)
Alkuteos When God Was a Rabbit ilmestyi 2011.