Malediivit - Abdullah Sadiq: Dhon Hiyala and Ali Fulhu

Kosijansa torjunut nainen, joka muuttaa mielensä ja yrittää saada kosijansa takaisin taikakeinoin. Kaunis tytär, joka kätketään kaikilta, jotta kuningas ei vaatisi häntä vaimokseen. Palmusokerinkerääjän kunnianhimoinen pois, joka pyytää Merten Kuninkaalta unessa näkemäänsä kaunotarta vaimokseen.

Malediivit lentokoneen ikkunasta nähtynä: toinen toistaan pienempiä saaria vieri vieressä.

Dhon Hiyala and Ali Fulhu on Malediivien Kalevala. Sen tarinat ovat alun perin kulkeneet sukupolvelta toiselle suullisena perintönä laulujen muodossa, kunnes lopulta niistä kirjoitettiin kansalliseepos. Eepoksen 1970-luvula kirjoittanut äidinkielenopettaja Abdullah Sadiq kertoo kirjan esipuheessa ihastuneensa siihen, miten kansanlaulujen tarina perustui täysin divehin kieleen ja malediivilaisiin tapoihin eikä siinä ollut häivähdystäkään vierasmaalaisen kirjallisuuden vaikutusta. Kaikki koulua käyvät malediivilaislapset lukevat teoksen äidinkielentunneilla.

Luen hyvin harvoin näin vanhoihin teksteihin perustuvaa kirjallisuutta, mutta malediivilaista kirjallisuutta tuntuu olevan aika huonosti saatavana eurooppalaisilla kielillä. Tämän lukuvinkin nappasin A year of reading the world -blogista, josta sain kuulla vasta tämän blogin perustettuani, mutta jossa on hyvin samanlainen idea kuin minulla.

Malediivilainen elämäntapa ja kulttuuri ovat eepoksessa vahvasti läsnä. Päähenkilöt ovat joko palmusokerinkerääjiä tai kalastajia, ja heidän työtään kuvaillaan tarkasti. Sankareiden seikkailut vievät heidät saarelta toiselle, ja osa saarista on niin kaukana toisistaan, että isä suree pääkaupunkiin muuttanutta poikaansa yhtä paljon kuin kuollutta poikaansa. Kalastajien syöttikalat ääntelevät "raan-raan" ja kalastajat laulavat "aadhalhoa-baadhalhoa" laivan lähtiessä matkaan.

Nykyään kalat ovat Malediiveilla tärkeitä paitsi kalastajille myös turisteille, jotka snorklaavat hotellisaaria ympäröivillä riutoilla ihastelemassa niiden väriloistoa. Kuva on snorklausretkeltä jostain Eriyadun saaren lähettyviltä marraskuulta 2014.

Nyky-Malediivit on tiukasti islamilainen valtio, jossa alkoholi on kokonaan kiellettyä ja oikeuslaitos toimii sharia-lain mukaan. Myös muut uskonnot ovat kiellettyjä. Dhon Hiyala and Ali Fulhu on hämmentävä sekoitus islaminuskoa ja paikallista fanditha-taikuutta. Kirjan lopun selitystekstin mukaan fanditha on sekoitus kansanparannuskonsteja, loitsuja ja mustaa magiaa. Fandithan ja malediivilaisen kulttuurin sidos on ollut kiinteä, mutta nykyään fandithaan uskovat lähinnä kouluttamattomat ihmiset, kun taas koulutetut väheksyvät sitä.

Ilmeisesti islaminuskon korostaminen oli tarpeen siksi, että teos voitaisiin ottaa mukaan islamilaisen valtion koulujen opetussuunnitelmaan. Monet viittaukset islamiin tuntuivat hieman päälleliimatuilta, kun taas fanditha on tarinan juonen keskeinen kuljettaja. Päähenkilöt ja heidän vihollisensa tekevät vuorollaan mitä väkivaltaisempia taikoja ja vastataikoja sotkeakseen toistensa suunnitelmat.

Dhon Hiyala and Ali Fulhussa rakastunut nainen nostattaa faditha-taialla myrskyn, jotta hänen rakkaansa ei pääsisi purjehtimaan toiselle saarelle morsianta etsimään. Tätä paikallista myrskyä horisontissa katselin Eriyadun saarelta käsin marraskuussa 2014.

Kirja ja sen lopussa oleva selitysteksti avasivat malediivilaista kulttuuria kiinnostavalla tavalla. Koska malediiveilla lomailu on lähinnä rantakohteissa löhöilyä, maan kulttuuri jää useimmalle matkailijalle täysin vieraaksi. Lukumatkalla siitä oppii paljon enemmän.

Suosittelen Dhon Hiyala and Ali Fulhua kansantarinoista tai malediivilaisesta kulttuurista kiinnostuneille. Sen saa pdf-muodossa ilmaiseksi täältä.

Malediivit turistin silmin: näkymä hotellihuoneen kuistilta Eriyadun lomasaarelta marraskuussa 2014.

Afganistan - Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake. Afgaanipojan tarina

Yhdeksänvuotias poika, jota isä ja isoisä kohtelevat sodan vuoksi kuin miestä. Kuuromykkä matonkutojatar, jonka matoissa väitetään olevan taikaa. Ikimuistoinen pakomatka halki Afganistanin, jossa perinteinen vieraanvaraisuus on sodasta huolimatta yhä voimissaan.

Yhdeksän tornin linnake on Qais Akbar Omarin elämäkerta, mutta lukiessa on vaikea muistaa, ettei kyse ole fiktiosta. Omar on taitava tarinankertoja ja hänen elämänsä on ollut kuin suoraan romaanista.

Kirjan alussa Omarin vauras perhe elää Kabulissa onnellista ja turvallista elämää. Pian kaupunkiin kuitenkin alkaa saapua mujahidineja, pyhiä sotureita. Kabulilaiset ottavat heidät vastaan riemuiten, mutta pian he paljastuvat roistoiksi ja sotaherroiksi, jotka alkavat taistella keskenään ja muuttavat koko kaupungin sotatantereeksi.

Siitä alkaa Omarin perheen pakomatka. Viisilapsinen perhe ajaa isän volgalla paikkakunnalta toiseen turvaa etsien. Tutuiksi tulevat niin Bamiyanin kallioon hakatut valtavat buddhat kuin kuchi-paimentolaisten tavatkin. Moni muu pakenee ulkomaille ja vieraantuu kotimaastaan, mutta Omarin perhe oppii sodan ansiosta tuntemaan Afganistanin syvällisemmin kuin koskaan aikaisemmin.

Jos Yhdeksän tornin linnake olisi fiktiota, ajattelisin kirjailijan keksineen ajatuksen perheen pakomatkasta miettiessään, miten saisi kerrottua lukijalle mahdollisimman monipuolisesti Afganistanin kansoista ja heidän kulttuureistaan. Siinä tapauksessa kirjan juoni saattaisi tuntua häiritsevän tarkoitushakuiselta. Koska kyse kuitenkin on omaelämäkerrasta, ei voi kuin ihailla sitä, miten paljon Omarin isä onnistuu pakenemisen sivutuotteena lapsilleen Afganistanista opettamaan.

Omarin perhe pyrkii monien muiden tavoin ulkomaille maanpakoon, mutta se ei missään vaiheessa onnistu. Monivaiheinen pakomatka tuo heidät lopulta takaisin Kabulin liepeille, missä he asuvat yhä, kun talibanit nousevat valtaan. Alkaa uudenlaisen hulluuden aikakausi. Omar kasvaa aikuiseksi talibanien järjettömien sääntöjen kahlitsemassa maassa.

Kirjassa on muutama hyvin järkyttävä kohtaus. Vaikka Omar on vasta lapsi sodan tunkeutuessa hänen perheensä elämään, hänen isoisänsä ja isänsä ottavat hänet mukaan todella vaarallisiin paikkoihin ja hän joutuu näkemään ja kokemaan niin hirveitä asioita, että pelkkä niistä lukeminenkin voi aiheuttaa herkälle painajaisia.

Ero afganistanilaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä näyttää olevan tässä asiassa räikeä. Nyky-Suomessa lasta ei varmasti pakotettaisi tai edes päästettäisi palaamaan hengenvaaralliselle sota-alueelle, jos hänet olisi kerran saatu vietyä sieltä turvaan. Omar kuitenkin joutuu palaamaan sukunsa entiselle asuinalueelle Kabuliin jopa kaksi kertaa, vaikka viimeistään ensimmäisen traumatisoivan kerran jälkeen on hyvin tiedossa, mikä siellä odottaa. Muutenkin isä tekee jatkuvasti päätöksiä, jotka asettavat hänet vaaraan.

Omar ei vaikuta kauhukokemuksistaan kertoessaan millään tapaa katkeralta isoisäänsä tai isäänsä kohtaan. Hän kertoo rauhallisesti isänsä perustelleen päätöksiään koko perheen yhteisellä edulla: Jos poika joutuu verenhimoisten koirien raatelemaksi, muulla perheellä on vielä mahdollisuus päästä turvaan, mutta jos isä kuolee ruuanhakumatkalla, muu perhe ei selviydy ilman häntä. Jos poika on isänsä mukana heidän kohdatessaan verenhimoisia sotaherroja, he saattavat vaikuttaa vähemmän uhkaavilta ja päästä siksi helpommin pälkähästä kuin jos isä olisi liikkeellä yksin. Logiikan voi ymmärtää järjellä, mutta tunteen tasolla minun oli silti vaikea hyväksyä Omarin isän ratkaisuja.

Omar kirjoittaa kauheimpia kokemuksiaan kuvailtuaan, ettei ole kertonut niistä kenellekään ennen kirjan kirjoittamista. Se teki kirjasta jotenkin vielä koskettavamman. Tuntui, että kaikilla meillä lukijoilla on kunnia päästä hänen uskotuikseen.

Yhdeksän tornin linnake on yksi vaikuttavimmista ja mukaansatempaavimmista kirjoista, jotka kesälomani aikana luin. Se kilpailee Rutosti hevosia -teoksen kanssa lomani parhaan lukuelämyksen tittelistä.

Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake. Afgaanipojan tarina (Otava 2014)
Alkuteos A Fort of Nine Towers. An Afghan Family Story ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Yhdeksän tornin linnakkeesta on kerrottu myös ainakin Kirjavalaassa, Annelin kirjoissa -blogissa ja Kirjapolkuni-blogissa.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Olen nyt lukenut kahdeksan sotakirjaa ja ylenen vääpeliksi.

Iran - Sarah Delijani: Jakarandapuun lapset

Isä, joka tekee vankilassa kaikkensa jättääkseen tyttärelleen edes pienen muiston itsestään. Tädin ja mummon hoivassa kasvanut tytär, joka pelkää vuosien vankeustuomion jäljiltä ventovierasta äitiään. Vastasyntynyt vauva, joka muuttaa paitsi äitinsä myös tämän sellitoverien elämän valoisammaksi.

Jakarandapuun lapset on kirja Iranin vuoden -79 vallankumouksen poliittisista vangeista ja heidän lapsistaan. Ennen kaikkea se on kirja perheistä, jotka yrittävät selviytyä poikkeuksellisissa oloissa. Monia vankilaan vieneen vallankumouksen lisäksi ihmisten arkea leimaa Iranin ja Irakin sota.

Kirjan alku oli todella ahdistava, mutta ensimmäisten kolmenkymmenen sivun jälkeen sävy muuttui. Alussa yksi päähenkilöistä, Azar, joutuu synnyttämään esikoisensa vankeudessa ja häntä kohdellaan niin huonosti, että hänen ja lapsen henki ovat jatkuvasti vaarassa. Kirjaa ei kuitenkaan kannata laskea siinä vaiheessa käsistään, sillä koko loppukirjassa ei ole toista yhtä kammottavaa kohtausta. Muissa osissa kirjaa vuorottelevat suru ja ilo, toivo ja epätoivo, ja päällimmäiseksi viestiksi jää ainakin minun mielestäni toivo.

Kirjan rakenne oli samantyyppinen kuin Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat -teoksessa. Jokainen luku kertoo eri päähenkilöstä ja ne voisi lukea itsenäisinä novelleina. Kirjan alkusanoissa Delijani kertoo, että osa luvuista on alun perin kirjoitettukin novelleiksi. Silti luvut muodostavat yhdessä tiiviin kokonaisuuden. Rakenneratkaisu toimi Hosseinin kirjassa erittäin hyvin. Myös Jakarandapuun lapsissa sitä kannatti mielestäni käyttää, vaikka esikoiskirjailijalta ei voikaan odottaa, että hän osaisi rakentaa kokonaisuuden yhtä taitavasti kuin kokenut ja ansioitunut Hossein.

Lukijalla saattaa olla paikoin vaikeuksia hahmottaa, millä tavoin kirjan eri hahmot liittyvät toisiinsa. Sen ei kuitenkaan kannata antaa häiritä, sillä se ei ole kokonaisuuden kannalta olennaista. Olennaisempaa on se, että kirjan eri tarinat tuovat erilaisia näkökulmia samaan perusteemaan. On perheitä, jotka selviytyvät yhdessä poliittisen vankeuden koettelemuksista ja perheitä, jotka hajoavat. On vanhempia, jotka tekevät viisaita valintoja ja vanhempia, jotka joutuvat myöhemmin katumaan ratkaisujaan. On onnekkaita ja niitä, joita onni ei suosi. On rakastavaisia, jotka raivaavat tieltään kaikki esteet ja rakastavaisia, jotka lannistuvat helposti.

Monet kirjan tarinoista jäivät mieleen pitkäksi aikaa.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostavat poikkeuksellisten vaikeissa oloissa elävien ihmisten pienet ilot ja surut.

Sarah Delijani: Jakarandapuun lapset (WSOY 2014)
Alkuteos Children of the Jakaranda Tree ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Hei, me lusitaan! -lukuhaasteeseen ja Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Vankilahaasteeseen olen lukenut nyt neljä kirjaa, joten saavutan tapaamisoikeuden. Sotahaasteeseen tämä on kuudes kirjani, joten ylenen kersantiksi.

Somalia - Nuruddin Farah: Perhesalaisuuksia

Myyttejä ja vertauskuvia. Kätkettyjä tarkoitusperiä. Selittämättömiä ilmiöitä. Uskoa, hengellisyyttä ja henkiä. Salaisuuksia, salaisuuksia, salaisuuksia.

Perhesalaisuuksia on kirja, jonka lähes jokainen lause tuntuu merkitsevän useita eri asioita. Se on täynnä monimutkaisia viittauksia ja symboliikkaa. Lisäksi se on huomattavan seksuaalinen kirja. Kaikissa kirjan kuvaamissa ihmissuhteissa - myös sukulaisten välisissä - on jonkinlainen seksuaalinen lataus.

Tapahtumat sijoittuvat sisällissodan partaalla olevaan Somaliaan. Päähenkilöt tietävät sodan puhkeamisen olevan vain ajan kysymys ja sodan lähestyminen on kirjassa näkyvästi läsnä. Siitä puhutaan, sille etsitään vertauskuvia, sillä perustellaan tekoja ja toimia. Lähestyvä sota näkyy myös käytännön arjessa. Autolla liikkuessa joutuu sotilaallisten ryhmien tarkastuspisteisiin, ulkona saa pelätä luoteja, teiden varsilla näkyy ruumiita.

Kirjan nimen mukaisesti tarina kietoutuu päähenkilö Kalamanin perheen synkimpien salaisuuksien ympärille. Salaisuudet ovat varjostaneet Kalamanin lapsuutta ja tehneet hänen ja hänen vanhempiensa väleistä etäiset. Osa salaisuuksista kytkeytyy Sholoongoon, Kalamanin lapsuudenaikaiseen rakastettuun. Kun Sholoongo yllättäen palaa aikuisen Kalamanin elämään ja vaatii häntä siittämään itselleen lapsen, Kalaman huomaa olevansa viimein valmis kohtaamaan perheensä menneisyyden.

En pitänyt kirjasta läheskään yhtä paljon kuin monista muista viime aikoina lukemistani. Salaisuusteemassa oli paljon samaa kuin Taiye Selasin Ghana ikuisesti-kirjassa, mutta Farah ei mielestäni onnistunut vihjeiden annostelussa ja salaisuuksien paljastamisen rytmissä yhtä hyvin kuin Selasi. Perhesalaisuuksien lukija sai turhankin selviä ennakkovihjeitä eikä siksi enää yllättynyt siinä vaiheessa, kun salaisuudet varsinaisesti paljastettiin.

Myös seksuaalisten tabujen teema toi mieleeni sekä Selasin kirjan että hänen novellinsa Afrikkalaistyttöjen seksielämä. Sekä Farah että Selasi käsittelivät tabuja avoimesti: Selasin teoksissa oli insestiä ja seksuaalista väkivaltaa, Farahilla niiden lisäksi vielä eläimiinsekaantumista. Selasin tapa käsitellä näitä tabuja oli enemmän minun makuuni kuin Farahin. Farahilla tabujen esiin tuominen jäi mielestäni huonommin motivoiduksi ja tarina tuntui pyörivän liikaa niiden ympärillä.

Kokonaisuutena lukukokemuksesta jäi sellainen olo, että kirjasta olisi voinut saada irti enemmän kuin siitä tällä lukemalla sain. Minulle Perhesalaisuuksia oli silti pettymys.

Perhesalaisuuksista on kirjoitettu myös ainakin Tarukirja-blogissa ja Hurja hassu lukija -blogissa.

Nuruddin Farah: Perhesalaisuuksia (Otava 1999)
Alkuteos Secrets ilmestyi 1998.

Osallistun tällä kirjalla sekä Afrikan tähti -lukuhaasteeseen että Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Afrikan tähdessä olen nyt saavuttanut tavoitteeni lukea 15 teosta ja ansainnut Afrikan tähden. Ihminen sodassa -haasteessa olen vasta alussa ja sotilasarvoltani sotamies.

Egypti - Alaa al-Aswani: Yacoubian-talon tarinat

Kaunis nuori nainen menettää työpaikan toisensa jälkeen, koska torjuu pomojensa lähentelyt. Varakas liikemies ottaa vanhoilla päivillään toisen vaimon ja vaatii, ettei ensimmäinen vaimo saa tietää asiasta eikä liitosta missään tapauksessa saa syntyä lapsia. Sivistynyt homoseksuaali rakastuu kouluttamattomaan maalaispoikaan. Talonmiehen älykäs poika joutuu kokemaan nöyryytyksen, joka muuttaa hänen loppuelämänsä suunnan.

Yacoubian-talon upeissa huoneistoissa asuu joukko Kairon hyväosaisia. Talon katolla olevissa varastokopeissa puolestaan elää toinen toistaan köyhempiä perheitä. Al-Aswani kietoo kirjassaan taitavasti yhteen näiden kahden ryhmän hyvin erilaiset kokemukset 2000-luvun alun Egyptistä. Kirjan päähenkilöiden murheet ovat niin erilaisia, että heidän on vaikeaa tai jopa mahdotonta ymmärtää toisiaan, mutta heitä kaikkia yhdistää se, että he joutuivat suuriin vaikeuksiin.

Lukumatkaksi Yacoubian-talon tarinat sopii erinomaisesti. Kirjassa on useita päähenkilöitä, ja heidän kauttaan lukija pääsee kurkistamaan egyptiläiseen yhteiskuntaan monelta eri kantilta. Tarinat kutsuvat lukijan miettimään naisten, köyhien ja homoseksuaalien asemaa nyky-Egyptissä ja näyttävät, millä tavoin nuori mies voi päätyä radikalisoitumaan siihen pisteeseen saakka, että kykenee terrori-iskuun.

Moni teistä on varmaan jo lukenutkin Yacoubian-talon tarinat, mutta teille jotka ette ole, suosittelen kirjaa lämpimästi.

Alaa al-Aswani: Yacoubian-talon tarinat
WSOY 2009
Arabiankielinen alkuteos ilmestyi 2002.