Ranska - Catherine Pancol: Mimmit 3

Mimmit 3 on paksumpi kuin aiemmat osat, mutta se loppui silti aivan liian pian. Olisin halunnut elää Josephinen, Stellan ja muiden ystävieni kanssa vielä paljon pidempään.

Lohdullista on se, etten usko heidän tarinansa loppuvan tälläkään kertaa. Samoin kuin edellisen trilogian lopussa, Pancol jätti tälläkin kertaa lukijalle koukkuja, ilmeisiä vihjeitä siitä, että hahmojen elämässä on odotettavissa lisää jännittäviä käänteitä.


Koko Mimmit-trilogian luettuani en kuitenkaan ole aivan varma siitä, voiko kaikkiin vihjeisiin luottaa. Mimmikolmikon sivuilla ei nimittäin palattu kaikkii niihin kysymyksiin, jotka minun mieltäni jäivät askarruttamaan, kun aikoinaan laskin kädestäni edellisen trilogian päätösosan Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin.

Minulle opetettiin yliopistolla, että jos elokuvassa tai tv-ohjelmassa on näkyvästi esillä ase, sillä täytyy jossain vaiheessa ampua. Tv-dokumenttien käsikirjoittamista meille toimittajaopiskelijoille Tampereen yliopistossa opettanut vieraileva luennoitsija kutsui asetta ja muita vastaavia elementtejä termillä viritys, koska niiden tarkoitus on virittää katsojan odotukset. Jos katsojan huomio ohjataan kiinnittymään testamentin tekoon, asiaan kuuluu, että testamentilla on jossain myöhemmässä vaiheessa merkitystä tarinan kannalta. Jos mies ja nainen luovat valkokankaalla toisiinsa kiihkeitä katseita, heidän välilleen täytyy jossain vaiheessa puhjeta romanssi. Katsoja pettyy ja jopa suuttuu, jollei tarinan jatko vastaakaan ilmiselvän virityksen herättämiin odotuksiin.

Sama pätee mielestäni hyvin pitkälle myös kirjallisuuteen. Lukija olettaa, että hänelle kerrotuilla seikoilla on merkitystä kokonaisuuden kannalta. Jos asia olisi yhdentekevä, sitä ei kannattaisi mainita lainkaan.

Tämä (ja vain tämä) kappale sisältää juonipaljastuksia Central Parkin oravista ja siitä, mitä teemoja Mimmeissä ei käsitellä - mutta ei varsinaisia juonipaljastuksia Mimmeistä. Central Parkin oravissa Josephine sanoo parhaalle ystävälleen Shirleylle toivovansa, ettei hänen ensirakkautensa kanssa sänkyyn mennyt teinityttärensä Zoe vain ole tullut raskaaksi. Josephinen mainitsee odottavansa jännittyneenä Zoen kuukautisten alkua. Mielestäni tämä on ilmiselvä viritys. Koko loppukirjassa ei kerrota, alkoivatko Zoen kuukautiset vai eivät. Kirjan lopussa hän mutustelee nutellalla päällystettyä leipää ja toteaa sisarelleen tarvitsevansa nutellaa, koska se rauhoittaa. Tulkitsin Pancolin halunneen jättää lukijan miettimään, onko Zoe kenties raskaana. Tunsin oloni vähän huijatuksi, kun Zoen mahdollisen raskauden teemaan ei palattukaan Mimmeissä millään tavalla.

Mimmien lopussa auki jääneet kysymykset olivat kuitenkin vielä paljon selkeämpiä. Moni juonikuvio sai luontevan päätöksen, mutta muutama erittäin iso ja keskeinen tarina jäi täysin kesken.

Luotan siihen, että Mimmien hahmoista kuullaan vielä.

Katherine Pancol: Muchachas 3 (Albin Michel 2014)
Mimmit-trilogian ensimmäinen osa ilmestyi suomeksi 1.10. En tiedä vielä, koska Mimmit 2 ja 3 seuraavat perässä.

Osallistun tällä kirjalla tänään päättyvään Vive la France -lukuhaasteeseen. Sain luettua neljä kirjaa ja suoritettua Ranskan lipusta sinisen ja valkoisen raidan.

Arvioni trilogian aiemmista osista voi lukea täältä: Mimmit 1, Mimmit 2

Ranska - Catherine Pancol: Mimmit 2

Hiljainen ja ujo tyttö, jonka kauneus piilee jokaisen pienenkin teon intensiivisyydessä ja jumalaisessa viulunsoitossa. Lahjakkaan muotisuunnittelijan iäkäs mesenaatti, jonka motiivit herättävät epäilyksiä. Rakkauden riivaama nainen, joka yrittää estää itseään pettämästä parasta ystäväänsä.

Toisin kuin Mimmit 1, Mimmit 2 kertoo pelkästään Krokotiilin keltaisista silmistä tuttujen hahmojen elämästä. Gary ja Hortense tavoittelevat New Yorkissa unelmiaan ja yrittävät saada selville, miten pitkälle heidän lahjakkuutensa riittää. Josephine painiskelee jälleen kerran heikon itseluottamuksensa kanssa. Elämä koettelee Zoen ja Gaetanin nuorta rakkautta.

Stellasta ja hänen perheestään Mimmit 2 ei sen sijaan kerro juuri lainkaan. Sen sijaan muut Mimmien ykkösosassa esitellyt uudet hahmot saavat tilaa kasvaa ja tulla lukijalle tutuiksi. Erityisesti Garyllä ja Hortensella on New Yorkissa uusia ystäviä, joista tulee Mimmit 2:ssa heille koko ajan tärkeämpiä.

Näiden uusien hahmojen esittelemisessä Pancol onnistui mielestäni paremmin kuin Stellan esittelemisessä Mimmit 1:ssä tai Josephinen esittelemisessä Krokotiilin keltaisissa silmissä (katso kirjoitukseni Mimmit 1:stä). Ehkä asiaa auttoi se, että he liittyvät alusta alkaen niin kiinteästi vanhojen tuttujen Hortensen ja Garyn elämään. Mimmit kakkosta ei missään vaiheessa tehnyt mieli jättää kesken; en päinvastoin olisi lainkaan malttanut laskea sitä kädestäni.

Mimmit 2 on kuitenkin vielä vähemmän itsenäinen teos kuin Mimmit 1. Kaikki juonikuviot ovat alkaneet jo ykkösosassa ja suurin osa niistä jää kesken kirjan lopussa.

Kun sain Mimmit 2:n loppuun, olisin halunnut aloittaa Mimmit 3:n lukemisen saman tien. Jouduin kuitenkin odottamaan muutaman päivän, sillä vaikka kolmaskin osa oli jo ilmestynyt, en ollut saanut sitä tilattua riittävän ajoissa. Muutamakin päivä tuntui pitkältä odotukselta.

En tiedä, millä aikataululla Bazar aikoo Mimmit kakkosen ja kolmosen julkaista, mutta jos kirjojen väliin on luvassa pitkä tauko, suosittelen melkein aloittamaan kakkososan vasta sitten, kun kolmonenkin on jo ilmestynyt.

Katherine Pancol: Muchachas 2 (Albin Michel 2014)
Kirjan julkaisuaikataulu suomeksi ei ole vielä tiedossa.

Osallistun tällä kirjalla Viva la France -lukuhaasteeseen.

Ranska - Katherine Pancol: Mimmit 1

Koko kylän palvoma sankari, joka kotinsa seinien suojassa pahoinpitelee vaimoaan ja tytärtään. Rakastava puoliso ja isä, joka joutuu pakenemaan rakkaansa menneisyyden haamuja. Räikeänpunainen nallekarhu, jonka merkityksen vain yksi ihminen ymmärtää.

Mimmit-trilogian ensimmäinen osa ilahduttaa Pancolin aiempien kirjojen ystäviä jatkamalla Krokotiilin keltaisista silmistä ja sen jatko-osista tuttujen hahmojen tarinaa. Nimenomaan heistä kiinnostuneelle lukijalle se voi kuitenkin tuottaa pettymyksen, sillä valtaosa kirjasta on omistettu aivan uusille tuttavuuksille.

Katherine Pancol on yksi suosikkikirjailijoistani ja Mimmit 1 oli odotusteni mukainen lukunautinto. Pancolin henkilöhahmot ovat mielestäni todella taitavasti rakennettuja: ihana sekoitus rakastettavia ja raivostuttavia piirteitä, moniulotteisia, monimutkaisia, persoonallisia tyyppejä, joiden elämästä tekee mieli lukea aina vain lisää. He analysoivat itse omaa käytöstään ja elämänfilosofioitaan tavalla, joka minua kiinnostaa kovasti. Samaistun heihin helposti ja löydän samaistuttavia piirteitä jopa keskenään täysin erilaisista hahmoista.

Pancolin kirjoissa on mielestäni yksi iso heikkous, joka häiritsi myös Mimmien ensimmäisen osan lukemista: hän ei osaa esitellä uusia hahmoja koukuttavasti. Kun aikoinaan aloin lukea Krokotiilin keltaisia silmiä, kirja jäi aluksi minulta pitkäksi aikaa kesken. Kun tartuin kirjaan uudelleen ja luin sinnikkäästi eteenpäin, kesti monta kymmentä sivua päästä hahmoihin ja tarinaan sisään. Sitten se kuitenkin yhtäkkiä tapahtui ja luin loput paksusta kirjasta ahnaasti ahmien. Jatko-osissa samaa ongelmaa ei ollut, koska hahmot olivat jo entuudestaan tuttuja.

Mimmien ensimmäisessä osassa törmäsin samaan ongelmaan. Kirja alkoi edellisestä trilogiasta tutuilla Hortensella ja Garylla, joiden romanssin uusista käänteistä luin innolla. Seuraavassa luvussa hypättiin kuitenkin kokonaan uuteen tarinaan. Maatilalla asuva, romurauta-alan yrityksessä työskentelevä Stella ja hänen poikansa eivät aluksi jaksaneet kiinnostaa minua ollenkaan. Stellan arkisia aamutoimia kuvattiin pitkästi ja minusta tylsästi. Hänen elämänsä kiinnostavia puolia ei tuotu vielä siinä vaiheessa esiin oikeastaan ollenkaan. Kun vielä huomasin Stellaa käsittelevien lukujen kattavan valtaosan ykkösniteen sivumäärästä, lannistuin kokonaan. Kirja jäi kesken moneksi viikoksi.

Kun palasin Mimmien ääreen ja kahlasin läpi Stellan tarinan alun, hänenkin elämästään ja persoonastaan alkoi paljastua koko ajan kiinnostavampia asioita, ja kohta olin aivan yhtä innoissani hänestä ja hänen perheestään kuin vanhoista tutuista hahmoista.

En ole ainoa, joka kokee näin. Olen suositellut Krokotiilin keltaisia silmiä monille ystävilleni, mutta osa heistä ei ole jaksanut lukea sitä niin pitkälle, että tarina olisi imaissut heidät mukaansa. Minusta on todella outoa, että lukuisille kielille käännetyissä menestyskirjoissa on noin ilmeinen heikkous, eikä sitä saada edes kustannustoimittajan avulla korjattua.

Jonkin verran ihmettelin myös Mimmien rakennetta. Toisin kuin Krokotiilin keltaiset silmät ja sen jatko-osat, Mimmit-trilogian kirjat eivät varsinaisesti ole itsenäisiä teoksia. Niiden nimet ovat Mimmit 1, 2 ja 3 ja ne ilmestyivät alkukielellä vain kuukauden välein toisistaan. Suomeksi Mimmit 1 ilmestyy lokakuun alussa. En ole vielä kuullut, kuinka nopealla aikataululla Bazar aikoo julkaista loput osat.

Mimmit 1 on Stellan ja hänen perheensä osalta varsin eheä kokonaisuus. Heidät esitellään, heidän tarinaansa paljastetaan vähä vähältä ja kirja loppuu käänteeseen, joka tuo kertomukseen eräänlaisen välipäätöspisteen: vaikka on selvää, että jatkoa seuraa, siinä kohtaa on loogista pitää hengähdystaukoa ja jäädä odottamaan seuraavaa kirjaa. Sen sijaan aiemmista kirjoista tuttujen Hortensen, Garyn, Josephinen, Zoen, Shirleyn ja Philippen elämästä Mimmien ykkösosa kertoo vain pienen palasen, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.

Pancol kertoo kirjan jälkisanoissa, ettei alun perin aikonut ottaa vanhoja tuttuja hahmoja lainkaan mukaan uuteen kirjaansa. Hänen oli tarkoitus kirjoittaa perheväkivallasta Stellan ja hänen perheensä kokemusten kautta. Hän alkoi kuitenkin kuulla Hortensen äänen, ja tämä halusi kertoa hänelle kuulumisiaan. Sitten ääneen puhkesivat myös Hortensen perheenjäsenet, ja he vain päättivät sekaantua tekeillä olevan kirjan tarinaan. Ehkä tämä selittää sen, että Josephine, Hortense ja muut tutut esiintyvät Mimmit 1:ssä ikään kuin vain vierailevina tähtinä.

Joku voisi epäillä Pancolia laskelmoinnista ja todeta kyynisesti, että Mimmit 1 myy paremmin, kun se vetoaa edellisen trilogian ystäviin kertomalla Josephinen ja hänen perheensä kuulumisia. Minun on kuitenkin helppo uskoa, että Pancol koki Josephinen perheen tunkeutuvan uuteen kirjaansa sillä tavoin, kuin hän jälkisanoissa kuvaa. Josephine ja hänen läheisensä ovat tulleet minullekin niin tutuiksi, että mietin välillä heidän elämäänsä samalla tapaa kuin vanhojen ystävien; voin vain kuvitella, miten läheisiä ja rakkaita he ovat heidät luoneelle kirjailijalle.

Yhtä kaikki Mimmit 1 on vaikuttava ja hieno teos. Se kuvaa koskettavasti ja uskottavan inhimillisesti sitä, miten väkivaltainen mies voi murtaa vähä vähältä vaimonsa itsetunnon, saada älykkään naisen luulemaan itseään vähä-älyiseksi ja alistaa uhrinsa niin täydellisesti valtaansa, ettei tämä näe tilanteestaan minkäänlaista ulospääsytietä.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka arvostavat moniulotteisia, analyyttisiä henkilöhahmoja.

Lopuksi vielä varoituksen sana: Bazar on jostain syystä päättänyt kirjoittaa Mimmien suomenkielisen laitoksen takakansitekstiin todella pahoja juonipaljastuksia. Sama teksti on Bazarin sivuilla ja nettikirjakaupoissa, joissa Mimmit 1 on jo ennakkomyynnissä. Tekstiä ei missään tapauksessa kannata lukea, jos ei halua tietää etukäteen kirjan juonen pääkohtia aina loppuhuipennusta myöten.

Katherine Pancol: Muchachas 1 (Albin Michel 2014)

Kirja ilmestyy suomeksi 1.10. nimellä Mimmit 1 (Bazar 2014)

Katso suomenkielisen teoksen kansikuva täältä, mutta älä lue esittelytekstiä, jos et halua ratkaisevan olennaisia juonipaljastuksia.

Osallistun tällä teoksella Vive la France -lukuhaasteeseen. Olen nyt lukenut kaksi ranskalaista kirjaa ja ansainnut Ranskan lippuuni sinisen raidan.

Ranska - David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali

Mies, joka keräilee kaikkea. Nainen, joka on häiritsevän seksikäs pestessään ikkunoita. Matkatoimisto valehtelijoille.

Vaimoni eroottinen potentiaali on erikoinen hupailu, eräänlainen absurdi farssi. Sen hahmot ovat karikatyyrejä ja heidän tarinansa vilisee toinen toistaan kummallisempia sattumuksia.

Minun huumorintajuuni kirja ei aivan täysin iskenyt, mutta jotkut sen oivallukset olivat mainioita. Pidin esimerkiksi valehtelijoiden matkatoimiston liikeideasta: matkojen sijaan toimisto tarjoaa kursseja, joiden osanottajat oppivat kuvailemaan sujuvasti kuvitteellisia matkojaan paikkoihin, joihin eivät ole oikeasti astuneet jalallaankaan.

Aika usein tarinaan kuuluva jatkuva liioittelu kuitenkin enemmän ärsytti kuin viihdytti.

Mitään syvällisiä ajatuksia kirja ei tosiaankaan herättänyt, vaan se oli puhdasta viihdettä. Ranskasta ja ranskalaisistakaan se ei mielestäni kertonut juuri mitään ihmeempää.

Suosittelen kirjaa absurdista huumorista pitäville lukijoille kevyeksi kesäviihteeksi.

David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali (Gummerus 2012)
Alkuteos Le Potentiel érotique de ma femme ilmestyi 2004. 

Osallistun tällä teoksella Vive la France -lukuhaasteeseen. Tämä on vasta ensimmäinen tähän haasteeseen kirjani, mutta lisää on luvassa.

Koska kyse on jo pari vuotta vanhasta kirjasta, sitä on jo ehditty käsitellä monissa blogeissa. Lue lisää esimerkiksi näistä: Oota, mä luen tän eka loppuun, Kujerruksia, Kirjainten virrassa, Kirjoihin kadonnut, Lukutuulia tai Upotus.

Intia - Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Poika, jota vanhemmat rakastavat vähemmän kuin hänen veljeään. Tyttö, joka unelmoi vapaudesta ja opinnoista mutta huomaa joutuvansa aina uusiin kahleisiin. Poliittinen tilanne, joka saa yhdet tekemään vääriä valintoja ja toiset lähtemään kotimaastaan lopullisesti.

Tulvaniitty seuraa yhden intialaisen perheen elämää monen vuosikymmenen ajan ja esittelee lukijalle kolme eri sukupolvea. Osa tapahtumista sijoittuu Intiaan ja osa Yhdysvaltoihin, johon osa perheestä muuttaa.

Lahiri on tullut tunnetuksi siirtolaisten elämän kuvaajana, jonka päähenkilöt ovat yleensä intialaistaustaisia amerikkalaisia. Hän on käsitellyt aiemmissa kirjoissaan paljon identiteettiongelmia, joita monikulttuurisuus voi aiheuttaa. Kun haastattelin häntä huhtikuussa hän painotti kuitenkin, ettei siirtolaisen kulttuuri-identiteetti ole hänen kirjojensa keskeisin teema. Häntä kiinnostaa ennen kaikkea juurettomuus, eikä sen tarvitse liittyä nimenomaan monikulttuuriseen identiteettiin. Hän sanoi ajattelevansa hahmojensa juurettomuutta laajemmassa, psykologisessa mielessä.

Tämä näkyy selvästi Tulvaniityssä. Vaikka kirjan päähenkilöt ovat intialaistaustaisia amerikkalaisia ja juurettomuus on heidän tarinassaan keskeistä, Tulvaniitty ei kerro juuri lainkaan monikulttuurisen identiteetin ongelmista. Juurettomuutta voi aiheuttaa esimerkiksi vanhempien rakkauden puute tai se, että vanhemmat ovat salanneet lapseltaan olennaisia tietoja tämän taustasta.

Ihailen Lahirin tapaa kirjoittaa ja kertoa tarinoita, mutta en nauttinut Tulvaniityn lukemisesta yhtä paljon kuin esimerkiksi Tämä siunattu koti -novellikokoelman. Rakkauden puute hallitsi päähenkilöiden elämää voimakkaasti ja olin lukiessani lähes koko ajan surullinen heidän puolestaan. Täysin vailla rakkautta ja onnea ei yhdenkään päähenkilön elämä onneksi sentään ollut.

Yhtä kaikki Tulvaniitty on hieno teos, jota voin suositella varsin monenlaisille lukijoille.

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty (Tammi 2014)
Alkuteos The Lowland ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Tulvaniitystä on kirjoitettu jo monessa blogissa, esimerkiksi Mari A:n kirjablogissa, Kirjainten virrassa -blogissa, Kulttuuri kukoistaa -blogissa, Kirjakaapin kummituksessa, Ullan luetuissa kirjoissa, Kirjakompassissa, Periaatteessa kirjoista -blogissa ja Opusculossa.

Saksa - Rhidian Brook: Talo Elben rannalla

Orpopoika, joka kuulee yhä pommituksissa kuolleen äitinsä äänen. Brittieversti, joka yrittää pelastaa saksalaiset. Arkkitehti, joka on lakannut etsimästä kadonnutta vaimoaan. Teinityttö, joka takertuu Hitlerin oppeihin, kun ei saa elämältä mitään muutakaan.

Toinen maailmansota on juuri päättynyt ja Saksa on jaettu neljään vyöhykkeeseen brittien, ranskalaisten, amerikkalaisten ja neuvostoliittolaisten kesken. Hampuri on pommitusten jäljiltä raunioina. Töitä on vaikea saada, koulut ovat suljettuja. Raunioiden purkutöihin osallistumisesta saa palkaksi ruokakuponkeja, ja se on monelle ainoa tapa saada edes jotain syötävää.

Kaikille pula-ajat eivät kuitenkaan merkitse jatkuvaa näläntunnetta vaan sitä, että ginin sekaan ei saa vermuttia eikä edes everstin vaimo saa puolustusvoimilta sherrylaseja. Sotasankarin poika kiusaantuu siitä, miten ahnaasti hänen kotiopettajansa ahmii viimeisenkin murusen hänelle kartanossa tarjotusta kakkupalasta.

Hyvä- ja huono-osaisia yhdistää kuitenkin se, ettei mikään ole ennallaan. Omaa elämää on vain pakko yrittää jatkaa miten parhaiten taitaa, vaikka koko maailma tuntuu tulleen hulluksi.

Talo Elben rannalla kertoo muutaman ihmisen yrityksestä jatkaa elämäänsä sodan jälkeen. Sodan aiheuttamat poikkeukselliset surut sekoittuvat meille rauhan aikana eläneille tutumpiin, arkisempiin murheisiin ja ilonaiheisiin.

Kirja tempaisi minut mukaansa alusta alkaen. Kuten tätä blogia seuraavat tietävätkin, pidän kirjoista, joissa kuvataan pienen ihmisen yrityksiä elää arkea jonkin suuren ja mullistavan keskellä. Toisen maailmansodan jälkeinen Saksa on minusta erittäin kiinnostava tapahtumapaikka parisuhteista ja perheistä kertovalle kirjalle. Myös kirjan henkilöhahmot herättivät mielenkiintoni heti alussa ja onnistuivat pitämään sen yllä viimeiselle sivulle saakka.

Rhidian Brook on britti ja hänen näkökulmansa Toisen maailmansodan jälkeiseen Saksaan sen mukainen. Kirjan päähenkilöt ovat Hampuriin muuttava brittieversti Morgan, hänen vaimonsa ja heidän poikansa, ja asioita tarkastellaan paljon näiden kolmen näkökulmasta. Loput keskeisistä hahmoista ovat kuitenkin saksalaisia. Morganit päätyvät jakamaan suuren kartanon saksalaisen arkkitehdin ja tämän teini-ikäisen tyttären kanssa ja perheiden elämät kietoutuvat yhteen monin tavoin. Välillä maailmaa tarkastellaan myös lähistöltä talon vallanneiden orpopoikien näkökulmasta.

Lukisin mielelläni jonkun saksalaisen kirjailijan kirjoittaman, samaan aikaan ja paikkaan sijoittuvan romaanin. Näkökulma olisi varmasti jossain määrin toisenlainen. Kuulen mielelläni lukuvinkkejä, jos jollekulle tulee sopiva teos mieleen.

Rhidian Brook: Talo Elben rannalla (Otava 2014)
Englanninkielinen alkuteos  The Aftermath ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Espanja - Lucía Etxebarria: Lo verdadero es un momento de lo falso

Mies, joka ei koskaan lakannut kaipaamasta kuollutta äitiään. Nainen, jonka kilpailuvietti vääristi kaikki hänen parisuhteensa. Poikabändi, jossa yksi osasi soittaa, yksi sanoittaa ja yksi hurmata yleisön.

27-vuotias rokkitähti Pumuky on kuollut. Salapoliisin roolissa on lukija, jolle Pumukyn ystävät ja tuttavat vuorotellen kertovat oman käsityksensä tapahtumista. Ampuiko tähti itsensä? Ammuttiinko hänet? Vastaus jää lukijan itsensä pääteltäväksi.

Yleensä minua ärsyttää suunnattomasti, jos murhamysteerin murha ei selviä kirjan lopussa. Lo verdadero es un momento de lo falso ei kuitenkaan missään vaiheessa tuntunut varsinaisesti murhamysteeriltä. Jollakin tapaa oli helppo arvata, ettei Pumukyn kuolemaan liittyviin kysymyksiin koskaan saataisi vastausta.

Pumukyn kuolemaa enemmän minua kiinnosti hänen elämänsä, ja siihen liittyviin kysymyksiin kirja antoi vastaukset. Se kertoi myös monen hänen läheisensä tarinan, ja monet tarinoista olivat mielestäni erittäin kiinnostavia. Henkilöhahmoissa oli särmää ja halusin tietää, mitä heille tapahtuisi.

Pumuky ja hänen ystävänsä ovat kotoisin Madridista, joka on minunkin vanha kotikaupunkini. Kirjassa on joitain viittauksia madridilaisiin paikkoihin, mutta kovin olennaisia ne eivät ole. Tapahtumapaikka tai -maa tai sen kulttuuri eivät ole Lo verdadero es un momento de lo falsossa keskeisiä.

Kirjan nimi on sitaatti filosofi Guy Debordilta. Suomeksi sen voisi kääntää esimerkiksi Totuus on yksi valheellisuuden hetki. Se on yksi monista sitaateista, joita Pumukyn bändi Sex & Love Addicts heijastaa taustalleen esiintyessään. Yhteiskuntatieteitä opiskellut Mario tulkitsee kirjassa sitaatin viittaavan siihen, että ihmiset elävät nykyään tiedotusvälineiden välittämien kuvien kautta asioita, jotka ennen koettiin itse. Hän sanoo lukijalle käyvän samoin Pumukyn kanssa: "Jokainen kertoo teille oman totuutensa, palasia omasta totuudestaan, mutta kun yhdistätte palaset, kuin tilkkutäkin tilkut, saatte väistämättä lopputulokseksi valheellisen tarinan, tai parhaassa tapauksessa jotain, mikä muistuttaa totuutta yhtä paljon kuin mosaiikkimuotokuva esikuvaansa."

Kirja on siis meta-analyyttinen: sen henkilöhahmot analysoivat kirjaa ja jopa sen nimeä ääneen lukijalle. Kovin paljon tällaista analyysiä ei kuitenkaan ole.

Kirjassa on jonkin verran yhteiskunnallista tasoa, mutta pääasiassa se on vetävästi kirjoitettu tarina persoonallisista, kiinnostavista ihmisistä ja heidän sotkuisista ihmissuhteistaan.

Valitettavasti Lucia Etxebarrian kirjoja ei ole käännetty suomeksi eikä edes englanniksi. Joitakin hänen teoksiaan on ilmestynyt ruotsiksi, mutta tietääkseni Lo verdadero es un momento de lo falsoa ei ole käännetty sillekään kielelle.

Lucía Etxebarria: Lo verdadero es un momento de lo falso (punto de lectura 2012)
Alkuteos ilmestyi samalla kielellä 2010.

Osallistun tällä kirjalla ¡Hola, español! -lukuhaasteeseen. Olen nyt lukenut kaksi alun perin espanjaksi kirjoitettua kirjaa, joista toinen on espanjalainen ja toinen latinalaisamerikkalainen, joten haaste on suoritettu. Lisäys 1.4.: Tajusin, että olen itse asiassa lukenut haasteaikana kolmannenkin tähän haasteeseen sopivan kirjan, vaikka en siitä blogatessani vielä tiennyt tästä haasteesta. Osallistun siis haasteeseen tällä kirjalla, salvadorilaisen Horacio Castellanos Moyan La Diabla en el espejo -teoksella ja perulaisen Mario Vargas Llosan Julia-tädillä ja käsikirjoittajalla.

Yhdysvallat (Alaska) - Eowyn Ivey: Lumilapsi

Herkkä taiteilija, jonka sydäntä hallitsee lapsettomuuden tuska. Kömpelösti tunteitaan ilmaiseva mutta sitäkin hellemmin rakastava maanviljelijä. Satuolennolta vaikuttava lapsi, joka ilmestyy metsästä ja katoaa aina uudelleen.

Lumilapsi on kirja elämän suurista suruista ja pienistä iloista. Tarinan pohjavire on murheellinen, mutta päähenkilöiden kokemat onnen hetket ovat niin mukaansatempaavia, että lukukokemus oli silti valoisa. Kirja sai minut miettimään, voiko pienistä arkisista ilonaiheista koitua yhteensä niin paljon onnea, että se painaa elämän onnellisuuden vaa'assa yhtä paljon tai jopa enemmän kuin yksi suuri suru.

Alaskan luonto on kirjassa niin merkittävässä roolissa, että sen voisi laskea yhdeksi päähenkilöistä. Metsä, joki, kesän yöttömät yöt ja ennen kaikkea talven lumi heräävät Lumilapsessa eloon. Joen jää päättää, saako sillä kulkeva elää, vai hukkuuko hän hyiseen veteen. Metsässä voi olla kuin kotonaan ja kokea suurta rauhaa, mutta yhtäkkiä se voi muuttuakin hengenvaaralliseksi viholliseksi, joka eksyttää ja uhkaa palelluttaa kuoliaaksi. Metsä voi antaa hirven, jonka ansiosta ruokaa riittää kevääseen, tai tuoda eteen karhun, jonka kohtaamisen jälkeen elämä ei enää ole entisellään.

Lumitytöllä on lemmikkinä puolikesy kettu.

Metsä ja lumi antavat kirjan päähenkilöille Mabelille ja Jackille myös ihmeellisimmän mahdollisen lahjan: lapsettoman pariskunnan elämään ilmestyy eräänä päivänä lapsi, Lumityttö Faina. Onko tyttö lumikeiju, metsänhenki, lumesta ja jäästä syntynyt? Vai sittenkin lihaa ja verta, aito ja todellinen? Vai ehkä sittenkin molempia? Vastaus riippuu kenties siitä, missä määrin lukija on valmis uskomaan maagiseen.

Ystävyys ja rakkaus ovat kumpikin Lumilapsessa olennaisia teemoja. Mabel ja Jack yrittävät aluksi elää uudistilallaan täysin eristyksissä, mutta arjen pienet onnenhetket lisääntyvät kummasti sen jälkeen, kun he päästävät elämäänsä ystäviä. Ja ennen pitkää eteen tulee vaikeuksia, joista voi selvitä vain ystävien avulla.

Kymmeniä vuosia yhdessä eläneiden Mabelin ja Jackin rakkautta Ivey kuvaa taitavasti. On asioita, joita on vaikea antaa anteeksi itselle tai toiselle. On asioita, jotka koettiin yhdessä mutta silti kumpikin yksin ja yksinäisenä. Toisaalta on kuitenkin hellyyttä, välittämistä, suojelunhalua, toinen toiseensa tukeutumista. Pakahduttavien onnen hetkien jakamista.

Tämä rakkaustarina ei lopu siihen, että rakastavaiset saavat toisensa ja elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Mabelin ja Jackin rakkaus on sellaista kuin oikeassa elämässä: sellaista, jossa kaksi ihmistä rakastaa toistaan kaikesta huolimatta.

Lumilapsi on taianomainen, kaunis tarina. Suosittelen sitä kaikille, jotka haluavat lukiessaan uskoa satuihin.

Kiinnostuin kirjasta alun perin Lillin kirjataivaan kirjoituksen perusteella.

Eowyn Ivey: Lumilapsi (Bazar 2013)
Alkuteos The Snow Child ilmestyi 2012.

Kambodža - Peter Fröberg Idling: Laulu nousevalle myrskylle

Rakastunut mies, josta myöhemmin tulee koko maailman tuntema hirmuhallitsija. Helppoon elämään tottunut, hämmentynyt nuori prinsessa. Epätoivoinen, kiihkeä rakkaus, jonka syvyyttä sen kohde ei ymmärrä.

Kirjan lähtökohta on kiehtova: Laulu nousevalle myrskylle kertoo Pol Potin sydämen särkymisestä aikana ennen kuin hänestä tuli Pol Pot. Erään teorian mukaan särkynyt sydän selittää osaltaan niitä käsittämättömiä julmuuksia, joihin Pol Potin johtamat punakhmerit syyllistyivät Kambodžassa 70-luvun lopulla. Näin on arvellut ainakin kambodžalainen historioitsija Keng Vannsak Radio Free Asian haastattelussa. Vannsak tunsi Pol Potin hyvin siihen aikaan, kun tämä eli onnettoman rakkaustarinansa, joten hänen teoriansa perustuu paitsi historiantutkimukseen myös hänen omiin havaintoihinsa.

Kiinnostavasta lähtökohdasta huolimatta itse kirja oli mielestäni puuduttavan tylsä.

Peter Fröberg Idling on aikaisemmin kirjoittanut Kambodžan historiasta tietokirjan Pol Potin hymy. Uudella kirjallaan hän on varmaankin ennen kaikkea halunnut tuoda maan poliittista historiaa tutuksi kaunokirjallisuuden keinoin ja herättää kiinnostusta sitä kohtaan rakkaustarinan kautta. Mielestäni hän kuitenkin epäonnistuu rakkaustarinan kertomisessa.

Lukijan täytyy olla todella kiinnostunut poliittisesta historiasta, jotta Laulu nousevalle myrskylle pitäisi häntä otteessaan. Suurin osa kirjan tapahtumista pyörii politiikan ympärillä. Kambodža on itsenäistynyt ja ensimmäiset vaalit ovat tulossa. Vaaleja edeltävistä päivistä kerrotaan sekä valtaapitävien että opposition näkökulmasta. Valtaapitävät tukahduttavat opposition väkivaltaisin keinoin ja peukaloivat varmuuden vuoksi silti vielä vaalituloksenkin.

Kirjan kuvaamat 50-luvun tapahtumat ovat sinänsä olennaista taustatietoa 70-luvun hirveyksien ymmärtämiseksi. Mielestäni pelkkä taustatiedon antaminen ei kuitenkaan riitä tekemään kirjasta kiinnostavaa. Jos itse kirjoittaisin romaanin Pol Potin sydämen särkymisestä, kuittaisin 50-luvun poliittiset vaiheet huomattavasti lyhyemmin ja jatkaisin tarinaa punakhmerien hirmuvaltakaudelle saakka. Laulussa nousevalle myrskylle tarina loppui ennen kuin se ehti muuttua mielenkiintoiseksi.

Toinen iso ongelma kirjassa on minun nähdäkseni se, että sen kaikki kolme päähenkilöä ovat hyvin kliseisiä ja sen myötä tylsiä.

Päähenkilöistä kiinnostavin on tietystikin kolmekymppinen Saloth Sar, joka viisikymppisenä tullaan tuntemaan Pol Potina. Jostain syystä hänestä kertova osio oli kirjoitettu sinä-muodossa, mikä ärsytti minua. Tuntui kuin kirjoittaja olisi halunnut puhuttelumuodolla varmistaa, että lukijan on pakko eläytyä Sarin ajatusmaailmaan. Se ei toiminut lainkaan. Lukijan saa kyllä eläytymään henkilöhahmoon kun kirjoittaa hänestä hyvin. Siihen ei tarvita kikkailua verbimuodoilla.

Fröberg Idlingin kuvaama Saloth Sar on huomattavan sympaattinen hahmo. Hän haluaa parantaa köyhien maamiestensä asemaa ja uskoo kommunismin tuovan maahan oikeudenmukaisuutta. Hän on valmis vaarantamaan jopa henkensä edistääkseen yhteistä hyvää. Vain yksi henkilökohtainen asia on hänelle niin tärkeä, ettei hän ole valmis uhraamaan sitä yhteisen edun nimissä: hänen rakkautensa kihlattuaan kohtaan. Tuon rakkauden tähden hän voisi vaikka luopua poliittisesta taistelusta.

Jostain syystä kirjan keskimmäinen ja pisin osio kertoo valtaapitävän prinssin suosikkiministeristä Sam Sarysta. Se ei mielestäni ollut lainkaan onnistunut ratkaisu. Saryn hahmossa ei ollut oikein mitään, mikä olisi saanut minut kiinnostumaan. Hahmon todellisen elämän esikuva ei ollut historiallisesti riittävän merkittävä siihen, että jaksaisin lukea hänestä ihan vain sen vuoksi. Hänen roolinsa kirjan tarinassa on olennainen mutta ei sellainen, että sen ymmärtämiseksi olisi tarpeen kertoa tarinaa hänen näkökulmastaan. Minusta tuntui, että Sarylle oli omistettu oma osio ihan vain siksi, että Fröberg Idling pääsi esittelemään lukijalle, minkälaisia vääryyksiä Kambodžan valtaapitävät tuohon aikaan tekivät. Henkilökohtaisella tasolla hahmo jäi ontoksi.

Odotin paljon kirjan kolmannelta osalta, jonka päähenkilö on Saloth Sarin kihlattu Suon Somaly. Petyin kuitenkin pahasti. Koska kaksi ensimmäistä osioita keskittyivät niin paljon politiikkaan, odotin lukijan saavan kolmannessa osiossa tietää, että myös Somalyllä olisi oma poliittinen agendansa. Odotin yllättäviä paljastuksia. Odotin pääseväni lukemaan mielenkiintoisesta, moniulotteisesta hahmosta ja ymmärtämään, miksi juuri tämä nainen oli Saloth Sarille niin tärkeä. Fröberg Idling kuvasi kuitenkin Somalyn tyhjänpäiväiseksi ja pinnalliseksi tytönhupakoksi, joka oli kiinnostunut ainoastaan sellaisista asioista, jotka perinteisten sukupuoliroolien mukaan naiselle kuuluvat.

Kirjan lopun olennainen kohtaus, jossa Saloth Sarin sydän särkyy, hypättiin kronologisessa kerronnassa yli ja käsiteltiin vähän myöhemmin pikaisena takaumana. Tämä seikka kiteyttää aika hyvin sen, miksei Fröberg Idling mielestäni onnistunut rakkaustarinan kertomisessa.

Suosittelen kirjaa ainoastaan lukijalle, joka on erittäin kiinnostunut Kambodžan poliittisesta historiasta - jos hänellekään.

Peter Fröberg Idling: Laulu nousevalle myrskylle (Teos 2013)
Alkuteos Sång till den storm som ska komma ilmestyi 2012.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Somalia - Nuruddin Farah: Perhesalaisuuksia

Myyttejä ja vertauskuvia. Kätkettyjä tarkoitusperiä. Selittämättömiä ilmiöitä. Uskoa, hengellisyyttä ja henkiä. Salaisuuksia, salaisuuksia, salaisuuksia.

Perhesalaisuuksia on kirja, jonka lähes jokainen lause tuntuu merkitsevän useita eri asioita. Se on täynnä monimutkaisia viittauksia ja symboliikkaa. Lisäksi se on huomattavan seksuaalinen kirja. Kaikissa kirjan kuvaamissa ihmissuhteissa - myös sukulaisten välisissä - on jonkinlainen seksuaalinen lataus.

Tapahtumat sijoittuvat sisällissodan partaalla olevaan Somaliaan. Päähenkilöt tietävät sodan puhkeamisen olevan vain ajan kysymys ja sodan lähestyminen on kirjassa näkyvästi läsnä. Siitä puhutaan, sille etsitään vertauskuvia, sillä perustellaan tekoja ja toimia. Lähestyvä sota näkyy myös käytännön arjessa. Autolla liikkuessa joutuu sotilaallisten ryhmien tarkastuspisteisiin, ulkona saa pelätä luoteja, teiden varsilla näkyy ruumiita.

Kirjan nimen mukaisesti tarina kietoutuu päähenkilö Kalamanin perheen synkimpien salaisuuksien ympärille. Salaisuudet ovat varjostaneet Kalamanin lapsuutta ja tehneet hänen ja hänen vanhempiensa väleistä etäiset. Osa salaisuuksista kytkeytyy Sholoongoon, Kalamanin lapsuudenaikaiseen rakastettuun. Kun Sholoongo yllättäen palaa aikuisen Kalamanin elämään ja vaatii häntä siittämään itselleen lapsen, Kalaman huomaa olevansa viimein valmis kohtaamaan perheensä menneisyyden.

En pitänyt kirjasta läheskään yhtä paljon kuin monista muista viime aikoina lukemistani. Salaisuusteemassa oli paljon samaa kuin Taiye Selasin Ghana ikuisesti-kirjassa, mutta Farah ei mielestäni onnistunut vihjeiden annostelussa ja salaisuuksien paljastamisen rytmissä yhtä hyvin kuin Selasi. Perhesalaisuuksien lukija sai turhankin selviä ennakkovihjeitä eikä siksi enää yllättynyt siinä vaiheessa, kun salaisuudet varsinaisesti paljastettiin.

Myös seksuaalisten tabujen teema toi mieleeni sekä Selasin kirjan että hänen novellinsa Afrikkalaistyttöjen seksielämä. Sekä Farah että Selasi käsittelivät tabuja avoimesti: Selasin teoksissa oli insestiä ja seksuaalista väkivaltaa, Farahilla niiden lisäksi vielä eläimiinsekaantumista. Selasin tapa käsitellä näitä tabuja oli enemmän minun makuuni kuin Farahin. Farahilla tabujen esiin tuominen jäi mielestäni huonommin motivoiduksi ja tarina tuntui pyörivän liikaa niiden ympärillä.

Kokonaisuutena lukukokemuksesta jäi sellainen olo, että kirjasta olisi voinut saada irti enemmän kuin siitä tällä lukemalla sain. Minulle Perhesalaisuuksia oli silti pettymys.

Perhesalaisuuksista on kirjoitettu myös ainakin Tarukirja-blogissa ja Hurja hassu lukija -blogissa.

Nuruddin Farah: Perhesalaisuuksia (Otava 1999)
Alkuteos Secrets ilmestyi 1998.

Osallistun tällä kirjalla sekä Afrikan tähti -lukuhaasteeseen että Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Afrikan tähdessä olen nyt saavuttanut tavoitteeni lukea 15 teosta ja ansainnut Afrikan tähden. Ihminen sodassa -haasteessa olen vasta alussa ja sotilasarvoltani sotamies.

Norsunluurannikko - Marguerite Abouet & Clement Oubrerie: Aya - Elämää Yop Cityssä

Kolmiodraamoja, mustasukkaisuutta, salaisia kohtaamisia yössä. Villejä juhlia, kevytmielisiä päätöksiä ja niiden raskaita seurauksia. Unelmia ja karua todellisuutta.

Aya-sarjakuvat kertovat nuorison elämästä Norsunluurannikolla 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa. Nuorten huolet ovat pääasiassa länsimaisellekin lukijalle tuttuja: Miten päästä bileisiin salassa vanhemmilta? Kestääkö ystävyys, jos ystävykset ovat kiinnostuneita samasta pojasta? Miten olla mieliksi vaativalle liikemiesisälle, joka on jatkuvasti pettynyt perilliseensä? Osa murheista on sitäkin vieraampia: Mitä tehdä, jos isä lupaa tyttärensä kakkosvaimoksi kaverilleen? Onko kaapista tuleminen mahdollista kulttuurissa, jossa homoseksuaalisuutta pidetään "valkoisten juttuna, jota ei ole olemassa mustien keskuudessa"? Tämä tutun ja vieraan yhdistelmä teki mielestäni kirjoista erittäin kiinnostavia.

Naisten asema on Aya-kirjoissa olennainen teema. Päähenkilö Aya opiskelee ahkerasti ja haaveilee lääkärin ammatista mutta pelkää, että isä katkaisee uran alkuunsa pakottamalla tyttären naimisiin. Ayan ystävät Adjoua ja Bintou puolestaan juhlivat ja metsästävät miehiä. Kaikki kolme tyttöä ovat omalla tavallaan vahvoja, toimivat oman päänsä mukaan ja tavoittelevat onnea. Heidän isänsä ovat kuitenkin kasvaneet kulttuurissa, jossa mies on kuningas ja nainen nöyrä palvelijatar. Myös isät ovat keskenään hyviä ystäviä ja lukija pääsee seuraamaan keski-ikäisen miesporukan elostelua: rakastajattaria, kakkosvaimosuunnitelmia ja omien tytärten ikäisten naisten häpeämätönä iskemistä. Tyttöjen äidit eivät niele purematta miestensä toimia eivätkä alistu rooliin, joka heille miesten mielestä kuuluisi. Monet kerrat kaapin paikan määrää miesten machoilusta huolimatta lopulta äiti eikä isä.

Ayassa on paljon samaa kuin television saippuasarjoissa. Juoni rakentuu pääasiassa muutaman päähenkilön rakkauselämän monimutkaisten kiemuroiden varaan ja tarinat ovat täynnä dramaattisia käänteitä ja suuria tunteita. Kuten usein saippuasarjoissakin, koukuttavan romanttisen draaman varjolla käsitellään isoja yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Aya-albumeita on ilmestynyt tähän mennessä kuusi, joista vain ensimmäinen on suomennettu. Toivottavasti loputkin suomennetaan, sillä tarina jää aina albumin lopussa jännittävään kohtaan saippuasarjoista tuttuun tapaan. Mikäli ei malta odottaa jatko-osien suomentamista, lukemista voi jatkaa ainakin englanniksi tai alkukielellä ranskaksi. Englanniksi on jo käännetty kaikki kuusi osaa.

Itse olen tähän mennessä lukenut kolme ensimmäistä albumia, ja tämä kirjoitus perustuu niihin kaikkiin. Loputkin kolme odottavat sohvalla lukuvuoroa. Luin suomennettua ykkösosaa lukuunottamatta albumit ranskaksi. Alkukielellä lukeminen onnistui hyvin, sillä sarjakuvan repliikkien kieli ei ollut erityisen vaikeaa. Niissä ei ollut esimerkiksi sanaleikkejä tai sellaista moniulotteisuutta kuin vaikkapa Asterix-albumeissa, joiden lukeminen ranskaksi vaatii lukijalta paljon. Ayassa käytetään jonkin verran Norsunluurannikon puhekielen ilmauksia, mutta ne on selitetty kunkin albumin lopussa olevassa sanastossa.

Luin Ayasta ensimmäisen kerran Kirjavalas-blogista. Ensimmäisestä albumista on kirjoittanut myös muun muassa Mari A.

Marguerite Abouet (käsikirjoitus) & Clément Oubrerie (piirrokset): Aya - Elämää Yop Cityssä. Arktinen Banaani 2010.
Alkuteos Aya de Yopougon ilmestyi 2005.
Aya de Yopougon 2 ilmestyi 2006 ja Aya de Yopougon 3 2007.

Osallistun tälläkin blogikirjoituksella Afrikan tähti -lukuhaasteeseen. Koska vuosi lähenee loppuaan ja haasteen kehittänyt Merenhuiske antoi luvan soveltaa sääntöjä vapaasti, lasken nämä kolme Aya-albumia kolmeksi eri kirjaksi.

Nigeria - Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Tarkkasilmäinen nuori bloggaajanainen, joka provosoi amerikkalaisia keskustelemaan nykyajan rasismista. Menestynyt liikemies, jonka nuoruuden unelma elämästä Yhdysvalloissa ei koskaan toteutunut. Nuoruudenrakkaus, joka kuoli unelmien mukana.

Kotiinpalaajat kertoo nigerialaisesta Ifemelusta, joka muuttaa Yhdysvaltoihin opiskelemaan, elää siellä kolmetoista vuotta ja palaa sitten Nigeriaan. Se on rakkaustarina, mutta ennen kaikkea se on kirja siirtolaisuudesta ja siitä, miten monella tapaa ihonväri voi vaikuttaa ihmisen elämään, jos tuo väri sattuu olemaan musta.

Ifemelu pitää Yhdysvalloissa asuessaan blogia, jossa hän käsittelee kohtaamaansa rasismia. Hän analysoi yhdysvaltalaista kulttuuria omasta ulkopuolisen näkökulmastaan ja pohtii paljon muun muassa Yhdysvalloissa asuvien afrikkalaisten ja afroamerikkalaisten välisiä eroja. Pitkät parisuhteet ensin valkoisen ja sitten afroamerikkalaisen yhdysvaltalaismiehen kanssa antavat hänelle mahdollisuuden havainnoida kulttuurieroja monelta eri kantilta.

Ifemelun rotupohdinnat tuntuivat minusta kirjan keskeiseltä viestiltä. Adichie on päähenkilönsä lailla pitkiä aikoja Yhdysvalloissa asunut afrikkalaisnainen enkä voinut välttää ajatusta, että hän halusi Ifemelun suulla kertoa lukijoilleen omia havaintojaan. Bloggaajapäähenkilö oli siihen toimiva kerronnallinen ratkaisu. Kirjassa oli pitkiä katkelmia Ifemelun blogikirjoituksista, ja niissä Adichien oli mahdollista sanoa asioita hyvin suoraan. Jos hän olisi yrittänyt välittää samat ajatukset puhtaasti kaunokirjallisen kerronnan keinoin, lukijalle olisi jäänyt enemmän tulkinnanvaraa.

Kotiinpalaajat käsittelee samaa teemaa toki paljon myös tarinankerronnan kautta, ja tarinassa on paljon muutakin kuin pelkkiä rotukysymyksiä. Kotiinpalaajat on sekä rakkaustarina että Ifemelun ja hänen nuoruudenrakastettunsa Obinzen kasvutarina.

Ifemelun lapsuutta Lagosissa varjostavat isän työttömyys ja äidin eriskummallinen uskonnollisuus. Koulussa ja kavereiden kanssa Ifemelun ja Obinzen elämä on kuitenkin samanlaista kuin keiden tahansa länsimaisten nuorten ja heidän rakkautensa puhkeaa kaverin kotibileissä. Rakastuneet nuoret pääsevät opiskelemaan Nsukkan yliopistoon, mutta opintoja vaikeuttavat opettajien jatkuvat lakot. Pari joutuu eroon toisistaan, kun Ifemelu muuttaa paremman opetuksen toivossa Yhdysvaltoihin.

Olennainen hahmo kirjassa on myös Ifemelun täti Uju, joka on Ifemelua vain kymmenen vuotta vanhempi. Ifemelun lapsuudessa Nigeriassa on sotilasdiktatuuri, ja Uju ryhtyy vaikutusvaltaisen kenraalin rakastajattareksi. Myöhemmin hän muuttaa Yhdysvaltoihin ja on sielläkin tärkeä osa Ifemelun elämää. Uju on älykäs lääkäri, mutta rakkaudessa hänellä on paljon huonoa onnea ja hän tyytyy Ifemelun mielestä toistuvasti liian vähään. Kontrasti Ujun ja Ifemelun parisuhdekokemusten välillä on suuri, sillä Ifemelu saa kaikissa pitkissä suhteissaan kumppaniltaan arvostusta ja kunnioitusta.

Odotin kirjalta paljon, sillä pidän Adichien aiemmista kirjoista kovasti. Kotiinpalaajat ei ollut pettymys, mutta sen lukeminen ei silti ollut yhtä vaikuttava kokemus kuin muiden Adichien kirjojen.

Ifemelun ura oli minusta tarinan heikoin lenkki, ärsyttävän epärealistinen, yliromantisoitu ja kliseinen kuvaus bloggaamisesta. Täysin tuntematon nuori ihminen perusti rotukysymyksiä käsittelevän blogin ja pystyi yks kaks tienaamaan sillä elantonsa, kun hänelle alkoi sadella vastikkeetonta sponsorirahaa ja kutsuja luennoimaan bloginsa teemoista. Kirjassa ei ole minkäänlaista mainintaa siitä, että Ifemelu olisi markkinoinut blogiaan tai tehnyt aktiivisesti töitä hankkiakseen lukijoita. Lukijasuhteen luominen ja lukijakunnan kartuttaminen eivät myöskään vieneet juuri lainkaan aikaa. En kerta kaikkiaan voi uskoa, että sama onnistuisi oikeassa elämässä.

Internet on tekstejä täynnä, eivätkä lukijat vain yhtäkkiä sattumalta löydä uutta blogia vain siksi, että se on olemassa. Menestyneet bloggaajat ovat tehneet kovan työn saadakseen ihmiset huomaamaan bloginsa ja lukemaan sitä säännöllisesti. Lukijoilla ei myöskään tietääkseni ole tapana antaa bloggaajalle vastikkeettomia rahalahjoituksia, vaikka he kuinka pitäisivät blogista. Hyvin harvalle tulee mieleenkään ehdoin tahdoin maksaa sellaisesta, minkä on tottunut saamaan ilmaiseksi. Terävästi kirjoitetut blogitekstit nykypäivän rasismista varmasti kiinnostaisivat joitakin kohderyhmiä, mutta se ei silti ole aihe, josta läheskään kaikki haluaisivat lukea. Kriittinen, kärttyisä blogi ei myöskään houkuttelisi helposti mainostajia.

Bloggaajan ärtymyksestäni huolimatta pidin kirjasta. Kerronta oli mukaansatempaavaa ja henkilöhahmot kiinnostavia. Hahmoista sai riittävästi otetta ja heihin oli helppo samaistua. Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostaa tarkastella yhdysvaltalaista kulttuuria uudesta näkökulmasta, oppia lisää Nigeriasta tai vain heittäytyä hyvään tarinaan.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (Otava 2013)
Myös alkuteos Americanah ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen. Olen nyt lukenut kymmenen kirjaa viideltä eri alueelta ja ansainnut sillä rubiinin.

Kotiinpalaajista on kirjoitettu myös esimerkiksi Kirjavalas-blogissa.

Kanada - Alice Munro: Kallis elämä

Nainen kirjoittaa kaukoihastukselleen arvoituksellisen runon. Lasten tuberkuloosiparantolan opettajatar hämmentyy, kun työnantaja kyselee häneltä venäläisistä romaaneista. Nuori mies palaa sodasta ja päättää, ettei menekään kotiin.

Kirjallisuuden Nobelin tämän vuoden voittajaa Alice Munroa on kehuttu minulle paljon. Hänen voittonsa sai monet ystäväni ja tuttavani hehkuttamaan sosiaalisessa mediassa tai kasvokkain jutellessa, miten paljon he hänen novelleistaan pitävät. Palkinnon yhteydessä hänestä kirjoitettiin tietystikin myös ylistäviä lehtijuttuja.

En ollut aiemmin lukenut Munroa, joten viimeaikaiset kehut nostivat odotukseni korkealle. Hänen tyylinsä kuulosti kuvausten perusteella sellaiselta, josta pitäisin. Esimerkiksi STT:n Nobel-uutisessa kehuttiin hänen tapaansa nähdä suuria kokonaisuuksia pienten osasten kautta oivaltavaksi ja onnistuneeksi. Jutussa todettiin myös, että Munron pinnallisesti katsottuna yksinkertaisissa novelleissa on syvät merkitykset.

Johtui ehkä korkeista odotuksista, että petyin Kalliseen elämään. Tunnistin novelleista ne ansiot, joista Munroa oli kehuttu, mutta ne eivät silti puhutelleet minua kovinkaan paljon. Monet niistä unohtuivat heti lukemisen jälkeen. En kiintynyt päähenkilöihin; en oikein saanut heistä otetta eikä minusta tuntunut, että he olisivat tulleet minulle tutuiksi. Minun oli vaikeaa ymmärtää heitä.

Mietin, johtuiko se sukupolvien välisestä kuilusta. En kuitenkaan usko. Samaistun helposti hyvin monenlaisiin päähenkilöihin, enkä ole koskaan aiemmin huomannut, että tarinan aikakaudella tai hahmojen iällä olisi vaikutusta siihen, kuinka läheiseksi heidät koen.

Ehkä kyse oli ainakin jossain määrin siitä, etten lue kovin usein novelleja. Toisaalta luin hiljattain Taiye Selasin novellin, ja sen päähenkilö tuntui minusta alusta alkaen tutulta, läheiseltä ja samaistuttavalta.

Kalliin elämän lopussa on omaelämänkerrallinen osuus: neljä tarinaa Munron lapsuudesta ja nuoruudesta. Niistä pidin paljon enemmän kuin muusta kirjasta. STT:n mukaan Munro on sanonut, että Kallis elämä jää hänen viimeiseksi kirjakseen. Omasta elämästä kertovat tarinat olivat siis ikään kuin Munron jäähyväiset lukijoilleen, ja niissä oli jotain koskettavaa.

Olen sen verran hämmentynyt siitä, miten iso kuilu oman lukukokemukseni ja tuttujeni kehujen välillä oli, että minun täytyy varmaankin joskus vielä palata Munron teosten ääreen. Haluaisin uskoa, että pitäisin jostakin hänen muusta teoksestaan jollain toisella hetkellä luettuna paljon enemmän, kuin pidin Kalliista elämästä juuri nyt.

Alice Munro: Kallis elämä. Tammi 2013.
Alkuteos Dear Life ilmestyi 2012.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Kiina - Sami Sillanpää: Kiinalainen rakkaustarina

Palavasieluinen aktivisti, joka käy yhden miehen sotaa ihmisoikeuksien puolesta. Rakastava vaimo, joka haluaa auttaa muita mutta haaveilee samalla ihan tavallisesta perhe-elämästä. Maailman vahvin valvontakoneisto, joka on päättänyt saada tietoonsa kaiken, mitä pari tekee, sanoo tai ajattelee.

Kiinalainen rakkaustarina on tositarina aktivistipariskunnan elämästä 2000-luvun Kiinassa. Kirjan päähenkilöt Hu Jia ja Zeng Jinyan ovat ulkomaanuutisia seuraaville tuttuja jo entuudestaan. Lukija saattaa muistaa Hun kuuluisana mielipidevankina, jolle EU myönsi arvostetun Saharov-palkinnon ja Zengin bloggaajana, jonka Time-lehti otti mukaan maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen listalle. Yhteistyössä parin kanssa tehdyssä kirjassa mennään kuitenkin paljon uutisia syvemmälle. Se kuvaa Hun ja Zengin elämää heidän yksityisimpiä ajatuksiaan myöten.

Odotin Kiinalaiselta rakkaustarinalta paljon, sillä Sami Sillanpää oli idolini nollaluvun puolivälin molemmin puolin, kun hän työskenteli Helsingin Sanomien Kiinan-kirjeenvaihtajana ja minä aloittelin uraani uutistoimittajana. Hän oli ainoa uutistoimittaja, jonka kirjoittamat jutut luin silloinkin, kun niiden aihe ei kiinnostanut minua. Kirja täytti odotukseni. Sillanpää oli osannut käyttää myös kirjan mittaisessa tekstissä samoja taitojaan, joiden vuoksi arvostan hänen lehtijuttujaan.

Kirja muistutti hyvin paljon kaunokirjallista teosta. Sillanpää oli tehnyt valtavat määrät taustatyötä ja hankkinut niin paljon tietoa, että pystyi viemään lukijan päähenkilöiden pään sisään samaan tapaan kuin kaunokirjallisuuden kaikkitietävät kertojat. Tekstin seassa oli Hulta ja Zengiltä suoria sitaatteja, joissa he kuvailivat ajatuksiaan ja tunteitaan.

Toisaalta tekstistä kuitenkin huomasi selvästi, että se oli toimittajan kirjoittama. Monet kerronnan keinot olivat samoja, joita nykyaikaisissa lehtijutuissa usein käytetään houkuttelemaan lukijaa ensin aloittamaan uutisen lukemisen ja sitten lukemaan sen loppuun. Esimerkiksi kappaleiden alkuja ja loppuja oli selvästi mietitty huolella. Tyyli muistutti laadukasta sanomalehden reportaasia tai henkilöjuttua.

Kerronta eteni alun esinäytöstä lukuunottamatta aikajärjestyksessä. Tyylille ominaista olivat lyhyet, ytimekkäät päälauseet. Kappaleiden alut veivät lukijan suoraan keskelle tapahtumia: "Hu Jian puhelimeen ei saanut yhteyttä." "Ovi oli lukossa." Kappaleiden lopuissa yleisiä olivat lukijan uteliaisuutta herättelevät viittaukset tulevaan: "Mutta Zengillä oli myös oma suunnitelmansa. Sitä hän ei kertonut vielä kenellekään." "Ne aikeet olivat saaneet alkunsa yllättävästä puhelusta." Toinen tyypillinen lopetus kappaleelle oli kertoa uutta tietoa, jolla oli erityistä painoarvoa: "Se [oikeudenkäynti] olisi jo runsaan viikon päästä." "Hu Jia on tuomittava lain määräämään rangaistukseen."

Useimmiten kerrontatapa toimi erittäin hyvin. Tarina veti lukijan hyvin mukaansa ja piti mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Parissa kohdassa epämääräisyyttä oli mielestäni liikaa. Erityisesti minua hämmensi kohta, jossa Zeng haki Sillanpäältä töitä Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajan avustajana. Siinä jätettiin kokonaan rivien välistä tulkittavaksi se, ettei Zeng saanut paikkaa. Sitä ei sanottu suoraan eikä lukijalle edes annettu yhtään perustelua ratkaisulle. Tämä pisti kuitenkin silmään siksi, että se oli niin poikkeuksellista. Muilta osin lukiessa saattoi luottaa siihen, että vaikka monista asioista kerrottiin aluksi vihjaillen, niihin palattaisiin myöhemmin ja lukija saisi vastaukset kysymyksiinsä.

Yksi asia kirjassa häiritsi minua: Zengin ystävistä Shi Tousta ja Ming Mingistä puhuttaessa mainittiin joka kerta erikseen, että he ovat naispari. Se oli mielestäni tarpeetonta ja osoittelevaa. Asian esille ottaminen oli täysin perusteltua niissä kirjan kohdissa, joissa käsiteltiin seksuaalivähemmistöjen asemaa Kiinassa. Tällöin tiedolla oli merkitystä, eikä suomalaisen lukijan voi olettaa tunnistavan pariskuntaa naispariksi kiinalaisten nimien perusteella. Sen sijaan lesbopari-sanan jatkuva käyttö tuntui suorastaan asiattomalta silloin, kun puheena oli parin ja Zengin henkilökohtaiseen ystävyyteen liittyvä asia kuten parin vierailu synnytyslaitoksella Zengiä ja hänen vauvaansa katsomassa.

Kokonaisuutena pidin kirjasta kovasti. Se kertoi koskettavan tarinan kiinnostavalla tavalla ja antoi samalla paljon tietoa Kiinan ihmisoikeustilanteesta. Suosittelen kirjaa kaikille hyvän tarinan tai hyvän journalismin ystäville.



Sami Sillanpää: Kiinalainen rakkaustarina (WSOY 2013)
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Senegal - Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista

Isälleen kaunaa kanava Norah palaa Ranskasta isänsä luo Senegaliin ja yllättyy. Elämäänsä ja itseensä tyytymätön ranskalainen Rudy janoaa epätoivoisesti senegalilaisen vaimonsa rakkautta. Leskeksi jäänyt ja sukulaistensa hylkäämä Khady Demba pyrkii Senegalista Eurooppaan.

Kolme vahvaa naista kuulosti juuri sellaiselta kirjalta josta pitäisin. Innostun kaikkein helpoimmin kirjoista, jotka kertovat kaukomaiden kulttuureista ja vahvoista naisista. Tämä kirja oli kuitenkin pettymys. Olin ennen kirjaan tarttumista lukenut siitä arviot MariA:n kirjablogista, Kirjavasta kammarista ja Kirjakirpusta. Niiden perusteella odotukseni olivat jonkin verran matalammalla, vaikka Kirjavan kammarin arvio olikin hyvin positiivinen.

Kirjan nimi ei ole mielestäni erityisen onnistunut, sillä se on ärsyttävän alleviivaava. Jos tarinassa on vahvoja naishahmoja, lukija huomaa sen kyllä ilman, että se tarvitsee hänelle erikseen sanoa. Lisäksi nimi antoi sen kuvan, että kirjassa kerrottaisiin kolmen naisen tarinat. Tosiasiassa kirjan pisin tarina on kuitenkin kerrottu kokonaan miehen näkökulmasta, eikä lukija saa tietää siinä esiintyvästä naisesta juuri mitään.

Kirjassa on kolme erillistä tarinaa, joissa on yhteisiä teemoja. Kaikki liittyvät jollain tapaa sekä Senegaliin että Eurooppaan, maahanmuuttoon ja eri maissa syntyneiden ihmisten kohtaamisiin. Kaikilla päähenkilöillä on joillakin tapaa vaikea suhde sekä puolisoonsa että sukulaisiinsa ja he miettivät ja analysoivat läheisimpiä ihmissuhteitaan paljon. Kaikki päähenkilöt tuntevat tarinansa aikana suurta ahdistusta ja oivaltavat lopussa jotain, mikä tuntuu heistä vapauttavalta. Jokaisessa tarinassa esiintyy lintuja, joilla on symbolista merkitystä.

Jotkin asiat yhdistävät kirjan tarinoista kaksi mutta jättävät kolmannen ulkopuolelle. Se oli minusta vähän häiritsevää. Kahdessa ensimmäisessä tarinassa huomioni kiinnittyi kukkiin liittyvään symboliikkaan, ja olin pettynyt, kun kolmannessa sitä ei ollutkaan lainkaan. Kahta jälkimmäistä tarinaa yhdisti toisiinsa myös päähenkilön kokema fyysinen kipu, johon viitattiin aina uudelleen. Kokonaisuus olisi minusta ollut eheämpi, jos silmiinpistävät yhdistävät tekijät olisivat aina ulottuneet jokaiseen tarinaan.

Keskimmäisestä, miehen kertomasta tarinasta en pitänyt lainkaan. Harmikseni se oli selvästi kirjan pisin. Katkera ja pakkomielteinen Rudy tuntui minusta epämiellyttävältä heti ensimmäisestä lauseesta alkaen, enkä olisi millään jaksanut lukea hänen synkkiä ajatuskulkujaan. Pari kertaa tarinassa kävi ilmi kiinnostavia seikkoja Rudyn menneisyydestä ja mielenkiintoni virisi hetkeksi, mutta pian olin taas yhtä tympääntynyt. Kirjan nimen vuoksi odotin koko ajan saavani tietää enemmän Rudyn Fanta-vaimosta, mutta vaikka Rudy ajatteli häntä lähes jatkuvasti, hän ei juurikaan osannut eläytyä vaimonsa näkökulmaan. Ajattelin, että jokin juonenkäänne ennen pitkää toisi Fantan näkyvämmin esille, mutta niin ei lopultakaan käynyt. Todella pitkät kappaleet häiritsivät, kun tarina ei muutenkaan tempaissut mukaansa.

Ensimmäisessä tarinassa oli paljon parempi imu. Sen päähenkilöllä Norahilla oli kiinnostavan häiriintynyt perhe, josta halusin tietää lisää. Sen suhteen en joutunut pettymään: tarinan edetessä Norahin perheen asioista paljastui koko ajan enemmän. Sen sijaan Norahin parisuhdepohdiskelut olivat minusta vähän väsyttäviä. Olin myös ärtynyt siitä, miten voimaton ja heikko Norah parisuhteensa suhteen alusta loppuun saakka oli, vaikka kirjan nimi oli korostanut naisten vahvuutta.

Vasta viimeinen tarina lunasti odotukseni vahvoista naispäähenkilöistä. Ihailin valtavasti sitä, miten hyvä itsetunto sen päähenkilöllä Khady Demballa oli. Hänen elämässään oli niin paljon surua, murhetta ja huonoa kohtelua, ettei kaltaiseni hyväosainen voi sitä edes kunnolla käsittää. Häntä ympäröivät ihmiset yrittivät toistuvasti riistää häneltä kaiken ihmisarvon, mutta hän ei koskaan antanut heidän tehdä sitä. Hän toisteli omaa nimeään hiljaa mielessään ja mietti oman itsensä ainutlaatuisuutta, ja aina hän sai siitä voimaa kestää koettelemukset. "Turhaa häpeää hän ei koskaan tuntenut, koskaan hän ei unohtanut, että hän, Khady Demba, oli arvokas ihminen, urhea ja vilpitön". Olen oikeassa elämässä nähnyt, miten kokonaisvaltaisesti hyväosainenkin ihminen voi itse riistää ihmisarvon itseltään, mikäli hän ei pysty Khady Demban lailla olemaan "varma, että hän oli yksi ja jakamaton ja arvokas, ja että hän saattoi olla vain hän". Oli nautinnollista lukea hahmosta, joka pystyi säilyttämään uskon itseensä, vaikka joutui kokemaan epäinhimillistä kohtelua.

En oikein tiedä, mitä sanoisin Kolmen vahvan naisen suosittelemisesta. Mitenkään varauksettomasti en sitä voi suositella, mutta en toisaalta ole valmis sanomaan myöskään, ettei sitä kannata lukea. Selvästikin se herätti minussa paljon ajatuksia, kun päädyin kirjoittamaan siitä näinkin pitkästi. Kirjan kolmatta tarinaa suosittelen erityisesti ihmisille, jotka ovat miettineet paljon itsetunnon ja omanarvontunnon kysymyksiä. Kokonaisuutena sanoisin kirjan soveltuvan lukijalle, joka haluaa ajattelemisen aihetta ja on kiinnostunut sekä muuttoliiketeemoista että ihmissuhteita analysoivista kirjoista.

Marie NDaiye: Kolme vahvaa naista (Gummerus 2013)
Alkuteos Trois femmes puissantes ilmestyi 2009.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

P.S. Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen.

Ruanda - Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa

Kuulostaa mauttomalta vitsiltä jos sanon, että Kigalin kakkukauppa on Ruandan kansanmurhasta kertova hyvänmielenkirja. Tarkoitan kuitenkin sitä vilpittömästi. Kirja on täynnä lämpöä, pienistä asioista iloitsemista ja toinen toisestaan välittämistä, vaikka sen aiheena on sanoinkuvaamattomista julmuuksista toipuminen.

Kirjan päähenkilö on Ruandan pääkaupungissa Kigalissa asuva tansanialainen Angel Tungaraza, joka leipoo työkseen kakkuja juhliin. Angel on paitsi taitava kakunkoristelija myös hienotunteinen keskustelukumppani ja herkkävaistoinen ihmistuntija.

Jokainen luku rakentuu kakkutilauksen ympärille. Asiakas tarvitsee kakun esimerkiksi syntymäpäiville, ristiäisiin tai läksiäisiin. Tilaamiseen ei riitä pelkkä tilauslomakkeen täyttö, sillä Angelin periaatteisiin kuuluu tehdä jokaisesta kakusta henkilökohtainen. Niinpä sokerileipuri keskustelee jokaisen tilaajan kanssa pitkään ja hartaasti. Keskusteluissa käy ilmi paljon sellaista, mistä asiakas ei alun perin ollut ensinkään aikonut puhua, ja leipojamestarin neuvot tulevat tarpeeseen. Monet kerrat Angel joutuu ottamaan silmälasit nenältään ja puhdistamaan ne hitaasti saadakseen aikaa miettiä, miten asetella sanansa mahdollisimman rakentavasti. Yleensä hän onnistuu ja asiakas lähtee kakkukaupasta paljon viisaampana kuin sinne tullessaan

Angelin elämänfilosofiassa ja kirjan dialogeissa on naiiviutta ja lämpöä, joiden vuoksi Kigalin kakkukauppaa verrataan usein Alexander McCall Smithin Naisten etsivätoimisto nro 1 -sarjaan. Yhtäläisyyksiä on, mutta siitä huolimatta suosittelisin Kigalin kakkukauppaa myös sellaiselle lukijalle, jonka makuun Mma Ramotswe -etsiväkirjat ovat liiankin lapsekkaan tyylisiä. Kakkukaupan keskustelut ovat yksinkertaisia vain ilmaisultaan; puheena olevat asiat ovat sitäkin monimutkaisempia. Parkin tuo taitavasti esiin sen, miten ilon hetkiin voi kätkeytyä surua mutta toisaalta suurenkin surun lomasta voi pilkottaa iloa.

Gaile Parkin: Baking Cakes in Kigali (Atlantic Books, 2009).
Imestynyt suomeksi nimellä Kigalin kakkukauppa (Tammi, 2009):
http://www.tammi.fi/kirjat/-/product/no/9789513148058.
Myös alkuteos ilmestyi 2009.