Tapaaminen Jhumpa Lahirin kanssa

En ole ehtinyt viime viikkoina lukea juuri lainkaan, mutta onneksi kirjat eivät silti ole päässeet kokonaan unohtumaan. Pääsin viime viikolla tekemään töissä jotain tavallisuudesta poikkeavaa: sain haastatella kirjailija Jhumpa Lahiria ja kirjoittaa hänestä henkilöjutun. Oli todella hienoa saada jutella kokonainen tunti kahden kesken Lahirin kanssa, sillä ihailen hänen teoksiaan. Erityisesti Tämä siunattu koti on mielestäni todella upea novellikokoelma.

STT:n henkilöjutut ovat valitettavasti aika lyhyitä, vain 3000 merkin mittaisia. Lahirista olisi riittänyt kerrottavaa paljon pidemmästikin. Onneksi voin jatkaa aiheesta täällä blogissa. STT:n juttuani ei valitettavasti julkaistu netissä, joten en voi jakaa täällä linkkiä siihen. Painetuissa lehdissä se julkaistiin Keskipohjanmaassa (25.4.), Keskisuomalaisessa (25.4.), Aamulehdessä (26.4.), Ilkassa ja Pohjalaisessa (26.4.), Hämeen Sanomissa (28.4.), Savon Sanomissa (29.4.) ja Etelä-Saimaassa (30.4.)

Lahiri oli pyytänyt haastattelemaan tulevia toimittajia lukemaan ennen haastattelua New Yorkeriin kirjoittamansa jutun, jossa hän kertoo suhteestaan kirjoihin ja kirjoittamiseen. Juttu oli todella mielenkiintoinen ja antoi hyvän pohjan haastattelulle, sillä minulle tuli heti mieleen lukuisia jatkokysymyksiä jutussa käsitellyistä teemoista.

Oli todella hyvä, että Lahiri oli antanut taustamateriaalia ennen haastattelua. Hän on nimittäin varsin ujo eikä nauti alkuunkaan itsestään puhumisesta. New Yorkerin jutun luettuani tiesin hänestä jo aika paljon ja pääsimme nopeammin keskustelemaan aiheista, joista hän oli aidosti kiinnostunut puhumaan.

New Yorkerissa Lahiri kertoi paljon suhteestaan vanhempiinsa ja juurettomuuteen, jota hän on lapsesta saakka tuntenut. Lahirin vanhemmat ovat intialaisia, mutta hän itse on syntynyt Lontoossa ja asunut muutaman vuoden ikäisestä saakka Yhdysvalloissa. Lahiri kuvaa New Yorkerissa pelänneensä olevansa vieras vanhempiensa silmissä: intialaisen perheen amerikkalainen lapsi. Hän olisi toivonut, että koti olisi ollut täynnä vanhemmille vuosien varrella kertyneitä rakkaita kirjoja, joita lukemalla hän olisi voinut saada vanhempiinsa uudenlaisen yhteyden ja hahmottaa paremmin sitä, mitä nämä olivat eri elämänvaiheissaan ajatelleet ja tunteneet. Vanhemmat eivät kuitenkaan omistaneet tällaisia menneisyydessä tärkeiltä tuntuneita kirjoja. Lisäksi Lahirin ja hänen vanhempiensa välillä oli kielimuuri: vaikka Lahirin äidinkieli on bengali, hän oli oppinut lukemaan koulussa, eikä hän siksi osannut lukea kuin englanniksi. Niinpä Lahiri luki aivan toisenlaisia kirjoja kuin vanhempansa aikoinaan: kirjoja, joiden kautta hän oppi tuntemaan amerikkalaista kulttuuria koko ajan paremmin.

Lahirilla on itsellään kaksi lasta, yksitoistavuotias tytär ja yhdeksänvuotias poika. Perhe elää parhaillaan Italiassa. Kyselin häneltä, onko hän päässyt nyt äitinä kokemaan lastensa kanssa sen kirjojen kautta muodostuvan yhteyden, joka hänen ja hänen vanhempiensa väliltä jäi puuttumaan. Hän kertoi päässeensä ja olevansa siitä hyvin onnellinen. Hän lukee paljon ääneen lapsilleen ja jakaa heidän kanssaan kirjat, joita itse rakasti lapsena. Esimerkiksi Peppi Pitkätossu ja Narnia-sarja ovat Lahirille rakkaita.

- Lastenkirjassa minulle tärkeitä asioita ovat kieli ja henkilöhahmot. Peppi on upea naishahmo: vahva, unohtumaton, hauska, inhimillinen ja täysin peloton. Narnia-kirjat puolestaan ovat paitsi hyvin kerrottuja myös hyvin kirjoitettuja, Lahiri kertoi.

Hän mainitsi myös pitävänsä kuvitteellisiin maailmoihin sijoittuvista lastenkirjoista.

Lahirin omat tähänastiset novellikokoelmat ja romaanit kertovat pääasiassa intialaistaustaisista amerikkalaisista. Hän paljasti kuitenkin minulle, että haaveilee kirjoittavansa seuraavaksi jotain vähemmän paikkasidonnaista: romaanin tai novelleja, joista ei käy ilmi, mihin paikkaan tai aikaan ne sijoittuvat. Omaa kuvitteellista maailmaa hän ei tahdo keksiä, vaan hän tahtoisi nimenomaan häivyttää paikan ja aikakauden kokonaan taka-alalle.

Mietin ennen haastattelua, mahtaako Italiassa asuminen saada Lahirin samaistumaan vanhempiinsa: nythän hänenkin lapsensa kasvavat eri maassa kuin äitinsä. Lahiri kertoi kuitenkin, etteivät he ole muuttanut Italiaan pysyvästi ja että lapsilla on vahva amerikkalainen identiteetti. Itse hän ei edelleenkään tunne kuuluvansa mihinkään maahan, mutta ei enää kärsi siitä, sillä hän on löytänyt identiteetin kirjoittamisen kautta.

- Tunnen yhteyttä muihin kirjailijoihin; se on kuviteltu kotimaani, hän toteaa STT:lle kirjoittamassani jutussa.

Minua kiinnosti myös, ovatko kirjat nyt Lahirille Italiaan muuton jälkeen yhtä yhtä tärkeä keino tutustua italialaiseen kulttuuriin kuin ne olivat lapsena, kun hän halusi oppia tuntemaan ympärillään olevaa amerikkalaista kulttuuria. Hän kertoi niiden olevan. Muutettuaan Italiaan hän oli päättänyt alkaa lukea pelkästään italiaksi, jotta pääsisi uuteen kotimaahansa paremmin sisään.

- Kirjallisuus on tärkein avain mihin tahansa kulttuuriin: monipuolisin avain, joka avaa eniten ovia. Kirjallisuuden kautta pääsee tutustumaan ihmisiin. Kun muuttaa uuteen maahan, ei aluksi vielä tunne paikallisia ihmisiä, mutta fiktiivisiin henkilöhahmoihin tutustuminen on helppoa.

Ilahduin kovasti, kun Lahiri sanoi tuon. Juuri noin ajattelen itsekin, ja tuo on kantava ajatus tässä blogissani. Kirjojen kautta on mahdollista tutustua niin moneen kulttuuriin, ettei se oikeassa elämässä olisi yhden ihmisiän aikana mitenkään mahdollista. Vaikka kävisin itse jokaisessa maailman maassa, en oppisi niiden kulttuurista yhtä paljon, kuin voin oppia, jos luen hyviä kirjoja jokaisesta maasta.

Ujo Jhumpa Lahiri on silminnähden vaivaantunut, kun hänestä otetaan valokuvia, ja hän ottaa kuvatessa vakavan ilmeen sen sijaan, että hymyilisi. Haastatteluni yhteydessä eräs STT-Lehtikuvan kuvaajista otti hänestä hienoja henkilökuvia, mutta niitä en tietenkään voi tekijänoikeussyistä julkaista täällä. Tapasin Lahirin myöhemmin samana päivänä pikaisesti uudelleen Tammen keltaisen kirjaston 60-vuotisjuhlissa, joissa hän oli kunniavieraana. Hän antoi silloin minun ottaa itsestään kuvan tätä blogikirjoitusta varten.

Iso-Britannia - Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Nuori tyttö, joka ei koskaan oikein löydä paikkaansa maailmassa. Paras ystävä, joka haluaisi paeta ahdistavia kotiolojaan. Veli, joka on yhtä eksyksissä kuin siskokin. Veljen ensimmäinen poikaystävä, jolta sieppaajat leikkaavat korvan.

Kani nimeltä jumala kertoo neljästä englantilaisesta lapsesta, joilla menee kaikilla omalla tavallaan huonosti. Kirjan toisessa osassa samat päähenkilöt ovat iältään kolmenkympin molemmilla puolilla, eikä heillä mene sen paremmin. Tästä huolimatta kirja on enemmän valoisa kuin synkkä. Kaikkia kirjan henkilöitä yhdistää se, että heillä on hyvin vähän ystäviä ja muita läheisiä ihmisiä. He kuitenkin arvostavat harvoja läheisiään sitäkin enemmän.

Kani nimeltä jumalan kerronta on pääasiassa realistista, mutta välillä tapahtuu hyvin epätodennäköisiä asioita. On periaatteessa mahdollista, että koulun joulunäytelmässä Jeesus-lasta esittävä poika joutuu lavalla omituiseen onnettomuuteen, joka koituu hänen kuolemakseen. Yhtä lailla on olemassa pienenpieni todennäköisyys, että perhe voittaa lotossa. Lähes mahdottomien asioiden kasaantuminen saman perheen elämäntarinaan tekee kerronnasta jossain määrin abdurdia. Pari kertaa Winman leikittelee myös maagisella realismilla ja tuo päähenkilöiden elämään suoranaisia ihmeitä.

Hallitseva teema kirjassa on joukkoon kuulumattomuuden tunne. Minulle jäi jossain määrin epäselväksi, miksi päähenkilö Ellyn ja hänen veljensä Joen oli niin vaikea löytää ystäviä. Heidän perheensä oli omalla tavallaan omituinen, mutta ei mielestäni sen omituisempi kuin useimmat perheet, ja heidän vanhempansa vaikuttivat varsin hyviltä vanhemmilta. En myöskään huomannut Ellyssä ja Joessa itsessään mitään sellaista, mikä olisi suoraan selittänyt jatkuvan ulkopuolisuuden, jota he tunsivat yhtä lailla lapsina kuin aikuisina.

Ellyn parhaan ystävän Jennyn tarina sen sijaan oli alusta loppuun saakka sydäntäraastavan surullinen. Hänelle tapahtui aina uusia traagisia asioita, jotka olisivat olleet omiaan viemään kenen tahansa uskon ihmisiin.

Pohdin lukiessani myös sitä, millä tavoin englantilainen kulttuuri näkyi kirjassa. Kulttuurisia piirteitä on paljon helpompi huomata silloin, kun lukee omasta kotimaasta hyvin paljon poikkeavaan maahan sijoittuvaa kirjaa. Eurooppalaisia kirjoja lukiessa huomio kiinnittyy herkemmin aivan muihin asioihin kuin kulttuurisiin piirteisiin.

Elly elää lapsuuttaan 70-luvun Lontoossa. Yksi iso kulttuuriero hänen kasvuympäristönsä ja oman 80-luvun helsinkiläislapsuuteni välillä on aikuisten suhtautuminen uskontoon. Kun kuusivuotias Elly kysyy pyhäkoulussa, oliko Jeesus ehkä vahinkolapsi, kirkkoherra syyttää häntä rienaavista ja rivoista ajatuksista ja sanoo, ettei Jumala rakasta häntä. Rienaamisesta häntä syyttää seuraavana vuonna myös hänen opettajansa, joka on saanut kuulla Ellyn antaneen kanilleen nimeksi jumala. Minua hätkähdytti se, ettei pienelle lapselle sallittu tuon vertaa liikkumavaraa hänen pohtiessaan suhdettaan uskontoon.

Kirjassa ei missään vaiheessa selitetä, miksi kanin nimi kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella. Jos olisin itse ollut Ellyn opettaja, olisin puuttunut juuri siihen, ja saman olisin tehnyt, jos olisin Sarah Winmanin kustannustoimittaja. Erisnimiin kuuluu iso alkukirjain, ja jos tästä säännöstä poiketaan, sen pitäisi olla jollakin tapaa motivoitua. Siihen pitäisi olla syy, ja syyn pitäisi käydä selväksi myös lukijalle. Mietin, oliko kustantaja valinnut kirjan kanteen pelkistä isoista kirjaimista muodostuvan fontin siksi, ettei pieni alkukirjain ärsyttäisi lukijoita jo ennen kirjaan tarttumista.

Muut tunnistamani kulttuuriset piirteet tarinassa olivat sellaisia, että kirja olisi voinut yhtä hyvin kertoa Suomesta. Tarinassa on kuitenkin hyvin paljon sellaista, mistä näkee heti, että se sijoittuu johonkin länsimaahan. Hyvin länsimainen hahmo on esimerkiksi Jennyn vastuuton yksinhuoltajaäiti, jolla on jatkuvasti uusia miesystäviä ja joka juo itsensä korttelijuhlissa tolkuttomaan humalaan. Täysin toisenlainen mutta yhtä lailla vahvasti länsimainen naishahmo on Ellyn ja Joen täti Nancy, joka näyttelee menestyksekkäästi elokuvissa ja tv-sarjoissa ja jonka naisystävät vaihtuvat alati, koska hän on pohjimmiltaan rakastunut veljensä vaimoon, Ellyn ja Joen äitiin.

En aluksi ollut varma, pitäisinkö kirjasta, mutta se tempaisi minut siitä huolimatta mukaansa. Loppujen lopuksi pidin siitä varsin paljon. Se oli virkistävän erilainen kuin useimmat lukemani kirjat ja siinä oli koskettavaa lämpöä.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (Tammi 2012)
Alkuteos When God Was a Rabbit ilmestyi 2011.

Iran - Sarah Delijani: Jakarandapuun lapset

Isä, joka tekee vankilassa kaikkensa jättääkseen tyttärelleen edes pienen muiston itsestään. Tädin ja mummon hoivassa kasvanut tytär, joka pelkää vuosien vankeustuomion jäljiltä ventovierasta äitiään. Vastasyntynyt vauva, joka muuttaa paitsi äitinsä myös tämän sellitoverien elämän valoisammaksi.

Jakarandapuun lapset on kirja Iranin vuoden -79 vallankumouksen poliittisista vangeista ja heidän lapsistaan. Ennen kaikkea se on kirja perheistä, jotka yrittävät selviytyä poikkeuksellisissa oloissa. Monia vankilaan vieneen vallankumouksen lisäksi ihmisten arkea leimaa Iranin ja Irakin sota.

Kirjan alku oli todella ahdistava, mutta ensimmäisten kolmenkymmenen sivun jälkeen sävy muuttui. Alussa yksi päähenkilöistä, Azar, joutuu synnyttämään esikoisensa vankeudessa ja häntä kohdellaan niin huonosti, että hänen ja lapsen henki ovat jatkuvasti vaarassa. Kirjaa ei kuitenkaan kannata laskea siinä vaiheessa käsistään, sillä koko loppukirjassa ei ole toista yhtä kammottavaa kohtausta. Muissa osissa kirjaa vuorottelevat suru ja ilo, toivo ja epätoivo, ja päällimmäiseksi viestiksi jää ainakin minun mielestäni toivo.

Kirjan rakenne oli samantyyppinen kuin Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat -teoksessa. Jokainen luku kertoo eri päähenkilöstä ja ne voisi lukea itsenäisinä novelleina. Kirjan alkusanoissa Delijani kertoo, että osa luvuista on alun perin kirjoitettukin novelleiksi. Silti luvut muodostavat yhdessä tiiviin kokonaisuuden. Rakenneratkaisu toimi Hosseinin kirjassa erittäin hyvin. Myös Jakarandapuun lapsissa sitä kannatti mielestäni käyttää, vaikka esikoiskirjailijalta ei voikaan odottaa, että hän osaisi rakentaa kokonaisuuden yhtä taitavasti kuin kokenut ja ansioitunut Hossein.

Lukijalla saattaa olla paikoin vaikeuksia hahmottaa, millä tavoin kirjan eri hahmot liittyvät toisiinsa. Sen ei kuitenkaan kannata antaa häiritä, sillä se ei ole kokonaisuuden kannalta olennaista. Olennaisempaa on se, että kirjan eri tarinat tuovat erilaisia näkökulmia samaan perusteemaan. On perheitä, jotka selviytyvät yhdessä poliittisen vankeuden koettelemuksista ja perheitä, jotka hajoavat. On vanhempia, jotka tekevät viisaita valintoja ja vanhempia, jotka joutuvat myöhemmin katumaan ratkaisujaan. On onnekkaita ja niitä, joita onni ei suosi. On rakastavaisia, jotka raivaavat tieltään kaikki esteet ja rakastavaisia, jotka lannistuvat helposti.

Monet kirjan tarinoista jäivät mieleen pitkäksi aikaa.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostavat poikkeuksellisten vaikeissa oloissa elävien ihmisten pienet ilot ja surut.

Sarah Delijani: Jakarandapuun lapset (WSOY 2014)
Alkuteos Children of the Jakaranda Tree ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Hei, me lusitaan! -lukuhaasteeseen ja Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Vankilahaasteeseen olen lukenut nyt neljä kirjaa, joten saavutan tapaamisoikeuden. Sotahaasteeseen tämä on kuudes kirjani, joten ylenen kersantiksi.

Argentiina - María Cecilia Barbetta: Muodistamo los Milagros

Leskiäiti, joka haluaa suojella tytärtään rakkaudelta. Ensirakkauden sokaisema oleva nuori ompelijatar. Hääpukua ompelimosta teettävä ystävätär, jonka sulhasen nimi sattuu olemaan ompelijattaren rakastetun nimen anagrammi.

Odotin Muodistamo los Milagrosilta paljon. Takakansiteksti lupasi muun muassa seuraavaa: "Muodistamo los milagros on ristipistotyö, jossa jokainen pisto on tärkeä osa kokonaisuutta. Pienet merkit ja vihjeet saavat lukemaan Marianan tarinaa tarkasti." "Romaani on naisten tarinoista koostuva loistelias tilkkutäkki, jossa kaikki menee suloisesti sekaisin ja kankaiden valkoiset ja mustat pilkut sekoittuvat toisiinsa." "Maagisesta realismista ja telenovelasta ponnistava romaani kertoo naisista, heidän rupattelustaan ja juoruistaan, pianonsoitosta ja leivoksista, joita he nauttivat iltapäivän hitaina tunteina. Koruompeleen lailla kaunis kirja on täynnä mystisiä paikkoja ja vihjeitä."

En kuitenkaan ollut sopivassa mielentilassa lukemaan tätä kirjaa. Aloitin sen jo joitain kuukausia sitten, mutta se jäi minulta pitkäksi aikaa kesken. Nyt luin sen lyhyessä ajassa loppuun, mutta se ei edelleenkään onnistunut tempaisemaan minua kunnolla mukaansa.

Kirjassa on paljon asioita, jotka näyttävät aluksi täysin irrallisilta kokonaisuudesta. Kerronnan katkaisee milloin radio-ohjelma Bermudan kolmiosta, milloin ote Marianan isävainaan muistivihosta, jossa kuvaillaan rukoilijasirkkojen parittelutapoja. Takakansitekstin perusteella luotin siihen, etteivät nämä näennäisen irralliset asiat olisi irrallisia, vaan niillä olisi oma merkityksensä tarinan kokonaisuudessa. Niiden merkitys ei kuitenkaan auennut ainakaan nykyisessä mielentilassani minulle kirjaa noin vain lukemalla, vaan niitä olisi pitänyt analysoida erikseen.

Kirjassa on tekstin lisäksi kuvia. Jokaisella luvulla on oma kuvansa, jolle on annettu selittävä nimi. Kuvat liittyivät usein selvästi luvun asioihin, mutta eivät itse päätarinaan vaan juuri niihin irrallisilta tuntuviin asioihin, joiden merkitystä kokonaisuuden kannalta en pystynyt näkemään. Kuvissa oli esimerkiksi perhosten siipiä, Artemis-patsas, Liisa Ihmemaassa -kirjan kaalimato vesipiippuineen ja Wonder Woman -sarjakuvalehden kansi, jossa Wonder Woman ja hänen äitinsä tuomitaan kuolemaan. Jos olisin jaksanut tulkita huolellisesti kirjan näennäisen irrallisia vihjeitä, kuvissa olisi varmasti ollut paljon pohdittavaa.

Saattaisin pitää Muodistamo los Milagrosista, jos lukisin sen lomalla virkein aivoin. Parhaimmillaan se olisi varmaankin yhdessä ystävän kanssa tai lukupiirissä luettuna niin, että tarinan ymmärtämiseen vaadittavaa salapoliisintyötä ei tarvitsisi tehdä yksin, vaan toinen toistaan kummallisempien viittausten merkitysestä voisi keskustella jonkun kanssa. Uskon, että voisin nauttia kirjan kansiensa väliin kätkemän mysteerin selvittämisestä, jos olosuhteet olisivat oikeat.

Tästä ensimmäisestä lukukerrasta en kuitenkaan saanut kovin paljon irti. Sanoisin, että Muodistamo los Milagrosia ei kannata edes avata, jos on esimerkiksi töiden takia jo valmiiksi väsynyt ja aivot ovat kuormittuneet. En muista, koska olisin viimeksi ollut kirjan loppuun luettuani näin totaalisen pihalla siitä, mitä tarinassa oikeastaan tapahtui ja mitä suurin osa lukemastani merkitsi.

Lukumatkana Muodistamo los Milagros ei ole erityisen kiinnostava, sillä Buenos Aires tai argentiinalaisuus eivät ole siinä kovin merkittävässä asemassa.

Suosittelen kirjaa virkeälle lukijalle, jonka tekee mieli heittäytyä tulkitsemaan arvoituksia. Katsotaan, kirjoitanko joskus vielä samasta kirjasta toisenkin blogitekstin sitten, jos olen lukenut sen uudelleen toisenlaisessa mielentilassa.

María Cecilia Barbetta: Muodistamo los Milagros (Atena 2010)

Alkuteos Änderungsschneiderei los Milagros ilmestyi 2008.

 

Yhdysvallat (Alaska) - Eowyn Ivey: Lumilapsi

Herkkä taiteilija, jonka sydäntä hallitsee lapsettomuuden tuska. Kömpelösti tunteitaan ilmaiseva mutta sitäkin hellemmin rakastava maanviljelijä. Satuolennolta vaikuttava lapsi, joka ilmestyy metsästä ja katoaa aina uudelleen.

Lumilapsi on kirja elämän suurista suruista ja pienistä iloista. Tarinan pohjavire on murheellinen, mutta päähenkilöiden kokemat onnen hetket ovat niin mukaansatempaavia, että lukukokemus oli silti valoisa. Kirja sai minut miettimään, voiko pienistä arkisista ilonaiheista koitua yhteensä niin paljon onnea, että se painaa elämän onnellisuuden vaa'assa yhtä paljon tai jopa enemmän kuin yksi suuri suru.

Alaskan luonto on kirjassa niin merkittävässä roolissa, että sen voisi laskea yhdeksi päähenkilöistä. Metsä, joki, kesän yöttömät yöt ja ennen kaikkea talven lumi heräävät Lumilapsessa eloon. Joen jää päättää, saako sillä kulkeva elää, vai hukkuuko hän hyiseen veteen. Metsässä voi olla kuin kotonaan ja kokea suurta rauhaa, mutta yhtäkkiä se voi muuttuakin hengenvaaralliseksi viholliseksi, joka eksyttää ja uhkaa palelluttaa kuoliaaksi. Metsä voi antaa hirven, jonka ansiosta ruokaa riittää kevääseen, tai tuoda eteen karhun, jonka kohtaamisen jälkeen elämä ei enää ole entisellään.

Lumitytöllä on lemmikkinä puolikesy kettu.

Metsä ja lumi antavat kirjan päähenkilöille Mabelille ja Jackille myös ihmeellisimmän mahdollisen lahjan: lapsettoman pariskunnan elämään ilmestyy eräänä päivänä lapsi, Lumityttö Faina. Onko tyttö lumikeiju, metsänhenki, lumesta ja jäästä syntynyt? Vai sittenkin lihaa ja verta, aito ja todellinen? Vai ehkä sittenkin molempia? Vastaus riippuu kenties siitä, missä määrin lukija on valmis uskomaan maagiseen.

Ystävyys ja rakkaus ovat kumpikin Lumilapsessa olennaisia teemoja. Mabel ja Jack yrittävät aluksi elää uudistilallaan täysin eristyksissä, mutta arjen pienet onnenhetket lisääntyvät kummasti sen jälkeen, kun he päästävät elämäänsä ystäviä. Ja ennen pitkää eteen tulee vaikeuksia, joista voi selvitä vain ystävien avulla.

Kymmeniä vuosia yhdessä eläneiden Mabelin ja Jackin rakkautta Ivey kuvaa taitavasti. On asioita, joita on vaikea antaa anteeksi itselle tai toiselle. On asioita, jotka koettiin yhdessä mutta silti kumpikin yksin ja yksinäisenä. Toisaalta on kuitenkin hellyyttä, välittämistä, suojelunhalua, toinen toiseensa tukeutumista. Pakahduttavien onnen hetkien jakamista.

Tämä rakkaustarina ei lopu siihen, että rakastavaiset saavat toisensa ja elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Mabelin ja Jackin rakkaus on sellaista kuin oikeassa elämässä: sellaista, jossa kaksi ihmistä rakastaa toistaan kaikesta huolimatta.

Lumilapsi on taianomainen, kaunis tarina. Suosittelen sitä kaikille, jotka haluavat lukiessaan uskoa satuihin.

Kiinnostuin kirjasta alun perin Lillin kirjataivaan kirjoituksen perusteella.

Eowyn Ivey: Lumilapsi (Bazar 2013)
Alkuteos The Snow Child ilmestyi 2012.

Afganistan - Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Jos tekee lapsena suuren vääryyden, voiko tilanteen korjata aikuisena vielä suuremmalla vääryydellä? Voiko yksipuolinen rakkaus tehdä onnelliseksi? Pystyykö kuka tahansa meistä tilaisuuden tullen olemaan sankari?

Ja vuoret kaikuivat on yksi tarina ja se on monta tarinaa. Pitkät, novellimaiset luvut ovat omia ehyitä kokonaisuuksiaan. Jokaisessa on eri päähenkilö ja minkä tahansa niistä voisi lukea yksinään kokematta, että mitään olennaista puuttuisi. Päähenkilöiden elämät kietoutuvat kuitenkin yhteen niin tiiviisti, että kokonaisuus on selvästi romaani eikä novellikokoelma. Joidenkin lukujen alussa lukijalla voi olla vaikeuksia hahmottaa, miten uuden päähenkilön kertomus liittyy suurempaan kokonaisuuteen, mutta luvun loppuun mennessä yhteys on aina käynyt selväksi.

Pidin kirjassa kaikesta paitsi loppuratkaisusta. En harrasta juonipaljastuksia, joten en voi kertoa kovin paljon siitä, miksi en lopetuksesta pitänyt. Juoni tuntui loppumetreillä epäuskottavalta. Epäuskoni saattoi tosin johtua osittain siitä, että olisin toivonut tarinalle toisenlaista päätöstä ja halusin siksi väittää lopetukselle vastaan.

Hosseinin aiempiin teoksiin Leijapoikaan ja Tuhanteen loistavaan aurinkoon verrattuna Ja vuoret kaikuivat oli valoisampi. Tuhat loistavaa aurinkoa oli minulle niin ahdistava lukukokemus, etten voi sanoa varsinaisesti nauttineeni kirjasta, vaikka se oli taitavasti kirjoitettu ja mukaansatempaava. Myös Vuorissa on synkkiä sävyjä, mutta päähenkilöille tapahtuu vastoinkäymisten lisäksi paljon hyviä asioita eikä lukukokemusta leimannut pahaenteinen tunnelma.

Kirjassa kerrotaan niin monen ihmisen elämäntarina, että eri lukijoille varmasti jäävät vahvimmin mieleen aivan eri kertomukset. Itse jäin miettimään kaikkein eniten päähenkilöiden Abdullahin ja Parin äitipuolen Parwanan elämää, vaikka kertomus hänestä liittyi laajempaan kokonaisuuteen varsin löyhästi. Osittain tämä johtui erityisestä kiinnostuksestani kirjoihin, jotka auttavat ymmärtämään tekoja, joita ei voi hyväksyä. Osittain Parwanan tarina antoi minulle niin paljon ajattelemisen aihetta siksi, että siinä käsiteltiin lapsuuteen liittyvää teemaa, jota olin viime aikoina muutenkin miettinyt: sitä, miten paljon jo varhaislapsuus voi vaikuttaa siihen, miten muut ihmiset lapseen suhtautuvat ja miten kauaskantoisia vaikutuksia muiden suhtautumisella voi olla.

Ja vuoret kaikuivat oli yksi parhaista kirjoista, jotka olen lukenut pitkään aikaan. Hosseini on taitava tarinankertoja, joka osaa keksiä ja kuvata uskottavia ja koskettavia ihmiskohtaloita.

Khaled Hossseini: Ja vuoret kaikuivat (Otava 2013)
Myös alkuteos And the Mountains Echoed ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Somalia - Nuruddin Farah: Perhesalaisuuksia

Myyttejä ja vertauskuvia. Kätkettyjä tarkoitusperiä. Selittämättömiä ilmiöitä. Uskoa, hengellisyyttä ja henkiä. Salaisuuksia, salaisuuksia, salaisuuksia.

Perhesalaisuuksia on kirja, jonka lähes jokainen lause tuntuu merkitsevän useita eri asioita. Se on täynnä monimutkaisia viittauksia ja symboliikkaa. Lisäksi se on huomattavan seksuaalinen kirja. Kaikissa kirjan kuvaamissa ihmissuhteissa - myös sukulaisten välisissä - on jonkinlainen seksuaalinen lataus.

Tapahtumat sijoittuvat sisällissodan partaalla olevaan Somaliaan. Päähenkilöt tietävät sodan puhkeamisen olevan vain ajan kysymys ja sodan lähestyminen on kirjassa näkyvästi läsnä. Siitä puhutaan, sille etsitään vertauskuvia, sillä perustellaan tekoja ja toimia. Lähestyvä sota näkyy myös käytännön arjessa. Autolla liikkuessa joutuu sotilaallisten ryhmien tarkastuspisteisiin, ulkona saa pelätä luoteja, teiden varsilla näkyy ruumiita.

Kirjan nimen mukaisesti tarina kietoutuu päähenkilö Kalamanin perheen synkimpien salaisuuksien ympärille. Salaisuudet ovat varjostaneet Kalamanin lapsuutta ja tehneet hänen ja hänen vanhempiensa väleistä etäiset. Osa salaisuuksista kytkeytyy Sholoongoon, Kalamanin lapsuudenaikaiseen rakastettuun. Kun Sholoongo yllättäen palaa aikuisen Kalamanin elämään ja vaatii häntä siittämään itselleen lapsen, Kalaman huomaa olevansa viimein valmis kohtaamaan perheensä menneisyyden.

En pitänyt kirjasta läheskään yhtä paljon kuin monista muista viime aikoina lukemistani. Salaisuusteemassa oli paljon samaa kuin Taiye Selasin Ghana ikuisesti-kirjassa, mutta Farah ei mielestäni onnistunut vihjeiden annostelussa ja salaisuuksien paljastamisen rytmissä yhtä hyvin kuin Selasi. Perhesalaisuuksien lukija sai turhankin selviä ennakkovihjeitä eikä siksi enää yllättynyt siinä vaiheessa, kun salaisuudet varsinaisesti paljastettiin.

Myös seksuaalisten tabujen teema toi mieleeni sekä Selasin kirjan että hänen novellinsa Afrikkalaistyttöjen seksielämä. Sekä Farah että Selasi käsittelivät tabuja avoimesti: Selasin teoksissa oli insestiä ja seksuaalista väkivaltaa, Farahilla niiden lisäksi vielä eläimiinsekaantumista. Selasin tapa käsitellä näitä tabuja oli enemmän minun makuuni kuin Farahin. Farahilla tabujen esiin tuominen jäi mielestäni huonommin motivoiduksi ja tarina tuntui pyörivän liikaa niiden ympärillä.

Kokonaisuutena lukukokemuksesta jäi sellainen olo, että kirjasta olisi voinut saada irti enemmän kuin siitä tällä lukemalla sain. Minulle Perhesalaisuuksia oli silti pettymys.

Perhesalaisuuksista on kirjoitettu myös ainakin Tarukirja-blogissa ja Hurja hassu lukija -blogissa.

Nuruddin Farah: Perhesalaisuuksia (Otava 1999)
Alkuteos Secrets ilmestyi 1998.

Osallistun tällä kirjalla sekä Afrikan tähti -lukuhaasteeseen että Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Afrikan tähdessä olen nyt saavuttanut tavoitteeni lukea 15 teosta ja ansainnut Afrikan tähden. Ihminen sodassa -haasteessa olen vasta alussa ja sotilasarvoltani sotamies.

Zimbabwe - J. Nozipo Maraire: Tyttäreni Zenzele

Kun yhteiskunnassa on selvästi jotain pielessä, jotkut omistavat elämänsä taistelulle asioiden parantamiseksi. Toiset yrittävät vain elää mahdollisimman hyvän elämän huonoista oloista huolimatta. Kirjoja kirjoitetaan yleensä ensimmäiseen ryhmään kuuluvista. Tyttäreni Zenzele keskittyy jälkimmäiseen.

Tyttäreni Zenzele on zimbabwelaisen äidin kirje tyttärelleen, joka opiskelee Yhdysvalloissa. Äiti haluaa kertoa tyttärelle kaikesta, mikä hänelle on tärkeää. Hän kuvaa oman elämänsä vaiheita, pohtii Afrikkaa ja afrikkalaisuutta, paljastaa asioita, jotka salasi tyttären asuessa vielä kotona.

Kirja on kirjoitettu 90-luvulla, ja sen huomaa selvästi. Kirjettä kirjoittava äiti on sukupolvea, joka on syntynyt valkoisten hallitsemaan Rhodesiaan ja elänyt ajan, jolloin eurooppalaiset olivat vallassa ja sortivat paikallista väestöä. Mustien ja valkoisten suhde toisiinsa Afrikassa siirtomaavallan aikana ja sen päätyttyä on yksi kirjan pääteemoista. Teemaa käsiteltiin ymmärtääkseni tuon ajan afrikkalaisessa kirjallisuudessa paljon, mutta tällä vuosituhannella siitä kirjoittaminen on koettu vanhanaikaiseksi. Siirtomaavallan ajan traumojen käsitteleminen kirjallisuuden keinoin on varmasti ollut tarpeellista aikanaan, mutta mielestäni on todella hyvä, että afrikkalaiset nykyromaanit keskittyvät muihin teemoihin. Muuten kirjallisuuden antama kuva Afrikasta jäisi surullisen yksipuoliseksi.

Vaikka Tyttäreni Zenzele tuntui minusta vanhanaikaiselta verrattuna hiljattain lukemiini 10-luvun afrikkalaisiin teoksiin, pidin kirjasta silti. Zimbabwe itsenäistyi muutamaa kuukautta ennen syntymääni, joten tiedän siirtomaavallan ajan Rhodesiasta vain sen, mitä olen lukenut kirjoista. Tämän kirjan luettuani tiedän siitä paljon enemmän kuin aikaisemmin.

Teksti oli tyyliltään kaunista ja soljuvaa. Pidin siitä, ettei päähenkilö ollut itse suuri vapaustaistelija, vaan hänen tarinansa kertoi ihan tavallisten ihmisten arjesta rotusorron ja itsenäisyystaisteluiden aikana. Sivuhenkilöiden joukossa oli taistelijoitakin, ja sen myötä Zimbabwen Rhodesian-ajan historiasta välittyi monipuolinen kuva.

Tyttäreni Zenzele oli ennen kaikkea koskettava kirja. Suosittelen sitä Afrikan historiasta kiinnostuneille, jotka eivät ole lukeneet kyllästymiseen saakka siirtomaavallan ajoista.

Kiitokset Kirjoista-blogin Merenhuiskeelle, jonka lukuvinkkilistalta tämän kirjan poimin.

J. Nozipo Maraire: Tyttäreni Zenzele (WSOY 1999)
Alkuteos Zenzele: A Letter for my Daughter ilmestyi 1996.

Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen.

Kiina - Sami Sillanpää: Kiinalainen rakkaustarina

Palavasieluinen aktivisti, joka käy yhden miehen sotaa ihmisoikeuksien puolesta. Rakastava vaimo, joka haluaa auttaa muita mutta haaveilee samalla ihan tavallisesta perhe-elämästä. Maailman vahvin valvontakoneisto, joka on päättänyt saada tietoonsa kaiken, mitä pari tekee, sanoo tai ajattelee.

Kiinalainen rakkaustarina on tositarina aktivistipariskunnan elämästä 2000-luvun Kiinassa. Kirjan päähenkilöt Hu Jia ja Zeng Jinyan ovat ulkomaanuutisia seuraaville tuttuja jo entuudestaan. Lukija saattaa muistaa Hun kuuluisana mielipidevankina, jolle EU myönsi arvostetun Saharov-palkinnon ja Zengin bloggaajana, jonka Time-lehti otti mukaan maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen listalle. Yhteistyössä parin kanssa tehdyssä kirjassa mennään kuitenkin paljon uutisia syvemmälle. Se kuvaa Hun ja Zengin elämää heidän yksityisimpiä ajatuksiaan myöten.

Odotin Kiinalaiselta rakkaustarinalta paljon, sillä Sami Sillanpää oli idolini nollaluvun puolivälin molemmin puolin, kun hän työskenteli Helsingin Sanomien Kiinan-kirjeenvaihtajana ja minä aloittelin uraani uutistoimittajana. Hän oli ainoa uutistoimittaja, jonka kirjoittamat jutut luin silloinkin, kun niiden aihe ei kiinnostanut minua. Kirja täytti odotukseni. Sillanpää oli osannut käyttää myös kirjan mittaisessa tekstissä samoja taitojaan, joiden vuoksi arvostan hänen lehtijuttujaan.

Kirja muistutti hyvin paljon kaunokirjallista teosta. Sillanpää oli tehnyt valtavat määrät taustatyötä ja hankkinut niin paljon tietoa, että pystyi viemään lukijan päähenkilöiden pään sisään samaan tapaan kuin kaunokirjallisuuden kaikkitietävät kertojat. Tekstin seassa oli Hulta ja Zengiltä suoria sitaatteja, joissa he kuvailivat ajatuksiaan ja tunteitaan.

Toisaalta tekstistä kuitenkin huomasi selvästi, että se oli toimittajan kirjoittama. Monet kerronnan keinot olivat samoja, joita nykyaikaisissa lehtijutuissa usein käytetään houkuttelemaan lukijaa ensin aloittamaan uutisen lukemisen ja sitten lukemaan sen loppuun. Esimerkiksi kappaleiden alkuja ja loppuja oli selvästi mietitty huolella. Tyyli muistutti laadukasta sanomalehden reportaasia tai henkilöjuttua.

Kerronta eteni alun esinäytöstä lukuunottamatta aikajärjestyksessä. Tyylille ominaista olivat lyhyet, ytimekkäät päälauseet. Kappaleiden alut veivät lukijan suoraan keskelle tapahtumia: "Hu Jian puhelimeen ei saanut yhteyttä." "Ovi oli lukossa." Kappaleiden lopuissa yleisiä olivat lukijan uteliaisuutta herättelevät viittaukset tulevaan: "Mutta Zengillä oli myös oma suunnitelmansa. Sitä hän ei kertonut vielä kenellekään." "Ne aikeet olivat saaneet alkunsa yllättävästä puhelusta." Toinen tyypillinen lopetus kappaleelle oli kertoa uutta tietoa, jolla oli erityistä painoarvoa: "Se [oikeudenkäynti] olisi jo runsaan viikon päästä." "Hu Jia on tuomittava lain määräämään rangaistukseen."

Useimmiten kerrontatapa toimi erittäin hyvin. Tarina veti lukijan hyvin mukaansa ja piti mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Parissa kohdassa epämääräisyyttä oli mielestäni liikaa. Erityisesti minua hämmensi kohta, jossa Zeng haki Sillanpäältä töitä Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajan avustajana. Siinä jätettiin kokonaan rivien välistä tulkittavaksi se, ettei Zeng saanut paikkaa. Sitä ei sanottu suoraan eikä lukijalle edes annettu yhtään perustelua ratkaisulle. Tämä pisti kuitenkin silmään siksi, että se oli niin poikkeuksellista. Muilta osin lukiessa saattoi luottaa siihen, että vaikka monista asioista kerrottiin aluksi vihjaillen, niihin palattaisiin myöhemmin ja lukija saisi vastaukset kysymyksiinsä.

Yksi asia kirjassa häiritsi minua: Zengin ystävistä Shi Tousta ja Ming Mingistä puhuttaessa mainittiin joka kerta erikseen, että he ovat naispari. Se oli mielestäni tarpeetonta ja osoittelevaa. Asian esille ottaminen oli täysin perusteltua niissä kirjan kohdissa, joissa käsiteltiin seksuaalivähemmistöjen asemaa Kiinassa. Tällöin tiedolla oli merkitystä, eikä suomalaisen lukijan voi olettaa tunnistavan pariskuntaa naispariksi kiinalaisten nimien perusteella. Sen sijaan lesbopari-sanan jatkuva käyttö tuntui suorastaan asiattomalta silloin, kun puheena oli parin ja Zengin henkilökohtaiseen ystävyyteen liittyvä asia kuten parin vierailu synnytyslaitoksella Zengiä ja hänen vauvaansa katsomassa.

Kokonaisuutena pidin kirjasta kovasti. Se kertoi koskettavan tarinan kiinnostavalla tavalla ja antoi samalla paljon tietoa Kiinan ihmisoikeustilanteesta. Suosittelen kirjaa kaikille hyvän tarinan tai hyvän journalismin ystäville.



Sami Sillanpää: Kiinalainen rakkaustarina (WSOY 2013)
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Senegal - Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista

Isälleen kaunaa kanava Norah palaa Ranskasta isänsä luo Senegaliin ja yllättyy. Elämäänsä ja itseensä tyytymätön ranskalainen Rudy janoaa epätoivoisesti senegalilaisen vaimonsa rakkautta. Leskeksi jäänyt ja sukulaistensa hylkäämä Khady Demba pyrkii Senegalista Eurooppaan.

Kolme vahvaa naista kuulosti juuri sellaiselta kirjalta josta pitäisin. Innostun kaikkein helpoimmin kirjoista, jotka kertovat kaukomaiden kulttuureista ja vahvoista naisista. Tämä kirja oli kuitenkin pettymys. Olin ennen kirjaan tarttumista lukenut siitä arviot MariA:n kirjablogista, Kirjavasta kammarista ja Kirjakirpusta. Niiden perusteella odotukseni olivat jonkin verran matalammalla, vaikka Kirjavan kammarin arvio olikin hyvin positiivinen.

Kirjan nimi ei ole mielestäni erityisen onnistunut, sillä se on ärsyttävän alleviivaava. Jos tarinassa on vahvoja naishahmoja, lukija huomaa sen kyllä ilman, että se tarvitsee hänelle erikseen sanoa. Lisäksi nimi antoi sen kuvan, että kirjassa kerrottaisiin kolmen naisen tarinat. Tosiasiassa kirjan pisin tarina on kuitenkin kerrottu kokonaan miehen näkökulmasta, eikä lukija saa tietää siinä esiintyvästä naisesta juuri mitään.

Kirjassa on kolme erillistä tarinaa, joissa on yhteisiä teemoja. Kaikki liittyvät jollain tapaa sekä Senegaliin että Eurooppaan, maahanmuuttoon ja eri maissa syntyneiden ihmisten kohtaamisiin. Kaikilla päähenkilöillä on joillakin tapaa vaikea suhde sekä puolisoonsa että sukulaisiinsa ja he miettivät ja analysoivat läheisimpiä ihmissuhteitaan paljon. Kaikki päähenkilöt tuntevat tarinansa aikana suurta ahdistusta ja oivaltavat lopussa jotain, mikä tuntuu heistä vapauttavalta. Jokaisessa tarinassa esiintyy lintuja, joilla on symbolista merkitystä.

Jotkin asiat yhdistävät kirjan tarinoista kaksi mutta jättävät kolmannen ulkopuolelle. Se oli minusta vähän häiritsevää. Kahdessa ensimmäisessä tarinassa huomioni kiinnittyi kukkiin liittyvään symboliikkaan, ja olin pettynyt, kun kolmannessa sitä ei ollutkaan lainkaan. Kahta jälkimmäistä tarinaa yhdisti toisiinsa myös päähenkilön kokema fyysinen kipu, johon viitattiin aina uudelleen. Kokonaisuus olisi minusta ollut eheämpi, jos silmiinpistävät yhdistävät tekijät olisivat aina ulottuneet jokaiseen tarinaan.

Keskimmäisestä, miehen kertomasta tarinasta en pitänyt lainkaan. Harmikseni se oli selvästi kirjan pisin. Katkera ja pakkomielteinen Rudy tuntui minusta epämiellyttävältä heti ensimmäisestä lauseesta alkaen, enkä olisi millään jaksanut lukea hänen synkkiä ajatuskulkujaan. Pari kertaa tarinassa kävi ilmi kiinnostavia seikkoja Rudyn menneisyydestä ja mielenkiintoni virisi hetkeksi, mutta pian olin taas yhtä tympääntynyt. Kirjan nimen vuoksi odotin koko ajan saavani tietää enemmän Rudyn Fanta-vaimosta, mutta vaikka Rudy ajatteli häntä lähes jatkuvasti, hän ei juurikaan osannut eläytyä vaimonsa näkökulmaan. Ajattelin, että jokin juonenkäänne ennen pitkää toisi Fantan näkyvämmin esille, mutta niin ei lopultakaan käynyt. Todella pitkät kappaleet häiritsivät, kun tarina ei muutenkaan tempaissut mukaansa.

Ensimmäisessä tarinassa oli paljon parempi imu. Sen päähenkilöllä Norahilla oli kiinnostavan häiriintynyt perhe, josta halusin tietää lisää. Sen suhteen en joutunut pettymään: tarinan edetessä Norahin perheen asioista paljastui koko ajan enemmän. Sen sijaan Norahin parisuhdepohdiskelut olivat minusta vähän väsyttäviä. Olin myös ärtynyt siitä, miten voimaton ja heikko Norah parisuhteensa suhteen alusta loppuun saakka oli, vaikka kirjan nimi oli korostanut naisten vahvuutta.

Vasta viimeinen tarina lunasti odotukseni vahvoista naispäähenkilöistä. Ihailin valtavasti sitä, miten hyvä itsetunto sen päähenkilöllä Khady Demballa oli. Hänen elämässään oli niin paljon surua, murhetta ja huonoa kohtelua, ettei kaltaiseni hyväosainen voi sitä edes kunnolla käsittää. Häntä ympäröivät ihmiset yrittivät toistuvasti riistää häneltä kaiken ihmisarvon, mutta hän ei koskaan antanut heidän tehdä sitä. Hän toisteli omaa nimeään hiljaa mielessään ja mietti oman itsensä ainutlaatuisuutta, ja aina hän sai siitä voimaa kestää koettelemukset. "Turhaa häpeää hän ei koskaan tuntenut, koskaan hän ei unohtanut, että hän, Khady Demba, oli arvokas ihminen, urhea ja vilpitön". Olen oikeassa elämässä nähnyt, miten kokonaisvaltaisesti hyväosainenkin ihminen voi itse riistää ihmisarvon itseltään, mikäli hän ei pysty Khady Demban lailla olemaan "varma, että hän oli yksi ja jakamaton ja arvokas, ja että hän saattoi olla vain hän". Oli nautinnollista lukea hahmosta, joka pystyi säilyttämään uskon itseensä, vaikka joutui kokemaan epäinhimillistä kohtelua.

En oikein tiedä, mitä sanoisin Kolmen vahvan naisen suosittelemisesta. Mitenkään varauksettomasti en sitä voi suositella, mutta en toisaalta ole valmis sanomaan myöskään, ettei sitä kannata lukea. Selvästikin se herätti minussa paljon ajatuksia, kun päädyin kirjoittamaan siitä näinkin pitkästi. Kirjan kolmatta tarinaa suosittelen erityisesti ihmisille, jotka ovat miettineet paljon itsetunnon ja omanarvontunnon kysymyksiä. Kokonaisuutena sanoisin kirjan soveltuvan lukijalle, joka haluaa ajattelemisen aihetta ja on kiinnostunut sekä muuttoliiketeemoista että ihmissuhteita analysoivista kirjoista.

Marie NDaiye: Kolme vahvaa naista (Gummerus 2013)
Alkuteos Trois femmes puissantes ilmestyi 2009.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

P.S. Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen.

Ghana - Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämä (Suomen Grantassa julkaistu novelli)

"Afrikkalaisten kotien oudossa arvojärjestyksessä äiditöntä lasta alempana on ainoastaan lapseton äiti."

Yksitoistavuotias Edem asuu Ghanassa enonsa luona. Äidistään hänellä on muistona vain Lagosin lentokentällä Nigeriassa otettu valokuva: kuva äidistä ja tyttärestä, jotka olivat erottamattomat, kunnes eno ilmestyi heidän elämäänsä ja vei tyttären mukanaan.

Eno ja täti ovat järjestäneet suuret juhlat joulun kunniaksi. Edem on asunut perheessä jo kolme vuotta, mutta ei vieläkään tunne kuuluvansa joukkoon. Novellin alkaessa hän katselee ikkunasta muiden juhlintaa.

Seksuaalinen jännite on novellissa voimakas alusta alkaen. Nimi toki vie lukijan ajatukset seksiin jo ennen lukemisen aloittamista, mutta jännitteen huomaisi varmastikin jo varhain, vaikka ryhtyisi lukemaan tekstiä tietämättä sen nimeä. Kaikkia tarinan hahmoja käsitellään nimenomaan sen kautta, minkälainen suhde heillä on seksiin ja seksuaalisuuteen.

Toinen vahva teema novellissa on selviytyminen.

Selasin novelli julkaistiin tänä syksynä Suomen ensimmäisessä Granta-aikakauskirjassa. Granta on kiinnostava tulokas suomeksi julkaistavan kirjallisuuden kentällä. Perinteikkään brittijulkaisun sisarlehden tavoitteena on päätoimittaja Aleksi Pöyryn sanoin julkaista uutta ja parasta kirjallisuutta. Mukana voi olla novelleja, runoja, esseitä tai reportaaseja. Olennaisinta on Pöyryn mukaan se, että tekstissä on hyvä, vahva tarina.

Ensimmäisen Grantan perusteella vaikuttaa siltä, että teksteistä suunnilleen puolet on tarkoitus saada kotimaisilta kirjoittajilta ja toinen puoli maailmalta. Eri maiden Grantat tekevät yhteistyötä ja julkaisevat osin samoja tekstejä. Jokaisella numerolla on jokin teema; ensimmäisen suomalalaisnumeron teemaksi on valittu ruoka. Selasin novelli istuu mielestäni ruokateemaan varsin huonosti, mutta monissa muissa kokoelman teksteissä ruoka on vahvasti esillä. Selasin novelli haluttiin varmaankin mukaan heti tähän ensimmäiseen numeroon siksi, että Grantaa kustantava Otava julkaisi samoihin aikoihin myös Selasin esikoisromaanin Ghana ikuisesti.

Suomen Grantalla ei outoa kyllä vaikuta olevan ainakaan vielä omia verkkosivuja enkä ole saanut mistään selville, kuinka usein tai harvoin julkaisun on tarkoitus ilmestyä. Englanninkielisenen emojulkaisu ilmestyy neljännesvuosittain ja sillä on hyvin kattavat sivut. Alkuperäinen Granta vaikuttaa niiden perusteella erittäin kiinnostavalta. Päädyin ostamaan vuoden lukuoikeuden sen sähköiseen arkistoon, joka sisältää kaikki numerot uusinta lukuunottamatta. Joissakin numeroissa on teemana jokin maanosa tai kielialue. Toivottavasti löydän sitä kautta uusia kiinnostavia kirjailijoita sellaisistakin maista, joihin liittyvää kirjallisuutta on vaikea löytää.

Granta. Uuden kirjallisuuden areena. 1. numero. (Otava 2013)

P.S. Osallistun tällä novellilla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen. Novellitkin kuulemma lasketaan :)

Ghana - Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Mies, joka menetti kaiken tärkeän, koska ei saanut epäonnistua. Nainen, joka menetti lähes yhtä paljon, koska hänen täytyi olla vahva. Kaksoset, jotka kadottivat toisensa, koska Siitä Mitä Silloin Kerran Tapahtui ei voinut puhua. Isoveli, joka ei halunnut - tai pelännyt - mitään niin paljon kuin että muistuttaisi isäänsä. Pikkusisko, joka ei osannut kuulua joukkoon.

Kuusi perheenjäsentä, kaikki kaukana toisistaan, kaiki omalla tavallaan onnettomia. Kaikilla suuria salaisuuksia.

Taiye Selasin esikoisromaani oli kenties paras kirja, minkä olen lukenut pitkään aikaan. Olin lukenut kirjasta ja kirjailijasta muun muassa Helsingin Sanomista ja odotin lukukokemusta sen verran innokkaana, että varasin niteen kirjastosta heti siinä vaiheessa, kun järjestelmään ilmestyi tieto, että sitä oli tilattu valikoimaan. Koska odotukseni olivat korkealla, varauduin myös pettymään raskaasti. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kirja teki vaikutuksen heti ensimmäisestä lauseesta alkaen ja teksti jatkui yhtä taidokkaasti kirjoitettuna loppuun saakka. Päähenkilöiden salaisuuksista tihkui tietoa juuri sopivassa määrin niin, että uteliaisuus pysyi yllä mutta missään vaiheessa ei tuntunut, ettei tarinassa pysyisi mukana.

Lukumatkan kannalta ongelmallista on se, ettei Ghana ikuisesti sijoitu nimestään huolimatta läheskään kokonaan Ghanaan. Yksi päähenkilöistä on köyhissä oloissa kasvanut ghanalainen Kweku Sai, joka pääsee stipendin ansiosta Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Siellä hän menee naimisiin nigerialaisen Folan kanssa ja saa tämän kanssa neljä lasta. Perhe asuu pitkän aikaa Bostonissa, ja lapsista kasvaa amerikkalaisia. Monet kirjan tapahtumista sijoittuvatkin Yhdysvaltoihin. Lisäksi muutamissa takaumissa eletään Nigeriassa.

Ghanaa katsellaan tässä teoksessa enemmän vierain kuin ghanalaisin silmin. Maa on tärkeä osa jokaisen kuuden päähenkilön tarinaa, mutta vain yksi heistä on syntynyt ja kasvanut siellä. Jopa ghanalainen Kweku on synnyinmaassaan aina jollakin tapaa muukalainen. Sikäli Ghana ikuisesti ei oikein sopinut lukumatkafilosofiaani, jossa tavoitteena on tutustua maihin paikallisesta näkökulmasta.

Paljon olennaisempaa on kuitenkin se, että Ghana ikuisesti oli kauniisti soljuva, kiehtova ja koskettava kirja. Suosittelen sitä kaikille.

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (Otava 2013)
Myös alkuteos Ghana Must Go ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

P.S. Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen. Olen tähän mennessä lukenut haasteeseen viisi kirjaa viideltä eri alueelta ja ansainnut smaragdin.

Yhdysvallat - Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Jos kaipaat varoittavaa esimerkkiä salakavalan huonosta vanhemmuudesta, kannattaa lukea Sisareni, rakkaani. Se kertoo onnettomasta perheestä, jota ulkopuoliset luulevat onnelliseksi. Vanhemmista, jotka onnistuvat uskottelemaan itselleen toimivansa lastensa parhaaksi, vaikka he tosiasiassa pilaavat näiden elämän.

Tarinaa kertoo yhdeksäntoistavuotias Skyler, joka ei ole koskaan päässyt yli sisarensa kuolemasta. Kuusivuotias sisar murhattiin perheen omassa kodissa, eikä murhaajaa koskaan löydetty. Tilannetta pahentaa se, että luistelijapikkusisko oli jossain määrin kuuluisa jo eläessään, ja väkivaltainen kuolema teki hänestä superjulkkiksen. Julkisuusryöpytykseen joutui koko perhe, ja maailman silmissä niin Skyler kuin hänen vanhempansakin ovat yhä epäiltyjä.

Siskon kuolemasta on jo kymmenen vuotta, mutta Skylerin elämä on yhä pirstaleina sen jäljiltä. Hän alkaa kirjoittaa lapsuudestaan ja perheestään saadakseen edes jonkinlaisen otteen siitä, mitä hänelle ja Bliss-siskolle lapsena oikein tapahtui. Päiväkirjamaisissa teksteissään Skyler kuvaa varhaislapsuuttaan ennen siskon syntymää, kaksilapsisen perheen elämää ja sitä, mitä siskon murhayönä ja sen jälkeen tapahtui. Välillä hän mainitsee jotain myös sitä, mitä hänen elämässään kirjoitushetkellä on meneillään. Lopussa siirrytään kokonaan yhdeksäntoistavuotiaan Skylerin nykyhetkeen ja saadaan tietää, mihin kirjoitusprojekti johtaa ja mitä sitten tapahtuu.

Sisareni, rakkaani on tavallaan murhamysteeri, sillä lukija jännittää loppuun asti, kuka sisaren murhaaja oli. Murhamysteerinä se ei kuitenkaan ole mielestäni erityisen onnistunut, sillä loppuratkaisu ei ollut lainkaan yllättävä. Häiriintyneen perheen kuvauksena teos on kuitenkin hieno kaikessa karmeudessaan.

Luen hyvin harvoin yhdysvaltalaisia kirjoja, mutta kiinnostuin Skylerin tarinasta luettuani kirjasta arvion Lillin kirjataivas -blogista. Ajattelin etukäteen, että koska maa on minulle niin tuttu televisiosta ja elokuvista, kiinnittäisin yhdysvaltalaista kirjaa lukiessani tapahtumamaahan tavallista vähemmän huomiota. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä Sisareni, rakkaani on silmiinpistävästi satiiri nimenomaan amerikkalaisesta ajatusmaailmasta.

Skylerin vanhemmat ovat huonoja vanhempia hyvin amerikkalaisella tavalla. Heidän omilla lapsillaan ei tunnu olevan heille niinkään itseisarvoa kuin välinearvoa heidän tavoitellessaan onnea itselleen. He haluavat kavuta ylempään sosiaaliluokkaan, ystävystyä rikkaiden ja arvostettujen ihmisten kanssa. He haluavat lastensa menestyvän jossakin urheilulajissa, niittävän mainetta ja kunniaa, tulevan kuuluisiksi ja tekevän heistäkin kuuluisia.

Hyvin amerikkalaiselta tuntuu myös Skylerin ja Blissin äidin uskonnollisuus. Äiti on kiihkeä uskovainen tavalla, joka on omiaan pilaamaan kaikkien kristittyjen maineen. Hän käyttää uskontoa häikäilemättömästi hyväkseen ja perustelee Jumalan tahdolla mitä vain ­- jopa sellaisia asioita, jotka ovat räikeästi kristillisen arvomaailman vastaisia.

Bliss on lahjakas taaperoluistelija, ja siitä otetaan amerikkalaiseen tyyliin kaikki irti. Tärkeintä on kilpailuissa voittaminen, ja kilpailuja on tarjolla yllin kyllin. Pienet paikallisetkin kilpailut esitetään televisiossa. Luistelutaitojen lisäksi tarvitaan lavakarismaa, ja jo nelivuotiaiden sarjassa mietitään tarkkaan, minkälainen meikki ja minkäväriset pikkuhousut tekisivät tuomareihin parhaan mahdollisen vaikutuksen. Blissin hiukset vaalennetaan kampaajalla. Hän ehtii ennen kuolemaansa esiintyä jäällä muun muassa Vegasin tanssitytön asussa, verkkosukissa ja tummanpunaisissa pitsipikkupöksyissä.

Koska ollaan Amerikassa, kaikilla Skylerin tuntemilla lapsilla on lukuisia diagnooseja ja hurja arsenaali reseptilääkkeitä. Myös Blissin urheilu-uran edistämiseen käytetään kaiken maailman pillereitä ja pistoksia. Skylerillä ja hänen kavereillaan puolestaan on todettu muun muassa lahjakkaan lapsen syndrooma, orastava lukihäiriö, orastava tarkkaavaisuushäiriö ADD, pikkuaivojen kehityshäiriö tai akuutti prematuuri melankolia. Kukaan ei ole normaali, sillä normaali lapsi olisi tylsä ja epäkiinnostava.

Sisareni, rakkaani oli sen verran mukaansatempaava, että se tuli luettua nopeasti, vaikka siinä on yli seitsemänsataa sivua. Suosittelen kirjaa lukijoille, joita kiinnostaa huonon vanhemmuuden psykologia ja kaikille, jotka nauravat mielellään amerikkalaisten kustannuksella.

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani (Otava 2012)
Alkuteos My sister, my love ilmestyi 2008.

Australia - M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

Pienenpieni majakkasaari, jolla ei asu ketään muuta. Yhteys mantereelle vain kahdesti vuodessa. Rakastunut nuori aviopari, jonka hartain toive on saada liuta lapsia ja kasvattaa suurperhe saaren rauhassa. Keskenmeno toisensa perään. Suru, joka lähes vie järjen.

Sitten eräänä päivänä rantaan ajautuu vene, jossa on kuollut mies ja elävä pieni vauva. Juuri keskenmenon saanut Isabel ottaa vauvan syliinsä. Sen jälkeen paluuta ei ole.

Valo valtameren yllä on sydäntäriipaiseva kertomus kahden naisen äidinrakkaudesta yhtä lasta kohtaan. Kirjan hahmot ja heidän kohtalonsa jäävät pyörimään lukijan mieleen pitkäksi aikaa vielä senkin jälkeen, kun on päässyt viimeiselle sivulle ja sulkenut kannet.

Arvostan suuresti kirjoja, joiden kautta pystyn ymmärtämään tekoja, joita en voi hyväksyä. Joskus kuulee ihmisten sanovan, ettei tuomittavia tekoja tai niiden tekijöitä pidä ymmärtää. Olen tästä täysin eri mieltä; ymmärtämistä ja hyväksymistä ei pidä sekoittaa keskenään. Valo valtameren yllä on kirjoitettu niin, että vaikka päähenkilöt tekevät suuren vääryyden, lukija pystyy näkemään asian heidän kannaltaan ja samaistumaan heidän ajatusmaailmaansa, jossa vääryys näyttääkin oikeutetulta teolta. Lukija saattaa jopa ajatella, että toimisi heidän asemassaan samalla tavoin. Se on minusta hyvän kirjan merkki. Sofi Oksasen Puhdistuksessa pidin erityisen hienona sitä, miten Aliide sai minut puolelleen silloinkin, kun hänen tekonsa eivät olleet millään tapaa hyväksyttäviä.

Valolla valtameren yllä on paljon ansioita, mutta sen lukeminen oli suorastaan tuskallista. Keskivaiheilla luin kirjaa vain pieniä paloja kerrallaan, koska tulin lukemastani niin surulliseksi ja ahdistuneeksi, etten halunnut jatkaa. Sellaista käy minulle harvoin. Mieleeni muistui eräs Frendien jakso, jossa Joey piilottaa kirjan välillä pakastimeen, jos se käy liian pelottavaksi tai surulliseksi. Tälle kirjalle olisi melkein tehnyt mieli tehdä samoin.

Kirja on tuore uutuus Kariston Lupaus-sarjassa, jossa julkaistaan ulkomaisia esikoisteoksia. En tuntenut sarjaa entuudestaan mutta Valo valtameren yllä oli sen verran vaikuttava, että ajattelin tutustua sen muihinkin teoksiin.

Olin iloisesti yllättynyt siitä, että pääsin lukemaan näin laadukasta australialaista kaunokirjallisuutta. Matkustelin Australiassa viime talvena ja yritin etsiä sieltä matkalukemiseksi hyvää paikallista kirjaa, mutta minulla oli suuria vaikeuksia löytää muuta kuin kevyttä romanttista hömppää tai jännitystä. Kiitokset Lillin Kirjataivaan Lillille, jolta sain vinkin tästä kirjasta.

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä (Karisto 2013)
Alkuteos The Light Between Oceans julkaistiin 2012.

Ruanda - Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa

Kuulostaa mauttomalta vitsiltä jos sanon, että Kigalin kakkukauppa on Ruandan kansanmurhasta kertova hyvänmielenkirja. Tarkoitan kuitenkin sitä vilpittömästi. Kirja on täynnä lämpöä, pienistä asioista iloitsemista ja toinen toisestaan välittämistä, vaikka sen aiheena on sanoinkuvaamattomista julmuuksista toipuminen.

Kirjan päähenkilö on Ruandan pääkaupungissa Kigalissa asuva tansanialainen Angel Tungaraza, joka leipoo työkseen kakkuja juhliin. Angel on paitsi taitava kakunkoristelija myös hienotunteinen keskustelukumppani ja herkkävaistoinen ihmistuntija.

Jokainen luku rakentuu kakkutilauksen ympärille. Asiakas tarvitsee kakun esimerkiksi syntymäpäiville, ristiäisiin tai läksiäisiin. Tilaamiseen ei riitä pelkkä tilauslomakkeen täyttö, sillä Angelin periaatteisiin kuuluu tehdä jokaisesta kakusta henkilökohtainen. Niinpä sokerileipuri keskustelee jokaisen tilaajan kanssa pitkään ja hartaasti. Keskusteluissa käy ilmi paljon sellaista, mistä asiakas ei alun perin ollut ensinkään aikonut puhua, ja leipojamestarin neuvot tulevat tarpeeseen. Monet kerrat Angel joutuu ottamaan silmälasit nenältään ja puhdistamaan ne hitaasti saadakseen aikaa miettiä, miten asetella sanansa mahdollisimman rakentavasti. Yleensä hän onnistuu ja asiakas lähtee kakkukaupasta paljon viisaampana kuin sinne tullessaan

Angelin elämänfilosofiassa ja kirjan dialogeissa on naiiviutta ja lämpöä, joiden vuoksi Kigalin kakkukauppaa verrataan usein Alexander McCall Smithin Naisten etsivätoimisto nro 1 -sarjaan. Yhtäläisyyksiä on, mutta siitä huolimatta suosittelisin Kigalin kakkukauppaa myös sellaiselle lukijalle, jonka makuun Mma Ramotswe -etsiväkirjat ovat liiankin lapsekkaan tyylisiä. Kakkukaupan keskustelut ovat yksinkertaisia vain ilmaisultaan; puheena olevat asiat ovat sitäkin monimutkaisempia. Parkin tuo taitavasti esiin sen, miten ilon hetkiin voi kätkeytyä surua mutta toisaalta suurenkin surun lomasta voi pilkottaa iloa.

Gaile Parkin: Baking Cakes in Kigali (Atlantic Books, 2009).
Imestynyt suomeksi nimellä Kigalin kakkukauppa (Tammi, 2009):
http://www.tammi.fi/kirjat/-/product/no/9789513148058.
Myös alkuteos ilmestyi 2009.