Meksiko - Roberto Bolaño: Kesyttömät etsivät

Myyttinen runoilija, joka katosi vuosia sitten autiomaahan. Nuori mies, jonka elämä muuttuu erään kohtaamisen myötä täysin. Ystävykset, jotka päätyvät pitkälle matkalle pakoon itseään.

Kesyttömät etsivät kertoo 70-luvun Meksikossa elävistä nuorista, jotka ajattelevat olevansa runoilijoita. Käytännössä he kuitenkin lähinnä haahuilevat.

Kirjan päähenkilöiksi nousevat muiden hahmojen kertomusten kautta ystävykset Arturo Belano ja Ulisses Lima, jotka rahoittavat huumekaupalla yrityksiään uudistaa latinalaisamerikkalainen runous. Belano ja Lima ovat kehitelleet viskeraaliseksi realismiksi kutsumansa tyylisuunnan ja kutsuvat ystäviään ja tuttaviaan liittymään tyylisuuntaa edustavaan ryhmäänsä. Ryhmän aikaansaannokset jäävät vähäisiksi.

Kirjassa on kolme osaa, joista keskimmäinen on olennaisesti erityylinen kuin ensimmäinen ja viimeinen. Pidin keskimmäisestä osasta paljon enemmän kuin kirjan alusta ja lopusta. Onneksi suurin osa kirjan 631 sivusta on keskimmäisessä osassa.

Ensimmäinen ja viimeinen osa ovat nuoren opiskelijapojan Juan García Maderon päiväkirjamerkintöjä 70-luvun puolivälistä: ajalta, jolloin hän tutustuu viskerealistien ryhmään ja aloittelee seksielämäänsä. Keskimmäisessä osassa puolestaan on todella monen eri sivuhenkilön kertomuksia 70-luvulta aina 90-luvulle saakka. Jokaisessa katkelmassa esiintyy joko Ulisses Lima tai Arturo Belano, ja vaikka sivuhenkilöt kaikki kertovat omaa tarinaansa, tarinat piirtävät yhteensä runoilijanuorukaisten elämäntarinat.

Keskimmäinen osa oli mielestäni hyvin taitavasti rakennettu. Sivuhenkilöiden tarinat olivat itsessään mielenkiintoisia. Osa sivuhenkilöistä kertoi kerralla tarinansa, joka jäi ikään kuin lyhyeksi novelliksi laajemman tarinan sisällä. Osa taas kertoi samaa tarinaa katkelma katkelmalta: joko yhden illan tapahtumista hetki hetkeltä tai vuosikymmenten mittaista kertomusta, joka koostui useista pienistä alatarinoista eri vuosilta. Samalla lukija sai koota mielessään kuin palapeliä Liman ja Belanon elämänvaihteista.

Keskimmäisen osan rakenne ei vastannut suoraan mitään toista lukemaani kirjaa, mutta kerronnan tyylissä oli mielestäni jotain latinalaisamerikkalaiselle kirjallisuudelle ominaista. Mieleeni tulivat erityisesti Mario Vargas Llosan Tuhma tyttö ja Horacio Castellanos Moyan The She-Devil in the Mirror.

Keskimmäinen osa oli niin hyvä, että suosittelen kirjaa vähintäänkin kaikille latinalaisen amerikan kirjallisuudesta kiinnostuneille, vaikka en ensimmäistä ja viimeistä osaa erityisen ihmeellisinä pitänytkään.

Roberto Bolaño: Kesyttömät etsivät (Sammakko 2009)

Alkuteos Los Detectives Salvajes ilmestyi 1998.

Ruotsi/Iran: Marjaneh Bakhtiari: Toista maata

Iranilaistaustainen ruotsalaismies, jonka poliittisia kannanottoja moni pitää maahanmuuttajavastaisena. Tyttärensä entisen aviomiehen kanssa elävä mummo, josta on tullut eronneelle miehelle läheinen. Teini-ikäiset sisarukset, jotka lähtevät pikkusiskon vastustuksesta huolimatta lomalle vanhempiensa synnyinmaahan Iraniin.

Odotin Toista maata -kirjalta aika paljon, sillä pidin Bakhtiarin edellisestä kirjasta Ei mistään kotoisin. Uuden kirjan takakansitekstikin kuulosti hyvältä. Sain siitä sen käsityksen, että kirjan pääteema olisi teinisisarusten Iranin-matka.

Siitä en alunperinkään innostunut, että kirjassa oli yli 600 sivua. Kirjan täytyy olla todella hyvä, jotta ilahtuisin siitä, että se on noin paksu.

Toista maata ei ollut niin hyvä. Mielestäni siihen oli ahdettu liian monta henkilöhahmoa ja tarinaa. Osa heistä olisi kannattanut säästää suosiolla seuraavaan kirjaan.

Pidin lopultakin kirjassa eniten sisarusten Iranin-matkan tarinasta. Kirjaa oli kuitenkin ehtinyt jatkua jo lähes 150 sivua ennen kuin he pääsivät edes lentokoneeseen.

Toinen iso tarinalinja liittyi sisarusten iranilaissyntyiseen isään Mehrdadiin, joka on pyrkinyt omaksumaan uuden kotimaansa kielen ja kulttuurin täydellisesti ja vaatii kaikkia maahanmuuttajia tekemään samoin. Toisenlaista linjaa ajaa nuori ja lapsellinen Sanna Svensson Mutameijerit-yhdistyksestä, joka pyrkii "kyseenalaistamaan syrjivät valtarakenteet" ja edistämään maahanmuuttajien asemaa käyttämällä kaikista maahanmuuttajista sanaa mutiainen. Kirjassa kerrotaan myös siitä, minkälaisia ajatuksia ja tunteita Mehrdadin ja Sannan näkökannat herättävät kahdessa maahanmuuttajataustaisessa nuoressa.

Mehrdad ja Sanna ärsyttivät minua kumpikin. Hahmot oli kärjistetty liian voimakkaasti minun makuuni ja varsinkin Sannan hahmo jäi aivan liian ohueksi suhteessa siihen, miten paljon palstatilaa hän kirjan sivuilla sai. Kun Sanna toisteli sekavasti muilta oppimiaan provosoivia lauseita maahanmuutosta, sen oli ilmeisesti tarkoitus olla hauskaa, mutta minussa se aiheutti ennen kaikkea myötähäpeää.

Kärjistäminen vaivasi minua myös sisarusten hahmoissa, vaikka ne olivatkin selvästi syvempiä kuin Sanna. Kaiken kaikkiaan olisin toivonut, että kirjan hahmot olisivat olleet vähemmän karikatyyrimäisiä.

Kolmannen tarinalinjan päähenkilöt olivat bussikuski Åke ja hänen Iranista Ruotsiin muuttanut entinen anoppinsa Iran, jotka olivat päätyneet asumaan yhdessä Åken ja Iranin tyttären avioliiton päätyttyä. Parivaljakolla ei ollut yhteistä kieltä muutamaa fraasia enempää, mutta heistä oli tullut toisilleen läheisempiä, kuin kumpikaan ehkä tajusikaan.

Toista ja kolmatta tarinalinjaa yhdisti Mehrdadin äiti, Iranin ystävä Shamsi. Kirjan päähenkilöksi nousi ehkä lopulta Mehrdad ainakin sillä perusteella, että kaikki tarinalinjat kietoutuivat häneen.

Kirjassa oli monta hauskaa kohtaa ja hyvää oivallusta, mutta ne eivät mielestäni kantaneet 600-sivuiseksi järkäleeksi. Henkilöhahmoja ja tarinalinjoja oli liikaa ja moni hahmoista jäi pinnalliseksi ja stereotyyppiseksi.

Marjaneh Bakhtiari: Toista maata (Otava 2010)
Alkuteos Kan du säga schibbolet? ilmestyi 2008.

Saksa - Rhidian Brook: Talo Elben rannalla

Orpopoika, joka kuulee yhä pommituksissa kuolleen äitinsä äänen. Brittieversti, joka yrittää pelastaa saksalaiset. Arkkitehti, joka on lakannut etsimästä kadonnutta vaimoaan. Teinityttö, joka takertuu Hitlerin oppeihin, kun ei saa elämältä mitään muutakaan.

Toinen maailmansota on juuri päättynyt ja Saksa on jaettu neljään vyöhykkeeseen brittien, ranskalaisten, amerikkalaisten ja neuvostoliittolaisten kesken. Hampuri on pommitusten jäljiltä raunioina. Töitä on vaikea saada, koulut ovat suljettuja. Raunioiden purkutöihin osallistumisesta saa palkaksi ruokakuponkeja, ja se on monelle ainoa tapa saada edes jotain syötävää.

Kaikille pula-ajat eivät kuitenkaan merkitse jatkuvaa näläntunnetta vaan sitä, että ginin sekaan ei saa vermuttia eikä edes everstin vaimo saa puolustusvoimilta sherrylaseja. Sotasankarin poika kiusaantuu siitä, miten ahnaasti hänen kotiopettajansa ahmii viimeisenkin murusen hänelle kartanossa tarjotusta kakkupalasta.

Hyvä- ja huono-osaisia yhdistää kuitenkin se, ettei mikään ole ennallaan. Omaa elämää on vain pakko yrittää jatkaa miten parhaiten taitaa, vaikka koko maailma tuntuu tulleen hulluksi.

Talo Elben rannalla kertoo muutaman ihmisen yrityksestä jatkaa elämäänsä sodan jälkeen. Sodan aiheuttamat poikkeukselliset surut sekoittuvat meille rauhan aikana eläneille tutumpiin, arkisempiin murheisiin ja ilonaiheisiin.

Kirja tempaisi minut mukaansa alusta alkaen. Kuten tätä blogia seuraavat tietävätkin, pidän kirjoista, joissa kuvataan pienen ihmisen yrityksiä elää arkea jonkin suuren ja mullistavan keskellä. Toisen maailmansodan jälkeinen Saksa on minusta erittäin kiinnostava tapahtumapaikka parisuhteista ja perheistä kertovalle kirjalle. Myös kirjan henkilöhahmot herättivät mielenkiintoni heti alussa ja onnistuivat pitämään sen yllä viimeiselle sivulle saakka.

Rhidian Brook on britti ja hänen näkökulmansa Toisen maailmansodan jälkeiseen Saksaan sen mukainen. Kirjan päähenkilöt ovat Hampuriin muuttava brittieversti Morgan, hänen vaimonsa ja heidän poikansa, ja asioita tarkastellaan paljon näiden kolmen näkökulmasta. Loput keskeisistä hahmoista ovat kuitenkin saksalaisia. Morganit päätyvät jakamaan suuren kartanon saksalaisen arkkitehdin ja tämän teini-ikäisen tyttären kanssa ja perheiden elämät kietoutuvat yhteen monin tavoin. Välillä maailmaa tarkastellaan myös lähistöltä talon vallanneiden orpopoikien näkökulmasta.

Lukisin mielelläni jonkun saksalaisen kirjailijan kirjoittaman, samaan aikaan ja paikkaan sijoittuvan romaanin. Näkökulma olisi varmasti jossain määrin toisenlainen. Kuulen mielelläni lukuvinkkejä, jos jollekulle tulee sopiva teos mieleen.

Rhidian Brook: Talo Elben rannalla (Otava 2014)
Englanninkielinen alkuteos  The Aftermath ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.