Bhutan - Doji Dhratyul: Escapades. Awakenings.

Isättömänä kasvanut nuori nainen, joka on päättänyt kostaa biologiselle isälleen. Elämän kovettama äiti, joka torjuu ainoan suuren rakkautensa. Yhdysvalloissa koulutettu perijätär, joka hylkää kaiken uskonnon tähden.

Escapades kertoo kolmesta sukupolvesta vahvoja bhutanilaisia naisia, jotka tekevät kukin yllättäviä ratkaisuja ja ohjaavat itse elämänsä suuntaa sen sijaan, että antaisivat synnyinolojensa sanella sen. Se kertoo paljon myös Bhutanista ja bhutanilaisuudesta - varsinkin maan epäkohdista ja ongelmista.

Bhutanilainen versio buddhalaisuudesta on hyvin omaleimaista. ja uskonto on monille bhutanilaisille hyvin tärkeää. Tämä tulee esille myös Escapadesissa, jossa yksi päähenkilöistä tekee länsimaisesta lukijasta täysin käsittämättömän  tuntuvan ratkaisun uskonnon tähden. Kuvassa nainen pyörittää rukousmyllyjä temppelissä Paron kaupungissa marraskuussa 2014.

Kirjalla on monia ansioita, mutta siinä on myös paljon parantamisen varaa. Doji Dhratyul kertoo sen esipuheessa alkaneensa kirjoittaa kirjaa alun perin harrastuksena. Myöhemmin hän sai kustannussopimuksen intialaiselta kustantamolta. En voi olla ihmettelemättä, miksei kustantamo ole vaatinut käsikirjoitukseen enempää muutoksia ennen teoksen julkaisemista, koska kirjasta olisi voinut saada todella paljon paremman.

Escapadesin henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja heidän tarinansa on kerrottu mukaansatempaavasti. Dhratyul onnistuu kertomaan heidän kauttaan lukijalle todella paljon kotimaansa niistä puolista, joista ulkomaalaiset harvoin kuulevat. Hän kuvailee maaseudun kovia oloja ja naisten heikkoa asemaa bhutanilaisessa kulttuurissa sekä kritisoi paikallispoliitikkoja ja muita kaupunkilaisherroja, jotka käyttäytyvät sikamaisesti maakuntamatkoillaan.

Erityisen keskeinen teema kirjassa on järjestelmällinen seksuaalinen väkivalta, jonka uhreiksi maaseudun naiset joutuvat. Paikallispoliitikot ja muut kaupunkilaisvieraat edellyttävät vuoristokylissä käydessään, että kaikki maalaisnaiset huoraavat heille. Kieltäytyminen ei käytännössä ole mahdollista, ja nuoretkin tytöt pakotetaan makaamaan maksusta iäkkäiden silmäätekevien kanssa. Jopa seksivalistusvaltuuskunta valistaa päivät ja pakottaa naisia seksiin yöt.

Toinen iso teema on lapsityövoima. Köyhät maalaisperheet joutuvat lähettämään pieniäkin lapsiaan kantajiksi kaupunkilaisherroille, jotka autoteiden puuttuessa tekevät maakuntamatkansa kävellen. Lapset raahaavat itseään painavampia taakkoja hengenvaarallisilla vuoristoteillä, ja isot herrat kävelevät vieressä kahta kättä heittäen. Joskus perhe saattaa lähettää lapsensa lastenvahdiksi kaupunkiin, jossa lastenvahti on usein vahdittaviaan nuorempi ja työnantaja hakkaa häntä surutta aina, kun sattuu huonolle päälle.

Tällä pikkupojalla oli mahdollisuus leikkiä ja nauttia lapsuudestaan. Matkamuistomyymälän tiikerinaamarilla turistien ja mukana olleen kaverin säikytteleminen oli niin hauska leikki, että temppu teki mieli toistaa kymmeniä kertoja. Kuva on otettu Paron pääkadulla 2014.

Tällaisista asioista ei Bhutanissa vierailevalle turistille kerrota. Ulkomaalainen saa matkustella Bhutanissa ainoastaan paikallisen oppaan seurassa, jotta opas voi varmistaa, että vieras saa maasta halutunlaisen kuvan. Matkailijalle kerrotaan näytetään kaunista, saastumatonta luontoa, esitellään temppeleitä ja uskontoa ja mainitaan kenties jotain Bhutanin politiikkaa ohjaavasta bruttokansanonnellisuuden käsitteestä. Escapadesin suurin ansio onkin mielestäni juuri siinä, että se tuo epäkohtia niin rohkeasti esiin, vaikka bhutanilainen voi joutua vaikeuksiin jo pelkästään politiikasta keskustelemisesta ulkomaalaisen kanssa.

Dhratul on selvästi suunnannut kirjansa ulkomaiselle lukijalle ja halunnut kertoa kotimaastaan paljon. Escapadesin yksi suuri heikkous on kuitenkin siinä, että hän ei ole luottanut viestinsä menevän perille kaunokirjallisin keinoin vaan on kokenut tarpeelliseksi vääntää sen rautalangasta. Kaunokirjalliset osiot katkeavat kirjassa aina uudelleen kuin seinään lauseisiin, kappaleisiin ja pidempiinkin osioihin, joissa kertojanääni muuttuu yhtäkkiä tietokirjailijan tai toimittajan ääneksi ja selostaa faktoja. Se tuntuu lukijan aliarvioimiselta. Kun lukija ensin liikuttuu päähenkilön pikkuveljen kovista kokemuksista lapsenvahtina kaupungissa, hän ei tarvitse perään enää asiapitoista luentoa lapsenvahtien asemasta yleisellä tasolla ymmärtääkseen, että lukemattomat maalaislapset ovat kokeneet samankaltaisen kohtalon.

Jos olisin kustannustoimittanut Escapadesin, olisin karsinut faktaosiot romaanitekstin seasta kokonaan. Kirjan loppuun olisi voinut vaikka koota niistä erillisen taustatieto-osuuden, johon lukija olisi voinut perehtyä halutessaan joko romaanin lukemisen lomassa tai sen jälkeen.

Vielä suurempi vika kirjassa oli mielestäni se, että mukaansatempaava juoni ei loppua kohti vastannut lukijan odotuksia. (Varoitus: Loppuosa tästä kappaleesta sisältää juonipaljastuksia.) Kirjan alkupuolella päähenkilö päätti hyvin painokkaasti, että kostaisi vielä biologiselle isälleen, ja päätös määritti koko hänen elämänsä suunnan. Juoni oli rakennettu niin, että lukija odotti tarinan huipentuvan jossain vaiheessa päähenkilön ja hänen isänsä dramaattiseen kohtaamiseen - mutta sellaista ei koskaan tullut. Yhdessä kohtaa päähenkilö kohtasi isänsä sattumalta ja lukijalle kerrottiin erikseen, että hän päätti olla paljastamatta vielä siinä vaiheessa olevansa tämän tytär. Lukijan odotukset kasvoivat: myöhemmin tulisi tietenkin hetki, jolloin salaisuus paljastuisi. Myöhemmässä vaiheessa kirjaa koko kostosuunnitelma kuitenkin ikään kuin unohtui eikä siihen viitattu enää lainkaan.

En tiedä, tuntisiko bhutanilainen lukija tällaisen juonenkäänteen puuttumisen vuoksi itsensä yhtä petetyksi kuin länsimainen. Länsimaisessa kerrontatraditiossa olemme tottuneet siihen, että jos päähenkilö vannoo kostoa, tarinassa tulee vielä hetki, jolloin kosto tulee ajankohtaiseksi tavalla tai toisella. Päähenkilö saattaa onnistua tai epäonnistua kostossaan tai jopa päättää antaa armoa kostamisen sijaan, mutta olennaista on, että asia tulee jollakin tavalla käsitellyksi. On toki mahdollista, ettei tätä asiaa pidetä Bhutanissa yhtä olennaisena kuin länsimaissa, mutta en voi välttää ajatusta, ettei kyse ole kulttuurieroista vaan siitä, että Escapades on tältä osin huonosti kerrottu tarina.

Kaikesta huolimatta suosittelen Escapadesia lukijoille, joita kiinnostaa joko Bhutan tai naisten asema eri puolilla maapalloa. Teosta on saatavana myös sähkökirjana, minkä uskoisin helpottavan sen hankkimista Suomesta käsin. Kirjan kansilehdellä mainostetaan, että sähkökirja on myynnissä pothi.com-sivustolla, mutta itse en ole kyseistä verkkokauppaa testannut.

Doji Dhratyul: Escapades. Awakengings. A Novel From The Kingdom Of Happiness BHUTAN...the last Shangri la on Earth. (Green Inc 2013)

Brasilia - Luiz Ruffato: Rutosti hevosia

Teinitytön laihdutuskuuri keskeytyy, kun hänen otsaansa painetaan revolveri. Tuulenpuuska murskaa ikkunanpesijät verisiksi ruumiiksi katukivetykseen. Vaimo pyytää miestään riisumaan pikkutakin ja solmion ennen kotiin tuloa, jotta häntä ei ammuttaisi poliisina.

Samaan aikaan asekauppias vie poikansa syntymäpäiväaterialle McDonald'siin. Pitkään lapsettomuutta surrut pariskunta iloitsee tyttärestään, joka vastaa heidän kaikkia unelmiaan. Kaksi hermostunutta hyvätuloista pariskuntaa kokeilee ensimmäistä kertaa parinvaihtoa.

Rutosti hevosia kertoo kymmeniä pieniä tarinoita yhdestä ainoasta päivästä São Paulossa. Pääosa päähenkilöistä elää toivottomissa oloissa, mutta seassa on hyväosaisia, joiden onni korostaa entisestään huono-osaisten onnettomuutta.

Ruffato leikittelee taitavasti erilaisilla kerronnan tavoilla. Yhdenkään tarinan kerronta ei ole täysin samanlaista. Osa muistuttaa novelleja, osa runoja. Jotkut ovat pelkkiä luetteloita tai kuvauksia. Yhdessä on pelkkä ruokalista, toisessa lehden työpaikkailmoituksia. On kirje, dialogi ja monologi. Välillä kirjasimetkin vaihtelevat.

Monissa tarinoissa käytetään pilkutonta, tykittävää kerrontatyyliä, joka saa lukijan helposti haukkomaan henkeään. Yhtä hengästyttävä on tahti, jolla lukija viedään tunteesta ja tunnelmasta toiseen, saadaan kiinnostumaan aina uudesta päähenkilöstä ja tempaistaan äkisti pois tämän luota.

Rutosti hevosia on kirja, joka varmastikin kannattaa lukea useampaan kertaan. Ensimmäisellä lukemalla ei taatusti hahmota kuin murto-osan kaikesta siitä, mitä teos pitää sisällään.

Mikään hyvänmielenkirja Rutosti hevosia ei ole. Se antaa Brasiliasta todella karun ja lohduttoman kuvan. Kirjan liepeen kirjailijaesittelyn mukaan Ruffato eli osan lapsuudestaan perheensä kanssa kodittomana, joten hän varmasti tietää paljon kuvaamastaan köyhyyden ja jatkuvan väkivallan uhan maailmasta. Helsingin Sanomien haastattelussa hän kertoi suututtaneensa monia maanmiehiään sillä, miten kovasanaisesti hän on maailmalla kotimaataan kritisoinut.

Mietin paljon kirjan nimeä. Alkukielinen nimi Eles eram muitos cavalos rikkoo ymmärtääkseni tahallaan portugalin kielioppisääntöjä tavalla, joka runoudelle sallitaan. Nimi kääntyisi mielestäni suomeksi suoraan jotakuinkin He olivat paljon hevosia. Kirjan alussa on sitaatti brasilialaiselta runoilijalta Cecilia Meirelesiltä: "Hevosia oli niin paljon / ettei niiden nimiä värejä alkuperää / kukaan enää muista". Tulkitsin nimen samaistavan kirjan lukuisat päähenkilöt Meirelesin kuvaamaan valtavaan joukkoon hevosia: yksittäiset ihmiset eivät muistuta yksittäisiä hevosia, vaan Sao Paulon asukkaat kokonaisuudessaan tai kirjan päähenkilöt yhdessä ovat samassa asemassa kuin Meirelesin hevoset. Heidänkään nimiä värejä alkuperää ei kukaan muistaisi.

Teoksessa oli jotain niin uutta, tuoretta ja toimivaa, että se sai minut miettimään, lukevatko myöhempien vuosikymmenien kirjallisuustieteen opiskelijat sitä esimerkkinä tämän aikakauden kirjallisuudesta. Pohdin myös, olisiko samaa tyyliä siihen mennessä imitoitu jo niin paljon, etteivät opiskelijat oikein ymmärtäisi, mitä ihmeellistä juuri tässä kirjassa on.

Koska teoksen tyyliä on vaikea hahmottaa kuvauksen perusteella, siteeraan tässä tarinan, joka ainakin ensilukemalta vaikutti minuun kaikkein syvimmin:

34. Nainen joka

laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla tunkkainen tukka harottaa katse harhailee jalkojen käsien ryppyinen iho ruvella mustat kynnenaluset vaatteet ryysyiset
nainen joka laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla mumisee sekavasti kuola rohtuneista suupielistä valuu kaikkeen väsyneet silmät kädet lanteilla heiluvat epätahdissa sääret längellä
nainen, joka laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla herättää pahennusta kyselee rukoilee tietoja vaatii vastauksia kuumeisena kiusattuna itkuisena sama käsittämätön kysymys tuhansin eri sanoin
nainen, joka laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla joka säällä ei välitä juokseeko maassa torakka vai rotta valuuko katuojassa sadevesi vai auringonvali ei tiedä lenkkitossu rantasandaali poliisi ei tiedä
nainen, joka laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla
ei ole aina ollut sellainen
ei
ei ole ollut
:
hän muuttui sellaiseksi eräänä päivänä kun katsoi kelloa, yksitoistavuotias tyttö ei palannut koulusta, ei tullut kasvot innosta hehkuen keittiöön, äiti! kului yö, tuli aamu, lakanat ja peitto sileinä, myös seuraavana päivänä, sitä seuraavana, ei jälkeäkään, äiti kolusi nöyränä poliisiasemat sairaaat vastaanottokodit ensiapuasemat ruumishuoneet, käveli reitin kotoa kouluun ja takaisin lukemattomat kerrat, kävi ovelta ovelle kyselemässä havaintoja johtolankoja aavistuksia
kunnes
eräänä iltana
ikkunaan koputettiin, joku pyysi häntä puhelimeen, kadun puhelinkoppiin, hän juoksi, jalat olivat pettää, sydän, joku... tietää... ehkä... tyttö?                                   Sinäkö, rakas tyttö?
langan toisessa päässä itkua
                                    paniikkia
hän ehti kuulla tuntea äänen                                               Tyttö? Missä... sinä olet?
Oma tyttöni! Missä?
- epämääräistä melua -             sitten tuli hiljaista
hän lankesi polvilleen löi kätensä kiveykseen, hammastikkuja tulitikkuja kaljapullonkorkkeja sylkiklönttejä tupakantumppeja nelinkontin hän mietti ääntä
mistä se tuli?
mistä?
ryömi pitkin katuja ja kujia
kotitalon ovet ja ikkunat paiskattiin kiinni
ei koskaan palannut paratiisikylään
äiti
eikä tytär
enää koskaan

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia (Into 2014)
Alkuteos Eles eram muitos cavalos ilmestyi 2001.

Suosittelen kirjaa erityisesti kaikille, jotka haluavat lukea jotain uudenlaista.

Rutosti hevosia -teoksesta on kirjoittanut myös esimerkiksi Mari A.

El Salvador - Horacio Castellanos Moya: The She-Devil in the Mirror (La Diabla en el Espejo)

Kun salvadorilaisen seurapiirirouvan Lauran paras ystävä murhataan raa'asti, Laura joutuu ajattelemaan monta asiaa uudelleen. Minkälainen nainen ystävä oikeastaan oli? Entä Laura itse, onko hän sellainen ihminen, kuin on halunnut uskoa olevansa?

Tavallisten salvadorilaisten arki on hyvin kaukaista eliittiin kuuluvalle Lauralle, joka ei koskaan ostaisi katukeittiöstä kansallisruoka pupusaa (täytettyä maissitaikinalättyä) vaan suosii eurooppalaishenkisen kahvilan leivoksia.

La Diabla en el Espejo (joka suomentuisi Naispaholainen peilissä) on ystäänsä surevan naisen hengästyttävä monologi. Kirja on jaettu muutamaan lukuun, mutta niiden sisällä ei ole lainkaan kappalejakoja, vaan Lauran tajunnanvirta jatkuu kunkin luvun alusta loppuun vailla minkäänlaisia taukoja. Kirja on kuitenkin mukaansatempaava, joten kun tajunnanvirtaan tottuu, lukeminen sujuu yllättävän kevyesti tauottomuudesta huolimatta.

Päällisin puolin kirja on hyvin pinnallinen. Laura ja hänen kuollut ystävänsä Olga Maria kuuluvat El Salvadorin varakkaaseen eliittiin, jonka elämä vaikuttaa olevan kuin suoraan saippuasarjasta. Eliitin piirit ovat erittäin pienet: kaikki Lauran ja Olga Marian ystävät ja tuttavat tuntuvat käyneen saman yksityiskoulun ja tunteneen toisensa siitä lähtien. Skandaaleja riittää, kun mahdolliset rakastajat ovat niin vähissä, että jokainen kajoaa ennen pitkää jonkun tuttunsa puolisoon.

Skandaalinkäryinen ihmissuhdesoppa saa kuitenkin syvyyttä siitä, että sen näyttämönä on El Salvador sarvineen ja hampaineen. Raa'an sisällissodan jälkeinen poliittinen tilanne vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin niin paljon, että Laura tulee viitanneeksi siihen tämän tästä, vaikka hän ei koekaan olevansa kiinnostunut politiikasta. Castellanos Moya ujuttaa poliittisia sivuhuomioita taitavasti ihmissuhdedraaman sekaan ja onnistuu tekemään romaanistaan yhteiskunnallisen kuin huomaamatta.

Uskonto ja politiikka sekoittuvat sisällissodan jälkeisessä El Salvadorissa herkästi. Kirjassa Laura kihisee raivosta, kun messun Olga Marian muistoksi toimittaa pappi, joka Lauran käsityksen mukaan on pelannut poliittista peliä Olga Marian ystävää vastaan. Kun vierailin San Salvadorissa 2012, joukko mielenosoittajia oli linnoittautunut yhteen keskustan tunnetuimmista kirkoista. Oppaani mukaan he arvelivat olevansa kirkossa turvassa poliisilta, joka saattaa hajoittaa mielenosoituksia kovin ottein.

Yhteiskunnallisuutta kirjaan tulee myös siitä, miten Laura suhtautuu maamiehiinsä. Hän ottaa etuoikeutetun asemansa täysin annettuna ja puhuu muista kuin eliittiin kuuluvista salvadorilaisista alempina olentoina. Maan pääkaupungissa San Salvadorissa kaupunginosien välillä on räikeät erot: rikkaat eristäytyvät omiin eliittikaupunginosiinsa, joihin tavallisella kansalla ei ole pääsyä. Laura tuo tämän selkeästi esiin närkästymällä aina, jos joutuu ajamaan tavallisen kansan kaupunginosan läpi tai jopa suorastaan astumaan ulos autosta muualla kuin "kunniallisilla alueilla, joissa me asumme".

Rikkaiden asuinalueilla talot ovat valtavia ja niitä ympäröivät aidat korkeita.

Laura valittelee kirjassa jatkuvasti kuumuutta ja sitä, ettei kaikissa hänen suosikkipaikoissaan ole ilmastointia. Monen salvadorilaisen työpaikalla helteeltä eivät suojaa edes seinät.

Lauran ystävän lapsilla on lastenhoitaja, mutta moni muu salvadorilainen vanhempi joutuu ottamaan lapsensa mukaan töihin.

Yhteiskunnallisuuden lisäksi kirja on yksilöpsykologisesti mielenkiintoinen kurkistus Lauran mieleen. Tätä puolta kirjasta on kuitenkin vaikea analysoida sen enempää paljastamatta juonesta liikaa.

Horacio Castellanos Moyan teoksia ei valitettavasti ole ainakaan vielä suomennettu, mutta La Diabla el el Espejo ja muutamia muita niistä on käännetty englanniksi.

Suosittelen kirjaa lukijoille, jotka pitävät piiloyhteiskunnallisista ihmissuhdedraamoista.

Horacio Castellanos Moya: La Diabla en el Espejo (Linteo Narrativa 2000)
Kirja on ilmestynyt englanniksi käännettynä nimellä The She-Devil in the Mirror vuonna 2009.

Osallistun tällä kirjalla ¡Hola, español! -lukuhaasteeseen.

Kambodža - Peter Fröberg Idling: Laulu nousevalle myrskylle

Rakastunut mies, josta myöhemmin tulee koko maailman tuntema hirmuhallitsija. Helppoon elämään tottunut, hämmentynyt nuori prinsessa. Epätoivoinen, kiihkeä rakkaus, jonka syvyyttä sen kohde ei ymmärrä.

Kirjan lähtökohta on kiehtova: Laulu nousevalle myrskylle kertoo Pol Potin sydämen särkymisestä aikana ennen kuin hänestä tuli Pol Pot. Erään teorian mukaan särkynyt sydän selittää osaltaan niitä käsittämättömiä julmuuksia, joihin Pol Potin johtamat punakhmerit syyllistyivät Kambodžassa 70-luvun lopulla. Näin on arvellut ainakin kambodžalainen historioitsija Keng Vannsak Radio Free Asian haastattelussa. Vannsak tunsi Pol Potin hyvin siihen aikaan, kun tämä eli onnettoman rakkaustarinansa, joten hänen teoriansa perustuu paitsi historiantutkimukseen myös hänen omiin havaintoihinsa.

Kiinnostavasta lähtökohdasta huolimatta itse kirja oli mielestäni puuduttavan tylsä.

Peter Fröberg Idling on aikaisemmin kirjoittanut Kambodžan historiasta tietokirjan Pol Potin hymy. Uudella kirjallaan hän on varmaankin ennen kaikkea halunnut tuoda maan poliittista historiaa tutuksi kaunokirjallisuuden keinoin ja herättää kiinnostusta sitä kohtaan rakkaustarinan kautta. Mielestäni hän kuitenkin epäonnistuu rakkaustarinan kertomisessa.

Lukijan täytyy olla todella kiinnostunut poliittisesta historiasta, jotta Laulu nousevalle myrskylle pitäisi häntä otteessaan. Suurin osa kirjan tapahtumista pyörii politiikan ympärillä. Kambodža on itsenäistynyt ja ensimmäiset vaalit ovat tulossa. Vaaleja edeltävistä päivistä kerrotaan sekä valtaapitävien että opposition näkökulmasta. Valtaapitävät tukahduttavat opposition väkivaltaisin keinoin ja peukaloivat varmuuden vuoksi silti vielä vaalituloksenkin.

Kirjan kuvaamat 50-luvun tapahtumat ovat sinänsä olennaista taustatietoa 70-luvun hirveyksien ymmärtämiseksi. Mielestäni pelkkä taustatiedon antaminen ei kuitenkaan riitä tekemään kirjasta kiinnostavaa. Jos itse kirjoittaisin romaanin Pol Potin sydämen särkymisestä, kuittaisin 50-luvun poliittiset vaiheet huomattavasti lyhyemmin ja jatkaisin tarinaa punakhmerien hirmuvaltakaudelle saakka. Laulussa nousevalle myrskylle tarina loppui ennen kuin se ehti muuttua mielenkiintoiseksi.

Toinen iso ongelma kirjassa on minun nähdäkseni se, että sen kaikki kolme päähenkilöä ovat hyvin kliseisiä ja sen myötä tylsiä.

Päähenkilöistä kiinnostavin on tietystikin kolmekymppinen Saloth Sar, joka viisikymppisenä tullaan tuntemaan Pol Potina. Jostain syystä hänestä kertova osio oli kirjoitettu sinä-muodossa, mikä ärsytti minua. Tuntui kuin kirjoittaja olisi halunnut puhuttelumuodolla varmistaa, että lukijan on pakko eläytyä Sarin ajatusmaailmaan. Se ei toiminut lainkaan. Lukijan saa kyllä eläytymään henkilöhahmoon kun kirjoittaa hänestä hyvin. Siihen ei tarvita kikkailua verbimuodoilla.

Fröberg Idlingin kuvaama Saloth Sar on huomattavan sympaattinen hahmo. Hän haluaa parantaa köyhien maamiestensä asemaa ja uskoo kommunismin tuovan maahan oikeudenmukaisuutta. Hän on valmis vaarantamaan jopa henkensä edistääkseen yhteistä hyvää. Vain yksi henkilökohtainen asia on hänelle niin tärkeä, ettei hän ole valmis uhraamaan sitä yhteisen edun nimissä: hänen rakkautensa kihlattuaan kohtaan. Tuon rakkauden tähden hän voisi vaikka luopua poliittisesta taistelusta.

Jostain syystä kirjan keskimmäinen ja pisin osio kertoo valtaapitävän prinssin suosikkiministeristä Sam Sarysta. Se ei mielestäni ollut lainkaan onnistunut ratkaisu. Saryn hahmossa ei ollut oikein mitään, mikä olisi saanut minut kiinnostumaan. Hahmon todellisen elämän esikuva ei ollut historiallisesti riittävän merkittävä siihen, että jaksaisin lukea hänestä ihan vain sen vuoksi. Hänen roolinsa kirjan tarinassa on olennainen mutta ei sellainen, että sen ymmärtämiseksi olisi tarpeen kertoa tarinaa hänen näkökulmastaan. Minusta tuntui, että Sarylle oli omistettu oma osio ihan vain siksi, että Fröberg Idling pääsi esittelemään lukijalle, minkälaisia vääryyksiä Kambodžan valtaapitävät tuohon aikaan tekivät. Henkilökohtaisella tasolla hahmo jäi ontoksi.

Odotin paljon kirjan kolmannelta osalta, jonka päähenkilö on Saloth Sarin kihlattu Suon Somaly. Petyin kuitenkin pahasti. Koska kaksi ensimmäistä osioita keskittyivät niin paljon politiikkaan, odotin lukijan saavan kolmannessa osiossa tietää, että myös Somalyllä olisi oma poliittinen agendansa. Odotin yllättäviä paljastuksia. Odotin pääseväni lukemaan mielenkiintoisesta, moniulotteisesta hahmosta ja ymmärtämään, miksi juuri tämä nainen oli Saloth Sarille niin tärkeä. Fröberg Idling kuvasi kuitenkin Somalyn tyhjänpäiväiseksi ja pinnalliseksi tytönhupakoksi, joka oli kiinnostunut ainoastaan sellaisista asioista, jotka perinteisten sukupuoliroolien mukaan naiselle kuuluvat.

Kirjan lopun olennainen kohtaus, jossa Saloth Sarin sydän särkyy, hypättiin kronologisessa kerronnassa yli ja käsiteltiin vähän myöhemmin pikaisena takaumana. Tämä seikka kiteyttää aika hyvin sen, miksei Fröberg Idling mielestäni onnistunut rakkaustarinan kertomisessa.

Suosittelen kirjaa ainoastaan lukijalle, joka on erittäin kiinnostunut Kambodžan poliittisesta historiasta - jos hänellekään.

Peter Fröberg Idling: Laulu nousevalle myrskylle (Teos 2013)
Alkuteos Sång till den storm som ska komma ilmestyi 2012.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Nigeria - Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Tarkkasilmäinen nuori bloggaajanainen, joka provosoi amerikkalaisia keskustelemaan nykyajan rasismista. Menestynyt liikemies, jonka nuoruuden unelma elämästä Yhdysvalloissa ei koskaan toteutunut. Nuoruudenrakkaus, joka kuoli unelmien mukana.

Kotiinpalaajat kertoo nigerialaisesta Ifemelusta, joka muuttaa Yhdysvaltoihin opiskelemaan, elää siellä kolmetoista vuotta ja palaa sitten Nigeriaan. Se on rakkaustarina, mutta ennen kaikkea se on kirja siirtolaisuudesta ja siitä, miten monella tapaa ihonväri voi vaikuttaa ihmisen elämään, jos tuo väri sattuu olemaan musta.

Ifemelu pitää Yhdysvalloissa asuessaan blogia, jossa hän käsittelee kohtaamaansa rasismia. Hän analysoi yhdysvaltalaista kulttuuria omasta ulkopuolisen näkökulmastaan ja pohtii paljon muun muassa Yhdysvalloissa asuvien afrikkalaisten ja afroamerikkalaisten välisiä eroja. Pitkät parisuhteet ensin valkoisen ja sitten afroamerikkalaisen yhdysvaltalaismiehen kanssa antavat hänelle mahdollisuuden havainnoida kulttuurieroja monelta eri kantilta.

Ifemelun rotupohdinnat tuntuivat minusta kirjan keskeiseltä viestiltä. Adichie on päähenkilönsä lailla pitkiä aikoja Yhdysvalloissa asunut afrikkalaisnainen enkä voinut välttää ajatusta, että hän halusi Ifemelun suulla kertoa lukijoilleen omia havaintojaan. Bloggaajapäähenkilö oli siihen toimiva kerronnallinen ratkaisu. Kirjassa oli pitkiä katkelmia Ifemelun blogikirjoituksista, ja niissä Adichien oli mahdollista sanoa asioita hyvin suoraan. Jos hän olisi yrittänyt välittää samat ajatukset puhtaasti kaunokirjallisen kerronnan keinoin, lukijalle olisi jäänyt enemmän tulkinnanvaraa.

Kotiinpalaajat käsittelee samaa teemaa toki paljon myös tarinankerronnan kautta, ja tarinassa on paljon muutakin kuin pelkkiä rotukysymyksiä. Kotiinpalaajat on sekä rakkaustarina että Ifemelun ja hänen nuoruudenrakastettunsa Obinzen kasvutarina.

Ifemelun lapsuutta Lagosissa varjostavat isän työttömyys ja äidin eriskummallinen uskonnollisuus. Koulussa ja kavereiden kanssa Ifemelun ja Obinzen elämä on kuitenkin samanlaista kuin keiden tahansa länsimaisten nuorten ja heidän rakkautensa puhkeaa kaverin kotibileissä. Rakastuneet nuoret pääsevät opiskelemaan Nsukkan yliopistoon, mutta opintoja vaikeuttavat opettajien jatkuvat lakot. Pari joutuu eroon toisistaan, kun Ifemelu muuttaa paremman opetuksen toivossa Yhdysvaltoihin.

Olennainen hahmo kirjassa on myös Ifemelun täti Uju, joka on Ifemelua vain kymmenen vuotta vanhempi. Ifemelun lapsuudessa Nigeriassa on sotilasdiktatuuri, ja Uju ryhtyy vaikutusvaltaisen kenraalin rakastajattareksi. Myöhemmin hän muuttaa Yhdysvaltoihin ja on sielläkin tärkeä osa Ifemelun elämää. Uju on älykäs lääkäri, mutta rakkaudessa hänellä on paljon huonoa onnea ja hän tyytyy Ifemelun mielestä toistuvasti liian vähään. Kontrasti Ujun ja Ifemelun parisuhdekokemusten välillä on suuri, sillä Ifemelu saa kaikissa pitkissä suhteissaan kumppaniltaan arvostusta ja kunnioitusta.

Odotin kirjalta paljon, sillä pidän Adichien aiemmista kirjoista kovasti. Kotiinpalaajat ei ollut pettymys, mutta sen lukeminen ei silti ollut yhtä vaikuttava kokemus kuin muiden Adichien kirjojen.

Ifemelun ura oli minusta tarinan heikoin lenkki, ärsyttävän epärealistinen, yliromantisoitu ja kliseinen kuvaus bloggaamisesta. Täysin tuntematon nuori ihminen perusti rotukysymyksiä käsittelevän blogin ja pystyi yks kaks tienaamaan sillä elantonsa, kun hänelle alkoi sadella vastikkeetonta sponsorirahaa ja kutsuja luennoimaan bloginsa teemoista. Kirjassa ei ole minkäänlaista mainintaa siitä, että Ifemelu olisi markkinoinut blogiaan tai tehnyt aktiivisesti töitä hankkiakseen lukijoita. Lukijasuhteen luominen ja lukijakunnan kartuttaminen eivät myöskään vieneet juuri lainkaan aikaa. En kerta kaikkiaan voi uskoa, että sama onnistuisi oikeassa elämässä.

Internet on tekstejä täynnä, eivätkä lukijat vain yhtäkkiä sattumalta löydä uutta blogia vain siksi, että se on olemassa. Menestyneet bloggaajat ovat tehneet kovan työn saadakseen ihmiset huomaamaan bloginsa ja lukemaan sitä säännöllisesti. Lukijoilla ei myöskään tietääkseni ole tapana antaa bloggaajalle vastikkeettomia rahalahjoituksia, vaikka he kuinka pitäisivät blogista. Hyvin harvalle tulee mieleenkään ehdoin tahdoin maksaa sellaisesta, minkä on tottunut saamaan ilmaiseksi. Terävästi kirjoitetut blogitekstit nykypäivän rasismista varmasti kiinnostaisivat joitakin kohderyhmiä, mutta se ei silti ole aihe, josta läheskään kaikki haluaisivat lukea. Kriittinen, kärttyisä blogi ei myöskään houkuttelisi helposti mainostajia.

Bloggaajan ärtymyksestäni huolimatta pidin kirjasta. Kerronta oli mukaansatempaavaa ja henkilöhahmot kiinnostavia. Hahmoista sai riittävästi otetta ja heihin oli helppo samaistua. Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostaa tarkastella yhdysvaltalaista kulttuuria uudesta näkökulmasta, oppia lisää Nigeriasta tai vain heittäytyä hyvään tarinaan.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (Otava 2013)
Myös alkuteos Americanah ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen. Olen nyt lukenut kymmenen kirjaa viideltä eri alueelta ja ansainnut sillä rubiinin.

Kotiinpalaajista on kirjoitettu myös esimerkiksi Kirjavalas-blogissa.

Zimbabwe - J. Nozipo Maraire: Tyttäreni Zenzele

Kun yhteiskunnassa on selvästi jotain pielessä, jotkut omistavat elämänsä taistelulle asioiden parantamiseksi. Toiset yrittävät vain elää mahdollisimman hyvän elämän huonoista oloista huolimatta. Kirjoja kirjoitetaan yleensä ensimmäiseen ryhmään kuuluvista. Tyttäreni Zenzele keskittyy jälkimmäiseen.

Tyttäreni Zenzele on zimbabwelaisen äidin kirje tyttärelleen, joka opiskelee Yhdysvalloissa. Äiti haluaa kertoa tyttärelle kaikesta, mikä hänelle on tärkeää. Hän kuvaa oman elämänsä vaiheita, pohtii Afrikkaa ja afrikkalaisuutta, paljastaa asioita, jotka salasi tyttären asuessa vielä kotona.

Kirja on kirjoitettu 90-luvulla, ja sen huomaa selvästi. Kirjettä kirjoittava äiti on sukupolvea, joka on syntynyt valkoisten hallitsemaan Rhodesiaan ja elänyt ajan, jolloin eurooppalaiset olivat vallassa ja sortivat paikallista väestöä. Mustien ja valkoisten suhde toisiinsa Afrikassa siirtomaavallan aikana ja sen päätyttyä on yksi kirjan pääteemoista. Teemaa käsiteltiin ymmärtääkseni tuon ajan afrikkalaisessa kirjallisuudessa paljon, mutta tällä vuosituhannella siitä kirjoittaminen on koettu vanhanaikaiseksi. Siirtomaavallan ajan traumojen käsitteleminen kirjallisuuden keinoin on varmasti ollut tarpeellista aikanaan, mutta mielestäni on todella hyvä, että afrikkalaiset nykyromaanit keskittyvät muihin teemoihin. Muuten kirjallisuuden antama kuva Afrikasta jäisi surullisen yksipuoliseksi.

Vaikka Tyttäreni Zenzele tuntui minusta vanhanaikaiselta verrattuna hiljattain lukemiini 10-luvun afrikkalaisiin teoksiin, pidin kirjasta silti. Zimbabwe itsenäistyi muutamaa kuukautta ennen syntymääni, joten tiedän siirtomaavallan ajan Rhodesiasta vain sen, mitä olen lukenut kirjoista. Tämän kirjan luettuani tiedän siitä paljon enemmän kuin aikaisemmin.

Teksti oli tyyliltään kaunista ja soljuvaa. Pidin siitä, ettei päähenkilö ollut itse suuri vapaustaistelija, vaan hänen tarinansa kertoi ihan tavallisten ihmisten arjesta rotusorron ja itsenäisyystaisteluiden aikana. Sivuhenkilöiden joukossa oli taistelijoitakin, ja sen myötä Zimbabwen Rhodesian-ajan historiasta välittyi monipuolinen kuva.

Tyttäreni Zenzele oli ennen kaikkea koskettava kirja. Suosittelen sitä Afrikan historiasta kiinnostuneille, jotka eivät ole lukeneet kyllästymiseen saakka siirtomaavallan ajoista.

Kiitokset Kirjoista-blogin Merenhuiskeelle, jonka lukuvinkkilistalta tämän kirjan poimin.

J. Nozipo Maraire: Tyttäreni Zenzele (WSOY 1999)
Alkuteos Zenzele: A Letter for my Daughter ilmestyi 1996.

Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen.

Egypti - Alaa al-Aswani: Yacoubian-talon tarinat

Kaunis nuori nainen menettää työpaikan toisensa jälkeen, koska torjuu pomojensa lähentelyt. Varakas liikemies ottaa vanhoilla päivillään toisen vaimon ja vaatii, ettei ensimmäinen vaimo saa tietää asiasta eikä liitosta missään tapauksessa saa syntyä lapsia. Sivistynyt homoseksuaali rakastuu kouluttamattomaan maalaispoikaan. Talonmiehen älykäs poika joutuu kokemaan nöyryytyksen, joka muuttaa hänen loppuelämänsä suunnan.

Yacoubian-talon upeissa huoneistoissa asuu joukko Kairon hyväosaisia. Talon katolla olevissa varastokopeissa puolestaan elää toinen toistaan köyhempiä perheitä. Al-Aswani kietoo kirjassaan taitavasti yhteen näiden kahden ryhmän hyvin erilaiset kokemukset 2000-luvun alun Egyptistä. Kirjan päähenkilöiden murheet ovat niin erilaisia, että heidän on vaikeaa tai jopa mahdotonta ymmärtää toisiaan, mutta heitä kaikkia yhdistää se, että he joutuivat suuriin vaikeuksiin.

Lukumatkaksi Yacoubian-talon tarinat sopii erinomaisesti. Kirjassa on useita päähenkilöitä, ja heidän kauttaan lukija pääsee kurkistamaan egyptiläiseen yhteiskuntaan monelta eri kantilta. Tarinat kutsuvat lukijan miettimään naisten, köyhien ja homoseksuaalien asemaa nyky-Egyptissä ja näyttävät, millä tavoin nuori mies voi päätyä radikalisoitumaan siihen pisteeseen saakka, että kykenee terrori-iskuun.

Moni teistä on varmaan jo lukenutkin Yacoubian-talon tarinat, mutta teille jotka ette ole, suosittelen kirjaa lämpimästi.

Alaa al-Aswani: Yacoubian-talon tarinat
WSOY 2009
Arabiankielinen alkuteos ilmestyi 2002.