Ranska - David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali

Mies, joka keräilee kaikkea. Nainen, joka on häiritsevän seksikäs pestessään ikkunoita. Matkatoimisto valehtelijoille.

Vaimoni eroottinen potentiaali on erikoinen hupailu, eräänlainen absurdi farssi. Sen hahmot ovat karikatyyrejä ja heidän tarinansa vilisee toinen toistaan kummallisempia sattumuksia.

Minun huumorintajuuni kirja ei aivan täysin iskenyt, mutta jotkut sen oivallukset olivat mainioita. Pidin esimerkiksi valehtelijoiden matkatoimiston liikeideasta: matkojen sijaan toimisto tarjoaa kursseja, joiden osanottajat oppivat kuvailemaan sujuvasti kuvitteellisia matkojaan paikkoihin, joihin eivät ole oikeasti astuneet jalallaankaan.

Aika usein tarinaan kuuluva jatkuva liioittelu kuitenkin enemmän ärsytti kuin viihdytti.

Mitään syvällisiä ajatuksia kirja ei tosiaankaan herättänyt, vaan se oli puhdasta viihdettä. Ranskasta ja ranskalaisistakaan se ei mielestäni kertonut juuri mitään ihmeempää.

Suosittelen kirjaa absurdista huumorista pitäville lukijoille kevyeksi kesäviihteeksi.

David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali (Gummerus 2012)
Alkuteos Le Potentiel érotique de ma femme ilmestyi 2004. 

Osallistun tällä teoksella Vive la France -lukuhaasteeseen. Tämä on vasta ensimmäinen tähän haasteeseen kirjani, mutta lisää on luvassa.

Koska kyse on jo pari vuotta vanhasta kirjasta, sitä on jo ehditty käsitellä monissa blogeissa. Lue lisää esimerkiksi näistä: Oota, mä luen tän eka loppuun, Kujerruksia, Kirjainten virrassa, Kirjoihin kadonnut, Lukutuulia tai Upotus.

Iso-Britannia - Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Nuori tyttö, joka ei koskaan oikein löydä paikkaansa maailmassa. Paras ystävä, joka haluaisi paeta ahdistavia kotiolojaan. Veli, joka on yhtä eksyksissä kuin siskokin. Veljen ensimmäinen poikaystävä, jolta sieppaajat leikkaavat korvan.

Kani nimeltä jumala kertoo neljästä englantilaisesta lapsesta, joilla menee kaikilla omalla tavallaan huonosti. Kirjan toisessa osassa samat päähenkilöt ovat iältään kolmenkympin molemmilla puolilla, eikä heillä mene sen paremmin. Tästä huolimatta kirja on enemmän valoisa kuin synkkä. Kaikkia kirjan henkilöitä yhdistää se, että heillä on hyvin vähän ystäviä ja muita läheisiä ihmisiä. He kuitenkin arvostavat harvoja läheisiään sitäkin enemmän.

Kani nimeltä jumalan kerronta on pääasiassa realistista, mutta välillä tapahtuu hyvin epätodennäköisiä asioita. On periaatteessa mahdollista, että koulun joulunäytelmässä Jeesus-lasta esittävä poika joutuu lavalla omituiseen onnettomuuteen, joka koituu hänen kuolemakseen. Yhtä lailla on olemassa pienenpieni todennäköisyys, että perhe voittaa lotossa. Lähes mahdottomien asioiden kasaantuminen saman perheen elämäntarinaan tekee kerronnasta jossain määrin abdurdia. Pari kertaa Winman leikittelee myös maagisella realismilla ja tuo päähenkilöiden elämään suoranaisia ihmeitä.

Hallitseva teema kirjassa on joukkoon kuulumattomuuden tunne. Minulle jäi jossain määrin epäselväksi, miksi päähenkilö Ellyn ja hänen veljensä Joen oli niin vaikea löytää ystäviä. Heidän perheensä oli omalla tavallaan omituinen, mutta ei mielestäni sen omituisempi kuin useimmat perheet, ja heidän vanhempansa vaikuttivat varsin hyviltä vanhemmilta. En myöskään huomannut Ellyssä ja Joessa itsessään mitään sellaista, mikä olisi suoraan selittänyt jatkuvan ulkopuolisuuden, jota he tunsivat yhtä lailla lapsina kuin aikuisina.

Ellyn parhaan ystävän Jennyn tarina sen sijaan oli alusta loppuun saakka sydäntäraastavan surullinen. Hänelle tapahtui aina uusia traagisia asioita, jotka olisivat olleet omiaan viemään kenen tahansa uskon ihmisiin.

Pohdin lukiessani myös sitä, millä tavoin englantilainen kulttuuri näkyi kirjassa. Kulttuurisia piirteitä on paljon helpompi huomata silloin, kun lukee omasta kotimaasta hyvin paljon poikkeavaan maahan sijoittuvaa kirjaa. Eurooppalaisia kirjoja lukiessa huomio kiinnittyy herkemmin aivan muihin asioihin kuin kulttuurisiin piirteisiin.

Elly elää lapsuuttaan 70-luvun Lontoossa. Yksi iso kulttuuriero hänen kasvuympäristönsä ja oman 80-luvun helsinkiläislapsuuteni välillä on aikuisten suhtautuminen uskontoon. Kun kuusivuotias Elly kysyy pyhäkoulussa, oliko Jeesus ehkä vahinkolapsi, kirkkoherra syyttää häntä rienaavista ja rivoista ajatuksista ja sanoo, ettei Jumala rakasta häntä. Rienaamisesta häntä syyttää seuraavana vuonna myös hänen opettajansa, joka on saanut kuulla Ellyn antaneen kanilleen nimeksi jumala. Minua hätkähdytti se, ettei pienelle lapselle sallittu tuon vertaa liikkumavaraa hänen pohtiessaan suhdettaan uskontoon.

Kirjassa ei missään vaiheessa selitetä, miksi kanin nimi kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella. Jos olisin itse ollut Ellyn opettaja, olisin puuttunut juuri siihen, ja saman olisin tehnyt, jos olisin Sarah Winmanin kustannustoimittaja. Erisnimiin kuuluu iso alkukirjain, ja jos tästä säännöstä poiketaan, sen pitäisi olla jollakin tapaa motivoitua. Siihen pitäisi olla syy, ja syyn pitäisi käydä selväksi myös lukijalle. Mietin, oliko kustantaja valinnut kirjan kanteen pelkistä isoista kirjaimista muodostuvan fontin siksi, ettei pieni alkukirjain ärsyttäisi lukijoita jo ennen kirjaan tarttumista.

Muut tunnistamani kulttuuriset piirteet tarinassa olivat sellaisia, että kirja olisi voinut yhtä hyvin kertoa Suomesta. Tarinassa on kuitenkin hyvin paljon sellaista, mistä näkee heti, että se sijoittuu johonkin länsimaahan. Hyvin länsimainen hahmo on esimerkiksi Jennyn vastuuton yksinhuoltajaäiti, jolla on jatkuvasti uusia miesystäviä ja joka juo itsensä korttelijuhlissa tolkuttomaan humalaan. Täysin toisenlainen mutta yhtä lailla vahvasti länsimainen naishahmo on Ellyn ja Joen täti Nancy, joka näyttelee menestyksekkäästi elokuvissa ja tv-sarjoissa ja jonka naisystävät vaihtuvat alati, koska hän on pohjimmiltaan rakastunut veljensä vaimoon, Ellyn ja Joen äitiin.

En aluksi ollut varma, pitäisinkö kirjasta, mutta se tempaisi minut siitä huolimatta mukaansa. Loppujen lopuksi pidin siitä varsin paljon. Se oli virkistävän erilainen kuin useimmat lukemani kirjat ja siinä oli koskettavaa lämpöä.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (Tammi 2012)
Alkuteos When God Was a Rabbit ilmestyi 2011.

Ukraina - Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini

Miša-pingviini on nelikymppisen Viktorin lemmikki ja ainoa seuralainen. Mies ja pingviini elävät saman katon alla ja välittävät toisistaan omalla tavallaan, mutta kumpikaan ei oikein osaa lievittää toisen masennusta tai yksinäisyyttä.

Parivaljakon pysähtyneen oloinen arki alkaa muuttua, kun Viktor saa uuden työn. Hänet palkataan kirjoittamaan muistokirjoituksia sanomalehteen. Työ on yksinäistä kotona puurtamista, mutta siitä huolimatta Viktorin ja Mišan elämään alkaa ilmestyä sen myötä uusia ihmisiä. Kohta heillä on suorastaan pieni hullunkurinen perhe ympärillään.

Muistokirjoitukset kirjoitetaan etukäteen, jotta ne ovat valmiita julkaistavaksi heti, jos henkilö sattuu kuolemaan. Päätoimittaja tuntuu olevan ihmeen hyvä ennustamaan, kenestä seuraavaksi olisi syytä kirjoittaa, ja vähitellen Viktor alkaa epäillä, ettei kaikki ole kunnossa. Tylsä elämä alkaa muuttua vähän turhankin jännittäväksi.

Kuolema ja pingviini on erikoinen kirja. Se on toisaalta synkkä ja toisaalta humoristinen. Se on paikoin absurdi ja paikoin karun realistinen. Se on tavallaan poliittinen jännäri mutta tavallaan ennemminkin kuvaus yksinäisyydestä, ystävyydestä ja ihmisten kaipuusta saada yhteys toisiinsa.

Kirja ei välitä Ukrainasta niinkään tietoa kuin tunnelmaa. Tapahtumat sijoittuvat Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiseen aikaan. Hiljattain itsenäistynyt maa on synkkä ja hämmentävä paikka, ja Viktor ja hänen ystävänsä tuntuvat kaikki olevan tuuliajolla. Kukaan heistä ei vaikuta erityisen tyytyväiseltä elämäänsä, mutta harva heistä silti tavoittelee onnea. Ehkä heiltä puuttuvat keinot muuttaa kohtaloaan. Elämä on mitä on ja siihen on tyytyminen. Ystävyyden, parisuhteen tai sukulaisuuden leikkiminenkin on parempaa kuin yksinolo, vaikka tietäisikin huijaavansa itseään.

Kuolema ja pingviini on erilainen kuin mikään muu lukemani kirja, mutta pidin siitä varsin paljon. Se on taitavasti kirjoitettu ja kerronta tempaisi mukaansa. Synkkyyden ja absurdin huumorin yhdistelmässä oli jotain viehättävää. Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostaa lukea jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.

Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini (Otava 2006)
Alkuteos Smert postoronnego ilmestyi 1996.