Yhdysvallat (Alaska) - Eowyn Ivey: Lumilapsi

Herkkä taiteilija, jonka sydäntä hallitsee lapsettomuuden tuska. Kömpelösti tunteitaan ilmaiseva mutta sitäkin hellemmin rakastava maanviljelijä. Satuolennolta vaikuttava lapsi, joka ilmestyy metsästä ja katoaa aina uudelleen.

Lumilapsi on kirja elämän suurista suruista ja pienistä iloista. Tarinan pohjavire on murheellinen, mutta päähenkilöiden kokemat onnen hetket ovat niin mukaansatempaavia, että lukukokemus oli silti valoisa. Kirja sai minut miettimään, voiko pienistä arkisista ilonaiheista koitua yhteensä niin paljon onnea, että se painaa elämän onnellisuuden vaa'assa yhtä paljon tai jopa enemmän kuin yksi suuri suru.

Alaskan luonto on kirjassa niin merkittävässä roolissa, että sen voisi laskea yhdeksi päähenkilöistä. Metsä, joki, kesän yöttömät yöt ja ennen kaikkea talven lumi heräävät Lumilapsessa eloon. Joen jää päättää, saako sillä kulkeva elää, vai hukkuuko hän hyiseen veteen. Metsässä voi olla kuin kotonaan ja kokea suurta rauhaa, mutta yhtäkkiä se voi muuttuakin hengenvaaralliseksi viholliseksi, joka eksyttää ja uhkaa palelluttaa kuoliaaksi. Metsä voi antaa hirven, jonka ansiosta ruokaa riittää kevääseen, tai tuoda eteen karhun, jonka kohtaamisen jälkeen elämä ei enää ole entisellään.

Lumitytöllä on lemmikkinä puolikesy kettu.

Metsä ja lumi antavat kirjan päähenkilöille Mabelille ja Jackille myös ihmeellisimmän mahdollisen lahjan: lapsettoman pariskunnan elämään ilmestyy eräänä päivänä lapsi, Lumityttö Faina. Onko tyttö lumikeiju, metsänhenki, lumesta ja jäästä syntynyt? Vai sittenkin lihaa ja verta, aito ja todellinen? Vai ehkä sittenkin molempia? Vastaus riippuu kenties siitä, missä määrin lukija on valmis uskomaan maagiseen.

Ystävyys ja rakkaus ovat kumpikin Lumilapsessa olennaisia teemoja. Mabel ja Jack yrittävät aluksi elää uudistilallaan täysin eristyksissä, mutta arjen pienet onnenhetket lisääntyvät kummasti sen jälkeen, kun he päästävät elämäänsä ystäviä. Ja ennen pitkää eteen tulee vaikeuksia, joista voi selvitä vain ystävien avulla.

Kymmeniä vuosia yhdessä eläneiden Mabelin ja Jackin rakkautta Ivey kuvaa taitavasti. On asioita, joita on vaikea antaa anteeksi itselle tai toiselle. On asioita, jotka koettiin yhdessä mutta silti kumpikin yksin ja yksinäisenä. Toisaalta on kuitenkin hellyyttä, välittämistä, suojelunhalua, toinen toiseensa tukeutumista. Pakahduttavien onnen hetkien jakamista.

Tämä rakkaustarina ei lopu siihen, että rakastavaiset saavat toisensa ja elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Mabelin ja Jackin rakkaus on sellaista kuin oikeassa elämässä: sellaista, jossa kaksi ihmistä rakastaa toistaan kaikesta huolimatta.

Lumilapsi on taianomainen, kaunis tarina. Suosittelen sitä kaikille, jotka haluavat lukiessaan uskoa satuihin.

Kiinnostuin kirjasta alun perin Lillin kirjataivaan kirjoituksen perusteella.

Eowyn Ivey: Lumilapsi (Bazar 2013)
Alkuteos The Snow Child ilmestyi 2012.

Senegal - Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista

Isälleen kaunaa kanava Norah palaa Ranskasta isänsä luo Senegaliin ja yllättyy. Elämäänsä ja itseensä tyytymätön ranskalainen Rudy janoaa epätoivoisesti senegalilaisen vaimonsa rakkautta. Leskeksi jäänyt ja sukulaistensa hylkäämä Khady Demba pyrkii Senegalista Eurooppaan.

Kolme vahvaa naista kuulosti juuri sellaiselta kirjalta josta pitäisin. Innostun kaikkein helpoimmin kirjoista, jotka kertovat kaukomaiden kulttuureista ja vahvoista naisista. Tämä kirja oli kuitenkin pettymys. Olin ennen kirjaan tarttumista lukenut siitä arviot MariA:n kirjablogista, Kirjavasta kammarista ja Kirjakirpusta. Niiden perusteella odotukseni olivat jonkin verran matalammalla, vaikka Kirjavan kammarin arvio olikin hyvin positiivinen.

Kirjan nimi ei ole mielestäni erityisen onnistunut, sillä se on ärsyttävän alleviivaava. Jos tarinassa on vahvoja naishahmoja, lukija huomaa sen kyllä ilman, että se tarvitsee hänelle erikseen sanoa. Lisäksi nimi antoi sen kuvan, että kirjassa kerrottaisiin kolmen naisen tarinat. Tosiasiassa kirjan pisin tarina on kuitenkin kerrottu kokonaan miehen näkökulmasta, eikä lukija saa tietää siinä esiintyvästä naisesta juuri mitään.

Kirjassa on kolme erillistä tarinaa, joissa on yhteisiä teemoja. Kaikki liittyvät jollain tapaa sekä Senegaliin että Eurooppaan, maahanmuuttoon ja eri maissa syntyneiden ihmisten kohtaamisiin. Kaikilla päähenkilöillä on joillakin tapaa vaikea suhde sekä puolisoonsa että sukulaisiinsa ja he miettivät ja analysoivat läheisimpiä ihmissuhteitaan paljon. Kaikki päähenkilöt tuntevat tarinansa aikana suurta ahdistusta ja oivaltavat lopussa jotain, mikä tuntuu heistä vapauttavalta. Jokaisessa tarinassa esiintyy lintuja, joilla on symbolista merkitystä.

Jotkin asiat yhdistävät kirjan tarinoista kaksi mutta jättävät kolmannen ulkopuolelle. Se oli minusta vähän häiritsevää. Kahdessa ensimmäisessä tarinassa huomioni kiinnittyi kukkiin liittyvään symboliikkaan, ja olin pettynyt, kun kolmannessa sitä ei ollutkaan lainkaan. Kahta jälkimmäistä tarinaa yhdisti toisiinsa myös päähenkilön kokema fyysinen kipu, johon viitattiin aina uudelleen. Kokonaisuus olisi minusta ollut eheämpi, jos silmiinpistävät yhdistävät tekijät olisivat aina ulottuneet jokaiseen tarinaan.

Keskimmäisestä, miehen kertomasta tarinasta en pitänyt lainkaan. Harmikseni se oli selvästi kirjan pisin. Katkera ja pakkomielteinen Rudy tuntui minusta epämiellyttävältä heti ensimmäisestä lauseesta alkaen, enkä olisi millään jaksanut lukea hänen synkkiä ajatuskulkujaan. Pari kertaa tarinassa kävi ilmi kiinnostavia seikkoja Rudyn menneisyydestä ja mielenkiintoni virisi hetkeksi, mutta pian olin taas yhtä tympääntynyt. Kirjan nimen vuoksi odotin koko ajan saavani tietää enemmän Rudyn Fanta-vaimosta, mutta vaikka Rudy ajatteli häntä lähes jatkuvasti, hän ei juurikaan osannut eläytyä vaimonsa näkökulmaan. Ajattelin, että jokin juonenkäänne ennen pitkää toisi Fantan näkyvämmin esille, mutta niin ei lopultakaan käynyt. Todella pitkät kappaleet häiritsivät, kun tarina ei muutenkaan tempaissut mukaansa.

Ensimmäisessä tarinassa oli paljon parempi imu. Sen päähenkilöllä Norahilla oli kiinnostavan häiriintynyt perhe, josta halusin tietää lisää. Sen suhteen en joutunut pettymään: tarinan edetessä Norahin perheen asioista paljastui koko ajan enemmän. Sen sijaan Norahin parisuhdepohdiskelut olivat minusta vähän väsyttäviä. Olin myös ärtynyt siitä, miten voimaton ja heikko Norah parisuhteensa suhteen alusta loppuun saakka oli, vaikka kirjan nimi oli korostanut naisten vahvuutta.

Vasta viimeinen tarina lunasti odotukseni vahvoista naispäähenkilöistä. Ihailin valtavasti sitä, miten hyvä itsetunto sen päähenkilöllä Khady Demballa oli. Hänen elämässään oli niin paljon surua, murhetta ja huonoa kohtelua, ettei kaltaiseni hyväosainen voi sitä edes kunnolla käsittää. Häntä ympäröivät ihmiset yrittivät toistuvasti riistää häneltä kaiken ihmisarvon, mutta hän ei koskaan antanut heidän tehdä sitä. Hän toisteli omaa nimeään hiljaa mielessään ja mietti oman itsensä ainutlaatuisuutta, ja aina hän sai siitä voimaa kestää koettelemukset. "Turhaa häpeää hän ei koskaan tuntenut, koskaan hän ei unohtanut, että hän, Khady Demba, oli arvokas ihminen, urhea ja vilpitön". Olen oikeassa elämässä nähnyt, miten kokonaisvaltaisesti hyväosainenkin ihminen voi itse riistää ihmisarvon itseltään, mikäli hän ei pysty Khady Demban lailla olemaan "varma, että hän oli yksi ja jakamaton ja arvokas, ja että hän saattoi olla vain hän". Oli nautinnollista lukea hahmosta, joka pystyi säilyttämään uskon itseensä, vaikka joutui kokemaan epäinhimillistä kohtelua.

En oikein tiedä, mitä sanoisin Kolmen vahvan naisen suosittelemisesta. Mitenkään varauksettomasti en sitä voi suositella, mutta en toisaalta ole valmis sanomaan myöskään, ettei sitä kannata lukea. Selvästikin se herätti minussa paljon ajatuksia, kun päädyin kirjoittamaan siitä näinkin pitkästi. Kirjan kolmatta tarinaa suosittelen erityisesti ihmisille, jotka ovat miettineet paljon itsetunnon ja omanarvontunnon kysymyksiä. Kokonaisuutena sanoisin kirjan soveltuvan lukijalle, joka haluaa ajattelemisen aihetta ja on kiinnostunut sekä muuttoliiketeemoista että ihmissuhteita analysoivista kirjoista.

Marie NDaiye: Kolme vahvaa naista (Gummerus 2013)
Alkuteos Trois femmes puissantes ilmestyi 2009.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

P.S. Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen.

Ghana - Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämä (Suomen Grantassa julkaistu novelli)

"Afrikkalaisten kotien oudossa arvojärjestyksessä äiditöntä lasta alempana on ainoastaan lapseton äiti."

Yksitoistavuotias Edem asuu Ghanassa enonsa luona. Äidistään hänellä on muistona vain Lagosin lentokentällä Nigeriassa otettu valokuva: kuva äidistä ja tyttärestä, jotka olivat erottamattomat, kunnes eno ilmestyi heidän elämäänsä ja vei tyttären mukanaan.

Eno ja täti ovat järjestäneet suuret juhlat joulun kunniaksi. Edem on asunut perheessä jo kolme vuotta, mutta ei vieläkään tunne kuuluvansa joukkoon. Novellin alkaessa hän katselee ikkunasta muiden juhlintaa.

Seksuaalinen jännite on novellissa voimakas alusta alkaen. Nimi toki vie lukijan ajatukset seksiin jo ennen lukemisen aloittamista, mutta jännitteen huomaisi varmastikin jo varhain, vaikka ryhtyisi lukemaan tekstiä tietämättä sen nimeä. Kaikkia tarinan hahmoja käsitellään nimenomaan sen kautta, minkälainen suhde heillä on seksiin ja seksuaalisuuteen.

Toinen vahva teema novellissa on selviytyminen.

Selasin novelli julkaistiin tänä syksynä Suomen ensimmäisessä Granta-aikakauskirjassa. Granta on kiinnostava tulokas suomeksi julkaistavan kirjallisuuden kentällä. Perinteikkään brittijulkaisun sisarlehden tavoitteena on päätoimittaja Aleksi Pöyryn sanoin julkaista uutta ja parasta kirjallisuutta. Mukana voi olla novelleja, runoja, esseitä tai reportaaseja. Olennaisinta on Pöyryn mukaan se, että tekstissä on hyvä, vahva tarina.

Ensimmäisen Grantan perusteella vaikuttaa siltä, että teksteistä suunnilleen puolet on tarkoitus saada kotimaisilta kirjoittajilta ja toinen puoli maailmalta. Eri maiden Grantat tekevät yhteistyötä ja julkaisevat osin samoja tekstejä. Jokaisella numerolla on jokin teema; ensimmäisen suomalalaisnumeron teemaksi on valittu ruoka. Selasin novelli istuu mielestäni ruokateemaan varsin huonosti, mutta monissa muissa kokoelman teksteissä ruoka on vahvasti esillä. Selasin novelli haluttiin varmaankin mukaan heti tähän ensimmäiseen numeroon siksi, että Grantaa kustantava Otava julkaisi samoihin aikoihin myös Selasin esikoisromaanin Ghana ikuisesti.

Suomen Grantalla ei outoa kyllä vaikuta olevan ainakaan vielä omia verkkosivuja enkä ole saanut mistään selville, kuinka usein tai harvoin julkaisun on tarkoitus ilmestyä. Englanninkielisenen emojulkaisu ilmestyy neljännesvuosittain ja sillä on hyvin kattavat sivut. Alkuperäinen Granta vaikuttaa niiden perusteella erittäin kiinnostavalta. Päädyin ostamaan vuoden lukuoikeuden sen sähköiseen arkistoon, joka sisältää kaikki numerot uusinta lukuunottamatta. Joissakin numeroissa on teemana jokin maanosa tai kielialue. Toivottavasti löydän sitä kautta uusia kiinnostavia kirjailijoita sellaisistakin maista, joihin liittyvää kirjallisuutta on vaikea löytää.

Granta. Uuden kirjallisuuden areena. 1. numero. (Otava 2013)

P.S. Osallistun tällä novellilla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen. Novellitkin kuulemma lasketaan :)

Kongon tasavalta - Alain Mabanckou: Tomorrow I'll Be Twenty

Kymmenvuotias Michel on tarkka havainnoitsija ja syvällinen tuumailija. Hän huomaa ja kuulee paljon sellaista, mistä aikuiset kuvittelevat hänen olevan autuaan tietämätön. Välillä hän tuntuu suorastaan näkevän asiat paljon aikuisia selvemmin.

Michel elää lapsuuttaan 70-luvn Kongon tasavallassa, siinä pienemmässä Kongossa, jolla on vähän vähemmän karmaiseva historia kuin suuremmalla Kongon demokraattisella tasavallalla. Maa on kommunistinen ja se näkyy Michelin elämässä monin tavoin. Koulussa opetellaan taistelemaan kapitalismia vastaan ja äiti kutsuu suuttuessaan poikaansa "kansan oopiumiksi". Micheliä ihmetyttää muun muassa se, miksi kommunismin nimeen vannovalla enolla on niin hieno koti televisioineen ja puolen vuoden välein uusi auto, vaikka yleensä kommunistit elävät yksinkertaisesti. "Nyt tiedän, että samaan aikaan voi olla kommunisti ja rikas", hän toteaa.

Michel kertoo tarinan minä-muodossa, ja hänen kertojanäänensä tekee kirjasta samaan aikaan lempeän humoristisen ja terävän yhteiskuntakriittisen. Michel toteaa esimerkiksi, että maan entiset siirtomaaisännät ranskalaiset "yhä pitävät huolta meidän öljystämme meidän puolestamme" tai että presidentin mielestä "vaalit hidastavat vallankumousta". Nämä asiat hän ottaa annettuina, mutta se häntä hämmentää, että koulussa käsketään kutsumaan entistä presidenttiä Marien Ngouabia kuolemattomaksi kuin mitäkin Teräsmiestä, vaikka kaikki tietävät, että hän on kuollut.

Tomorrow I'll Be Twenty kertoo Michelin perheestä, suvusta ja ystävistä: heidän arkisen elämänsä pienistä ja isoista suruista ja ilonaiheista. Mustasukkaisuudesta, lapsettomuudesta, eriarvoisuudesta, ystävyydestä, auttamisen halusta. Moniavioisuudesta, senegalilaisen kauppiaan pelottavasta taikapeilistä, voodoopapin ohjeiden ja länsimaisen lääketieteen neuvojen välillä tasapainoilemisesta. Kannettavasta kasettisoittimesta ja yhdestä ainoasta kasetista. Siitä, kuka saa illallisella herkullisimman lihanpalan.

Alain Mabanckoun teoksia ei valitettavasti ole vielä suomennettu. Tomorrow I'll Be Twentyn suoraviivaisen kerrontatyylin vuoksi kirjaa on kuitenkin helppo lukea vieraallakin kielellä. Teoksen alkukieli on ranska ja se on käännetty muun muassa englanniksi ja ruotsiksi.

Pidin kirjasta kovasti ja suosittelen sitä kaikille, jotka arvostavat lapsen näkökulmasta tehtyjä teräviä havaintoja maailmasta.

Alain Mabanckou: Tomorrow I'll Be Twenty (Serpent's Tail 2013)
Alkuteos Demans j'aurai Vingt Ans ilmestyi 2010.

P.S. Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen.

Australia - M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

Pienenpieni majakkasaari, jolla ei asu ketään muuta. Yhteys mantereelle vain kahdesti vuodessa. Rakastunut nuori aviopari, jonka hartain toive on saada liuta lapsia ja kasvattaa suurperhe saaren rauhassa. Keskenmeno toisensa perään. Suru, joka lähes vie järjen.

Sitten eräänä päivänä rantaan ajautuu vene, jossa on kuollut mies ja elävä pieni vauva. Juuri keskenmenon saanut Isabel ottaa vauvan syliinsä. Sen jälkeen paluuta ei ole.

Valo valtameren yllä on sydäntäriipaiseva kertomus kahden naisen äidinrakkaudesta yhtä lasta kohtaan. Kirjan hahmot ja heidän kohtalonsa jäävät pyörimään lukijan mieleen pitkäksi aikaa vielä senkin jälkeen, kun on päässyt viimeiselle sivulle ja sulkenut kannet.

Arvostan suuresti kirjoja, joiden kautta pystyn ymmärtämään tekoja, joita en voi hyväksyä. Joskus kuulee ihmisten sanovan, ettei tuomittavia tekoja tai niiden tekijöitä pidä ymmärtää. Olen tästä täysin eri mieltä; ymmärtämistä ja hyväksymistä ei pidä sekoittaa keskenään. Valo valtameren yllä on kirjoitettu niin, että vaikka päähenkilöt tekevät suuren vääryyden, lukija pystyy näkemään asian heidän kannaltaan ja samaistumaan heidän ajatusmaailmaansa, jossa vääryys näyttääkin oikeutetulta teolta. Lukija saattaa jopa ajatella, että toimisi heidän asemassaan samalla tavoin. Se on minusta hyvän kirjan merkki. Sofi Oksasen Puhdistuksessa pidin erityisen hienona sitä, miten Aliide sai minut puolelleen silloinkin, kun hänen tekonsa eivät olleet millään tapaa hyväksyttäviä.

Valolla valtameren yllä on paljon ansioita, mutta sen lukeminen oli suorastaan tuskallista. Keskivaiheilla luin kirjaa vain pieniä paloja kerrallaan, koska tulin lukemastani niin surulliseksi ja ahdistuneeksi, etten halunnut jatkaa. Sellaista käy minulle harvoin. Mieleeni muistui eräs Frendien jakso, jossa Joey piilottaa kirjan välillä pakastimeen, jos se käy liian pelottavaksi tai surulliseksi. Tälle kirjalle olisi melkein tehnyt mieli tehdä samoin.

Kirja on tuore uutuus Kariston Lupaus-sarjassa, jossa julkaistaan ulkomaisia esikoisteoksia. En tuntenut sarjaa entuudestaan mutta Valo valtameren yllä oli sen verran vaikuttava, että ajattelin tutustua sen muihinkin teoksiin.

Olin iloisesti yllättynyt siitä, että pääsin lukemaan näin laadukasta australialaista kaunokirjallisuutta. Matkustelin Australiassa viime talvena ja yritin etsiä sieltä matkalukemiseksi hyvää paikallista kirjaa, mutta minulla oli suuria vaikeuksia löytää muuta kuin kevyttä romanttista hömppää tai jännitystä. Kiitokset Lillin Kirjataivaan Lillille, jolta sain vinkin tästä kirjasta.

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä (Karisto 2013)
Alkuteos The Light Between Oceans julkaistiin 2012.

Ruanda - Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa

Kuulostaa mauttomalta vitsiltä jos sanon, että Kigalin kakkukauppa on Ruandan kansanmurhasta kertova hyvänmielenkirja. Tarkoitan kuitenkin sitä vilpittömästi. Kirja on täynnä lämpöä, pienistä asioista iloitsemista ja toinen toisestaan välittämistä, vaikka sen aiheena on sanoinkuvaamattomista julmuuksista toipuminen.

Kirjan päähenkilö on Ruandan pääkaupungissa Kigalissa asuva tansanialainen Angel Tungaraza, joka leipoo työkseen kakkuja juhliin. Angel on paitsi taitava kakunkoristelija myös hienotunteinen keskustelukumppani ja herkkävaistoinen ihmistuntija.

Jokainen luku rakentuu kakkutilauksen ympärille. Asiakas tarvitsee kakun esimerkiksi syntymäpäiville, ristiäisiin tai läksiäisiin. Tilaamiseen ei riitä pelkkä tilauslomakkeen täyttö, sillä Angelin periaatteisiin kuuluu tehdä jokaisesta kakusta henkilökohtainen. Niinpä sokerileipuri keskustelee jokaisen tilaajan kanssa pitkään ja hartaasti. Keskusteluissa käy ilmi paljon sellaista, mistä asiakas ei alun perin ollut ensinkään aikonut puhua, ja leipojamestarin neuvot tulevat tarpeeseen. Monet kerrat Angel joutuu ottamaan silmälasit nenältään ja puhdistamaan ne hitaasti saadakseen aikaa miettiä, miten asetella sanansa mahdollisimman rakentavasti. Yleensä hän onnistuu ja asiakas lähtee kakkukaupasta paljon viisaampana kuin sinne tullessaan

Angelin elämänfilosofiassa ja kirjan dialogeissa on naiiviutta ja lämpöä, joiden vuoksi Kigalin kakkukauppaa verrataan usein Alexander McCall Smithin Naisten etsivätoimisto nro 1 -sarjaan. Yhtäläisyyksiä on, mutta siitä huolimatta suosittelisin Kigalin kakkukauppaa myös sellaiselle lukijalle, jonka makuun Mma Ramotswe -etsiväkirjat ovat liiankin lapsekkaan tyylisiä. Kakkukaupan keskustelut ovat yksinkertaisia vain ilmaisultaan; puheena olevat asiat ovat sitäkin monimutkaisempia. Parkin tuo taitavasti esiin sen, miten ilon hetkiin voi kätkeytyä surua mutta toisaalta suurenkin surun lomasta voi pilkottaa iloa.

Gaile Parkin: Baking Cakes in Kigali (Atlantic Books, 2009).
Imestynyt suomeksi nimellä Kigalin kakkukauppa (Tammi, 2009):
http://www.tammi.fi/kirjat/-/product/no/9789513148058.
Myös alkuteos ilmestyi 2009.