Meksiko - Roberto Bolaño: Kesyttömät etsivät

Myyttinen runoilija, joka katosi vuosia sitten autiomaahan. Nuori mies, jonka elämä muuttuu erään kohtaamisen myötä täysin. Ystävykset, jotka päätyvät pitkälle matkalle pakoon itseään.

Kesyttömät etsivät kertoo 70-luvun Meksikossa elävistä nuorista, jotka ajattelevat olevansa runoilijoita. Käytännössä he kuitenkin lähinnä haahuilevat.

Kirjan päähenkilöiksi nousevat muiden hahmojen kertomusten kautta ystävykset Arturo Belano ja Ulisses Lima, jotka rahoittavat huumekaupalla yrityksiään uudistaa latinalaisamerikkalainen runous. Belano ja Lima ovat kehitelleet viskeraaliseksi realismiksi kutsumansa tyylisuunnan ja kutsuvat ystäviään ja tuttaviaan liittymään tyylisuuntaa edustavaan ryhmäänsä. Ryhmän aikaansaannokset jäävät vähäisiksi.

Kirjassa on kolme osaa, joista keskimmäinen on olennaisesti erityylinen kuin ensimmäinen ja viimeinen. Pidin keskimmäisestä osasta paljon enemmän kuin kirjan alusta ja lopusta. Onneksi suurin osa kirjan 631 sivusta on keskimmäisessä osassa.

Ensimmäinen ja viimeinen osa ovat nuoren opiskelijapojan Juan García Maderon päiväkirjamerkintöjä 70-luvun puolivälistä: ajalta, jolloin hän tutustuu viskerealistien ryhmään ja aloittelee seksielämäänsä. Keskimmäisessä osassa puolestaan on todella monen eri sivuhenkilön kertomuksia 70-luvulta aina 90-luvulle saakka. Jokaisessa katkelmassa esiintyy joko Ulisses Lima tai Arturo Belano, ja vaikka sivuhenkilöt kaikki kertovat omaa tarinaansa, tarinat piirtävät yhteensä runoilijanuorukaisten elämäntarinat.

Keskimmäinen osa oli mielestäni hyvin taitavasti rakennettu. Sivuhenkilöiden tarinat olivat itsessään mielenkiintoisia. Osa sivuhenkilöistä kertoi kerralla tarinansa, joka jäi ikään kuin lyhyeksi novelliksi laajemman tarinan sisällä. Osa taas kertoi samaa tarinaa katkelma katkelmalta: joko yhden illan tapahtumista hetki hetkeltä tai vuosikymmenten mittaista kertomusta, joka koostui useista pienistä alatarinoista eri vuosilta. Samalla lukija sai koota mielessään kuin palapeliä Liman ja Belanon elämänvaihteista.

Keskimmäisen osan rakenne ei vastannut suoraan mitään toista lukemaani kirjaa, mutta kerronnan tyylissä oli mielestäni jotain latinalaisamerikkalaiselle kirjallisuudelle ominaista. Mieleeni tulivat erityisesti Mario Vargas Llosan Tuhma tyttö ja Horacio Castellanos Moyan The She-Devil in the Mirror.

Keskimmäinen osa oli niin hyvä, että suosittelen kirjaa vähintäänkin kaikille latinalaisen amerikan kirjallisuudesta kiinnostuneille, vaikka en ensimmäistä ja viimeistä osaa erityisen ihmeellisinä pitänytkään.

Roberto Bolaño: Kesyttömät etsivät (Sammakko 2009)

Alkuteos Los Detectives Salvajes ilmestyi 1998.

Brasilia - Luiz Ruffato: Rutosti hevosia

Teinitytön laihdutuskuuri keskeytyy, kun hänen otsaansa painetaan revolveri. Tuulenpuuska murskaa ikkunanpesijät verisiksi ruumiiksi katukivetykseen. Vaimo pyytää miestään riisumaan pikkutakin ja solmion ennen kotiin tuloa, jotta häntä ei ammuttaisi poliisina.

Samaan aikaan asekauppias vie poikansa syntymäpäiväaterialle McDonald'siin. Pitkään lapsettomuutta surrut pariskunta iloitsee tyttärestään, joka vastaa heidän kaikkia unelmiaan. Kaksi hermostunutta hyvätuloista pariskuntaa kokeilee ensimmäistä kertaa parinvaihtoa.

Rutosti hevosia kertoo kymmeniä pieniä tarinoita yhdestä ainoasta päivästä São Paulossa. Pääosa päähenkilöistä elää toivottomissa oloissa, mutta seassa on hyväosaisia, joiden onni korostaa entisestään huono-osaisten onnettomuutta.

Ruffato leikittelee taitavasti erilaisilla kerronnan tavoilla. Yhdenkään tarinan kerronta ei ole täysin samanlaista. Osa muistuttaa novelleja, osa runoja. Jotkut ovat pelkkiä luetteloita tai kuvauksia. Yhdessä on pelkkä ruokalista, toisessa lehden työpaikkailmoituksia. On kirje, dialogi ja monologi. Välillä kirjasimetkin vaihtelevat.

Monissa tarinoissa käytetään pilkutonta, tykittävää kerrontatyyliä, joka saa lukijan helposti haukkomaan henkeään. Yhtä hengästyttävä on tahti, jolla lukija viedään tunteesta ja tunnelmasta toiseen, saadaan kiinnostumaan aina uudesta päähenkilöstä ja tempaistaan äkisti pois tämän luota.

Rutosti hevosia on kirja, joka varmastikin kannattaa lukea useampaan kertaan. Ensimmäisellä lukemalla ei taatusti hahmota kuin murto-osan kaikesta siitä, mitä teos pitää sisällään.

Mikään hyvänmielenkirja Rutosti hevosia ei ole. Se antaa Brasiliasta todella karun ja lohduttoman kuvan. Kirjan liepeen kirjailijaesittelyn mukaan Ruffato eli osan lapsuudestaan perheensä kanssa kodittomana, joten hän varmasti tietää paljon kuvaamastaan köyhyyden ja jatkuvan väkivallan uhan maailmasta. Helsingin Sanomien haastattelussa hän kertoi suututtaneensa monia maanmiehiään sillä, miten kovasanaisesti hän on maailmalla kotimaataan kritisoinut.

Mietin paljon kirjan nimeä. Alkukielinen nimi Eles eram muitos cavalos rikkoo ymmärtääkseni tahallaan portugalin kielioppisääntöjä tavalla, joka runoudelle sallitaan. Nimi kääntyisi mielestäni suomeksi suoraan jotakuinkin He olivat paljon hevosia. Kirjan alussa on sitaatti brasilialaiselta runoilijalta Cecilia Meirelesiltä: "Hevosia oli niin paljon / ettei niiden nimiä värejä alkuperää / kukaan enää muista". Tulkitsin nimen samaistavan kirjan lukuisat päähenkilöt Meirelesin kuvaamaan valtavaan joukkoon hevosia: yksittäiset ihmiset eivät muistuta yksittäisiä hevosia, vaan Sao Paulon asukkaat kokonaisuudessaan tai kirjan päähenkilöt yhdessä ovat samassa asemassa kuin Meirelesin hevoset. Heidänkään nimiä värejä alkuperää ei kukaan muistaisi.

Teoksessa oli jotain niin uutta, tuoretta ja toimivaa, että se sai minut miettimään, lukevatko myöhempien vuosikymmenien kirjallisuustieteen opiskelijat sitä esimerkkinä tämän aikakauden kirjallisuudesta. Pohdin myös, olisiko samaa tyyliä siihen mennessä imitoitu jo niin paljon, etteivät opiskelijat oikein ymmärtäisi, mitä ihmeellistä juuri tässä kirjassa on.

Koska teoksen tyyliä on vaikea hahmottaa kuvauksen perusteella, siteeraan tässä tarinan, joka ainakin ensilukemalta vaikutti minuun kaikkein syvimmin:

34. Nainen joka

laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla tunkkainen tukka harottaa katse harhailee jalkojen käsien ryppyinen iho ruvella mustat kynnenaluset vaatteet ryysyiset
nainen joka laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla mumisee sekavasti kuola rohtuneista suupielistä valuu kaikkeen väsyneet silmät kädet lanteilla heiluvat epätahdissa sääret längellä
nainen, joka laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla herättää pahennusta kyselee rukoilee tietoja vaatii vastauksia kuumeisena kiusattuna itkuisena sama käsittämätön kysymys tuhansin eri sanoin
nainen, joka laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla joka säällä ei välitä juokseeko maassa torakka vai rotta valuuko katuojassa sadevesi vai auringonvali ei tiedä lenkkitossu rantasandaali poliisi ei tiedä
nainen, joka laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla
ei ole aina ollut sellainen
ei
ei ole ollut
:
hän muuttui sellaiseksi eräänä päivänä kun katsoi kelloa, yksitoistavuotias tyttö ei palannut koulusta, ei tullut kasvot innosta hehkuen keittiöön, äiti! kului yö, tuli aamu, lakanat ja peitto sileinä, myös seuraavana päivänä, sitä seuraavana, ei jälkeäkään, äiti kolusi nöyränä poliisiasemat sairaaat vastaanottokodit ensiapuasemat ruumishuoneet, käveli reitin kotoa kouluun ja takaisin lukemattomat kerrat, kävi ovelta ovelle kyselemässä havaintoja johtolankoja aavistuksia
kunnes
eräänä iltana
ikkunaan koputettiin, joku pyysi häntä puhelimeen, kadun puhelinkoppiin, hän juoksi, jalat olivat pettää, sydän, joku... tietää... ehkä... tyttö?                                   Sinäkö, rakas tyttö?
langan toisessa päässä itkua
                                    paniikkia
hän ehti kuulla tuntea äänen                                               Tyttö? Missä... sinä olet?
Oma tyttöni! Missä?
- epämääräistä melua -             sitten tuli hiljaista
hän lankesi polvilleen löi kätensä kiveykseen, hammastikkuja tulitikkuja kaljapullonkorkkeja sylkiklönttejä tupakantumppeja nelinkontin hän mietti ääntä
mistä se tuli?
mistä?
ryömi pitkin katuja ja kujia
kotitalon ovet ja ikkunat paiskattiin kiinni
ei koskaan palannut paratiisikylään
äiti
eikä tytär
enää koskaan

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia (Into 2014)
Alkuteos Eles eram muitos cavalos ilmestyi 2001.

Suosittelen kirjaa erityisesti kaikille, jotka haluavat lukea jotain uudenlaista.

Rutosti hevosia -teoksesta on kirjoittanut myös esimerkiksi Mari A.

Chile - Auli Leskinen: Petojen aika

Jostain syystä en pelännyt tämän kirjan lukemista ollenkaan samalla tavalla kuin Punaisten kyynelten talon. En ymmärrä miksi. Syytä olisi ollut.

Petojen aika kertoo Chilen sotilasvallankaappauksesta, jossa Latinalaisen Amerikan ensimmäinen demokraattisilla vaaleilla valtaan päässyt vasemmistolainen presidentti Salvador Allende kuoli ja valtaan nousi diktaattori Augusto Pinochet. Olen lukenut samasta aiheesta aika paljon. Presidentti Allenden sukulainen Isabel Allende on yksi suosikkikirjailijoistani, ja monet hänen kirjoistaan sivuavat samaista vallankaappausta. Isabel Allende ei kuitenkaan keskity kirjoissaan nimenomaisesti sotilasvankileirien julmuuksiin. Pedon ajassa ne ovat pääteema.

Pedon ajan päähenkilö on vasemmistolaiseen perheeseen syntynyt Cristina. Olennaisia hahmoja ovat myös hänen veljensä Ramón ja rakastettunsa Michel. Michelin hahmo perustuu todelliseen henkilöön, mutta Cristina ja hänen perheensä ovat ymmärtääkseni kokonaan fiktiota. Kirjassa kuvatut kidutusmenetelmät ja muut vankileirien kauhut sen sijaan ovat ymmärtääkseni valitettavan todellisia.

Todellisen Michen Nashin kuva on Petojen ajan selkämyksessä.

Suuri osa kirjasta kuvaa vankeutta ja kidutusta. Muutakin toki on: lapsuusmuistoja, nuorta rakkautta, teinikapinaa hulluksi tulleessa maailmassa, lapsensa menettäneen äidin tuskaa. Aina uudelleen päädytään kuitenkin jonkun keskeisen hahmon mukana vankilaan kidutettavaksi.

Lukukokemus oli omiaan tuhoamaan lukijan uskon ihmisiin. Kidutusta kokevien hahmojen kertojanäänet olivat turtuneita eivätkä mässäilleet tilanteiden kauheudella; niiden ei tarvinnut:


"Oma mieli on pakopaikka. Se joka löytää tien itsensä suojattuun ytimeen, voi pelastua. Siellä on suljettu ydin, jonne tuntemattoman penis, sähköelektrodit ja lyönnit eivät yllä."

Välillä turruin itsekin; tuntui, ettei mieli kyennyt käsittämään ihmisen pahuuden määrää. Kirjoitan tätä poikkeuksellisesti vasta useita päiviä kirjan loppuun lukemisen jälkeen, sillä tarvitsin ensin aikaa toipua vähän. Jotkin kirjan yksityiskohdat ovat jääneet mieleeni kummittelemaan ja vainoavat minua varmasti vielä pitkän aikaa.

Auli Leskinen on asunut pitkiä aikoja espanjankielisissä maissa. Mielestäni se näkyi kirjan kielessä. Tekstissä oli lukuisia lauseita, jotka olisi mielestäni voinut muotoilla paremmiksi, luontevammiksi, suomenkielisemmiksi. Muutenkaan en pitänyt kirjan kielestä. Varsinkin alkupuolella kirjaa oli paljon kuluneita vertauskuvia. Silloin tällöin tekstin seassa oli huudahduksia, jotka ovat tyypillisiä espanjan kielelle mutta eivät suomelle.

Petojen aika on vaikuttava kirja, mutta se ei sovellu herkkähermoisille. Suosittelen sitä sotahistoriasta tai Chilen historiasta kiinnostuneille lukijoille, jotka eivät hätkähdä vähästä.

Auli Leskinen: Petojen aika (WSOY 2013)
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Hei, me lusitaan -lukuhaasteeseen ja Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Vankilahaasteeseen olen nyt lukenut kolme kirjaa, joten saavutan valvotun ulkoiluoikeuden. Sotahaasteeseen tämä on neljäs kirja, joten ylenen korpraaliksi.

Argentiina - María Cecilia Barbetta: Muodistamo los Milagros

Leskiäiti, joka haluaa suojella tytärtään rakkaudelta. Ensirakkauden sokaisema oleva nuori ompelijatar. Hääpukua ompelimosta teettävä ystävätär, jonka sulhasen nimi sattuu olemaan ompelijattaren rakastetun nimen anagrammi.

Odotin Muodistamo los Milagrosilta paljon. Takakansiteksti lupasi muun muassa seuraavaa: "Muodistamo los milagros on ristipistotyö, jossa jokainen pisto on tärkeä osa kokonaisuutta. Pienet merkit ja vihjeet saavat lukemaan Marianan tarinaa tarkasti." "Romaani on naisten tarinoista koostuva loistelias tilkkutäkki, jossa kaikki menee suloisesti sekaisin ja kankaiden valkoiset ja mustat pilkut sekoittuvat toisiinsa." "Maagisesta realismista ja telenovelasta ponnistava romaani kertoo naisista, heidän rupattelustaan ja juoruistaan, pianonsoitosta ja leivoksista, joita he nauttivat iltapäivän hitaina tunteina. Koruompeleen lailla kaunis kirja on täynnä mystisiä paikkoja ja vihjeitä."

En kuitenkaan ollut sopivassa mielentilassa lukemaan tätä kirjaa. Aloitin sen jo joitain kuukausia sitten, mutta se jäi minulta pitkäksi aikaa kesken. Nyt luin sen lyhyessä ajassa loppuun, mutta se ei edelleenkään onnistunut tempaisemaan minua kunnolla mukaansa.

Kirjassa on paljon asioita, jotka näyttävät aluksi täysin irrallisilta kokonaisuudesta. Kerronnan katkaisee milloin radio-ohjelma Bermudan kolmiosta, milloin ote Marianan isävainaan muistivihosta, jossa kuvaillaan rukoilijasirkkojen parittelutapoja. Takakansitekstin perusteella luotin siihen, etteivät nämä näennäisen irralliset asiat olisi irrallisia, vaan niillä olisi oma merkityksensä tarinan kokonaisuudessa. Niiden merkitys ei kuitenkaan auennut ainakaan nykyisessä mielentilassani minulle kirjaa noin vain lukemalla, vaan niitä olisi pitänyt analysoida erikseen.

Kirjassa on tekstin lisäksi kuvia. Jokaisella luvulla on oma kuvansa, jolle on annettu selittävä nimi. Kuvat liittyivät usein selvästi luvun asioihin, mutta eivät itse päätarinaan vaan juuri niihin irrallisilta tuntuviin asioihin, joiden merkitystä kokonaisuuden kannalta en pystynyt näkemään. Kuvissa oli esimerkiksi perhosten siipiä, Artemis-patsas, Liisa Ihmemaassa -kirjan kaalimato vesipiippuineen ja Wonder Woman -sarjakuvalehden kansi, jossa Wonder Woman ja hänen äitinsä tuomitaan kuolemaan. Jos olisin jaksanut tulkita huolellisesti kirjan näennäisen irrallisia vihjeitä, kuvissa olisi varmasti ollut paljon pohdittavaa.

Saattaisin pitää Muodistamo los Milagrosista, jos lukisin sen lomalla virkein aivoin. Parhaimmillaan se olisi varmaankin yhdessä ystävän kanssa tai lukupiirissä luettuna niin, että tarinan ymmärtämiseen vaadittavaa salapoliisintyötä ei tarvitsisi tehdä yksin, vaan toinen toistaan kummallisempien viittausten merkitysestä voisi keskustella jonkun kanssa. Uskon, että voisin nauttia kirjan kansiensa väliin kätkemän mysteerin selvittämisestä, jos olosuhteet olisivat oikeat.

Tästä ensimmäisestä lukukerrasta en kuitenkaan saanut kovin paljon irti. Sanoisin, että Muodistamo los Milagrosia ei kannata edes avata, jos on esimerkiksi töiden takia jo valmiiksi väsynyt ja aivot ovat kuormittuneet. En muista, koska olisin viimeksi ollut kirjan loppuun luettuani näin totaalisen pihalla siitä, mitä tarinassa oikeastaan tapahtui ja mitä suurin osa lukemastani merkitsi.

Lukumatkana Muodistamo los Milagros ei ole erityisen kiinnostava, sillä Buenos Aires tai argentiinalaisuus eivät ole siinä kovin merkittävässä asemassa.

Suosittelen kirjaa virkeälle lukijalle, jonka tekee mieli heittäytyä tulkitsemaan arvoituksia. Katsotaan, kirjoitanko joskus vielä samasta kirjasta toisenkin blogitekstin sitten, jos olen lukenut sen uudelleen toisenlaisessa mielentilassa.

María Cecilia Barbetta: Muodistamo los Milagros (Atena 2010)

Alkuteos Änderungsschneiderei los Milagros ilmestyi 2008.

 

Peru - Mario Vargas Llosa: Julia-täti ja käsikirjoittaja

Jotkut Mario Vargas Llosan kirjat ovat hidastempoisia ja vähän raskaita, mutta Julia-täti ja käsikirjoittaja on täynnä odottamattomia juonenkäänteitä, romantiikkaa ja saippuaoopperamaista draamaa.

Kirjan päähenkilö Mario opiskelee nimellisesti oikeustiedettä mutta haaveilee kirjailijan urasta ja tekee töitä radioasemalla. Hän elää tiiviissä perhe- ja sukuyhteisössä Liman hienostoalueella Mirafloresissa. Kun Marion sedän vaimon sisko muuttaa Boliviasta suvun luo asumaan, poika inhoaa aluksi uutta tätiään syvästi. Julia-täti osoittautuu kuitenkin kiehtovammaksi tuttavuudeksi kuin Mario osaa kuvitella, ja heidän välilleen syttyy ikäerosta huolimatta kiihkeä rakkaussuhde. Asioita mutkistaa se, että eletään 50-lukua, ja suvulla ja Liman seurapiireillä on aika paljon sanottavaa siitä, kenen kanssa kenenkin on soveliasta seurustella.

Kirjan Mario muistuttaa Vargas Llosaa itseään muutenkin kuin nimeltään, ja Julia-täti ja käsikirjoittaja on Marion ja Julian romanssin osalta hyvin pitkälle omaelämänkerrallinen teos.

Kirjassa on kuitenkin paljon myös puhdasta fiktiota. Lukija pääsee tutustumaan paitsi Marion ja Julian tarinaan myös monen sivuhenkilön epäsovinnaiseen rakkauselämään ja muihin näitä koskettaviin skandaaleihin.

Olennainen hahmo kirjassa myös viisikymppinen bolivialainen Pedro Camacho, joka käsikirjoittaa radiokuunnelmia. Hänen kuunnelmansa ovat 50-luvun Etelä-Amerikassa yhtä suosittuja kuin Kauniit ja Rohkeat oli 90-luvun Suomessa. Hänellä on valtavasti faneja, ja myös Julia-täti ihailee häntä. Kun Camacho palkataan kirjoittamaan kuunnelmia Marion työpaikalle,  Mariolle ja Julialle tarjoutuu mahdollisuus tutustua persoonalliseen käsikirjoittajaihmeeseen.

Julia-täti ja käsikirjoittaja onnistuu yllättämään lukijan perinpohjaisesti. Yllätys tarkoittaa kirjoista puhuttaessa useimmiten odottamattomia juonenkäänteitä, mutta tässä teoksessa arvaamattomuus on paljon syvemmällä kirjan rakenteessa. Asiasta on vaikea sanoa enempää pilaamatta lukukokemusta niiltä tämän blogin lukijoilta, jotka eivät ole vielä kirjaan tutustuneet. Sen totean kuitenkin, että minuun teki vaikutuksen se, miten Vargas Llosa on onnistunut tuomaan saippuaoopperoista tutun mukaansatempaavuuden ja kepeyden teokseen, joka on toisaalta kuitenkin Nobel-palkinnon arvoista kaunokirjallisuutta.

Mario Vargas Llosa: La tía Julia y el escribidor (Pokkaripainos Punto de lectura 2006).
Teos on ilmestynyt suomeksi nimellä Julia-täti ja käsikirjoittaja (Otava 1992).
Alkuteos ilmestyi 1977.

Chile - Isabel Allende: Eva Luna

Haluan aloittaa esittelemällä kirjan, josta alkoivat sekä lukumatkani kaukomaihin että kaukomatkani oikeassa elämässä. Seuraavissa merkinnöissä lupaan kertoa viimeaikaisista lukukokemuksistani, mutta Eva Lunalla on minulle niin erityinen merkitys, että en osaa aloittaa mistään muusta.

Eva Luna kertoo samannimisen päähenkilön sekä hänen tulevan rakastettunsa Rolf Carlén tarinan lapsuudesta aikuisuuteen. Molemmat kasvavat ankeissa oloissa: Eva köyhänä ja isättömänä, Rolf väkivaltaisen isän varjossa. Evan varhaislapsuus on kuitenkin onnellinen, sillä hän oppii äidiltään tarinankertomisen lahjan, ja yhteiset tarinat tuovat hohtoa äidin ja tyttären elämään. Rolfin lapsuudenkodissa sen sijaan eletään ahdistuksen vallassa.

Molempien lapsuus loppuu lyhyeen, mutta kumpikin kantaa lapsuudenkokemuksiaan myöhemmissä elämänavaiheissaan mukanaan. Molemmat joutuvat selviytymään nuoruusvuosistaan ilman vanhempiaan, mutta kummallekin tulee vastaan hyviä ihmisiä, jotka pitävät heistä huolta. Tarinan pohjavire on lämmin, vaikka elämä ei olekaan helppoa ja se tuo aina eteen uusia yllättäviä käänteitä.

Isabel Allende on loistava tarinankertoja ja hänen käyttämässään kielessä on jotain runollista. Kerronta on pääosin realistista, mutta paikka paikoin sekaan tihkuu taianomaisuutta. Lukija huomaa pian, että voi kiintyä Eva Lunan hahmoon luottavaisin mielin ja laskea sen varaan, että tytölle käy vaikeissakin käänteissä lopulta hyvin.

Chilen sotilasvallankaappauksessa surmansa saanut presidentti Salvador Allende oli Isabel Allenden eno ja hänelle hyvin läheinen ihminen. Vallankaappausta edeltäneen ja sen jälkeisen ajan Chilen poliittinen tilanne on useiden Allenden kirjojen taustanäyttämönä ja vaikuttaa omalta osaltaan henkilöhahmojen elämään. Näin on myös Eva Lunassa. Päähuomio on kuitenkin aivan muissa asioissa kuin politiikassa, eikä tarvitse olla kiinnostunut poliittisesta historiasta nauttiakseen kirjasta.

Isabel Allene: Eva Luna (Otava 1989). Vieressä alkukielinen pokkariversio (Ave Fénix 2001).
Alkuteos julkaistiin 1987.