Afrikka viidentoista teoksen silmin: yhteenveto Afrikan tähti -lukuhaasteesta

Auringonlasku Chobe-joella Botswanassa 2009

Suunnittelin alun perin, että kirjoittaisin blogitekstejä tasaisesti eri puolilta maailmaa. Viime aikoina olen kuitenkin lukenut pääasiassa afrikkalaista kirjallisuutta, sillä innostuin Kirjoista-blogin Afrikan tähti-lukuhaasteesta. Yhteen maanosaan keskittyminen osoittautui antoisaksi. Kirjat ja novellit tuntuivat asettuvan helpommin laajempaan asiayhteyteen, kun niitä peilasi toisiinsa ja mietti, minkälaisen kuvan ne yhteensä antoivat Afrikasta.

Afrikan tähden peliaikaa oli koko vuosi 2013, mutta koska aloitin bloggaamisen vasta kesällä, minulle jäi aikaa vain puolisen vuotta. Alussa etenin hitaasti, sillä halusin varsinkin alkuvaiheessa blogin käsittelevän tasapuolisesti kaikkia maanosia. Sitten otin loppukirin ja onnistuin pääsemään tavoitteeseeni: luin viisitoista teosta eri puolilta maanosaa ja ansaitsin siten Afrikan tähden. Tulkitsin tosin sääntöjä paikoin aika vapaasti: otin mukaan kaksi novellia ja laskin kolmeksi eri kirjaksi kolme samojen tekijöiden sarjakuva-albumia, joista kirjoitin yhteisen blogipostauksen. Jos olisin aloittanut vähän rivakammin, en olisi joutunut turvautumaan moiseen.

Nämä teokset luin:

Itä-Afrikka

Ruanda - Gaile Parkin: Baking Cakes in Kigali (suomeksi Kigalin kakkukauppa)

Somalia - Nuruddin Farah: Perhesalaisuuksia

Uganda - Moses Isegawa: The War of the Ears (novelli; ei suomennettu)

Keski-Afrikka

Kongon tasavalta - Alain Mabanckou:Tomorrow I'll Be Twenty (ei suomennettu)

Pohjois-Afrikka

Egypti - Alaa al-Aswani: Yacoubian-talon tarinat

Etelä-Afrikka

Botswana - Alexander McCall Smith: The Limpopo Academy of Private Detection (ei vielä suomennettu)

Zimbabwe - J. Nozipo Maraire: Tyttäreni Zenzele

Swazimaa - Gaile Parkin: When Hoopoes Go to Heaven (suomeksi Kigalin kakkukauppa muuttaa)

Länsi-Afrikka

Norsunluurannikko - Marguerite Abouet & Clement Oubrerie: Aya - Elämää Yop Cityssä

Norsunluurannikko - Marguerite Abouet & Clement Oubrerie: Aya de Yopougon 2 (ei suomennettu)

Norsunluurannikko - Marguerite Abouet & Clement Oubrerie: Aya de Yopougon 3 (ei suomennettu)

Ghana - Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Ghana - Taiye Selasi :Afrikkalaistyttöjen seksielämä (novelli)

Nigeria - Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Senegal - Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista

Perheet olivat tärkeitä kaikissa lukemissani kirjoissa. Kaikissa joku päähenkilöistä pohti suhdettaan johonkin perheenjäseneensä. Monissa perheteema oli hyvinkin hallitseva, kuten esimerkiksi Perhesalaisuuksissa, Tyttäreni Zenzelessä, Ghana ikuisesti -kirjassa ja Tomorrow I'll Be Twentyssä. Toisissa se oli vain sivujuonne.

Perheet ovat toki tärkeä teema myös muista maanosista kertovassa kirjallisuudessa. Toisaalta perhe on kuitenkin ymmärtääkseni monissa Afrikan kulttuureissa erittäin tärkeä asia, joten ei liene sattumaa, että se nousi esiin kaikissa tänä vuonna lukemissani afrikkalaisissa kirjoissa.

Myös naisten asemaa käsiteltiin monissa listani kirjoissa. Se johtuu varmaankin ennen kaikkea omasta lukumaustani. Valitsen usein luettavakseni kirjoja, jotka käsittelevät jollain tapaa naisten asemaa eri kulttuureissa. Lukemani viisitoista Afrikka-kirjaa kertoivat paljon naisten asemaan liittyvistä ongelmista Afrikassa. Torjutut kosijat uhkailivat kirjojen naisia ja tekivät heidän elämästään piinallista, he joutuivat monenlaisen seksuaalisen väkivallan uhreiksi ja heidän moraaliaan arvioitiin eri perustein kuin samassa yhteisössä elävien miesten. Toisaalta kirjoissa oli myös paljon vahvoja ja neuvokkaita naisia. Viisaat sokerileipuri ja yksityisetsivä ratkoivat läheistensä pulmia, miesten pelkäämä noita sai nuoren pojan pauloihinsa, sinnikäs opettaja valisti lapsia väkivallan uhasta piittaamatta, ovela viettelijätär sai rikkaan puolison, rohkeat sissit taistelivat rotuerottelua vastaan, päättäväiset vaimot saivat perheen asioissa viimeisen sanan. Loppujen lopuksi kuva naisten neuvokkuudesta oli paljon monipuolisempi kuin heidän asemansa ongelmista.

Kirjojen teemat olivat jotain aivan muuta kuin mielikuvat, joita Afrikkaan stereotyyppisesti liitetään. Nälänhädästä ei kerrottu lainkaan, aidsia ja sotaa käsiteltiin vain muutamassa teoksessa. Rotukysymykset olivat hyvinkin olennaisia parissa kirjassa mutta loistivat poissaolollaan muissa.

Tähän haasteeseen oli todella mukava osallistua. Jatkan toki Afrikka-kirjojen lukemista ensi vuonnakin, sillä nämä viisitoista kirjaa kattavat vasta murto-osan Afrikan maista.

Kiitokset vielä Merenhuiskeelle hyvin mietitystä ja antoisasta lukuhaasteesta!

Polokwanen eläinpuistossa Etelä-Afrikassa 2009

Somalia - Nuruddin Farah: Perhesalaisuuksia

Myyttejä ja vertauskuvia. Kätkettyjä tarkoitusperiä. Selittämättömiä ilmiöitä. Uskoa, hengellisyyttä ja henkiä. Salaisuuksia, salaisuuksia, salaisuuksia.

Perhesalaisuuksia on kirja, jonka lähes jokainen lause tuntuu merkitsevän useita eri asioita. Se on täynnä monimutkaisia viittauksia ja symboliikkaa. Lisäksi se on huomattavan seksuaalinen kirja. Kaikissa kirjan kuvaamissa ihmissuhteissa - myös sukulaisten välisissä - on jonkinlainen seksuaalinen lataus.

Tapahtumat sijoittuvat sisällissodan partaalla olevaan Somaliaan. Päähenkilöt tietävät sodan puhkeamisen olevan vain ajan kysymys ja sodan lähestyminen on kirjassa näkyvästi läsnä. Siitä puhutaan, sille etsitään vertauskuvia, sillä perustellaan tekoja ja toimia. Lähestyvä sota näkyy myös käytännön arjessa. Autolla liikkuessa joutuu sotilaallisten ryhmien tarkastuspisteisiin, ulkona saa pelätä luoteja, teiden varsilla näkyy ruumiita.

Kirjan nimen mukaisesti tarina kietoutuu päähenkilö Kalamanin perheen synkimpien salaisuuksien ympärille. Salaisuudet ovat varjostaneet Kalamanin lapsuutta ja tehneet hänen ja hänen vanhempiensa väleistä etäiset. Osa salaisuuksista kytkeytyy Sholoongoon, Kalamanin lapsuudenaikaiseen rakastettuun. Kun Sholoongo yllättäen palaa aikuisen Kalamanin elämään ja vaatii häntä siittämään itselleen lapsen, Kalaman huomaa olevansa viimein valmis kohtaamaan perheensä menneisyyden.

En pitänyt kirjasta läheskään yhtä paljon kuin monista muista viime aikoina lukemistani. Salaisuusteemassa oli paljon samaa kuin Taiye Selasin Ghana ikuisesti-kirjassa, mutta Farah ei mielestäni onnistunut vihjeiden annostelussa ja salaisuuksien paljastamisen rytmissä yhtä hyvin kuin Selasi. Perhesalaisuuksien lukija sai turhankin selviä ennakkovihjeitä eikä siksi enää yllättynyt siinä vaiheessa, kun salaisuudet varsinaisesti paljastettiin.

Myös seksuaalisten tabujen teema toi mieleeni sekä Selasin kirjan että hänen novellinsa Afrikkalaistyttöjen seksielämä. Sekä Farah että Selasi käsittelivät tabuja avoimesti: Selasin teoksissa oli insestiä ja seksuaalista väkivaltaa, Farahilla niiden lisäksi vielä eläimiinsekaantumista. Selasin tapa käsitellä näitä tabuja oli enemmän minun makuuni kuin Farahin. Farahilla tabujen esiin tuominen jäi mielestäni huonommin motivoiduksi ja tarina tuntui pyörivän liikaa niiden ympärillä.

Kokonaisuutena lukukokemuksesta jäi sellainen olo, että kirjasta olisi voinut saada irti enemmän kuin siitä tällä lukemalla sain. Minulle Perhesalaisuuksia oli silti pettymys.

Perhesalaisuuksista on kirjoitettu myös ainakin Tarukirja-blogissa ja Hurja hassu lukija -blogissa.

Nuruddin Farah: Perhesalaisuuksia (Otava 1999)
Alkuteos Secrets ilmestyi 1998.

Osallistun tällä kirjalla sekä Afrikan tähti -lukuhaasteeseen että Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Afrikan tähdessä olen nyt saavuttanut tavoitteeni lukea 15 teosta ja ansainnut Afrikan tähden. Ihminen sodassa -haasteessa olen vasta alussa ja sotilasarvoltani sotamies.

Uganda - Moses Isegawa: The War of the Ears (Britannian Granta 92:ssa julkaistu novelli)

Lapsisotilas, joka joutuu katselemaan päivittäin äitinsä tappajan kasvoja. Opettaja, joka ei aio antaa pelolle periksi. Opettajan poika, joka elää äitinsä varjossa.

The War of the Earsin henkilöhahmot olivat kiinnostavia, mutta tarina loppui harmillisen pian. En ollut lukiessani varma, oliko kyseessä novelli vai katkelma pidemmästä teoksesta. Teksti vaikutti siltä, että se olisi hyvin voinut olla romaanin alku. Se oli täynnä vihjauksia ja viittauksia tuleviin tapahtumiin. Lukija ehti tutustua hahmoihin ja alkaa arvailla, mitä heille seuraavaksi tapahtuisi, mutta sitten tarina jo loppuikin. Ilmeisesti kyse oli kaikesta huolimatta novellista.

Olisin halunnut lukea enemmän erityisesti majuri Azizimasta, neljätoistavuotiaasta lapsisotilaasta. Isegawa oli onnistunut kuvaamaan hänet niin, että tunsin häntä kohtaan myötätuntoa, vaikka hän teki viattomille ihmisille raakaa väkivaltaa ja nautti teoistaan. Kirjallisuus saa mielestäni aikaan jotain erityisen arvokasta silloin, kun se auttaa lukijaa ymmärtämään hahmoja, jotka tekevät tuomittavia tekoja.

Sen sijaan tarinan päähenkilöstä, äitinsä tossun alla elävästä Beedasta en ollut läheskään niin kiinnostunut. Jos kyseessä olisi ollut kirjan alku, Beedan hahmo olisi saattanut vielä kasvaa ja kehittyä kiinnostavammaksi, mutta novellin mitassa sellaiselle ei ollut tilaa. Beedan äiti oli kiinnostavampi, mutta hänestäkin olisin saanut pidemmässä tekstissä irti paljon enemmän.

En ollut aikaisemmin lukenut lapsisotilaista kertovaa kirjallisuutta, mutta The War of The Ears herätti kiinnostukseni aihetta kohtaan. Suomeksi aiheesta on ilmestynyt ainakin Ishmael Beahin omaelämäkerta Leikin loppu - lapsisotilaan muistelmat (Like 2007). Voisin ottaa sen lukulistalleni Sierra Leonen kirjaksi.

Luin The War of the Earsin Britannian Grantan maksullisesta verkkoarkistosta, mutta sen voi lukea ilmaiseksi yhdysvaltalaisesta Scribd-digikirjastosta. Suosittelen novellia lukijoille, joita kiinnostaa ymmärtää lapsisotilaan sielunelämää.

Osallistun tällä novellilla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen ja Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Norsunluurannikko - Marguerite Abouet & Clement Oubrerie: Aya - Elämää Yop Cityssä

Kolmiodraamoja, mustasukkaisuutta, salaisia kohtaamisia yössä. Villejä juhlia, kevytmielisiä päätöksiä ja niiden raskaita seurauksia. Unelmia ja karua todellisuutta.

Aya-sarjakuvat kertovat nuorison elämästä Norsunluurannikolla 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa. Nuorten huolet ovat pääasiassa länsimaisellekin lukijalle tuttuja: Miten päästä bileisiin salassa vanhemmilta? Kestääkö ystävyys, jos ystävykset ovat kiinnostuneita samasta pojasta? Miten olla mieliksi vaativalle liikemiesisälle, joka on jatkuvasti pettynyt perilliseensä? Osa murheista on sitäkin vieraampia: Mitä tehdä, jos isä lupaa tyttärensä kakkosvaimoksi kaverilleen? Onko kaapista tuleminen mahdollista kulttuurissa, jossa homoseksuaalisuutta pidetään "valkoisten juttuna, jota ei ole olemassa mustien keskuudessa"? Tämä tutun ja vieraan yhdistelmä teki mielestäni kirjoista erittäin kiinnostavia.

Naisten asema on Aya-kirjoissa olennainen teema. Päähenkilö Aya opiskelee ahkerasti ja haaveilee lääkärin ammatista mutta pelkää, että isä katkaisee uran alkuunsa pakottamalla tyttären naimisiin. Ayan ystävät Adjoua ja Bintou puolestaan juhlivat ja metsästävät miehiä. Kaikki kolme tyttöä ovat omalla tavallaan vahvoja, toimivat oman päänsä mukaan ja tavoittelevat onnea. Heidän isänsä ovat kuitenkin kasvaneet kulttuurissa, jossa mies on kuningas ja nainen nöyrä palvelijatar. Myös isät ovat keskenään hyviä ystäviä ja lukija pääsee seuraamaan keski-ikäisen miesporukan elostelua: rakastajattaria, kakkosvaimosuunnitelmia ja omien tytärten ikäisten naisten häpeämätönä iskemistä. Tyttöjen äidit eivät niele purematta miestensä toimia eivätkä alistu rooliin, joka heille miesten mielestä kuuluisi. Monet kerrat kaapin paikan määrää miesten machoilusta huolimatta lopulta äiti eikä isä.

Ayassa on paljon samaa kuin television saippuasarjoissa. Juoni rakentuu pääasiassa muutaman päähenkilön rakkauselämän monimutkaisten kiemuroiden varaan ja tarinat ovat täynnä dramaattisia käänteitä ja suuria tunteita. Kuten usein saippuasarjoissakin, koukuttavan romanttisen draaman varjolla käsitellään isoja yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Aya-albumeita on ilmestynyt tähän mennessä kuusi, joista vain ensimmäinen on suomennettu. Toivottavasti loputkin suomennetaan, sillä tarina jää aina albumin lopussa jännittävään kohtaan saippuasarjoista tuttuun tapaan. Mikäli ei malta odottaa jatko-osien suomentamista, lukemista voi jatkaa ainakin englanniksi tai alkukielellä ranskaksi. Englanniksi on jo käännetty kaikki kuusi osaa.

Itse olen tähän mennessä lukenut kolme ensimmäistä albumia, ja tämä kirjoitus perustuu niihin kaikkiin. Loputkin kolme odottavat sohvalla lukuvuoroa. Luin suomennettua ykkösosaa lukuunottamatta albumit ranskaksi. Alkukielellä lukeminen onnistui hyvin, sillä sarjakuvan repliikkien kieli ei ollut erityisen vaikeaa. Niissä ei ollut esimerkiksi sanaleikkejä tai sellaista moniulotteisuutta kuin vaikkapa Asterix-albumeissa, joiden lukeminen ranskaksi vaatii lukijalta paljon. Ayassa käytetään jonkin verran Norsunluurannikon puhekielen ilmauksia, mutta ne on selitetty kunkin albumin lopussa olevassa sanastossa.

Luin Ayasta ensimmäisen kerran Kirjavalas-blogista. Ensimmäisestä albumista on kirjoittanut myös muun muassa Mari A.

Marguerite Abouet (käsikirjoitus) & Clément Oubrerie (piirrokset): Aya - Elämää Yop Cityssä. Arktinen Banaani 2010.
Alkuteos Aya de Yopougon ilmestyi 2005.
Aya de Yopougon 2 ilmestyi 2006 ja Aya de Yopougon 3 2007.

Osallistun tälläkin blogikirjoituksella Afrikan tähti -lukuhaasteeseen. Koska vuosi lähenee loppuaan ja haasteen kehittänyt Merenhuiske antoi luvan soveltaa sääntöjä vapaasti, lasken nämä kolme Aya-albumia kolmeksi eri kirjaksi.

Nigeria - Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Tarkkasilmäinen nuori bloggaajanainen, joka provosoi amerikkalaisia keskustelemaan nykyajan rasismista. Menestynyt liikemies, jonka nuoruuden unelma elämästä Yhdysvalloissa ei koskaan toteutunut. Nuoruudenrakkaus, joka kuoli unelmien mukana.

Kotiinpalaajat kertoo nigerialaisesta Ifemelusta, joka muuttaa Yhdysvaltoihin opiskelemaan, elää siellä kolmetoista vuotta ja palaa sitten Nigeriaan. Se on rakkaustarina, mutta ennen kaikkea se on kirja siirtolaisuudesta ja siitä, miten monella tapaa ihonväri voi vaikuttaa ihmisen elämään, jos tuo väri sattuu olemaan musta.

Ifemelu pitää Yhdysvalloissa asuessaan blogia, jossa hän käsittelee kohtaamaansa rasismia. Hän analysoi yhdysvaltalaista kulttuuria omasta ulkopuolisen näkökulmastaan ja pohtii paljon muun muassa Yhdysvalloissa asuvien afrikkalaisten ja afroamerikkalaisten välisiä eroja. Pitkät parisuhteet ensin valkoisen ja sitten afroamerikkalaisen yhdysvaltalaismiehen kanssa antavat hänelle mahdollisuuden havainnoida kulttuurieroja monelta eri kantilta.

Ifemelun rotupohdinnat tuntuivat minusta kirjan keskeiseltä viestiltä. Adichie on päähenkilönsä lailla pitkiä aikoja Yhdysvalloissa asunut afrikkalaisnainen enkä voinut välttää ajatusta, että hän halusi Ifemelun suulla kertoa lukijoilleen omia havaintojaan. Bloggaajapäähenkilö oli siihen toimiva kerronnallinen ratkaisu. Kirjassa oli pitkiä katkelmia Ifemelun blogikirjoituksista, ja niissä Adichien oli mahdollista sanoa asioita hyvin suoraan. Jos hän olisi yrittänyt välittää samat ajatukset puhtaasti kaunokirjallisen kerronnan keinoin, lukijalle olisi jäänyt enemmän tulkinnanvaraa.

Kotiinpalaajat käsittelee samaa teemaa toki paljon myös tarinankerronnan kautta, ja tarinassa on paljon muutakin kuin pelkkiä rotukysymyksiä. Kotiinpalaajat on sekä rakkaustarina että Ifemelun ja hänen nuoruudenrakastettunsa Obinzen kasvutarina.

Ifemelun lapsuutta Lagosissa varjostavat isän työttömyys ja äidin eriskummallinen uskonnollisuus. Koulussa ja kavereiden kanssa Ifemelun ja Obinzen elämä on kuitenkin samanlaista kuin keiden tahansa länsimaisten nuorten ja heidän rakkautensa puhkeaa kaverin kotibileissä. Rakastuneet nuoret pääsevät opiskelemaan Nsukkan yliopistoon, mutta opintoja vaikeuttavat opettajien jatkuvat lakot. Pari joutuu eroon toisistaan, kun Ifemelu muuttaa paremman opetuksen toivossa Yhdysvaltoihin.

Olennainen hahmo kirjassa on myös Ifemelun täti Uju, joka on Ifemelua vain kymmenen vuotta vanhempi. Ifemelun lapsuudessa Nigeriassa on sotilasdiktatuuri, ja Uju ryhtyy vaikutusvaltaisen kenraalin rakastajattareksi. Myöhemmin hän muuttaa Yhdysvaltoihin ja on sielläkin tärkeä osa Ifemelun elämää. Uju on älykäs lääkäri, mutta rakkaudessa hänellä on paljon huonoa onnea ja hän tyytyy Ifemelun mielestä toistuvasti liian vähään. Kontrasti Ujun ja Ifemelun parisuhdekokemusten välillä on suuri, sillä Ifemelu saa kaikissa pitkissä suhteissaan kumppaniltaan arvostusta ja kunnioitusta.

Odotin kirjalta paljon, sillä pidän Adichien aiemmista kirjoista kovasti. Kotiinpalaajat ei ollut pettymys, mutta sen lukeminen ei silti ollut yhtä vaikuttava kokemus kuin muiden Adichien kirjojen.

Ifemelun ura oli minusta tarinan heikoin lenkki, ärsyttävän epärealistinen, yliromantisoitu ja kliseinen kuvaus bloggaamisesta. Täysin tuntematon nuori ihminen perusti rotukysymyksiä käsittelevän blogin ja pystyi yks kaks tienaamaan sillä elantonsa, kun hänelle alkoi sadella vastikkeetonta sponsorirahaa ja kutsuja luennoimaan bloginsa teemoista. Kirjassa ei ole minkäänlaista mainintaa siitä, että Ifemelu olisi markkinoinut blogiaan tai tehnyt aktiivisesti töitä hankkiakseen lukijoita. Lukijasuhteen luominen ja lukijakunnan kartuttaminen eivät myöskään vieneet juuri lainkaan aikaa. En kerta kaikkiaan voi uskoa, että sama onnistuisi oikeassa elämässä.

Internet on tekstejä täynnä, eivätkä lukijat vain yhtäkkiä sattumalta löydä uutta blogia vain siksi, että se on olemassa. Menestyneet bloggaajat ovat tehneet kovan työn saadakseen ihmiset huomaamaan bloginsa ja lukemaan sitä säännöllisesti. Lukijoilla ei myöskään tietääkseni ole tapana antaa bloggaajalle vastikkeettomia rahalahjoituksia, vaikka he kuinka pitäisivät blogista. Hyvin harvalle tulee mieleenkään ehdoin tahdoin maksaa sellaisesta, minkä on tottunut saamaan ilmaiseksi. Terävästi kirjoitetut blogitekstit nykypäivän rasismista varmasti kiinnostaisivat joitakin kohderyhmiä, mutta se ei silti ole aihe, josta läheskään kaikki haluaisivat lukea. Kriittinen, kärttyisä blogi ei myöskään houkuttelisi helposti mainostajia.

Bloggaajan ärtymyksestäni huolimatta pidin kirjasta. Kerronta oli mukaansatempaavaa ja henkilöhahmot kiinnostavia. Hahmoista sai riittävästi otetta ja heihin oli helppo samaistua. Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostaa tarkastella yhdysvaltalaista kulttuuria uudesta näkökulmasta, oppia lisää Nigeriasta tai vain heittäytyä hyvään tarinaan.

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (Otava 2013)
Myös alkuteos Americanah ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen. Olen nyt lukenut kymmenen kirjaa viideltä eri alueelta ja ansainnut sillä rubiinin.

Kotiinpalaajista on kirjoitettu myös esimerkiksi Kirjavalas-blogissa.

Zimbabwe - J. Nozipo Maraire: Tyttäreni Zenzele

Kun yhteiskunnassa on selvästi jotain pielessä, jotkut omistavat elämänsä taistelulle asioiden parantamiseksi. Toiset yrittävät vain elää mahdollisimman hyvän elämän huonoista oloista huolimatta. Kirjoja kirjoitetaan yleensä ensimmäiseen ryhmään kuuluvista. Tyttäreni Zenzele keskittyy jälkimmäiseen.

Tyttäreni Zenzele on zimbabwelaisen äidin kirje tyttärelleen, joka opiskelee Yhdysvalloissa. Äiti haluaa kertoa tyttärelle kaikesta, mikä hänelle on tärkeää. Hän kuvaa oman elämänsä vaiheita, pohtii Afrikkaa ja afrikkalaisuutta, paljastaa asioita, jotka salasi tyttären asuessa vielä kotona.

Kirja on kirjoitettu 90-luvulla, ja sen huomaa selvästi. Kirjettä kirjoittava äiti on sukupolvea, joka on syntynyt valkoisten hallitsemaan Rhodesiaan ja elänyt ajan, jolloin eurooppalaiset olivat vallassa ja sortivat paikallista väestöä. Mustien ja valkoisten suhde toisiinsa Afrikassa siirtomaavallan aikana ja sen päätyttyä on yksi kirjan pääteemoista. Teemaa käsiteltiin ymmärtääkseni tuon ajan afrikkalaisessa kirjallisuudessa paljon, mutta tällä vuosituhannella siitä kirjoittaminen on koettu vanhanaikaiseksi. Siirtomaavallan ajan traumojen käsitteleminen kirjallisuuden keinoin on varmasti ollut tarpeellista aikanaan, mutta mielestäni on todella hyvä, että afrikkalaiset nykyromaanit keskittyvät muihin teemoihin. Muuten kirjallisuuden antama kuva Afrikasta jäisi surullisen yksipuoliseksi.

Vaikka Tyttäreni Zenzele tuntui minusta vanhanaikaiselta verrattuna hiljattain lukemiini 10-luvun afrikkalaisiin teoksiin, pidin kirjasta silti. Zimbabwe itsenäistyi muutamaa kuukautta ennen syntymääni, joten tiedän siirtomaavallan ajan Rhodesiasta vain sen, mitä olen lukenut kirjoista. Tämän kirjan luettuani tiedän siitä paljon enemmän kuin aikaisemmin.

Teksti oli tyyliltään kaunista ja soljuvaa. Pidin siitä, ettei päähenkilö ollut itse suuri vapaustaistelija, vaan hänen tarinansa kertoi ihan tavallisten ihmisten arjesta rotusorron ja itsenäisyystaisteluiden aikana. Sivuhenkilöiden joukossa oli taistelijoitakin, ja sen myötä Zimbabwen Rhodesian-ajan historiasta välittyi monipuolinen kuva.

Tyttäreni Zenzele oli ennen kaikkea koskettava kirja. Suosittelen sitä Afrikan historiasta kiinnostuneille, jotka eivät ole lukeneet kyllästymiseen saakka siirtomaavallan ajoista.

Kiitokset Kirjoista-blogin Merenhuiskeelle, jonka lukuvinkkilistalta tämän kirjan poimin.

J. Nozipo Maraire: Tyttäreni Zenzele (WSOY 1999)
Alkuteos Zenzele: A Letter for my Daughter ilmestyi 1996.

Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen.

Botswana - Alexander McCall Smith: The Limpopo Academy of Private Detection

Yksityisetsivä Mma Ramotswe kohtaa suurimman idolinsa, etsivä Clovis Andersenin. Orpokodin johtajatar Mma Potokwani saa vastaansa rikkaan ja vaikutusvaltaisen Ditso Ditson. Korjaamon nuorempi apupoika Fanwell joutuu vanhan koulukaverinsa tähden vaikeuksiin.

Naisten etsivätoimisto numero 1 -sarjan kolmastoista osa pitää kiinni aiemmista kirjoista tutuista perinteistä. Mma Ramotswe nauttii runsain mitoin rooibosteetä, apulaisetsivä Mma Makutsi mainitsee aina tilaisuuden tullen menestyksestään Botswanan sihteeriopiston päättökokeissa ja molemmat siteeraavat Clovis Andersenin yksityisetsiväoppaan opinkappaleita. Mma Ramotswen mies, autokorjaamonomistaja J. L. B. Matekoni joutuu kantamaan huolta apupojistaan. Mma Makutsin mies Phuti Radiphuti yrittää opetella pitämään puoliaan.

Sarjassa on jo ilmestynyt niin monta kirjaa, että samojen elementtien toistuminen aina uudelleen alkaa tavallaan tuntua vähän puuduttavalta. Toisaalta se kuitenkin kuuluu asiaan ja sopii sarjan tyyliin. Naisten etsivätoimisto numero 1 -kirjoihin on ihanaa uppoutua silloin, kun oma elämä tuntuu stressaavalta ja sen vastapainoksi kaipaa leppoisaa luettavaa. Niitä lukiessa voi luottaa siihen, että hyville käy hyvin ja pahat saavat palkkansa, että asiat järjestyvät ja kaikki kääntyy lopuksi parhain päin.

Sarjalla on paljon uskollisia lukijoita, mutta on myös monia, joita niiden tyyli ärsyttää. Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään, mutta ymmärrän hyvin myös jälkimmäisen kannan. Sarjan hahmojen maailmankuva on lapsellisen mustavalkoinen ja he toistelevat itsestäänselvyyksiä. He käyvät paljon rutiininomaisia keskusteluja, joissa ei vaihdeta minkäänlaista uutta tietoa, vaan joiden tarkoitus on pelkästään luoda yhteishenkeä puhujien välille.

Tyylissä on silti jotain vapauttavaa ja ilahduttavaa. Ensimmäisiä kirjoja lukiessani nauroin paljon. Myöhemmin tyyli kävi jo niin tutuksi, ettei se enää varsinaisesti naurattanut, mutta sen sijaan se toi kodikkaan olon. Oma elämäni on muuttunut moneen kertaan sen jälkeen, kun aikoinaan luin sarjan ensimmäisen kirjan, mutta Mma Ramotswella on yhä aivan yhtä perinteinen ruumiinrakenne kuin silloin ja aivan yhtä hyvä sydän. Siitä on iloa sellaisina hetkinä, kun kaipaan jotain oikein tuttua ja turvallista.

The Limpopo Academy of Private Detection ei mielestäni alkanut erityisen hyvin. Kirjan alussa pohdittiin yksinkertaistavan moralisoivasti sitä, miten puhdas omatunto saa ihmisen nukkumaan yönsä hyvin. Sen jälkeen tarina kuitenkin pääsi vauhtiin, ja kokonaisuudessaan kirja oli varsin onnistunut. Clovis Andersenin hahmon tuominen mukaan tarinaan oli toimiva ratkaisu: hahmo oli tavallaan aiemmista kirjoista tuttu, mutta toisaalta silti uusi ja kiinnostava.

Olen lukenut viime aikoina aika paljon afrikkalaista kirjallisuutta, ja se sai minut miettimään, minkälaisen kuvan Mma Ramotswe -kirjat antavat Afrikasta. Alexander McCall Smith tarkastelee Botswanaa tavallaan afrikkalaisin silmin mutta toisaalta silti ulkopuolisen näkökulmasta. Hän on syntynyt 40-luvun Rhodesiassa (nykyisessä Zimbabwessa) mutta elänyt suurimman osan elämästään Skotlannissa. Hänen nuoruutensa Rhodesiassa mustat ja valkoiset eivät olleet tasa-arvoisia, ja hänen valkoinen ihonsa vaikutti varmasti vahvasti siihen, minkälaisen kuvan Afrikasta ja afrikkalaisista hän lapsuudessaan muodosti. Botswanassa hän on asunut kolmisen vuotta 80-luvulla.

Jotkut ovat varmasti sitä mieltä, että McCall Smithin botswanalaiset henkilöhahmot ovat liian lapsellisia. Koska hän ei itse kuulu tswana-heimoon, joku voi ajatella, että hänen luomiensa motswana-hahmojen yksinkertaisuus on loukkaavaa ja osoittaa hänen suhtautuvan tswanoihin pilkallisesti tai vähättelevästi. Itse en kuitenkaan pidä hänen kirjojaan pilkkaavina. Niistä välittyy mielestäni selvästi, että kirjoittaja suhtautuu luomiinsa hahmoihin lämmöllä ja rakkaudella. Silti en voi olla miettimättä, onko McCall Smithin suhtautuminen botswanalaisiin jossain määrin isällistä ja sitä kautta alentuvaa. Siihen kysymykseen minulla ei ole vastausta. Vaikka olen käynyt Botswanassa, en päässyt tutustumaan paikallisiin niin hyvin, että pystyisin arvioimaan, missä määrin McCall Smithin kuvaama yksinkertaisuus perustuu todellisten tswanojen kulttuuriin.

Naisten etsivätoimisto numero 1 -kirjojen välittämä kuva Afrikasta on varsin samanlainen kuin Gaile Parkinin Kigalin kakkukauppa- ja Kigalin kakkukauppa muuttaa -kirjojen, joiden päähenkilöt ovat tansanialaisia. Myös Gaile Parkin on valkoinen afrikkalainen, mutta hän on nuorempaa sukupolvea kuin McCall Smith ja asunut eri puolilla Afrikkaa. Ehkäpä molempien kirjailijoiden kuvaama mutkattomuus on kuitenkin lopulta omanlaisensa totuuteen pohjautuva Afrikan kuva, vaikka se tietenkin onkin vain yksi monista.

Alexander McCall Smith: The Limpopo Academy of Private Detection (Abacus 2013)
Teos ilmestyi ensimmäisen kerran kovakantisena 2012.
Kirja ilmestyy suomeksi Otavan kustantamana kesällä 2014 nimellä Limpopon yksityisetsiväkoulu.

P.S. Osallistun tälläkin kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen.

Senegal - Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista

Isälleen kaunaa kanava Norah palaa Ranskasta isänsä luo Senegaliin ja yllättyy. Elämäänsä ja itseensä tyytymätön ranskalainen Rudy janoaa epätoivoisesti senegalilaisen vaimonsa rakkautta. Leskeksi jäänyt ja sukulaistensa hylkäämä Khady Demba pyrkii Senegalista Eurooppaan.

Kolme vahvaa naista kuulosti juuri sellaiselta kirjalta josta pitäisin. Innostun kaikkein helpoimmin kirjoista, jotka kertovat kaukomaiden kulttuureista ja vahvoista naisista. Tämä kirja oli kuitenkin pettymys. Olin ennen kirjaan tarttumista lukenut siitä arviot MariA:n kirjablogista, Kirjavasta kammarista ja Kirjakirpusta. Niiden perusteella odotukseni olivat jonkin verran matalammalla, vaikka Kirjavan kammarin arvio olikin hyvin positiivinen.

Kirjan nimi ei ole mielestäni erityisen onnistunut, sillä se on ärsyttävän alleviivaava. Jos tarinassa on vahvoja naishahmoja, lukija huomaa sen kyllä ilman, että se tarvitsee hänelle erikseen sanoa. Lisäksi nimi antoi sen kuvan, että kirjassa kerrottaisiin kolmen naisen tarinat. Tosiasiassa kirjan pisin tarina on kuitenkin kerrottu kokonaan miehen näkökulmasta, eikä lukija saa tietää siinä esiintyvästä naisesta juuri mitään.

Kirjassa on kolme erillistä tarinaa, joissa on yhteisiä teemoja. Kaikki liittyvät jollain tapaa sekä Senegaliin että Eurooppaan, maahanmuuttoon ja eri maissa syntyneiden ihmisten kohtaamisiin. Kaikilla päähenkilöillä on joillakin tapaa vaikea suhde sekä puolisoonsa että sukulaisiinsa ja he miettivät ja analysoivat läheisimpiä ihmissuhteitaan paljon. Kaikki päähenkilöt tuntevat tarinansa aikana suurta ahdistusta ja oivaltavat lopussa jotain, mikä tuntuu heistä vapauttavalta. Jokaisessa tarinassa esiintyy lintuja, joilla on symbolista merkitystä.

Jotkin asiat yhdistävät kirjan tarinoista kaksi mutta jättävät kolmannen ulkopuolelle. Se oli minusta vähän häiritsevää. Kahdessa ensimmäisessä tarinassa huomioni kiinnittyi kukkiin liittyvään symboliikkaan, ja olin pettynyt, kun kolmannessa sitä ei ollutkaan lainkaan. Kahta jälkimmäistä tarinaa yhdisti toisiinsa myös päähenkilön kokema fyysinen kipu, johon viitattiin aina uudelleen. Kokonaisuus olisi minusta ollut eheämpi, jos silmiinpistävät yhdistävät tekijät olisivat aina ulottuneet jokaiseen tarinaan.

Keskimmäisestä, miehen kertomasta tarinasta en pitänyt lainkaan. Harmikseni se oli selvästi kirjan pisin. Katkera ja pakkomielteinen Rudy tuntui minusta epämiellyttävältä heti ensimmäisestä lauseesta alkaen, enkä olisi millään jaksanut lukea hänen synkkiä ajatuskulkujaan. Pari kertaa tarinassa kävi ilmi kiinnostavia seikkoja Rudyn menneisyydestä ja mielenkiintoni virisi hetkeksi, mutta pian olin taas yhtä tympääntynyt. Kirjan nimen vuoksi odotin koko ajan saavani tietää enemmän Rudyn Fanta-vaimosta, mutta vaikka Rudy ajatteli häntä lähes jatkuvasti, hän ei juurikaan osannut eläytyä vaimonsa näkökulmaan. Ajattelin, että jokin juonenkäänne ennen pitkää toisi Fantan näkyvämmin esille, mutta niin ei lopultakaan käynyt. Todella pitkät kappaleet häiritsivät, kun tarina ei muutenkaan tempaissut mukaansa.

Ensimmäisessä tarinassa oli paljon parempi imu. Sen päähenkilöllä Norahilla oli kiinnostavan häiriintynyt perhe, josta halusin tietää lisää. Sen suhteen en joutunut pettymään: tarinan edetessä Norahin perheen asioista paljastui koko ajan enemmän. Sen sijaan Norahin parisuhdepohdiskelut olivat minusta vähän väsyttäviä. Olin myös ärtynyt siitä, miten voimaton ja heikko Norah parisuhteensa suhteen alusta loppuun saakka oli, vaikka kirjan nimi oli korostanut naisten vahvuutta.

Vasta viimeinen tarina lunasti odotukseni vahvoista naispäähenkilöistä. Ihailin valtavasti sitä, miten hyvä itsetunto sen päähenkilöllä Khady Demballa oli. Hänen elämässään oli niin paljon surua, murhetta ja huonoa kohtelua, ettei kaltaiseni hyväosainen voi sitä edes kunnolla käsittää. Häntä ympäröivät ihmiset yrittivät toistuvasti riistää häneltä kaiken ihmisarvon, mutta hän ei koskaan antanut heidän tehdä sitä. Hän toisteli omaa nimeään hiljaa mielessään ja mietti oman itsensä ainutlaatuisuutta, ja aina hän sai siitä voimaa kestää koettelemukset. "Turhaa häpeää hän ei koskaan tuntenut, koskaan hän ei unohtanut, että hän, Khady Demba, oli arvokas ihminen, urhea ja vilpitön". Olen oikeassa elämässä nähnyt, miten kokonaisvaltaisesti hyväosainenkin ihminen voi itse riistää ihmisarvon itseltään, mikäli hän ei pysty Khady Demban lailla olemaan "varma, että hän oli yksi ja jakamaton ja arvokas, ja että hän saattoi olla vain hän". Oli nautinnollista lukea hahmosta, joka pystyi säilyttämään uskon itseensä, vaikka joutui kokemaan epäinhimillistä kohtelua.

En oikein tiedä, mitä sanoisin Kolmen vahvan naisen suosittelemisesta. Mitenkään varauksettomasti en sitä voi suositella, mutta en toisaalta ole valmis sanomaan myöskään, ettei sitä kannata lukea. Selvästikin se herätti minussa paljon ajatuksia, kun päädyin kirjoittamaan siitä näinkin pitkästi. Kirjan kolmatta tarinaa suosittelen erityisesti ihmisille, jotka ovat miettineet paljon itsetunnon ja omanarvontunnon kysymyksiä. Kokonaisuutena sanoisin kirjan soveltuvan lukijalle, joka haluaa ajattelemisen aihetta ja on kiinnostunut sekä muuttoliiketeemoista että ihmissuhteita analysoivista kirjoista.

Marie NDaiye: Kolme vahvaa naista (Gummerus 2013)
Alkuteos Trois femmes puissantes ilmestyi 2009.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

P.S. Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen.

Ghana - Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämä (Suomen Grantassa julkaistu novelli)

"Afrikkalaisten kotien oudossa arvojärjestyksessä äiditöntä lasta alempana on ainoastaan lapseton äiti."

Yksitoistavuotias Edem asuu Ghanassa enonsa luona. Äidistään hänellä on muistona vain Lagosin lentokentällä Nigeriassa otettu valokuva: kuva äidistä ja tyttärestä, jotka olivat erottamattomat, kunnes eno ilmestyi heidän elämäänsä ja vei tyttären mukanaan.

Eno ja täti ovat järjestäneet suuret juhlat joulun kunniaksi. Edem on asunut perheessä jo kolme vuotta, mutta ei vieläkään tunne kuuluvansa joukkoon. Novellin alkaessa hän katselee ikkunasta muiden juhlintaa.

Seksuaalinen jännite on novellissa voimakas alusta alkaen. Nimi toki vie lukijan ajatukset seksiin jo ennen lukemisen aloittamista, mutta jännitteen huomaisi varmastikin jo varhain, vaikka ryhtyisi lukemaan tekstiä tietämättä sen nimeä. Kaikkia tarinan hahmoja käsitellään nimenomaan sen kautta, minkälainen suhde heillä on seksiin ja seksuaalisuuteen.

Toinen vahva teema novellissa on selviytyminen.

Selasin novelli julkaistiin tänä syksynä Suomen ensimmäisessä Granta-aikakauskirjassa. Granta on kiinnostava tulokas suomeksi julkaistavan kirjallisuuden kentällä. Perinteikkään brittijulkaisun sisarlehden tavoitteena on päätoimittaja Aleksi Pöyryn sanoin julkaista uutta ja parasta kirjallisuutta. Mukana voi olla novelleja, runoja, esseitä tai reportaaseja. Olennaisinta on Pöyryn mukaan se, että tekstissä on hyvä, vahva tarina.

Ensimmäisen Grantan perusteella vaikuttaa siltä, että teksteistä suunnilleen puolet on tarkoitus saada kotimaisilta kirjoittajilta ja toinen puoli maailmalta. Eri maiden Grantat tekevät yhteistyötä ja julkaisevat osin samoja tekstejä. Jokaisella numerolla on jokin teema; ensimmäisen suomalalaisnumeron teemaksi on valittu ruoka. Selasin novelli istuu mielestäni ruokateemaan varsin huonosti, mutta monissa muissa kokoelman teksteissä ruoka on vahvasti esillä. Selasin novelli haluttiin varmaankin mukaan heti tähän ensimmäiseen numeroon siksi, että Grantaa kustantava Otava julkaisi samoihin aikoihin myös Selasin esikoisromaanin Ghana ikuisesti.

Suomen Grantalla ei outoa kyllä vaikuta olevan ainakaan vielä omia verkkosivuja enkä ole saanut mistään selville, kuinka usein tai harvoin julkaisun on tarkoitus ilmestyä. Englanninkielisenen emojulkaisu ilmestyy neljännesvuosittain ja sillä on hyvin kattavat sivut. Alkuperäinen Granta vaikuttaa niiden perusteella erittäin kiinnostavalta. Päädyin ostamaan vuoden lukuoikeuden sen sähköiseen arkistoon, joka sisältää kaikki numerot uusinta lukuunottamatta. Joissakin numeroissa on teemana jokin maanosa tai kielialue. Toivottavasti löydän sitä kautta uusia kiinnostavia kirjailijoita sellaisistakin maista, joihin liittyvää kirjallisuutta on vaikea löytää.

Granta. Uuden kirjallisuuden areena. 1. numero. (Otava 2013)

P.S. Osallistun tällä novellilla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen. Novellitkin kuulemma lasketaan :)

Ghana - Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Mies, joka menetti kaiken tärkeän, koska ei saanut epäonnistua. Nainen, joka menetti lähes yhtä paljon, koska hänen täytyi olla vahva. Kaksoset, jotka kadottivat toisensa, koska Siitä Mitä Silloin Kerran Tapahtui ei voinut puhua. Isoveli, joka ei halunnut - tai pelännyt - mitään niin paljon kuin että muistuttaisi isäänsä. Pikkusisko, joka ei osannut kuulua joukkoon.

Kuusi perheenjäsentä, kaikki kaukana toisistaan, kaiki omalla tavallaan onnettomia. Kaikilla suuria salaisuuksia.

Taiye Selasin esikoisromaani oli kenties paras kirja, minkä olen lukenut pitkään aikaan. Olin lukenut kirjasta ja kirjailijasta muun muassa Helsingin Sanomista ja odotin lukukokemusta sen verran innokkaana, että varasin niteen kirjastosta heti siinä vaiheessa, kun järjestelmään ilmestyi tieto, että sitä oli tilattu valikoimaan. Koska odotukseni olivat korkealla, varauduin myös pettymään raskaasti. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kirja teki vaikutuksen heti ensimmäisestä lauseesta alkaen ja teksti jatkui yhtä taidokkaasti kirjoitettuna loppuun saakka. Päähenkilöiden salaisuuksista tihkui tietoa juuri sopivassa määrin niin, että uteliaisuus pysyi yllä mutta missään vaiheessa ei tuntunut, ettei tarinassa pysyisi mukana.

Lukumatkan kannalta ongelmallista on se, ettei Ghana ikuisesti sijoitu nimestään huolimatta läheskään kokonaan Ghanaan. Yksi päähenkilöistä on köyhissä oloissa kasvanut ghanalainen Kweku Sai, joka pääsee stipendin ansiosta Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Siellä hän menee naimisiin nigerialaisen Folan kanssa ja saa tämän kanssa neljä lasta. Perhe asuu pitkän aikaa Bostonissa, ja lapsista kasvaa amerikkalaisia. Monet kirjan tapahtumista sijoittuvatkin Yhdysvaltoihin. Lisäksi muutamissa takaumissa eletään Nigeriassa.

Ghanaa katsellaan tässä teoksessa enemmän vierain kuin ghanalaisin silmin. Maa on tärkeä osa jokaisen kuuden päähenkilön tarinaa, mutta vain yksi heistä on syntynyt ja kasvanut siellä. Jopa ghanalainen Kweku on synnyinmaassaan aina jollakin tapaa muukalainen. Sikäli Ghana ikuisesti ei oikein sopinut lukumatkafilosofiaani, jossa tavoitteena on tutustua maihin paikallisesta näkökulmasta.

Paljon olennaisempaa on kuitenkin se, että Ghana ikuisesti oli kauniisti soljuva, kiehtova ja koskettava kirja. Suosittelen sitä kaikille.

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (Otava 2013)
Myös alkuteos Ghana Must Go ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

P.S. Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen. Olen tähän mennessä lukenut haasteeseen viisi kirjaa viideltä eri alueelta ja ansainnut smaragdin.

Kongon tasavalta - Alain Mabanckou: Tomorrow I'll Be Twenty

Kymmenvuotias Michel on tarkka havainnoitsija ja syvällinen tuumailija. Hän huomaa ja kuulee paljon sellaista, mistä aikuiset kuvittelevat hänen olevan autuaan tietämätön. Välillä hän tuntuu suorastaan näkevän asiat paljon aikuisia selvemmin.

Michel elää lapsuuttaan 70-luvn Kongon tasavallassa, siinä pienemmässä Kongossa, jolla on vähän vähemmän karmaiseva historia kuin suuremmalla Kongon demokraattisella tasavallalla. Maa on kommunistinen ja se näkyy Michelin elämässä monin tavoin. Koulussa opetellaan taistelemaan kapitalismia vastaan ja äiti kutsuu suuttuessaan poikaansa "kansan oopiumiksi". Micheliä ihmetyttää muun muassa se, miksi kommunismin nimeen vannovalla enolla on niin hieno koti televisioineen ja puolen vuoden välein uusi auto, vaikka yleensä kommunistit elävät yksinkertaisesti. "Nyt tiedän, että samaan aikaan voi olla kommunisti ja rikas", hän toteaa.

Michel kertoo tarinan minä-muodossa, ja hänen kertojanäänensä tekee kirjasta samaan aikaan lempeän humoristisen ja terävän yhteiskuntakriittisen. Michel toteaa esimerkiksi, että maan entiset siirtomaaisännät ranskalaiset "yhä pitävät huolta meidän öljystämme meidän puolestamme" tai että presidentin mielestä "vaalit hidastavat vallankumousta". Nämä asiat hän ottaa annettuina, mutta se häntä hämmentää, että koulussa käsketään kutsumaan entistä presidenttiä Marien Ngouabia kuolemattomaksi kuin mitäkin Teräsmiestä, vaikka kaikki tietävät, että hän on kuollut.

Tomorrow I'll Be Twenty kertoo Michelin perheestä, suvusta ja ystävistä: heidän arkisen elämänsä pienistä ja isoista suruista ja ilonaiheista. Mustasukkaisuudesta, lapsettomuudesta, eriarvoisuudesta, ystävyydestä, auttamisen halusta. Moniavioisuudesta, senegalilaisen kauppiaan pelottavasta taikapeilistä, voodoopapin ohjeiden ja länsimaisen lääketieteen neuvojen välillä tasapainoilemisesta. Kannettavasta kasettisoittimesta ja yhdestä ainoasta kasetista. Siitä, kuka saa illallisella herkullisimman lihanpalan.

Alain Mabanckoun teoksia ei valitettavasti ole vielä suomennettu. Tomorrow I'll Be Twentyn suoraviivaisen kerrontatyylin vuoksi kirjaa on kuitenkin helppo lukea vieraallakin kielellä. Teoksen alkukieli on ranska ja se on käännetty muun muassa englanniksi ja ruotsiksi.

Pidin kirjasta kovasti ja suosittelen sitä kaikille, jotka arvostavat lapsen näkökulmasta tehtyjä teräviä havaintoja maailmasta.

Alain Mabanckou: Tomorrow I'll Be Twenty (Serpent's Tail 2013)
Alkuteos Demans j'aurai Vingt Ans ilmestyi 2010.

P.S. Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -lukuhaasteeseen.

Blogit - ihan oma maailmansa

Tämän viikon lukumatkan aika on vasta loppuviikosta, mutta päätin aiemmasta tyylistäni poiketen kirjoittaa tähän väliin merkinnän, jossa ei esitellä uutta kirjaa ja maata.

Luin hyvin harvoja blogeja ennen oman blogini perustamista, mutta nyt olen vähitellen tutustumassa suomalaisten kirjablogien maailmaan. Monet bloggaajat tuntuvat lukevan aika paljon kotimaista kirjallisuutta, mutta joukossa on niitäkin, joita kiehtovat minun laillani kaukomaista kertovat kirjat.

Olisi mukavaa päästä enemmänkin sisään suomalaisten kirjabloggaajien yhteisöön. Vaikuttaa siltä, että osa bloggaajista on hyvinkin yhteisöllisiä. Mukaan varmasti pääsisi, kun olisi itse aktiivinen ja kävisi ahkerasti lukemassa ja kommentoimassa toisten blogitekstejä. Yritän opetella aktiivisemmaksi sen suhteen.

Yksi yhteisöllisyyden muoto ovat lukuhaasteet. Kesällä kiinnostavia blogeja etsiessäni törmäsin yhteen lukuhaasteeseen, josta innostuin heti: Kirjoista-blogin Merenhuiskeen Afrikan tähti 2013 -haasteeseen. Siinä pyritään lukemaan vuoden aikana mahdollisimman paljon afrikkalaista kirjallisuutta eri puolilta mannerta. Afrikan tähden saa omakseen, jos lukee vuoden aikana viisitoista eri puolille Afrikkaa sijoittuvaa kirjaa.

Kyseinen lukuhaaste sopii tietysti erinomaisesti yhteen tämän blogin tavoitteen kanssa. Merenhuiske oli laatinut haasteen tueksi lukuvinkkilistan, josta on varmasti minulle vielä paljon hyötyä kirjallisessa maailmanvalloituksessani.

Päätin kirjoittaa haasteesta erillisen blogimerkinnän nyt, heti Kairoon sijoittuneen lukumatkan perään. Tähän oli kaksi syytä: ensinnäkin Kairo on toinen alkuperäisen Afrikan tähti -pelin aloituskaupungeista ja toisekseen olen juuri saavuttanut Merenhuiskeen haasteessa ensimmäisen jalokiveni. Blogissani on tänä vuonna esitelty kolme eri Afrikkaan sijoittuvaa kirjaa (Kigalin kakkukauppa, Kigalin kakkukauppa muuttaa ja Yacoubian-talon tarinat, jotka ovat vieläpä kaikki eri alueilta (Ruanda Itä-Afrikasta, Swazimaa eteläisestä Afrikasta ja Egypti Pohjois-Afrikasta). Tällä ansaitsee topaasin.

Smaragdiin vaaditaan kaksi kirjaa lisää. Siihen pääsen varmastikin lähiviikkoina. Loppuvuodesta voi tulla aika Afrikka-painotteinen, jos innostun havittelemaan Afrikan tähteä :)

Egypti - Alaa al-Aswani: Yacoubian-talon tarinat

Kaunis nuori nainen menettää työpaikan toisensa jälkeen, koska torjuu pomojensa lähentelyt. Varakas liikemies ottaa vanhoilla päivillään toisen vaimon ja vaatii, ettei ensimmäinen vaimo saa tietää asiasta eikä liitosta missään tapauksessa saa syntyä lapsia. Sivistynyt homoseksuaali rakastuu kouluttamattomaan maalaispoikaan. Talonmiehen älykäs poika joutuu kokemaan nöyryytyksen, joka muuttaa hänen loppuelämänsä suunnan.

Yacoubian-talon upeissa huoneistoissa asuu joukko Kairon hyväosaisia. Talon katolla olevissa varastokopeissa puolestaan elää toinen toistaan köyhempiä perheitä. Al-Aswani kietoo kirjassaan taitavasti yhteen näiden kahden ryhmän hyvin erilaiset kokemukset 2000-luvun alun Egyptistä. Kirjan päähenkilöiden murheet ovat niin erilaisia, että heidän on vaikeaa tai jopa mahdotonta ymmärtää toisiaan, mutta heitä kaikkia yhdistää se, että he joutuivat suuriin vaikeuksiin.

Lukumatkaksi Yacoubian-talon tarinat sopii erinomaisesti. Kirjassa on useita päähenkilöitä, ja heidän kauttaan lukija pääsee kurkistamaan egyptiläiseen yhteiskuntaan monelta eri kantilta. Tarinat kutsuvat lukijan miettimään naisten, köyhien ja homoseksuaalien asemaa nyky-Egyptissä ja näyttävät, millä tavoin nuori mies voi päätyä radikalisoitumaan siihen pisteeseen saakka, että kykenee terrori-iskuun.

Moni teistä on varmaan jo lukenutkin Yacoubian-talon tarinat, mutta teille jotka ette ole, suosittelen kirjaa lämpimästi.

Alaa al-Aswani: Yacoubian-talon tarinat
WSOY 2009
Arabiankielinen alkuteos ilmestyi 2002.

Swazimaa - Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa muuttaa

Kymmenvuotias Benedict on yksinäinen, vaikka hän elää seitsenhenkisessä perheessä. Isosiskot ovat lähes samanikäiset keskenään ja pikkuveljet keskenään. Benedict rakastaa lintujen ja muiden eläinten katselemista, kun taas pikkuveljet pelaavat mieluummin jalkapalloa. Perhe muuttaa isän työn vuoksi usein, joten koulukaverit vaihtuvat tiheässä tahdissa.

Yksinäisyydestään huolimatta Benedict ei ole mikään erakko. Hän välittää syvästi kaikista ihmisistä ja ympärillään ja miettii paljon sitä, miten hän voisi tehdä läheisistään onnellisempia. Hän on nuoresta iästään huolimatta monella tapaa samanlainen kuin äitinsä Angel, kirjasarjan ensimmäisen osan Kigalin kakkukaupan päähenkilö. Hän tulee ajatelleeksi monia sellaisia asioita, jotka muuttavat häntä ympäröivien ihmisten elämää pysyvästi parempaan suuntaan.

Koska pidin valtavasti sarjan ensimmäisestä osasta, odotin myös jatko-osalta paljon. Kigalin kakkukauppa muuttaa täytti lopulta odotukset, vaikka aluksi kymmenvuotiaan pojan näkökulma ei tuntunut yhtä kiinnostavalta kuin hänen äitinsä. Suomennoksen nimi ei mielestäni tee oikeutta sille, miten itsenäinen teos Kigalin kakkukauppa muuttaa on. Näkökulmanvaihdos ja tapahtumamaan vaihdos tekevät kirjasta ihan oman kokonaisuutensa, jonka voi lukea aivan yhtä hyvin ilman, että olisi koskaan nähnytkään ykkösosaa. Kirjan alkuperäinen nimi When Hoopoes go to Heaven viittaa Benedictin rakastamiin lintuihin eikä alleviivaa kirjojen välistä yhteyttä.

Vaikka Benedict ja hänen perheensä ovat tansanialaisia ja tarkastelevat Swazimaata ulkopuolisen silmin, kirjan myötä oppii Swazimaasta paljon. Maahan ja sen kulttuuriin liittyviä teemoja ovat muun muassa moniavioisuus, kuningasperheen suunnaton arvostus, ulkomaalaisviha, tyttöjen ja naisten asema ja suhtautuminen HI-virukseen. Myös Swazimaan perinteiset kaislatanssirituaalit ja niiden merkitys tulevat tutuiksi.

Kuten sarjan ensimmäisessä osassa, myös jatko-osassa minuun teki vaikutuksen se, miten taitavasti Parkin käsittelee synkkiä teemoja lämmön ja lähimmäisenrakkauden kautta niin, että lukija saa tietää paljon kamalia asioita, mutta hänelle jää silti kirjasta hyvä mieli.

Gaile Parkin: When Hoopoes go to Heaven (Corvus/Atlantic Books 2012)
Ilmestynyt suomeksi nimellä Kigalin kakkukauppa muuttaa (Tammi 2013):
http://www.tammi.fi/kirjat/-/product/no/9789513171186

Ruanda - Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa

Kuulostaa mauttomalta vitsiltä jos sanon, että Kigalin kakkukauppa on Ruandan kansanmurhasta kertova hyvänmielenkirja. Tarkoitan kuitenkin sitä vilpittömästi. Kirja on täynnä lämpöä, pienistä asioista iloitsemista ja toinen toisestaan välittämistä, vaikka sen aiheena on sanoinkuvaamattomista julmuuksista toipuminen.

Kirjan päähenkilö on Ruandan pääkaupungissa Kigalissa asuva tansanialainen Angel Tungaraza, joka leipoo työkseen kakkuja juhliin. Angel on paitsi taitava kakunkoristelija myös hienotunteinen keskustelukumppani ja herkkävaistoinen ihmistuntija.

Jokainen luku rakentuu kakkutilauksen ympärille. Asiakas tarvitsee kakun esimerkiksi syntymäpäiville, ristiäisiin tai läksiäisiin. Tilaamiseen ei riitä pelkkä tilauslomakkeen täyttö, sillä Angelin periaatteisiin kuuluu tehdä jokaisesta kakusta henkilökohtainen. Niinpä sokerileipuri keskustelee jokaisen tilaajan kanssa pitkään ja hartaasti. Keskusteluissa käy ilmi paljon sellaista, mistä asiakas ei alun perin ollut ensinkään aikonut puhua, ja leipojamestarin neuvot tulevat tarpeeseen. Monet kerrat Angel joutuu ottamaan silmälasit nenältään ja puhdistamaan ne hitaasti saadakseen aikaa miettiä, miten asetella sanansa mahdollisimman rakentavasti. Yleensä hän onnistuu ja asiakas lähtee kakkukaupasta paljon viisaampana kuin sinne tullessaan

Angelin elämänfilosofiassa ja kirjan dialogeissa on naiiviutta ja lämpöä, joiden vuoksi Kigalin kakkukauppaa verrataan usein Alexander McCall Smithin Naisten etsivätoimisto nro 1 -sarjaan. Yhtäläisyyksiä on, mutta siitä huolimatta suosittelisin Kigalin kakkukauppaa myös sellaiselle lukijalle, jonka makuun Mma Ramotswe -etsiväkirjat ovat liiankin lapsekkaan tyylisiä. Kakkukaupan keskustelut ovat yksinkertaisia vain ilmaisultaan; puheena olevat asiat ovat sitäkin monimutkaisempia. Parkin tuo taitavasti esiin sen, miten ilon hetkiin voi kätkeytyä surua mutta toisaalta suurenkin surun lomasta voi pilkottaa iloa.

Gaile Parkin: Baking Cakes in Kigali (Atlantic Books, 2009).
Imestynyt suomeksi nimellä Kigalin kakkukauppa (Tammi, 2009):
http://www.tammi.fi/kirjat/-/product/no/9789513148058.
Myös alkuteos ilmestyi 2009.