Thaimaa - Haruki Murakami: Thaimaa (Suomen Granta 2:ssa julkaistu novelli)

Voiko ihminen vihata toista niin paljon, että aiheuttaa vihallaan maanjäristyksen? Jos on kantanut sisällään kiveä kymmeniä vuosia, voiko taakasta vielä vapautua?

Haruki Murakamia on kehuttu minulle paljon, mutta en ole vielä saanut tartuttua yhteenkään hänen romaaniinsa, vaikka tarkoitus on ollut. Niinpä ensi kosketukseni hänen tuotantoonsa tuli Suomen Grantan kakkososassa julkaistun novellin kautta. Novelli oli upea.

Nimestään huolimatta Thaimaa ei oikeastaan kerro Thaimaasta, vaikka novellin tapahtumat sinne sijoittuvatkin. Se kertoo japanilaisesta Satsukista, joka lomailee viikon Thaimaassa ja kohtaa siellä ihmisen, joka auttaa häntä käsittelemään menneisyytensä taakkaa.

Onnistuneen novellin taika on usein siinä, että se on arvoituksellinen, mutta arvoitus on silti ratkaistavissa: lukijalle kerrotaan riittävän vähän mutta silti riittävästi. Jos kertoo liikaa, novellista tulee liian suoraviivainen ja tylsä. Jos kertoo liian vähän, lukija ei saa tarinan juonesta kiinni eikä ymmärrä, mistä novelli oikeastaan kertoi. Tämän tasapainon löytäminen on yllättävän vaikeaa.

Thaimaassa arvotuksellisuutta oli mielestäni juuri oikeassa suhteessa. Lukijan uteliaisuus herätettiin jo alkuvaiheessa tarinaa ja uteliaisuutta tyydytettiin vähä vähältä tarinan edetessä - mutta kaikkea ei lopultakaan paljastettu, vaan lukijalle jäi vielä novellin päätyttyäkin tulkinnan varaa.

Thaimaan luettuani olin entistä kiinnostuneempi tutustumaan myös Murakamin romaaneihin.

Thaimaa oli varsin erityylinen kuin monet muut Suomen Grantan kakkososan novellit ja romaanikatkelmat. Grantan teema oli tällä kertaa Outo, ja monissa novelleista oli ahdistava tunnelma. Thaimaa ei mielestäni ollut mitenkään outo novelli eikä siinä tapahtunut erityisen outoja asioita.

Suomen Grantan syksyllä ilmestynyt kolmososa keskittyy nuoriin kotimaisiin kirjailijoihin. En ole lukenut sitä, mutta olin syyskuussa Helsingissä pidetyllä Granta-klubilla, jossa Johanna Holmström, Riikka Pulkkinen ja Miina Supinen lukivat ääneen katkelmat omista Granta kolmosessa ilmestyneistä teksteistään. Sen perusteella kolmas Granta vaikutti kiinnostavalta, vaikka aiempia osia lukiessani olen ollut kiinnostuneempi käännösteksteistä kuin kotimaisista.

Ensi keväänä ilmestyvän Suomen Granta nelosen teema on kuulemma seksi. Odotan mielenkiinnolla, näkyykö teema siinä numerossa johdonmukaisemmin jokaisessa tekstissä kuin aikakauskirjasarjan kahdessa ensimmäisessä osassa.

Granta 2: Outo (Otava 2014)

Malediivit - Abdullah Sadiq: Dhon Hiyala and Ali Fulhu

Kosijansa torjunut nainen, joka muuttaa mielensä ja yrittää saada kosijansa takaisin taikakeinoin. Kaunis tytär, joka kätketään kaikilta, jotta kuningas ei vaatisi häntä vaimokseen. Palmusokerinkerääjän kunnianhimoinen pois, joka pyytää Merten Kuninkaalta unessa näkemäänsä kaunotarta vaimokseen.

Malediivit lentokoneen ikkunasta nähtynä: toinen toistaan pienempiä saaria vieri vieressä.

Dhon Hiyala and Ali Fulhu on Malediivien Kalevala. Sen tarinat ovat alun perin kulkeneet sukupolvelta toiselle suullisena perintönä laulujen muodossa, kunnes lopulta niistä kirjoitettiin kansalliseepos. Eepoksen 1970-luvula kirjoittanut äidinkielenopettaja Abdullah Sadiq kertoo kirjan esipuheessa ihastuneensa siihen, miten kansanlaulujen tarina perustui täysin divehin kieleen ja malediivilaisiin tapoihin eikä siinä ollut häivähdystäkään vierasmaalaisen kirjallisuuden vaikutusta. Kaikki koulua käyvät malediivilaislapset lukevat teoksen äidinkielentunneilla.

Luen hyvin harvoin näin vanhoihin teksteihin perustuvaa kirjallisuutta, mutta malediivilaista kirjallisuutta tuntuu olevan aika huonosti saatavana eurooppalaisilla kielillä. Tämän lukuvinkin nappasin A year of reading the world -blogista, josta sain kuulla vasta tämän blogin perustettuani, mutta jossa on hyvin samanlainen idea kuin minulla.

Malediivilainen elämäntapa ja kulttuuri ovat eepoksessa vahvasti läsnä. Päähenkilöt ovat joko palmusokerinkerääjiä tai kalastajia, ja heidän työtään kuvaillaan tarkasti. Sankareiden seikkailut vievät heidät saarelta toiselle, ja osa saarista on niin kaukana toisistaan, että isä suree pääkaupunkiin muuttanutta poikaansa yhtä paljon kuin kuollutta poikaansa. Kalastajien syöttikalat ääntelevät "raan-raan" ja kalastajat laulavat "aadhalhoa-baadhalhoa" laivan lähtiessä matkaan.

Nykyään kalat ovat Malediiveilla tärkeitä paitsi kalastajille myös turisteille, jotka snorklaavat hotellisaaria ympäröivillä riutoilla ihastelemassa niiden väriloistoa. Kuva on snorklausretkeltä jostain Eriyadun saaren lähettyviltä marraskuulta 2014.

Nyky-Malediivit on tiukasti islamilainen valtio, jossa alkoholi on kokonaan kiellettyä ja oikeuslaitos toimii sharia-lain mukaan. Myös muut uskonnot ovat kiellettyjä. Dhon Hiyala and Ali Fulhu on hämmentävä sekoitus islaminuskoa ja paikallista fanditha-taikuutta. Kirjan lopun selitystekstin mukaan fanditha on sekoitus kansanparannuskonsteja, loitsuja ja mustaa magiaa. Fandithan ja malediivilaisen kulttuurin sidos on ollut kiinteä, mutta nykyään fandithaan uskovat lähinnä kouluttamattomat ihmiset, kun taas koulutetut väheksyvät sitä.

Ilmeisesti islaminuskon korostaminen oli tarpeen siksi, että teos voitaisiin ottaa mukaan islamilaisen valtion koulujen opetussuunnitelmaan. Monet viittaukset islamiin tuntuivat hieman päälleliimatuilta, kun taas fanditha on tarinan juonen keskeinen kuljettaja. Päähenkilöt ja heidän vihollisensa tekevät vuorollaan mitä väkivaltaisempia taikoja ja vastataikoja sotkeakseen toistensa suunnitelmat.

Dhon Hiyala and Ali Fulhussa rakastunut nainen nostattaa faditha-taialla myrskyn, jotta hänen rakkaansa ei pääsisi purjehtimaan toiselle saarelle morsianta etsimään. Tätä paikallista myrskyä horisontissa katselin Eriyadun saarelta käsin marraskuussa 2014.

Kirja ja sen lopussa oleva selitysteksti avasivat malediivilaista kulttuuria kiinnostavalla tavalla. Koska malediiveilla lomailu on lähinnä rantakohteissa löhöilyä, maan kulttuuri jää useimmalle matkailijalle täysin vieraaksi. Lukumatkalla siitä oppii paljon enemmän.

Suosittelen Dhon Hiyala and Ali Fulhua kansantarinoista tai malediivilaisesta kulttuurista kiinnostuneille. Sen saa pdf-muodossa ilmaiseksi täältä.

Malediivit turistin silmin: näkymä hotellihuoneen kuistilta Eriyadun lomasaarelta marraskuussa 2014.

Bhutan - Doji Dhratyul: Escapades. Awakenings.

Isättömänä kasvanut nuori nainen, joka on päättänyt kostaa biologiselle isälleen. Elämän kovettama äiti, joka torjuu ainoan suuren rakkautensa. Yhdysvalloissa koulutettu perijätär, joka hylkää kaiken uskonnon tähden.

Escapades kertoo kolmesta sukupolvesta vahvoja bhutanilaisia naisia, jotka tekevät kukin yllättäviä ratkaisuja ja ohjaavat itse elämänsä suuntaa sen sijaan, että antaisivat synnyinolojensa sanella sen. Se kertoo paljon myös Bhutanista ja bhutanilaisuudesta - varsinkin maan epäkohdista ja ongelmista.

Bhutanilainen versio buddhalaisuudesta on hyvin omaleimaista. ja uskonto on monille bhutanilaisille hyvin tärkeää. Tämä tulee esille myös Escapadesissa, jossa yksi päähenkilöistä tekee länsimaisesta lukijasta täysin käsittämättömän  tuntuvan ratkaisun uskonnon tähden. Kuvassa nainen pyörittää rukousmyllyjä temppelissä Paron kaupungissa marraskuussa 2014.

Kirjalla on monia ansioita, mutta siinä on myös paljon parantamisen varaa. Doji Dhratyul kertoo sen esipuheessa alkaneensa kirjoittaa kirjaa alun perin harrastuksena. Myöhemmin hän sai kustannussopimuksen intialaiselta kustantamolta. En voi olla ihmettelemättä, miksei kustantamo ole vaatinut käsikirjoitukseen enempää muutoksia ennen teoksen julkaisemista, koska kirjasta olisi voinut saada todella paljon paremman.

Escapadesin henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja heidän tarinansa on kerrottu mukaansatempaavasti. Dhratyul onnistuu kertomaan heidän kauttaan lukijalle todella paljon kotimaansa niistä puolista, joista ulkomaalaiset harvoin kuulevat. Hän kuvailee maaseudun kovia oloja ja naisten heikkoa asemaa bhutanilaisessa kulttuurissa sekä kritisoi paikallispoliitikkoja ja muita kaupunkilaisherroja, jotka käyttäytyvät sikamaisesti maakuntamatkoillaan.

Erityisen keskeinen teema kirjassa on järjestelmällinen seksuaalinen väkivalta, jonka uhreiksi maaseudun naiset joutuvat. Paikallispoliitikot ja muut kaupunkilaisvieraat edellyttävät vuoristokylissä käydessään, että kaikki maalaisnaiset huoraavat heille. Kieltäytyminen ei käytännössä ole mahdollista, ja nuoretkin tytöt pakotetaan makaamaan maksusta iäkkäiden silmäätekevien kanssa. Jopa seksivalistusvaltuuskunta valistaa päivät ja pakottaa naisia seksiin yöt.

Toinen iso teema on lapsityövoima. Köyhät maalaisperheet joutuvat lähettämään pieniäkin lapsiaan kantajiksi kaupunkilaisherroille, jotka autoteiden puuttuessa tekevät maakuntamatkansa kävellen. Lapset raahaavat itseään painavampia taakkoja hengenvaarallisilla vuoristoteillä, ja isot herrat kävelevät vieressä kahta kättä heittäen. Joskus perhe saattaa lähettää lapsensa lastenvahdiksi kaupunkiin, jossa lastenvahti on usein vahdittaviaan nuorempi ja työnantaja hakkaa häntä surutta aina, kun sattuu huonolle päälle.

Tällä pikkupojalla oli mahdollisuus leikkiä ja nauttia lapsuudestaan. Matkamuistomyymälän tiikerinaamarilla turistien ja mukana olleen kaverin säikytteleminen oli niin hauska leikki, että temppu teki mieli toistaa kymmeniä kertoja. Kuva on otettu Paron pääkadulla 2014.

Tällaisista asioista ei Bhutanissa vierailevalle turistille kerrota. Ulkomaalainen saa matkustella Bhutanissa ainoastaan paikallisen oppaan seurassa, jotta opas voi varmistaa, että vieras saa maasta halutunlaisen kuvan. Matkailijalle kerrotaan näytetään kaunista, saastumatonta luontoa, esitellään temppeleitä ja uskontoa ja mainitaan kenties jotain Bhutanin politiikkaa ohjaavasta bruttokansanonnellisuuden käsitteestä. Escapadesin suurin ansio onkin mielestäni juuri siinä, että se tuo epäkohtia niin rohkeasti esiin, vaikka bhutanilainen voi joutua vaikeuksiin jo pelkästään politiikasta keskustelemisesta ulkomaalaisen kanssa.

Dhratul on selvästi suunnannut kirjansa ulkomaiselle lukijalle ja halunnut kertoa kotimaastaan paljon. Escapadesin yksi suuri heikkous on kuitenkin siinä, että hän ei ole luottanut viestinsä menevän perille kaunokirjallisin keinoin vaan on kokenut tarpeelliseksi vääntää sen rautalangasta. Kaunokirjalliset osiot katkeavat kirjassa aina uudelleen kuin seinään lauseisiin, kappaleisiin ja pidempiinkin osioihin, joissa kertojanääni muuttuu yhtäkkiä tietokirjailijan tai toimittajan ääneksi ja selostaa faktoja. Se tuntuu lukijan aliarvioimiselta. Kun lukija ensin liikuttuu päähenkilön pikkuveljen kovista kokemuksista lapsenvahtina kaupungissa, hän ei tarvitse perään enää asiapitoista luentoa lapsenvahtien asemasta yleisellä tasolla ymmärtääkseen, että lukemattomat maalaislapset ovat kokeneet samankaltaisen kohtalon.

Jos olisin kustannustoimittanut Escapadesin, olisin karsinut faktaosiot romaanitekstin seasta kokonaan. Kirjan loppuun olisi voinut vaikka koota niistä erillisen taustatieto-osuuden, johon lukija olisi voinut perehtyä halutessaan joko romaanin lukemisen lomassa tai sen jälkeen.

Vielä suurempi vika kirjassa oli mielestäni se, että mukaansatempaava juoni ei loppua kohti vastannut lukijan odotuksia. (Varoitus: Loppuosa tästä kappaleesta sisältää juonipaljastuksia.) Kirjan alkupuolella päähenkilö päätti hyvin painokkaasti, että kostaisi vielä biologiselle isälleen, ja päätös määritti koko hänen elämänsä suunnan. Juoni oli rakennettu niin, että lukija odotti tarinan huipentuvan jossain vaiheessa päähenkilön ja hänen isänsä dramaattiseen kohtaamiseen - mutta sellaista ei koskaan tullut. Yhdessä kohtaa päähenkilö kohtasi isänsä sattumalta ja lukijalle kerrottiin erikseen, että hän päätti olla paljastamatta vielä siinä vaiheessa olevansa tämän tytär. Lukijan odotukset kasvoivat: myöhemmin tulisi tietenkin hetki, jolloin salaisuus paljastuisi. Myöhemmässä vaiheessa kirjaa koko kostosuunnitelma kuitenkin ikään kuin unohtui eikä siihen viitattu enää lainkaan.

En tiedä, tuntisiko bhutanilainen lukija tällaisen juonenkäänteen puuttumisen vuoksi itsensä yhtä petetyksi kuin länsimainen. Länsimaisessa kerrontatraditiossa olemme tottuneet siihen, että jos päähenkilö vannoo kostoa, tarinassa tulee vielä hetki, jolloin kosto tulee ajankohtaiseksi tavalla tai toisella. Päähenkilö saattaa onnistua tai epäonnistua kostossaan tai jopa päättää antaa armoa kostamisen sijaan, mutta olennaista on, että asia tulee jollakin tavalla käsitellyksi. On toki mahdollista, ettei tätä asiaa pidetä Bhutanissa yhtä olennaisena kuin länsimaissa, mutta en voi välttää ajatusta, ettei kyse ole kulttuurieroista vaan siitä, että Escapades on tältä osin huonosti kerrottu tarina.

Kaikesta huolimatta suosittelen Escapadesia lukijoille, joita kiinnostaa joko Bhutan tai naisten asema eri puolilla maapalloa. Teosta on saatavana myös sähkökirjana, minkä uskoisin helpottavan sen hankkimista Suomesta käsin. Kirjan kansilehdellä mainostetaan, että sähkökirja on myynnissä pothi.com-sivustolla, mutta itse en ole kyseistä verkkokauppaa testannut.

Doji Dhratyul: Escapades. Awakengings. A Novel From The Kingdom Of Happiness BHUTAN...the last Shangri la on Earth. (Green Inc 2013)