Brasilia - Luiz Ruffato: Rutosti hevosia

Teinitytön laihdutuskuuri keskeytyy, kun hänen otsaansa painetaan revolveri. Tuulenpuuska murskaa ikkunanpesijät verisiksi ruumiiksi katukivetykseen. Vaimo pyytää miestään riisumaan pikkutakin ja solmion ennen kotiin tuloa, jotta häntä ei ammuttaisi poliisina.

Samaan aikaan asekauppias vie poikansa syntymäpäiväaterialle McDonald'siin. Pitkään lapsettomuutta surrut pariskunta iloitsee tyttärestään, joka vastaa heidän kaikkia unelmiaan. Kaksi hermostunutta hyvätuloista pariskuntaa kokeilee ensimmäistä kertaa parinvaihtoa.

Rutosti hevosia kertoo kymmeniä pieniä tarinoita yhdestä ainoasta päivästä São Paulossa. Pääosa päähenkilöistä elää toivottomissa oloissa, mutta seassa on hyväosaisia, joiden onni korostaa entisestään huono-osaisten onnettomuutta.

Ruffato leikittelee taitavasti erilaisilla kerronnan tavoilla. Yhdenkään tarinan kerronta ei ole täysin samanlaista. Osa muistuttaa novelleja, osa runoja. Jotkut ovat pelkkiä luetteloita tai kuvauksia. Yhdessä on pelkkä ruokalista, toisessa lehden työpaikkailmoituksia. On kirje, dialogi ja monologi. Välillä kirjasimetkin vaihtelevat.

Monissa tarinoissa käytetään pilkutonta, tykittävää kerrontatyyliä, joka saa lukijan helposti haukkomaan henkeään. Yhtä hengästyttävä on tahti, jolla lukija viedään tunteesta ja tunnelmasta toiseen, saadaan kiinnostumaan aina uudesta päähenkilöstä ja tempaistaan äkisti pois tämän luota.

Rutosti hevosia on kirja, joka varmastikin kannattaa lukea useampaan kertaan. Ensimmäisellä lukemalla ei taatusti hahmota kuin murto-osan kaikesta siitä, mitä teos pitää sisällään.

Mikään hyvänmielenkirja Rutosti hevosia ei ole. Se antaa Brasiliasta todella karun ja lohduttoman kuvan. Kirjan liepeen kirjailijaesittelyn mukaan Ruffato eli osan lapsuudestaan perheensä kanssa kodittomana, joten hän varmasti tietää paljon kuvaamastaan köyhyyden ja jatkuvan väkivallan uhan maailmasta. Helsingin Sanomien haastattelussa hän kertoi suututtaneensa monia maanmiehiään sillä, miten kovasanaisesti hän on maailmalla kotimaataan kritisoinut.

Mietin paljon kirjan nimeä. Alkukielinen nimi Eles eram muitos cavalos rikkoo ymmärtääkseni tahallaan portugalin kielioppisääntöjä tavalla, joka runoudelle sallitaan. Nimi kääntyisi mielestäni suomeksi suoraan jotakuinkin He olivat paljon hevosia. Kirjan alussa on sitaatti brasilialaiselta runoilijalta Cecilia Meirelesiltä: "Hevosia oli niin paljon / ettei niiden nimiä värejä alkuperää / kukaan enää muista". Tulkitsin nimen samaistavan kirjan lukuisat päähenkilöt Meirelesin kuvaamaan valtavaan joukkoon hevosia: yksittäiset ihmiset eivät muistuta yksittäisiä hevosia, vaan Sao Paulon asukkaat kokonaisuudessaan tai kirjan päähenkilöt yhdessä ovat samassa asemassa kuin Meirelesin hevoset. Heidänkään nimiä värejä alkuperää ei kukaan muistaisi.

Teoksessa oli jotain niin uutta, tuoretta ja toimivaa, että se sai minut miettimään, lukevatko myöhempien vuosikymmenien kirjallisuustieteen opiskelijat sitä esimerkkinä tämän aikakauden kirjallisuudesta. Pohdin myös, olisiko samaa tyyliä siihen mennessä imitoitu jo niin paljon, etteivät opiskelijat oikein ymmärtäisi, mitä ihmeellistä juuri tässä kirjassa on.

Koska teoksen tyyliä on vaikea hahmottaa kuvauksen perusteella, siteeraan tässä tarinan, joka ainakin ensilukemalta vaikutti minuun kaikkein syvimmin:

34. Nainen joka

laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla tunkkainen tukka harottaa katse harhailee jalkojen käsien ryppyinen iho ruvella mustat kynnenaluset vaatteet ryysyiset
nainen joka laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla mumisee sekavasti kuola rohtuneista suupielistä valuu kaikkeen väsyneet silmät kädet lanteilla heiluvat epätahdissa sääret längellä
nainen, joka laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla herättää pahennusta kyselee rukoilee tietoja vaatii vastauksia kuumeisena kiusattuna itkuisena sama käsittämätön kysymys tuhansin eri sanoin
nainen, joka laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla joka säällä ei välitä juokseeko maassa torakka vai rotta valuuko katuojassa sadevesi vai auringonvali ei tiedä lenkkitossu rantasandaali poliisi ei tiedä
nainen, joka laahustaa linnunpelättimenä Morumbin kaduilla
ei ole aina ollut sellainen
ei
ei ole ollut
:
hän muuttui sellaiseksi eräänä päivänä kun katsoi kelloa, yksitoistavuotias tyttö ei palannut koulusta, ei tullut kasvot innosta hehkuen keittiöön, äiti! kului yö, tuli aamu, lakanat ja peitto sileinä, myös seuraavana päivänä, sitä seuraavana, ei jälkeäkään, äiti kolusi nöyränä poliisiasemat sairaaat vastaanottokodit ensiapuasemat ruumishuoneet, käveli reitin kotoa kouluun ja takaisin lukemattomat kerrat, kävi ovelta ovelle kyselemässä havaintoja johtolankoja aavistuksia
kunnes
eräänä iltana
ikkunaan koputettiin, joku pyysi häntä puhelimeen, kadun puhelinkoppiin, hän juoksi, jalat olivat pettää, sydän, joku... tietää... ehkä... tyttö?                                   Sinäkö, rakas tyttö?
langan toisessa päässä itkua
                                    paniikkia
hän ehti kuulla tuntea äänen                                               Tyttö? Missä... sinä olet?
Oma tyttöni! Missä?
- epämääräistä melua -             sitten tuli hiljaista
hän lankesi polvilleen löi kätensä kiveykseen, hammastikkuja tulitikkuja kaljapullonkorkkeja sylkiklönttejä tupakantumppeja nelinkontin hän mietti ääntä
mistä se tuli?
mistä?
ryömi pitkin katuja ja kujia
kotitalon ovet ja ikkunat paiskattiin kiinni
ei koskaan palannut paratiisikylään
äiti
eikä tytär
enää koskaan

Luiz Ruffato: Rutosti hevosia (Into 2014)
Alkuteos Eles eram muitos cavalos ilmestyi 2001.

Suosittelen kirjaa erityisesti kaikille, jotka haluavat lukea jotain uudenlaista.

Rutosti hevosia -teoksesta on kirjoittanut myös esimerkiksi Mari A.

Espanja - Ben Lerner: Leaving the Atocha Station

Nuori amerikkalainen runoilija, joka irrottautuu todellisuudesta elämällä vieraan kielen keskellä. Kaunis nainen, joka runoilijan silmissä tuntuu joka hetki kääriytyvän uuteen kankaaseen tai purkautuvan kangaskääreestä. Älykäs kääntäjä, joka ei tunne juuri lainkaan työssäkäyviä ihmisiä. Huumeita, mielialalääkkeitä ja ulkopuolelta havainnoituja "syviä taidekokemuksia".

En lähtökohtaisesti suosi kirjoja, joissa maata tai kaupunkia tarkastellaan ulkomaalaisen silmin. Kun haluan nähdä jonkun paikan ulkomaalaisen katsomana, matkustan sinne mieluiten itse. Lukumatkoilta kaipaan nimenomaan paikallista näkökulmaa, mahdollisuutta yrittää ymmärtää paremmin minulle vieraan maan kulttuuria ja ajattelutapoja. Leaving the Atocha Station kiinnosti minua siitä huolimatta, sillä olen kirjan päähenkilön Adamin tavoin itsekin elänyt ulkomaalaisena Madridissa. Kirja toi mieleen muistoja niiltä ajoilta, ja oli hauskaa verrata Adamin kokemuksia kaupungista omiini.

Kirjan suurin viehätys oli kuitenkin aivan muussa kuin tapahtumapaikassa. Ben Lerner on runoilija samoin kuin hänen proosateoksensa minäkertoja Adam, ja nautin kovasti Adamin persoonallisesta, runoilijamaisesta tavasta hahmottaa maailmaa. Koin jatkuvasti, että kertoja kiinnitti kuvailemissaan tilanteissa huomiota aivan eri asioihin kuin itse olisin kiinnittänyt, jos olisin ollut läsnä havainnoimassa niitä itse. Se tuntui virkistävältä ja teki arkistenkin asioiden kuvauksista mielenkiintoisia.

Kirja oli hauska ja sen huumori oli älyllistä, hauskuutta joka syntyy siitä, että asiat esitetään oivaltavasti yllättävässä valossa.

Mietin alusta alkaen, viittaako kirjan nimi Atochan aseman vuoden 2004 tuhoisaan terrori-iskuun. Adam ei missään vaiheessa mainitse, mikä vuosi on meneillään, joten siitä ei voinut päätellä mitään. Kun Adam ja hänen tyttöystävänsä menivät asemalle, jännitin heidän puolestaan. Mutta koska en pidä juonipaljastuksista, jätän kertomatta, viittaako nimi pommi-iskuun vai ei. Siitä olen kirjan luettuani vakuuttunut, että nimen on tarkoitus saada lukija pohtimaan asiaa.

Vieraat kielet ja niiden opiskeleminen ovat sydäntäni lähellä, joten pidin kovasti myös siitä, että yksi Leaving the Atocha Stationin keskeinen teema on vieraan kielen keskellä eläminen. Kirjan alussa Adam ei vielä osaa espanjaa kovin hyvin, mutta hän viettää siitä huolimatta aikaa yksinomaan espanjankielisessä seurassa. Hänen runoilijanmielensä saa paljon irti siitä, ettei hän ymmärrä kuin osia kuulemastaan:

"Kuulin katujen ja kuukausien nimiä; jonkin listan, luultavasti kirjoista tai lauluista; vaikeita aikoja tai huonoa säätä, maininnan aikakaudesta, sedästä, muutoksesta, kesään liittyvän analogian, jotain punaisen auton ostamisesta ja/tai kolaroimisesta. Muodostin hänen puheestaan useita tarinoita, muodostin ne kaikki samanaikaisesti, joten hänen puheensa ei oikeastaan jäänyt minulta ymmärtämättä vaan ennemminkin ymmärsin sen sointuina, ymmärsin sanojen moninaisuutena. -- Tämä mahdollisuus viipyillä mahdollisten merkitysten keskellä, antaa niiden sekoittua ja erkaantua toisistaan kuin aallot, luopua kolmannen poissuljetun laista kun kuuntelin espanjaa - se merkitsi projektissani läpimurtoa, uutta vaihetta" (Käännös omani)

Adamilla on valtava tarve vaikuttaa muiden silmissä kiinnostavalta ja hän manipuloi ihmisiä tietoisesti. Se puoli hänestä saa paljon irti hänen puutteellisesta kyvystään ilmaista omia ajatuksiaan vieraalla kielellä. Kun sen yhdistää runoilijanmaineeseen, on helppo vaikuttaa syvälliseltä:

"Kun kävelimme Reina Sofian taidemuseossa, minulla oli tapana reagoida näkemiimme maalauksiin taivuttamattomilla lauseilla tai lauseenpalasilla, jotka hän laajensi ja ketjutti vaikuttaviksi huomioiksi -- Valokuvata maalausta, minä sanoin pilkallisen arvoituksellisesti, kun katselimme turisteja Guernican edessä, ja sitten katselin hänen kasvojaan, kun lausumani laajeni pohdinnoiksi taiteesta teknologisen toistettavuuden aikakaudella." (Käännös omani)

Harva kieltenopiskelija varmaankaan osaa nauttia Adamin lailla puutteellisesta kielitaidostaan, mutta hänen kuvauksiinsa vieraskielisen keskustelun seuraamisesta alkeellisella kielitaidolla voivat varmasti lähes kaikki samaistua:

"Hän kertoi omistavansa gallerian tai olevansa töissä galleriassa Salamancassa -- ja että hänen veljensä tai poikaystävänsä joko oli kuuluisa valokuvaaja tai myi kuuluisia valokuvia tai oli kuuluisa kameraoperaattori." (Käännös omani)

Minua ei kuitenkaan lakannut häiritsemästä se, että Ben Lerner ei ilmeisesti osaa espanjaa. Hänen kuvittelemansa espanjankieliset keskustelut, jotka Adam mukamas kääntää parhaan kykynsä mukaan englanniksi, eivät vaikuta espanjaa osaavan korvissa alkuunkaan espanjasta englanniksi käännetyiltä. Adamin tekemät käännösvirheet eivät ole uskottavia eivätkä lauseiden rakenteet ja ilmaukset ole sellaisia, joita vajavaisesta käännöksestä syntyisi. Kaikkein paljastavin oli kohtaus kirjan lopulla, jossa espanjaa jo varsin sujuvasti osaava Adam pohtii, puhuiko hänen kaksikielinen ystävänsä englantia vai espanjaa sanoessaan pelkästään "Ei". Vaikka englannin "no" ja espanjan "no" näyttävät kirjoitettuna samanlaisilta, niiden ääntämys on niin erilainen, ettei moinen kysymys tulisi molempia kieliä edes alkeellisesti osaavalle edes mieleen.

Yhtä kaikki pidin kirjasta ja suosittelen sitä lukijoille, jotka nauttivat eivätkä ärsyynny runomaisen vaikeaselkoisesta, asioita epätyypillisessä valossa tarkastelevasta kertojanäänestä.

Ben Lerner: Leaving the Atocha Station (Granta Books 2013)

Kovakantinen alkuteos julkaistiin 2011.

Saksa - Rhidian Brook: Talo Elben rannalla

Orpopoika, joka kuulee yhä pommituksissa kuolleen äitinsä äänen. Brittieversti, joka yrittää pelastaa saksalaiset. Arkkitehti, joka on lakannut etsimästä kadonnutta vaimoaan. Teinityttö, joka takertuu Hitlerin oppeihin, kun ei saa elämältä mitään muutakaan.

Toinen maailmansota on juuri päättynyt ja Saksa on jaettu neljään vyöhykkeeseen brittien, ranskalaisten, amerikkalaisten ja neuvostoliittolaisten kesken. Hampuri on pommitusten jäljiltä raunioina. Töitä on vaikea saada, koulut ovat suljettuja. Raunioiden purkutöihin osallistumisesta saa palkaksi ruokakuponkeja, ja se on monelle ainoa tapa saada edes jotain syötävää.

Kaikille pula-ajat eivät kuitenkaan merkitse jatkuvaa näläntunnetta vaan sitä, että ginin sekaan ei saa vermuttia eikä edes everstin vaimo saa puolustusvoimilta sherrylaseja. Sotasankarin poika kiusaantuu siitä, miten ahnaasti hänen kotiopettajansa ahmii viimeisenkin murusen hänelle kartanossa tarjotusta kakkupalasta.

Hyvä- ja huono-osaisia yhdistää kuitenkin se, ettei mikään ole ennallaan. Omaa elämää on vain pakko yrittää jatkaa miten parhaiten taitaa, vaikka koko maailma tuntuu tulleen hulluksi.

Talo Elben rannalla kertoo muutaman ihmisen yrityksestä jatkaa elämäänsä sodan jälkeen. Sodan aiheuttamat poikkeukselliset surut sekoittuvat meille rauhan aikana eläneille tutumpiin, arkisempiin murheisiin ja ilonaiheisiin.

Kirja tempaisi minut mukaansa alusta alkaen. Kuten tätä blogia seuraavat tietävätkin, pidän kirjoista, joissa kuvataan pienen ihmisen yrityksiä elää arkea jonkin suuren ja mullistavan keskellä. Toisen maailmansodan jälkeinen Saksa on minusta erittäin kiinnostava tapahtumapaikka parisuhteista ja perheistä kertovalle kirjalle. Myös kirjan henkilöhahmot herättivät mielenkiintoni heti alussa ja onnistuivat pitämään sen yllä viimeiselle sivulle saakka.

Rhidian Brook on britti ja hänen näkökulmansa Toisen maailmansodan jälkeiseen Saksaan sen mukainen. Kirjan päähenkilöt ovat Hampuriin muuttava brittieversti Morgan, hänen vaimonsa ja heidän poikansa, ja asioita tarkastellaan paljon näiden kolmen näkökulmasta. Loput keskeisistä hahmoista ovat kuitenkin saksalaisia. Morganit päätyvät jakamaan suuren kartanon saksalaisen arkkitehdin ja tämän teini-ikäisen tyttären kanssa ja perheiden elämät kietoutuvat yhteen monin tavoin. Välillä maailmaa tarkastellaan myös lähistöltä talon vallanneiden orpopoikien näkökulmasta.

Lukisin mielelläni jonkun saksalaisen kirjailijan kirjoittaman, samaan aikaan ja paikkaan sijoittuvan romaanin. Näkökulma olisi varmasti jossain määrin toisenlainen. Kuulen mielelläni lukuvinkkejä, jos jollekulle tulee sopiva teos mieleen.

Rhidian Brook: Talo Elben rannalla (Otava 2014)
Englanninkielinen alkuteos  The Aftermath ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Täällä taas

Pahoittelut siitä, ettei blogi ole viime kuukausina juurikaan päivittynyt ja että katosin linjoilta ennalta varoittamatta. Keväästä tuli niin kiireinen, etten ehtinyt edes lukea. Nyt alkoi kuitenkin onneksi kesäloma, eikä suunnitelmissa ole juuri muuta kuin hyvien kirjojen maailmaan uppoutuminen.

Vastedes blogi päivittyy taas tuttuun tapaan kerran viikossa. Ensimmäinen tauonjälkeinen kirjapostaus on luvassa lähitunteina.

Tapaaminen Jhumpa Lahirin kanssa

En ole ehtinyt viime viikkoina lukea juuri lainkaan, mutta onneksi kirjat eivät silti ole päässeet kokonaan unohtumaan. Pääsin viime viikolla tekemään töissä jotain tavallisuudesta poikkeavaa: sain haastatella kirjailija Jhumpa Lahiria ja kirjoittaa hänestä henkilöjutun. Oli todella hienoa saada jutella kokonainen tunti kahden kesken Lahirin kanssa, sillä ihailen hänen teoksiaan. Erityisesti Tämä siunattu koti on mielestäni todella upea novellikokoelma.

STT:n henkilöjutut ovat valitettavasti aika lyhyitä, vain 3000 merkin mittaisia. Lahirista olisi riittänyt kerrottavaa paljon pidemmästikin. Onneksi voin jatkaa aiheesta täällä blogissa. STT:n juttuani ei valitettavasti julkaistu netissä, joten en voi jakaa täällä linkkiä siihen. Painetuissa lehdissä se julkaistiin Keskipohjanmaassa (25.4.), Keskisuomalaisessa (25.4.), Aamulehdessä (26.4.), Ilkassa ja Pohjalaisessa (26.4.), Hämeen Sanomissa (28.4.), Savon Sanomissa (29.4.) ja Etelä-Saimaassa (30.4.)

Lahiri oli pyytänyt haastattelemaan tulevia toimittajia lukemaan ennen haastattelua New Yorkeriin kirjoittamansa jutun, jossa hän kertoo suhteestaan kirjoihin ja kirjoittamiseen. Juttu oli todella mielenkiintoinen ja antoi hyvän pohjan haastattelulle, sillä minulle tuli heti mieleen lukuisia jatkokysymyksiä jutussa käsitellyistä teemoista.

Oli todella hyvä, että Lahiri oli antanut taustamateriaalia ennen haastattelua. Hän on nimittäin varsin ujo eikä nauti alkuunkaan itsestään puhumisesta. New Yorkerin jutun luettuani tiesin hänestä jo aika paljon ja pääsimme nopeammin keskustelemaan aiheista, joista hän oli aidosti kiinnostunut puhumaan.

New Yorkerissa Lahiri kertoi paljon suhteestaan vanhempiinsa ja juurettomuuteen, jota hän on lapsesta saakka tuntenut. Lahirin vanhemmat ovat intialaisia, mutta hän itse on syntynyt Lontoossa ja asunut muutaman vuoden ikäisestä saakka Yhdysvalloissa. Lahiri kuvaa New Yorkerissa pelänneensä olevansa vieras vanhempiensa silmissä: intialaisen perheen amerikkalainen lapsi. Hän olisi toivonut, että koti olisi ollut täynnä vanhemmille vuosien varrella kertyneitä rakkaita kirjoja, joita lukemalla hän olisi voinut saada vanhempiinsa uudenlaisen yhteyden ja hahmottaa paremmin sitä, mitä nämä olivat eri elämänvaiheissaan ajatelleet ja tunteneet. Vanhemmat eivät kuitenkaan omistaneet tällaisia menneisyydessä tärkeiltä tuntuneita kirjoja. Lisäksi Lahirin ja hänen vanhempiensa välillä oli kielimuuri: vaikka Lahirin äidinkieli on bengali, hän oli oppinut lukemaan koulussa, eikä hän siksi osannut lukea kuin englanniksi. Niinpä Lahiri luki aivan toisenlaisia kirjoja kuin vanhempansa aikoinaan: kirjoja, joiden kautta hän oppi tuntemaan amerikkalaista kulttuuria koko ajan paremmin.

Lahirilla on itsellään kaksi lasta, yksitoistavuotias tytär ja yhdeksänvuotias poika. Perhe elää parhaillaan Italiassa. Kyselin häneltä, onko hän päässyt nyt äitinä kokemaan lastensa kanssa sen kirjojen kautta muodostuvan yhteyden, joka hänen ja hänen vanhempiensa väliltä jäi puuttumaan. Hän kertoi päässeensä ja olevansa siitä hyvin onnellinen. Hän lukee paljon ääneen lapsilleen ja jakaa heidän kanssaan kirjat, joita itse rakasti lapsena. Esimerkiksi Peppi Pitkätossu ja Narnia-sarja ovat Lahirille rakkaita.

- Lastenkirjassa minulle tärkeitä asioita ovat kieli ja henkilöhahmot. Peppi on upea naishahmo: vahva, unohtumaton, hauska, inhimillinen ja täysin peloton. Narnia-kirjat puolestaan ovat paitsi hyvin kerrottuja myös hyvin kirjoitettuja, Lahiri kertoi.

Hän mainitsi myös pitävänsä kuvitteellisiin maailmoihin sijoittuvista lastenkirjoista.

Lahirin omat tähänastiset novellikokoelmat ja romaanit kertovat pääasiassa intialaistaustaisista amerikkalaisista. Hän paljasti kuitenkin minulle, että haaveilee kirjoittavansa seuraavaksi jotain vähemmän paikkasidonnaista: romaanin tai novelleja, joista ei käy ilmi, mihin paikkaan tai aikaan ne sijoittuvat. Omaa kuvitteellista maailmaa hän ei tahdo keksiä, vaan hän tahtoisi nimenomaan häivyttää paikan ja aikakauden kokonaan taka-alalle.

Mietin ennen haastattelua, mahtaako Italiassa asuminen saada Lahirin samaistumaan vanhempiinsa: nythän hänenkin lapsensa kasvavat eri maassa kuin äitinsä. Lahiri kertoi kuitenkin, etteivät he ole muuttanut Italiaan pysyvästi ja että lapsilla on vahva amerikkalainen identiteetti. Itse hän ei edelleenkään tunne kuuluvansa mihinkään maahan, mutta ei enää kärsi siitä, sillä hän on löytänyt identiteetin kirjoittamisen kautta.

- Tunnen yhteyttä muihin kirjailijoihin; se on kuviteltu kotimaani, hän toteaa STT:lle kirjoittamassani jutussa.

Minua kiinnosti myös, ovatko kirjat nyt Lahirille Italiaan muuton jälkeen yhtä yhtä tärkeä keino tutustua italialaiseen kulttuuriin kuin ne olivat lapsena, kun hän halusi oppia tuntemaan ympärillään olevaa amerikkalaista kulttuuria. Hän kertoi niiden olevan. Muutettuaan Italiaan hän oli päättänyt alkaa lukea pelkästään italiaksi, jotta pääsisi uuteen kotimaahansa paremmin sisään.

- Kirjallisuus on tärkein avain mihin tahansa kulttuuriin: monipuolisin avain, joka avaa eniten ovia. Kirjallisuuden kautta pääsee tutustumaan ihmisiin. Kun muuttaa uuteen maahan, ei aluksi vielä tunne paikallisia ihmisiä, mutta fiktiivisiin henkilöhahmoihin tutustuminen on helppoa.

Ilahduin kovasti, kun Lahiri sanoi tuon. Juuri noin ajattelen itsekin, ja tuo on kantava ajatus tässä blogissani. Kirjojen kautta on mahdollista tutustua niin moneen kulttuuriin, ettei se oikeassa elämässä olisi yhden ihmisiän aikana mitenkään mahdollista. Vaikka kävisin itse jokaisessa maailman maassa, en oppisi niiden kulttuurista yhtä paljon, kuin voin oppia, jos luen hyviä kirjoja jokaisesta maasta.

Ujo Jhumpa Lahiri on silminnähden vaivaantunut, kun hänestä otetaan valokuvia, ja hän ottaa kuvatessa vakavan ilmeen sen sijaan, että hymyilisi. Haastatteluni yhteydessä eräs STT-Lehtikuvan kuvaajista otti hänestä hienoja henkilökuvia, mutta niitä en tietenkään voi tekijänoikeussyistä julkaista täällä. Tapasin Lahirin myöhemmin samana päivänä pikaisesti uudelleen Tammen keltaisen kirjaston 60-vuotisjuhlissa, joissa hän oli kunniavieraana. Hän antoi silloin minun ottaa itsestään kuvan tätä blogikirjoitusta varten.

Sveitsi - Hermann Hesse: Arosusi

Tämä lukukokemus oli minulle monella tavalla erilainen kuin mihin olen tottunut.

Luen useimmiten uutuuskirjoja tai korkeintaan muutaman vuoden vanhoja teoksia. Olen toki lukenut vuosien varrella paljon muutakin, mutta tällä vuosituhannella kirjoitetut kirjat houkuttelevat minua selvästi eniten. Pidän siitä, mihin suuntaan kirjallisuus on vuosisatojen saatossa muuttunut. Pidän monista kerronnan keinoista ja tavoista, jotka on keksitty vasta hiljattain. Pidän siitä, että nykykirjailija on tiennyt joutuvansa käymään ankaraa kilpailua lukijan huomiosta ja tehnyt siksi kaikkensa, jotta kirja tempaisisi minut mukaansa.

Arosusi on ilmestynyt vuonna 1927, maailmansotien välissä. Sen kieli ja rakenne paljastavat heti, että sen kirjoittamisesta ja suomentamisesta on kulunut kymmeniä vuosia. Sen tyyli on aivan toisenlainen kuin tämän vuosituhannen kirjojen.

Usein sellainen häiritsee minua. Usein vanhojen kirjojen tapa kuvata ihmisiä on sellainen, etten oikein saa tarttumapintaa henkilöhahmoihin. He jäävät minulle etäisiksi, en pysty samaistumaan heihin, en tunne saavani otetta heidän ajatusmaailmastaan.

Arosusi on kuitenkin niin hyvä kirja, ettei sen vanhanaikaisuus painanut vaa'assa höyhenen vertaa.

Kirjan päähenkilö tuli suorastaan pelottavan lähelle. En samaistunut häneen itse, mutta hänestä lukiessani peilasin hänen kauttaan jatkuvasti useampaakin läheistäni, ihmisiä joilla on elämässäni todella suuri merkitys. Vaikka Arosusi sijoittuu sotienväliseen aikaan, päähenkilön ajatukset ja kokemukset eivät olleet vanhentuneet tippaakaan. Kirja olisi yhtä hyvin voinut kertoa jostakusta oman lähipiirini ihmisestä, ikätoveristani, kuin 1920-luvulla elävästä viisikymppisestä miehestä.

Arosusi herätti valtavasti ajatuksia, joita täytyisi sulatella paljon pidempään ennen kuin pystyisin kirjoittamaan niistä. Haluan kuitenkin julkaista tämän blogitekstin jo nyt, sillä tahdon osallistua kirjabloggaajien Vanhan kirjan päivään. Päivän tarkoituksena on tuoda yhteisellä tempauksella esiin sitä, että hyvä kirja ei vanhene. Kirjakaupoista kirjat katoavat nopeasti, mutta onneksi vanhoja kirja-aarteita on mahdollista saada käsiinsä kirjastoista, antikvariaateista, ystävien hyllyistä ja tietenkin myös omista kokoelmista.

Vaikka luenkin mielelläni uutuuksia, pidän Vanhan kirjan päivän sanomaa hyvin tärkeänä. Omien suosikkikirjojen lukeminen aina uudelleen eri ikäkausina ja eri elämäntilanteissa voi olla todella antoisaa. Omien isovanhempien, vanhempien tai ystävien suosikkeja lukemalla puolestaan voi tutustua rakkaisiinsa uudella tavalla.

Arosusi on erinomainen esimerkki siitä, että hyvä kirja kestää aikaa.

Hermann Hesse: Arosusi (kymmenes painos, WSOY 1991)
Alkuteos Der Steppenwolf ilmestyi 1927. Suomeksi kirja ilmestyi ensi kertaa 1952.

Iso-Britannia - Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Nuori tyttö, joka ei koskaan oikein löydä paikkaansa maailmassa. Paras ystävä, joka haluaisi paeta ahdistavia kotiolojaan. Veli, joka on yhtä eksyksissä kuin siskokin. Veljen ensimmäinen poikaystävä, jolta sieppaajat leikkaavat korvan.

Kani nimeltä jumala kertoo neljästä englantilaisesta lapsesta, joilla menee kaikilla omalla tavallaan huonosti. Kirjan toisessa osassa samat päähenkilöt ovat iältään kolmenkympin molemmilla puolilla, eikä heillä mene sen paremmin. Tästä huolimatta kirja on enemmän valoisa kuin synkkä. Kaikkia kirjan henkilöitä yhdistää se, että heillä on hyvin vähän ystäviä ja muita läheisiä ihmisiä. He kuitenkin arvostavat harvoja läheisiään sitäkin enemmän.

Kani nimeltä jumalan kerronta on pääasiassa realistista, mutta välillä tapahtuu hyvin epätodennäköisiä asioita. On periaatteessa mahdollista, että koulun joulunäytelmässä Jeesus-lasta esittävä poika joutuu lavalla omituiseen onnettomuuteen, joka koituu hänen kuolemakseen. Yhtä lailla on olemassa pienenpieni todennäköisyys, että perhe voittaa lotossa. Lähes mahdottomien asioiden kasaantuminen saman perheen elämäntarinaan tekee kerronnasta jossain määrin abdurdia. Pari kertaa Winman leikittelee myös maagisella realismilla ja tuo päähenkilöiden elämään suoranaisia ihmeitä.

Hallitseva teema kirjassa on joukkoon kuulumattomuuden tunne. Minulle jäi jossain määrin epäselväksi, miksi päähenkilö Ellyn ja hänen veljensä Joen oli niin vaikea löytää ystäviä. Heidän perheensä oli omalla tavallaan omituinen, mutta ei mielestäni sen omituisempi kuin useimmat perheet, ja heidän vanhempansa vaikuttivat varsin hyviltä vanhemmilta. En myöskään huomannut Ellyssä ja Joessa itsessään mitään sellaista, mikä olisi suoraan selittänyt jatkuvan ulkopuolisuuden, jota he tunsivat yhtä lailla lapsina kuin aikuisina.

Ellyn parhaan ystävän Jennyn tarina sen sijaan oli alusta loppuun saakka sydäntäraastavan surullinen. Hänelle tapahtui aina uusia traagisia asioita, jotka olisivat olleet omiaan viemään kenen tahansa uskon ihmisiin.

Pohdin lukiessani myös sitä, millä tavoin englantilainen kulttuuri näkyi kirjassa. Kulttuurisia piirteitä on paljon helpompi huomata silloin, kun lukee omasta kotimaasta hyvin paljon poikkeavaan maahan sijoittuvaa kirjaa. Eurooppalaisia kirjoja lukiessa huomio kiinnittyy herkemmin aivan muihin asioihin kuin kulttuurisiin piirteisiin.

Elly elää lapsuuttaan 70-luvun Lontoossa. Yksi iso kulttuuriero hänen kasvuympäristönsä ja oman 80-luvun helsinkiläislapsuuteni välillä on aikuisten suhtautuminen uskontoon. Kun kuusivuotias Elly kysyy pyhäkoulussa, oliko Jeesus ehkä vahinkolapsi, kirkkoherra syyttää häntä rienaavista ja rivoista ajatuksista ja sanoo, ettei Jumala rakasta häntä. Rienaamisesta häntä syyttää seuraavana vuonna myös hänen opettajansa, joka on saanut kuulla Ellyn antaneen kanilleen nimeksi jumala. Minua hätkähdytti se, ettei pienelle lapselle sallittu tuon vertaa liikkumavaraa hänen pohtiessaan suhdettaan uskontoon.

Kirjassa ei missään vaiheessa selitetä, miksi kanin nimi kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella. Jos olisin itse ollut Ellyn opettaja, olisin puuttunut juuri siihen, ja saman olisin tehnyt, jos olisin Sarah Winmanin kustannustoimittaja. Erisnimiin kuuluu iso alkukirjain, ja jos tästä säännöstä poiketaan, sen pitäisi olla jollakin tapaa motivoitua. Siihen pitäisi olla syy, ja syyn pitäisi käydä selväksi myös lukijalle. Mietin, oliko kustantaja valinnut kirjan kanteen pelkistä isoista kirjaimista muodostuvan fontin siksi, ettei pieni alkukirjain ärsyttäisi lukijoita jo ennen kirjaan tarttumista.

Muut tunnistamani kulttuuriset piirteet tarinassa olivat sellaisia, että kirja olisi voinut yhtä hyvin kertoa Suomesta. Tarinassa on kuitenkin hyvin paljon sellaista, mistä näkee heti, että se sijoittuu johonkin länsimaahan. Hyvin länsimainen hahmo on esimerkiksi Jennyn vastuuton yksinhuoltajaäiti, jolla on jatkuvasti uusia miesystäviä ja joka juo itsensä korttelijuhlissa tolkuttomaan humalaan. Täysin toisenlainen mutta yhtä lailla vahvasti länsimainen naishahmo on Ellyn ja Joen täti Nancy, joka näyttelee menestyksekkäästi elokuvissa ja tv-sarjoissa ja jonka naisystävät vaihtuvat alati, koska hän on pohjimmiltaan rakastunut veljensä vaimoon, Ellyn ja Joen äitiin.

En aluksi ollut varma, pitäisinkö kirjasta, mutta se tempaisi minut siitä huolimatta mukaansa. Loppujen lopuksi pidin siitä varsin paljon. Se oli virkistävän erilainen kuin useimmat lukemani kirjat ja siinä oli koskettavaa lämpöä.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (Tammi 2012)
Alkuteos When God Was a Rabbit ilmestyi 2011.