Yhdysvallat - Bruce Fink: Tarkastaja Canalin psykoanalyyttiset seikkailut. Kadonneen partituurin tapaus.

Psykoanalyysistä kiinnostunut hassu ranskalainen salapoliisi ratkoo rikoksia New Yorkin poliisin apuna ja psykoanalysoi samalla kohtaamiaan ihmisiä. Kirjan lähtökohta kuulosti hauskalta, mutta en silti lämmennyt psykoanalyytikko Bruce Finkin salapoliisitarinalle.

Kirja tuntui ikävän sisäänpäinlämpiävältä. En voinut välttää ajatusta, että Fink on kirjoittanut sen kollegoitaan ja alansa opiskelijoita varten, ei sen laajempaa kohdeyleisöä ajatellen. Tarkastaja Canal selitti kyllä ajatuksenjuoksuaan kirjassa jatkuvasti maallikoille, joten sen puolesta lukeminen ei vaatinut psykoanalyysin tuntemusta, mutta kirjan huumori ei ainakaan minua naurattanut. Arvelin hyväntahtoisesti, että psykoanalyysin maailmassa hyvin sisällä oleviin se olisi kolahtanut.

Lukeminen tuntui vähän samalta kuin olisin istunut iltaa seurueessa, jossa kaikki muut ovat psykoanalyytikkoja ja nauravat jutuille, joissa minä en näe mitään hauskaa.

Yhdysvaltalaisen kirjailijan luomassa ranskalaisessa päähenkilössä minua ärsytti sen kliseisyys. Hahmo tuntui kerta kaikkiaan kuluneelta.

Sisäänpäinlämpiävyydestä kertoo sekin, että tarkastaja Canal höystää puhettaan jatkuvasti ranskankielisillä fraaseilla, joita ei tietenkään käännetä. Vaikka osaan ranskaa ja ymmärsin ne, minua ärsytti moinen ihan periaatteessa. Siitä tuli elitistinen vaikutelma: että kirja on tarkoitettu vain "sivistyneille" lukijoille, jotka osaavat ranskaa.

Samassa niteessä on kolme erillistä kirjaa. Päädyin lukemaan vain ensimmäisen.

En suosittele tätä kirjaa erityisesti kenellekään, mutta psykoanalyysiin perehtyneet, ranskaa osaavat, korkeakulttuuria harrastavat, salapoliisiromaaneista pitävät lukijat saattaisivat siitä nauttia.

Bruce Fink: Tarkastaja Canalin psykoanalyyttiset seikkailut (Teos 2013)
Alkuteos The Psychoanalytical Adventures of Inspector Canal ilmestyi 2010.

Uusi-Seelanti - Witi Ihimaera: Valasratsastaja

Lastenlapsi, jolle isoisä ei voi antaa anteeksi sitä, että hän on tyttö. Valas, jonka otsassa on merkki. Suku, joka yrittää pitää kiinni maorien perinteistä.

Valasratsastaja kertoo maorisuvusta, jonka virallinen johtaja on perinteisistä sukupuolirooleista tiukasti kiinni pitävä Koro Apirana. Tosiasiassa vähintään yhtä paljon valtaa näyttää olevan hänen vaimollaan Nanny Flowersilla. Vanha aviopari kiistelee ja riitelee jatkuvasti mutta rakastaa silti toisiaan hellästi.

Kirjan päähenkilö Kahu syntyy epäonnekseen tytöksi, vaikka hän on Koro Apiranan vanhimman pojan vanhin lapsi, jonka olisi isoisän maailmankatsomuksen mukaan ehdottomasti oltava poika. Kahu rakastaa isoisäänsä kiihkeästi, mutta tämä torjuu hänet. "Sinusta ei ole mitään hyötyä", isoisä ilmoittaa tytölle kerta toisensa jälkeen.

Tämän jännitteen varaan rakentuu tarina, jonka avulla Witi Ihimaera avaa lukijalle sitä, minkälaista on olla maori lentokoneiden ja moottoripyörien aikakaudella. Kirja on kirjoitettu vuonna 1987, ja se kuvaa ilmeisesti 80-lukua. Lankapuhelin on Nanny Flowersin silmissä vierasta ja vähän pelottavaa teknologiaa. Lentolippu Uudesta-Seelannista Australiaan maksaa neljän kuukauden palkan.

Pidin siitä, että romaani kertoi maorikulttuurista maorien itsensä näkökulmasta. Olen yrittänyt etsiä Australian aboriginaaleista kertovaa kaunokirjallista teosta, mieluiten aboriginaalikirjailijan kirjoittamaa, mutta en ole ainakaan toistaiseksi löytänyt sellaista.

Siitä en kuitenkaan pitänyt, että kirjassa käytettiin varsin paljon maorinkielisiä ilmauksia, joita ei mielestäni avattu lukijalle tarpeeksi. Kirjan lopussa on sanasto, jonka avulla ilmauksia saattoi yrittää kääntää, mutta sanastossa ei ollut puoliakaan tarvittavista sanoista. Sieltä puuttui kirjassa avainasemassa olevia sanoja. Esimerkiksi jokaisen luvun lopussa toistuu sama maorinkielinen lause, josta pystyi sanaston avulla kääntämään vain yhden sanan. Turhautumistani lisäsi vielä se, että osalle sanastossa olleista sanoista oli annettu käännös, joka ei ainakaan kirjassa käytetyssä asiayhteydessä voinut olla oikea. Yhden hahmoista kerrotaan esimerkiksi nukkuvan pukussa, joka sanaston mukaan tarkoittaisi vatsaa.

Minulle jäi epäselväksi, kuvastaako alkukielisen teoksen maorinsekainen englanti 80-luvun maorien aitoa puhetapaa. Käsitin niin, sillä yhdessä kohdassa kirjaa Kahu saa koulussa palkinnon kokonaan maorin kielellä kirjoittamastaan aineesta, jonka suuri ansio on nimenomaan se, ettei aineessa ole sanaakaan englantia. Jos alkukielisessä Valasratsastajassa on maorin sanoja englannin seassa aidosti siinä suhteessa kuin maorien normaalissa puheessa, valittu kielimuoto on varmastikin teokselle paras mahdollinen. Ilmaukset olisi kuitenkin ehdottomasti kannattanut kääntää kokonaisina sitä mukaa, kun niitä käytettiin. Käännökset olisivat voineet olla joko alaviitteinä kullakin sivulla tai jopa varsinaisen tekstin seassa heti maorinkielisen ilmauksen perässä.

Käännösten puutteeseen turhautuminen pilasi lukunautintoani aika paljon, mutta muuten Valasratsastaja oli lukemisen arvoinen. Suosittelen sitä ennen kaikkea lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita alkuperäiskansojen kulttuureista yleisesti tai maorikulttuurista erityisesti.

Witi Ihimaera: Valasratsastaja (Like 2004)
Alkuteos The Whale Rider ilmestyi 1987.

Ranska - Katherine Pancol: Mimmit 1

Koko kylän palvoma sankari, joka kotinsa seinien suojassa pahoinpitelee vaimoaan ja tytärtään. Rakastava puoliso ja isä, joka joutuu pakenemaan rakkaansa menneisyyden haamuja. Räikeänpunainen nallekarhu, jonka merkityksen vain yksi ihminen ymmärtää.

Mimmit-trilogian ensimmäinen osa ilahduttaa Pancolin aiempien kirjojen ystäviä jatkamalla Krokotiilin keltaisista silmistä ja sen jatko-osista tuttujen hahmojen tarinaa. Nimenomaan heistä kiinnostuneelle lukijalle se voi kuitenkin tuottaa pettymyksen, sillä valtaosa kirjasta on omistettu aivan uusille tuttavuuksille.

Katherine Pancol on yksi suosikkikirjailijoistani ja Mimmit 1 oli odotusteni mukainen lukunautinto. Pancolin henkilöhahmot ovat mielestäni todella taitavasti rakennettuja: ihana sekoitus rakastettavia ja raivostuttavia piirteitä, moniulotteisia, monimutkaisia, persoonallisia tyyppejä, joiden elämästä tekee mieli lukea aina vain lisää. He analysoivat itse omaa käytöstään ja elämänfilosofioitaan tavalla, joka minua kiinnostaa kovasti. Samaistun heihin helposti ja löydän samaistuttavia piirteitä jopa keskenään täysin erilaisista hahmoista.

Pancolin kirjoissa on mielestäni yksi iso heikkous, joka häiritsi myös Mimmien ensimmäisen osan lukemista: hän ei osaa esitellä uusia hahmoja koukuttavasti. Kun aikoinaan aloin lukea Krokotiilin keltaisia silmiä, kirja jäi aluksi minulta pitkäksi aikaa kesken. Kun tartuin kirjaan uudelleen ja luin sinnikkäästi eteenpäin, kesti monta kymmentä sivua päästä hahmoihin ja tarinaan sisään. Sitten se kuitenkin yhtäkkiä tapahtui ja luin loput paksusta kirjasta ahnaasti ahmien. Jatko-osissa samaa ongelmaa ei ollut, koska hahmot olivat jo entuudestaan tuttuja.

Mimmien ensimmäisessä osassa törmäsin samaan ongelmaan. Kirja alkoi edellisestä trilogiasta tutuilla Hortensella ja Garylla, joiden romanssin uusista käänteistä luin innolla. Seuraavassa luvussa hypättiin kuitenkin kokonaan uuteen tarinaan. Maatilalla asuva, romurauta-alan yrityksessä työskentelevä Stella ja hänen poikansa eivät aluksi jaksaneet kiinnostaa minua ollenkaan. Stellan arkisia aamutoimia kuvattiin pitkästi ja minusta tylsästi. Hänen elämänsä kiinnostavia puolia ei tuotu vielä siinä vaiheessa esiin oikeastaan ollenkaan. Kun vielä huomasin Stellaa käsittelevien lukujen kattavan valtaosan ykkösniteen sivumäärästä, lannistuin kokonaan. Kirja jäi kesken moneksi viikoksi.

Kun palasin Mimmien ääreen ja kahlasin läpi Stellan tarinan alun, hänenkin elämästään ja persoonastaan alkoi paljastua koko ajan kiinnostavampia asioita, ja kohta olin aivan yhtä innoissani hänestä ja hänen perheestään kuin vanhoista tutuista hahmoista.

En ole ainoa, joka kokee näin. Olen suositellut Krokotiilin keltaisia silmiä monille ystävilleni, mutta osa heistä ei ole jaksanut lukea sitä niin pitkälle, että tarina olisi imaissut heidät mukaansa. Minusta on todella outoa, että lukuisille kielille käännetyissä menestyskirjoissa on noin ilmeinen heikkous, eikä sitä saada edes kustannustoimittajan avulla korjattua.

Jonkin verran ihmettelin myös Mimmien rakennetta. Toisin kuin Krokotiilin keltaiset silmät ja sen jatko-osat, Mimmit-trilogian kirjat eivät varsinaisesti ole itsenäisiä teoksia. Niiden nimet ovat Mimmit 1, 2 ja 3 ja ne ilmestyivät alkukielellä vain kuukauden välein toisistaan. Suomeksi Mimmit 1 ilmestyy lokakuun alussa. En ole vielä kuullut, kuinka nopealla aikataululla Bazar aikoo julkaista loput osat.

Mimmit 1 on Stellan ja hänen perheensä osalta varsin eheä kokonaisuus. Heidät esitellään, heidän tarinaansa paljastetaan vähä vähältä ja kirja loppuu käänteeseen, joka tuo kertomukseen eräänlaisen välipäätöspisteen: vaikka on selvää, että jatkoa seuraa, siinä kohtaa on loogista pitää hengähdystaukoa ja jäädä odottamaan seuraavaa kirjaa. Sen sijaan aiemmista kirjoista tuttujen Hortensen, Garyn, Josephinen, Zoen, Shirleyn ja Philippen elämästä Mimmien ykkösosa kertoo vain pienen palasen, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.

Pancol kertoo kirjan jälkisanoissa, ettei alun perin aikonut ottaa vanhoja tuttuja hahmoja lainkaan mukaan uuteen kirjaansa. Hänen oli tarkoitus kirjoittaa perheväkivallasta Stellan ja hänen perheensä kokemusten kautta. Hän alkoi kuitenkin kuulla Hortensen äänen, ja tämä halusi kertoa hänelle kuulumisiaan. Sitten ääneen puhkesivat myös Hortensen perheenjäsenet, ja he vain päättivät sekaantua tekeillä olevan kirjan tarinaan. Ehkä tämä selittää sen, että Josephine, Hortense ja muut tutut esiintyvät Mimmit 1:ssä ikään kuin vain vierailevina tähtinä.

Joku voisi epäillä Pancolia laskelmoinnista ja todeta kyynisesti, että Mimmit 1 myy paremmin, kun se vetoaa edellisen trilogian ystäviin kertomalla Josephinen ja hänen perheensä kuulumisia. Minun on kuitenkin helppo uskoa, että Pancol koki Josephinen perheen tunkeutuvan uuteen kirjaansa sillä tavoin, kuin hän jälkisanoissa kuvaa. Josephine ja hänen läheisensä ovat tulleet minullekin niin tutuiksi, että mietin välillä heidän elämäänsä samalla tapaa kuin vanhojen ystävien; voin vain kuvitella, miten läheisiä ja rakkaita he ovat heidät luoneelle kirjailijalle.

Yhtä kaikki Mimmit 1 on vaikuttava ja hieno teos. Se kuvaa koskettavasti ja uskottavan inhimillisesti sitä, miten väkivaltainen mies voi murtaa vähä vähältä vaimonsa itsetunnon, saada älykkään naisen luulemaan itseään vähä-älyiseksi ja alistaa uhrinsa niin täydellisesti valtaansa, ettei tämä näe tilanteestaan minkäänlaista ulospääsytietä.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka arvostavat moniulotteisia, analyyttisiä henkilöhahmoja.

Lopuksi vielä varoituksen sana: Bazar on jostain syystä päättänyt kirjoittaa Mimmien suomenkielisen laitoksen takakansitekstiin todella pahoja juonipaljastuksia. Sama teksti on Bazarin sivuilla ja nettikirjakaupoissa, joissa Mimmit 1 on jo ennakkomyynnissä. Tekstiä ei missään tapauksessa kannata lukea, jos ei halua tietää etukäteen kirjan juonen pääkohtia aina loppuhuipennusta myöten.

Katherine Pancol: Muchachas 1 (Albin Michel 2014)

Kirja ilmestyy suomeksi 1.10. nimellä Mimmit 1 (Bazar 2014)

Katso suomenkielisen teoksen kansikuva täältä, mutta älä lue esittelytekstiä, jos et halua ratkaisevan olennaisia juonipaljastuksia.

Osallistun tällä teoksella Vive la France -lukuhaasteeseen. Olen nyt lukenut kaksi ranskalaista kirjaa ja ansainnut Ranskan lippuuni sinisen raidan.

Ranska - David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali

Mies, joka keräilee kaikkea. Nainen, joka on häiritsevän seksikäs pestessään ikkunoita. Matkatoimisto valehtelijoille.

Vaimoni eroottinen potentiaali on erikoinen hupailu, eräänlainen absurdi farssi. Sen hahmot ovat karikatyyrejä ja heidän tarinansa vilisee toinen toistaan kummallisempia sattumuksia.

Minun huumorintajuuni kirja ei aivan täysin iskenyt, mutta jotkut sen oivallukset olivat mainioita. Pidin esimerkiksi valehtelijoiden matkatoimiston liikeideasta: matkojen sijaan toimisto tarjoaa kursseja, joiden osanottajat oppivat kuvailemaan sujuvasti kuvitteellisia matkojaan paikkoihin, joihin eivät ole oikeasti astuneet jalallaankaan.

Aika usein tarinaan kuuluva jatkuva liioittelu kuitenkin enemmän ärsytti kuin viihdytti.

Mitään syvällisiä ajatuksia kirja ei tosiaankaan herättänyt, vaan se oli puhdasta viihdettä. Ranskasta ja ranskalaisistakaan se ei mielestäni kertonut juuri mitään ihmeempää.

Suosittelen kirjaa absurdista huumorista pitäville lukijoille kevyeksi kesäviihteeksi.

David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali (Gummerus 2012)
Alkuteos Le Potentiel érotique de ma femme ilmestyi 2004. 

Osallistun tällä teoksella Vive la France -lukuhaasteeseen. Tämä on vasta ensimmäinen tähän haasteeseen kirjani, mutta lisää on luvassa.

Koska kyse on jo pari vuotta vanhasta kirjasta, sitä on jo ehditty käsitellä monissa blogeissa. Lue lisää esimerkiksi näistä: Oota, mä luen tän eka loppuun, Kujerruksia, Kirjainten virrassa, Kirjoihin kadonnut, Lukutuulia tai Upotus.

Pakistan - Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua

Nokkela sähkömies yrittää ansaita riittävästi kahdentoista tyttärensä myötäjäisiin. Narkomaanin vaimo etsii onnea mutta löytääkin rakkauden. Seurapiirien keveyteen kyllästynyt kaunotar yrittää muuttua. Mökkiään mukanaan kantava vanhus vaihtaa asuinpaikkaa aina riitaannuttuaan.

Hunajaa ja tomua on kahdeksan novellin kokoelma, joka kertoo pakistanilaisista köyhistä ja ökyrikkaista. Kaikki kirjan hahmot joko elävät yltäkylläisyydessä tai palvelevat yltäkylläisyydestä nauttivia.
Räikeistä varallisuuseroista huolimatta kaikkien tarinoiden päähenkilöitä yhdistää yksi asia: he ovat kaikki omalla tavallaan onnettomia.

Novellit ovat itsenäisiä kokonaisuuksia, mutta kaikki tarinat liittyvät jollakin tapaa rikkaan maanomistajan K. K. Harounin sukuun. Joissakin niistä on sivuhenkilöinä edellisten tarinoiden keskeisiä henkilöhahmoja niin, että tarkkaavainen ja nimiä hyvin muistava lukija saa lisätietoja aiemmin lukemiensa novellien henkilöistä.

Hunajaa ja tomua on ollut ehdolla useiden arvostettujen palkintojen saajaksi ja voittanut Story Prize -palkinnon. Odotin teokselta varsin paljon, mutta se ei täyttänyt odotuksiani. Se ei missään nimessä ollut huono, mutta se ei myöskään imaissut minua mukaansa samalla tavoin kuin monet muut kirjat eikä tehnyt minuun muutenkaan erityisen suurta vaikutusta.

En pitänyt siitä, että novellit linkittyivät toisiinsa ikään kuin ohimennen. Toisin kuin Khaled Hosseinin Kun vuoret kaikuivat -teoksessa, jossa novellimaiset luvut muodostivat kauniin ja eheän romaanin, tässä kirjassa yhteydet vaikuttivat satunnaisilta. Yhteyksiä oli liian harvassa ja liian sattumanvaraisten henkilöhahmojen välillä, että niistä olisi pysynyt kärryillä ponnistelematta. Kaikkien sivuhenkilöidenkin nimet olisi pitänyt painaa mieleen siltä varalta, että heistä selviäisi jotakin olennaista myöhemmin. Eniten minua ärsytti se, että erään novellin loppuratkaisu jätettiin ensin auki mutta paljastettiin sitten myöhemmässä novellissa niin ylimalkaisessa sivuhuomautuksessa, että se jäi todella helposti huomaamatta.

Lisäksi osa novelleista loppui mielestäni vähän töksähtäen. Olisin myös kaivannut kaiken onnettomuuden vastapainoksi vähän enemmän onnellisuutta.

Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua (Avain 2012)
Alkuteos In Other Rooms, Other Wonders ilmestyi 2009.

Hunajaa ja tomua on ollut esillä monessa blogissa. Esimerkiksi näissä on kirjoitettu siitä: Mari A:n kirjablogi, Morren maailma, Tea With Anna Karenina, Kirjoihin kadonnut, Tarinan viemää, INAhdus, Luettua ja Koko lailla kirjallisesti.

Afganistan - Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake. Afgaanipojan tarina

Yhdeksänvuotias poika, jota isä ja isoisä kohtelevat sodan vuoksi kuin miestä. Kuuromykkä matonkutojatar, jonka matoissa väitetään olevan taikaa. Ikimuistoinen pakomatka halki Afganistanin, jossa perinteinen vieraanvaraisuus on sodasta huolimatta yhä voimissaan.

Yhdeksän tornin linnake on Qais Akbar Omarin elämäkerta, mutta lukiessa on vaikea muistaa, ettei kyse ole fiktiosta. Omar on taitava tarinankertoja ja hänen elämänsä on ollut kuin suoraan romaanista.

Kirjan alussa Omarin vauras perhe elää Kabulissa onnellista ja turvallista elämää. Pian kaupunkiin kuitenkin alkaa saapua mujahidineja, pyhiä sotureita. Kabulilaiset ottavat heidät vastaan riemuiten, mutta pian he paljastuvat roistoiksi ja sotaherroiksi, jotka alkavat taistella keskenään ja muuttavat koko kaupungin sotatantereeksi.

Siitä alkaa Omarin perheen pakomatka. Viisilapsinen perhe ajaa isän volgalla paikkakunnalta toiseen turvaa etsien. Tutuiksi tulevat niin Bamiyanin kallioon hakatut valtavat buddhat kuin kuchi-paimentolaisten tavatkin. Moni muu pakenee ulkomaille ja vieraantuu kotimaastaan, mutta Omarin perhe oppii sodan ansiosta tuntemaan Afganistanin syvällisemmin kuin koskaan aikaisemmin.

Jos Yhdeksän tornin linnake olisi fiktiota, ajattelisin kirjailijan keksineen ajatuksen perheen pakomatkasta miettiessään, miten saisi kerrottua lukijalle mahdollisimman monipuolisesti Afganistanin kansoista ja heidän kulttuureistaan. Siinä tapauksessa kirjan juoni saattaisi tuntua häiritsevän tarkoitushakuiselta. Koska kyse kuitenkin on omaelämäkerrasta, ei voi kuin ihailla sitä, miten paljon Omarin isä onnistuu pakenemisen sivutuotteena lapsilleen Afganistanista opettamaan.

Omarin perhe pyrkii monien muiden tavoin ulkomaille maanpakoon, mutta se ei missään vaiheessa onnistu. Monivaiheinen pakomatka tuo heidät lopulta takaisin Kabulin liepeille, missä he asuvat yhä, kun talibanit nousevat valtaan. Alkaa uudenlaisen hulluuden aikakausi. Omar kasvaa aikuiseksi talibanien järjettömien sääntöjen kahlitsemassa maassa.

Kirjassa on muutama hyvin järkyttävä kohtaus. Vaikka Omar on vasta lapsi sodan tunkeutuessa hänen perheensä elämään, hänen isoisänsä ja isänsä ottavat hänet mukaan todella vaarallisiin paikkoihin ja hän joutuu näkemään ja kokemaan niin hirveitä asioita, että pelkkä niistä lukeminenkin voi aiheuttaa herkälle painajaisia.

Ero afganistanilaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä näyttää olevan tässä asiassa räikeä. Nyky-Suomessa lasta ei varmasti pakotettaisi tai edes päästettäisi palaamaan hengenvaaralliselle sota-alueelle, jos hänet olisi kerran saatu vietyä sieltä turvaan. Omar kuitenkin joutuu palaamaan sukunsa entiselle asuinalueelle Kabuliin jopa kaksi kertaa, vaikka viimeistään ensimmäisen traumatisoivan kerran jälkeen on hyvin tiedossa, mikä siellä odottaa. Muutenkin isä tekee jatkuvasti päätöksiä, jotka asettavat hänet vaaraan.

Omar ei vaikuta kauhukokemuksistaan kertoessaan millään tapaa katkeralta isoisäänsä tai isäänsä kohtaan. Hän kertoo rauhallisesti isänsä perustelleen päätöksiään koko perheen yhteisellä edulla: Jos poika joutuu verenhimoisten koirien raatelemaksi, muulla perheellä on vielä mahdollisuus päästä turvaan, mutta jos isä kuolee ruuanhakumatkalla, muu perhe ei selviydy ilman häntä. Jos poika on isänsä mukana heidän kohdatessaan verenhimoisia sotaherroja, he saattavat vaikuttaa vähemmän uhkaavilta ja päästä siksi helpommin pälkähästä kuin jos isä olisi liikkeellä yksin. Logiikan voi ymmärtää järjellä, mutta tunteen tasolla minun oli silti vaikea hyväksyä Omarin isän ratkaisuja.

Omar kirjoittaa kauheimpia kokemuksiaan kuvailtuaan, ettei ole kertonut niistä kenellekään ennen kirjan kirjoittamista. Se teki kirjasta jotenkin vielä koskettavamman. Tuntui, että kaikilla meillä lukijoilla on kunnia päästä hänen uskotuikseen.

Yhdeksän tornin linnake on yksi vaikuttavimmista ja mukaansatempaavimmista kirjoista, jotka kesälomani aikana luin. Se kilpailee Rutosti hevosia -teoksen kanssa lomani parhaan lukuelämyksen tittelistä.

Qais Akbar Omar: Yhdeksän tornin linnake. Afgaanipojan tarina (Otava 2014)
Alkuteos A Fort of Nine Towers. An Afghan Family Story ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Yhdeksän tornin linnakkeesta on kerrottu myös ainakin Kirjavalaassa, Annelin kirjoissa -blogissa ja Kirjapolkuni-blogissa.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Olen nyt lukenut kahdeksan sotakirjaa ja ylenen vääpeliksi.

Intia - Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Poika, jota vanhemmat rakastavat vähemmän kuin hänen veljeään. Tyttö, joka unelmoi vapaudesta ja opinnoista mutta huomaa joutuvansa aina uusiin kahleisiin. Poliittinen tilanne, joka saa yhdet tekemään vääriä valintoja ja toiset lähtemään kotimaastaan lopullisesti.

Tulvaniitty seuraa yhden intialaisen perheen elämää monen vuosikymmenen ajan ja esittelee lukijalle kolme eri sukupolvea. Osa tapahtumista sijoittuu Intiaan ja osa Yhdysvaltoihin, johon osa perheestä muuttaa.

Lahiri on tullut tunnetuksi siirtolaisten elämän kuvaajana, jonka päähenkilöt ovat yleensä intialaistaustaisia amerikkalaisia. Hän on käsitellyt aiemmissa kirjoissaan paljon identiteettiongelmia, joita monikulttuurisuus voi aiheuttaa. Kun haastattelin häntä huhtikuussa hän painotti kuitenkin, ettei siirtolaisen kulttuuri-identiteetti ole hänen kirjojensa keskeisin teema. Häntä kiinnostaa ennen kaikkea juurettomuus, eikä sen tarvitse liittyä nimenomaan monikulttuuriseen identiteettiin. Hän sanoi ajattelevansa hahmojensa juurettomuutta laajemmassa, psykologisessa mielessä.

Tämä näkyy selvästi Tulvaniityssä. Vaikka kirjan päähenkilöt ovat intialaistaustaisia amerikkalaisia ja juurettomuus on heidän tarinassaan keskeistä, Tulvaniitty ei kerro juuri lainkaan monikulttuurisen identiteetin ongelmista. Juurettomuutta voi aiheuttaa esimerkiksi vanhempien rakkauden puute tai se, että vanhemmat ovat salanneet lapseltaan olennaisia tietoja tämän taustasta.

Ihailen Lahirin tapaa kirjoittaa ja kertoa tarinoita, mutta en nauttinut Tulvaniityn lukemisesta yhtä paljon kuin esimerkiksi Tämä siunattu koti -novellikokoelman. Rakkauden puute hallitsi päähenkilöiden elämää voimakkaasti ja olin lukiessani lähes koko ajan surullinen heidän puolestaan. Täysin vailla rakkautta ja onnea ei yhdenkään päähenkilön elämä onneksi sentään ollut.

Yhtä kaikki Tulvaniitty on hieno teos, jota voin suositella varsin monenlaisille lukijoille.

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty (Tammi 2014)
Alkuteos The Lowland ilmestyi 2013.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Tulvaniitystä on kirjoitettu jo monessa blogissa, esimerkiksi Mari A:n kirjablogissa, Kirjainten virrassa -blogissa, Kulttuuri kukoistaa -blogissa, Kirjakaapin kummituksessa, Ullan luetuissa kirjoissa, Kirjakompassissa, Periaatteessa kirjoista -blogissa ja Opusculossa.