On kulunut jo useita kuukausia siitä, kun viimeksi julkaisin uuden blogikirjoituksen. Olen pahoillani siitä, että katosin sillä tavoin ennalta varoittamatta.
En ollut suunnitellut pitäväni taukoa bloggaamisesta, mutta elämäntilanteeni muuttui äkisti, ja postausten kirjoittaminen jäi viikosta toiseen tekemättä. Kovin monia kirjojakaan en ole tänä vuonna saanut luettua, mikä tietysti vaikeuttaa kirjablogin pitämistä.
Äkillinen muutos elämässäni oli onneksi positiivinen, mutta samalla sellainen, että se on vienyt minulta todella paljon aikaa ja energiaa: Tapasin toisella mantereella asuvan suomalaismiehen, jonka kanssa rakastuimme toisiimme ja aloitimme parisuhteen välillämme olevasta valtamerestä huolimatta. Nyt olen muuttamassa Yhdysvaltoihin, aloittamassa uuden työn ja muutenkin kääntämässä koko elämäni uuteen uskoon.
Syyskuusta alkaen asun Bostonissa ja kokeilen onneani freelancetoimittajana. Kerron uudesta elämästäni ja työstäni uudessa Amerikkaa ymmärtämässä -blogissani.https://amerikkaaymmartamassa.wordpress.com. Viimeisimmässä postauksessani kerron yrityksistäni hankkia paikallinen kirjastokortti.
Uuteen kotimaahani syventyäkseni olen ajatellut lukea lähiaikoina ennen kaikkea amerikkalaista ja Amerikkaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Siitä kirjoitan todennäköisesti toisessa blogissani.
Amerikkaan keskittyminen tietenkin hidastaa Kirja joka maasta -projektia, ja olenkin päättänyt jättää tämän blogin tauolle. Saatan kirjoittaa silloin tällöin yksittäisiä postauksia, mutta palaan aktiivisempaan kirjabloggaamiseen vasta jossakin myöhemmässä elämäntilanteessa.
Lämpimät kiitokset kaikille lukijoille blogin seuraamisesta! Toivottavasti kohtaamme jälleen, kun ehdin taas jatkaa maailman kiertämistä nenä kirjassa. Olette myös lämpimästi tervetulleita seuraamaan Amerikkaa ymmärtämässä -blogia.
Lukumatkoja kauas ja lähelle
Blogissa esitellyt kirjat ja maat
Blogissa esitellyt kirjat ja maat
Klikkaamalla karttamerkkiä saat suoran linkin kyseistä maata käsittelevään blogitekstiin. Pääset tutustumaan tarkemmin valitsemasi alueen kirjoihin zoomaamalla karttaa +-merkillä ja liikkumalla kartalla hiirellä sen vasenta nappia pohjassa pitäen. Kirjoista on myös maanosittain ja maittain järjestetty lista.
keskiviikko 15. heinäkuuta 2015
tiistai 17. helmikuuta 2015
Pohjois-Korea - Kenji Fujimoto: Diktaattorin keittiömestari
Hain evää Kiinasta, kaviaaria Venäjältä ja kalaa Japanista. Juomakilpailuja, joissa voi voittaa arvokkaita palkintoja juomalla hienoa konjakkia hengenvaarallisia määriä. Hopeanvärisiä Mersuja, joiden kaikkien rekisteritunnus alkaa Suuren Johtajan syntymäpäivään viittaavilla numeroilla.
Dikaattorin keittiömestari on kuin pahasti häiriintynyt prinsessasatu. Se kertoo vaatimattomasta palvelijasta, joka nousee hallitsijan suosioon ja siitä, miten hallitsija hukuttaa hänet ylellisyyteen ja antaa hänelle jopa hänen toivomansa puolison. Keittiöpiikaprinsessan tilalla on kuitenkin japanilainen sushikokki ja häneen mieltynyt hallitsija on pahamaineisen Pohjois-Korean diktaattori.
Häiriintyneeksi tarinan tekee ennen kaikkea tieto siitä, että Kim Jong-ilin ja hänen sisäpiirinsä nautiskellessa kaikesta kuviteltavissa olevasta ylellisyydestä hänen alamaisensa elävät täysin epäinhimillisessä kurjuudessa. Lisäksi diktaattorin tavat huvitella läheistensä kanssa ovat osin hätkähdyttävän irvokkaita ja hänen tapansa järjestää suosikeilleen vaimoja jättää naisille hyvin vähän jos lainkaan sanavaltaa tulevasta avioliitostaan.
Diktaattorin keittiömestari on Pohjois-Koreasta paenneen loikkarin kirjoittama tositarina, kuten länsimaissa julkaistut Pohjois-Koreasta kertovat kirjat yleensä ovat. Salanimellä kirjoittava Kenji Fujimoto vietti kolmetoista vuotta edesmenneen diktaattorin Kim Jong-ilin sisäpiirissä ja tutustui läheisesti myös nykyiseen hirmuhallitsijaan Kim Jong-uniin, kun tämä oli vielä lapsi. Fujimoton päiväkirjamerkintöihin perustuva kirja on siinä mielessä arvokas, että sulkeutuneen maan hirmuhallitsijoista ja heidän elämästään on yleensä hyvin vähän tietoa saatavana.
Fujimoto kuvailee diktaattoria pääosin ihaillen ja muistelee lämmöllä sadunomaista elämäänsä hallitsijan sisäpiirissä. Pohjois-Korean nykyhallintoa hirviömäisenä pitävää lukijaa ihaileva sävy saattaa ärsyttää, mutta kirja kannattaa silti kahlata läpi vaikka kiukusta kihisten, sillä Fujimoton paljastuksia voi halutessaan helposti lukea todistusaineistona diktatuurin perinpohjaisesta mädännäisyydestä.
Suomeksi ilmestynyt Diktaattorin keittiömestari on yhdistelmä kahdesta eri teoksesta. En tiedä, paljonko sitä on kustannustoimitettu käännösvaiheessa, mutta selvää on, että kustannustoimittajan ammattitaidolle olisi ollut huutava tarve jo alkuteosten kirjoittamisvaiheessa. Kenties vielä parempi olisi ollut antaa päiväkirjaaineisto jollekulle, joka osaa kirjoittaa kirjoja. Fujimotolla on ollut käytettävissään mitä herkullisimmat ainekset, mutta hän on pilannut ne huonolla tarinankerronnalla. Hän jaarittelee, eksyy epäolennaisuuksiin, kertoo liikaa yksityiskohtia, pomppii asiasta toiseen, hukkaa tarinan kaaren.
Diktaattorin keittiömestarin parina voisi olla hyvä idea lukea jokin tavallisten pohjoiskorealaisten kärsimyksistä kertova teos kuten Suljettu maa tai Pako Pohjois-Koreasta. Kumpikin kirja avautuisi varmasti vielä paremmin toisen kautta peilattuna.
Teoksen vähäisistä kaunokirjallisista ansioista huolimatta suosittelen Diktaattorin keittiömestaria lämpimästi lukijoille, joita kiinnostaa yrittää ymmärtää maailmanmenon ja ihmisten toimien järjettömyyttä.
Dikaattorin keittiömestari on kuin pahasti häiriintynyt prinsessasatu. Se kertoo vaatimattomasta palvelijasta, joka nousee hallitsijan suosioon ja siitä, miten hallitsija hukuttaa hänet ylellisyyteen ja antaa hänelle jopa hänen toivomansa puolison. Keittiöpiikaprinsessan tilalla on kuitenkin japanilainen sushikokki ja häneen mieltynyt hallitsija on pahamaineisen Pohjois-Korean diktaattori.
Häiriintyneeksi tarinan tekee ennen kaikkea tieto siitä, että Kim Jong-ilin ja hänen sisäpiirinsä nautiskellessa kaikesta kuviteltavissa olevasta ylellisyydestä hänen alamaisensa elävät täysin epäinhimillisessä kurjuudessa. Lisäksi diktaattorin tavat huvitella läheistensä kanssa ovat osin hätkähdyttävän irvokkaita ja hänen tapansa järjestää suosikeilleen vaimoja jättää naisille hyvin vähän jos lainkaan sanavaltaa tulevasta avioliitostaan.
Diktaattorin keittiömestari on Pohjois-Koreasta paenneen loikkarin kirjoittama tositarina, kuten länsimaissa julkaistut Pohjois-Koreasta kertovat kirjat yleensä ovat. Salanimellä kirjoittava Kenji Fujimoto vietti kolmetoista vuotta edesmenneen diktaattorin Kim Jong-ilin sisäpiirissä ja tutustui läheisesti myös nykyiseen hirmuhallitsijaan Kim Jong-uniin, kun tämä oli vielä lapsi. Fujimoton päiväkirjamerkintöihin perustuva kirja on siinä mielessä arvokas, että sulkeutuneen maan hirmuhallitsijoista ja heidän elämästään on yleensä hyvin vähän tietoa saatavana.
Fujimoto kuvailee diktaattoria pääosin ihaillen ja muistelee lämmöllä sadunomaista elämäänsä hallitsijan sisäpiirissä. Pohjois-Korean nykyhallintoa hirviömäisenä pitävää lukijaa ihaileva sävy saattaa ärsyttää, mutta kirja kannattaa silti kahlata läpi vaikka kiukusta kihisten, sillä Fujimoton paljastuksia voi halutessaan helposti lukea todistusaineistona diktatuurin perinpohjaisesta mädännäisyydestä.
Suomeksi ilmestynyt Diktaattorin keittiömestari on yhdistelmä kahdesta eri teoksesta. En tiedä, paljonko sitä on kustannustoimitettu käännösvaiheessa, mutta selvää on, että kustannustoimittajan ammattitaidolle olisi ollut huutava tarve jo alkuteosten kirjoittamisvaiheessa. Kenties vielä parempi olisi ollut antaa päiväkirjaaineisto jollekulle, joka osaa kirjoittaa kirjoja. Fujimotolla on ollut käytettävissään mitä herkullisimmat ainekset, mutta hän on pilannut ne huonolla tarinankerronnalla. Hän jaarittelee, eksyy epäolennaisuuksiin, kertoo liikaa yksityiskohtia, pomppii asiasta toiseen, hukkaa tarinan kaaren.
Diktaattorin keittiömestarin parina voisi olla hyvä idea lukea jokin tavallisten pohjoiskorealaisten kärsimyksistä kertova teos kuten Suljettu maa tai Pako Pohjois-Koreasta. Kumpikin kirja avautuisi varmasti vielä paremmin toisen kautta peilattuna.
Teoksen vähäisistä kaunokirjallisista ansioista huolimatta suosittelen Diktaattorin keittiömestaria lämpimästi lukijoille, joita kiinnostaa yrittää ymmärtää maailmanmenon ja ihmisten toimien järjettömyyttä.
Tunnisteet:
diktatuuri,
eliitti,
epätasa-arvo,
journalismi,
omaelämänkerrat,
Pohjois-Korea,
politiikka,
ruoka,
tuloerot,
valtion valvontakoneisto,
yhteiskuntaluokat
Sijainti:
Pjongjang, Pjongjang, Pohjois-Korea
tiistai 3. helmikuuta 2015
Ranska/Intia - Richard C. Morais: Herkullinen elämä
Nuori mies, jolla on poikkeuksellisen
herkkä makuaisti. Katkeroituva huippukokki, jolle kolmas
Michelin-tähti saattaa jäädä ikuisiksi ajoiksi vain haaveeksi.
Järkyttävä tragedia, joka muuttaa kokonaisen perheen elämän
peruuttamattomasti.
Herkullinen elämä on kirja
rakkaudesta ruokaan ja makuihin. Se on myös tarina
intialaisperheestä, joka pakenee traumaattisia muistoja Eurooppaan.
Perheenjäsenet päätyvät etsimään itseään Ranskalaiseen
pikkukylään, jossa heidän perustamansa intialainen ravintola
herättää paikallisissa asukkaissa monenlaisia tunteita.
Muutto Ranskaan tarjoaa aivan
uudenlaisia mahdollisuuksia erityisesti kirjan päähenkilölle
Hassanille, joka päätyy tavoittelemaan ranskalaisen huippukokin
uraa.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat alussa
Intiaan, mutta intialaista kulttuuria keskeisemmäksi nousee pian
ranskalainen kulttuuri. Lukija pääsee kurkistamaan ranskalaisten
huippukokkien maailmaan, jossa harjoitellaan ahkerasti ja
kurinalaisesti ja tehdään työtä ankarasti. Erinomaisuuteen
vaaditaan paitsi luovuutta ja oivalluksia myös vuosien raskasta
raatamista.
Suosittelen kirjaa ruuanlaitosta ja
ruokakulttuureista kiinnostuneille lukijoille.
Tunnisteet:
Aasia,
Eurooppa,
hyvänmielenkirjat,
Intia,
kasvutarinat,
maahanmuutto,
menestyksen tavoittelu,
rakkaustarinat,
Ranska,
ruoka
Sijainti:
Jura, Ranska
tiistai 6. tammikuuta 2015
Meksiko - Roberto Bolaño: Kesyttömät etsivät
Myyttinen runoilija, joka katosi vuosia
sitten autiomaahan. Nuori mies, jonka elämä muuttuu erään
kohtaamisen myötä täysin. Ystävykset, jotka päätyvät pitkälle
matkalle pakoon itseään.
Kesyttömät etsivät kertoo 70-luvun
Meksikossa elävistä nuorista, jotka ajattelevat olevansa
runoilijoita. Käytännössä he kuitenkin lähinnä haahuilevat.
Kirjan päähenkilöiksi nousevat
muiden hahmojen kertomusten kautta ystävykset Arturo Belano ja
Ulisses Lima, jotka rahoittavat huumekaupalla yrityksiään uudistaa
latinalaisamerikkalainen runous. Belano ja Lima ovat kehitelleet
viskeraaliseksi realismiksi kutsumansa tyylisuunnan ja kutsuvat
ystäviään ja tuttaviaan liittymään tyylisuuntaa edustavaan
ryhmäänsä. Ryhmän aikaansaannokset jäävät vähäisiksi.
Kirjassa on kolme osaa, joista
keskimmäinen on olennaisesti erityylinen kuin ensimmäinen ja
viimeinen. Pidin keskimmäisestä osasta paljon enemmän kuin kirjan
alusta ja lopusta. Onneksi suurin osa kirjan 631 sivusta on
keskimmäisessä osassa.
Ensimmäinen ja viimeinen osa ovat
nuoren opiskelijapojan Juan García Maderon päiväkirjamerkintöjä
70-luvun puolivälistä: ajalta, jolloin hän tutustuu
viskerealistien ryhmään ja aloittelee seksielämäänsä.
Keskimmäisessä osassa puolestaan on todella monen eri sivuhenkilön
kertomuksia 70-luvulta aina 90-luvulle saakka. Jokaisessa katkelmassa
esiintyy joko Ulisses Lima tai Arturo Belano, ja vaikka sivuhenkilöt
kaikki kertovat omaa tarinaansa, tarinat piirtävät yhteensä
runoilijanuorukaisten elämäntarinat.
Keskimmäinen osa oli mielestäni hyvin
taitavasti rakennettu. Sivuhenkilöiden tarinat olivat itsessään
mielenkiintoisia. Osa sivuhenkilöistä kertoi kerralla tarinansa,
joka jäi ikään kuin lyhyeksi novelliksi laajemman tarinan sisällä.
Osa taas kertoi samaa tarinaa katkelma katkelmalta: joko yhden illan
tapahtumista hetki hetkeltä tai vuosikymmenten mittaista kertomusta,
joka koostui useista pienistä alatarinoista eri vuosilta. Samalla
lukija sai koota mielessään kuin palapeliä Liman ja Belanon
elämänvaihteista.
Keskimmäisen osan rakenne ei vastannut
suoraan mitään toista lukemaani kirjaa, mutta kerronnan tyylissä
oli mielestäni jotain latinalaisamerikkalaiselle kirjallisuudelle
ominaista. Mieleeni tulivat erityisesti Mario Vargas Llosan Tuhma
tyttö ja Horacio Castellanos Moyan The She-Devil in the Mirror.
lauantai 27. joulukuuta 2014
Thaimaa - Haruki Murakami: Thaimaa (Suomen Granta 2:ssa julkaistu novelli)
Voiko ihminen vihata toista niin
paljon, että aiheuttaa vihallaan maanjäristyksen? Jos on kantanut
sisällään kiveä kymmeniä vuosia, voiko taakasta vielä vapautua?
Haruki Murakamia on kehuttu minulle
paljon, mutta en ole vielä saanut tartuttua yhteenkään hänen
romaaniinsa, vaikka tarkoitus on ollut. Niinpä ensi kosketukseni
hänen tuotantoonsa tuli Suomen Grantan kakkososassa julkaistun
novellin kautta. Novelli oli upea.
Nimestään huolimatta Thaimaa ei
oikeastaan kerro Thaimaasta, vaikka novellin tapahtumat sinne
sijoittuvatkin. Se kertoo japanilaisesta Satsukista, joka lomailee
viikon Thaimaassa ja kohtaa siellä ihmisen, joka auttaa häntä
käsittelemään menneisyytensä taakkaa.
Onnistuneen novellin taika on usein
siinä, että se on arvoituksellinen, mutta arvoitus on silti
ratkaistavissa: lukijalle kerrotaan riittävän vähän mutta silti
riittävästi. Jos kertoo liikaa, novellista tulee liian
suoraviivainen ja tylsä. Jos kertoo liian vähän, lukija ei saa
tarinan juonesta kiinni eikä ymmärrä, mistä novelli oikeastaan
kertoi. Tämän tasapainon löytäminen on yllättävän vaikeaa.
Thaimaassa arvotuksellisuutta oli
mielestäni juuri oikeassa suhteessa. Lukijan uteliaisuus herätettiin
jo alkuvaiheessa tarinaa ja uteliaisuutta tyydytettiin vähä vähältä
tarinan edetessä - mutta kaikkea ei lopultakaan paljastettu, vaan
lukijalle jäi vielä novellin päätyttyäkin tulkinnan varaa.
Thaimaan luettuani olin entistä
kiinnostuneempi tutustumaan myös Murakamin romaaneihin.
Thaimaa oli varsin erityylinen kuin
monet muut Suomen Grantan kakkososan novellit ja romaanikatkelmat.
Grantan teema oli tällä kertaa Outo, ja monissa novelleista oli
ahdistava tunnelma. Thaimaa ei mielestäni ollut mitenkään outo
novelli eikä siinä tapahtunut erityisen outoja asioita.
Suomen Grantan syksyllä ilmestynyt
kolmososa keskittyy nuoriin kotimaisiin kirjailijoihin. En ole
lukenut sitä, mutta olin syyskuussa Helsingissä pidetyllä
Granta-klubilla, jossa Johanna Holmström, Riikka Pulkkinen ja Miina
Supinen lukivat ääneen katkelmat omista Granta kolmosessa
ilmestyneistä teksteistään. Sen perusteella kolmas Granta vaikutti
kiinnostavalta, vaikka aiempia osia lukiessani olen ollut
kiinnostuneempi käännösteksteistä kuin kotimaisista.
Ensi keväänä ilmestyvän Suomen
Granta nelosen teema on kuulemma seksi. Odotan mielenkiinnolla,
näkyykö teema siinä numerossa johdonmukaisemmin jokaisessa
tekstissä kuin aikakauskirjasarjan kahdessa ensimmäisessä osassa.
| Granta 2: Outo (Otava 2014) |
Tunnisteet:
Aasia,
elämäntarinat,
Granta,
Japani,
maanjäristykset,
novellit,
perheet,
Thaimaa,
traumat,
viha
Sijainti:
Bangkok, Thaimaa
sunnuntai 14. joulukuuta 2014
Malediivit - Abdullah Sadiq: Dhon Hiyala and Ali Fulhu
Kosijansa torjunut nainen, joka muuttaa
mielensä ja yrittää saada kosijansa takaisin taikakeinoin. Kaunis
tytär, joka kätketään kaikilta, jotta kuningas ei vaatisi häntä
vaimokseen. Palmusokerinkerääjän kunnianhimoinen pois, joka pyytää
Merten Kuninkaalta unessa näkemäänsä kaunotarta vaimokseen.
![]() |
| Malediivit lentokoneen ikkunasta nähtynä: toinen toistaan pienempiä saaria vieri vieressä. |
Dhon Hiyala and Ali Fulhu on
Malediivien Kalevala. Sen tarinat ovat alun perin kulkeneet
sukupolvelta toiselle suullisena perintönä laulujen muodossa,
kunnes lopulta niistä kirjoitettiin kansalliseepos. Eepoksen
1970-luvula kirjoittanut äidinkielenopettaja Abdullah Sadiq kertoo
kirjan esipuheessa ihastuneensa siihen, miten kansanlaulujen tarina
perustui täysin divehin kieleen ja malediivilaisiin tapoihin eikä
siinä ollut häivähdystäkään vierasmaalaisen kirjallisuuden
vaikutusta. Kaikki koulua käyvät malediivilaislapset lukevat
teoksen äidinkielentunneilla.
Luen hyvin harvoin näin vanhoihin
teksteihin perustuvaa kirjallisuutta, mutta malediivilaista
kirjallisuutta tuntuu olevan aika huonosti saatavana eurooppalaisilla
kielillä. Tämän lukuvinkin nappasin A year of reading the world
-blogista, josta sain kuulla vasta tämän blogin perustettuani,
mutta jossa on hyvin samanlainen idea kuin minulla.
Malediivilainen elämäntapa ja
kulttuuri ovat eepoksessa vahvasti läsnä. Päähenkilöt ovat joko
palmusokerinkerääjiä tai kalastajia, ja heidän työtään
kuvaillaan tarkasti. Sankareiden seikkailut vievät heidät saarelta
toiselle, ja osa saarista on niin kaukana toisistaan, että isä
suree pääkaupunkiin muuttanutta poikaansa yhtä paljon kuin
kuollutta poikaansa. Kalastajien syöttikalat ääntelevät
"raan-raan" ja kalastajat laulavat "aadhalhoa-baadhalhoa"
laivan lähtiessä matkaan.
Nyky-Malediivit on tiukasti
islamilainen valtio, jossa alkoholi on kokonaan kiellettyä ja
oikeuslaitos toimii sharia-lain mukaan. Myös muut uskonnot ovat
kiellettyjä. Dhon Hiyala and Ali Fulhu on hämmentävä sekoitus
islaminuskoa ja paikallista fanditha-taikuutta. Kirjan lopun
selitystekstin mukaan fanditha on sekoitus kansanparannuskonsteja,
loitsuja ja mustaa magiaa. Fandithan ja malediivilaisen kulttuurin
sidos on ollut kiinteä, mutta nykyään fandithaan uskovat lähinnä
kouluttamattomat ihmiset, kun taas koulutetut väheksyvät sitä.
Ilmeisesti islaminuskon korostaminen
oli tarpeen siksi, että teos voitaisiin ottaa mukaan islamilaisen
valtion koulujen opetussuunnitelmaan. Monet viittaukset islamiin
tuntuivat hieman päälleliimatuilta, kun taas fanditha on tarinan
juonen keskeinen kuljettaja. Päähenkilöt ja heidän vihollisensa
tekevät vuorollaan mitä väkivaltaisempia taikoja ja vastataikoja
sotkeakseen toistensa suunnitelmat.
Kirja ja sen lopussa oleva
selitysteksti avasivat malediivilaista kulttuuria kiinnostavalla
tavalla. Koska malediiveilla lomailu on lähinnä rantakohteissa
löhöilyä, maan kulttuuri jää useimmalle matkailijalle täysin
vieraaksi. Lukumatkalla siitä oppii paljon enemmän.
![]() |
| Malediivit turistin silmin: näkymä hotellihuoneen kuistilta Eriyadun lomasaarelta marraskuussa 2014. |
sunnuntai 7. joulukuuta 2014
Bhutan - Doji Dhratyul: Escapades. Awakenings.
Isättömänä kasvanut nuori nainen,
joka on päättänyt kostaa biologiselle isälleen. Elämän
kovettama äiti, joka torjuu ainoan suuren rakkautensa.
Yhdysvalloissa koulutettu perijätär, joka hylkää kaiken uskonnon
tähden.
Escapades kertoo kolmesta sukupolvesta
vahvoja bhutanilaisia naisia, jotka tekevät kukin yllättäviä
ratkaisuja ja ohjaavat itse elämänsä suuntaa sen sijaan, että
antaisivat synnyinolojensa sanella sen. Se kertoo paljon myös
Bhutanista ja bhutanilaisuudesta - varsinkin maan epäkohdista ja
ongelmista.
Kirjalla on monia ansioita, mutta siinä
on myös paljon parantamisen varaa. Doji Dhratyul kertoo sen
esipuheessa alkaneensa kirjoittaa kirjaa alun perin harrastuksena.
Myöhemmin hän sai kustannussopimuksen intialaiselta kustantamolta.
En voi olla ihmettelemättä, miksei kustantamo ole vaatinut
käsikirjoitukseen enempää muutoksia ennen teoksen julkaisemista,
koska kirjasta olisi voinut saada todella paljon paremman.
Escapadesin henkilöhahmot ovat
kiinnostavia ja heidän tarinansa on kerrottu mukaansatempaavasti.
Dhratyul onnistuu kertomaan heidän kauttaan lukijalle todella paljon
kotimaansa niistä puolista, joista ulkomaalaiset harvoin kuulevat.
Hän kuvailee maaseudun kovia oloja ja naisten heikkoa asemaa
bhutanilaisessa kulttuurissa sekä kritisoi paikallispoliitikkoja ja
muita kaupunkilaisherroja, jotka käyttäytyvät sikamaisesti
maakuntamatkoillaan.
Erityisen keskeinen teema kirjassa on
järjestelmällinen seksuaalinen väkivalta, jonka uhreiksi maaseudun
naiset joutuvat. Paikallispoliitikot ja muut kaupunkilaisvieraat
edellyttävät vuoristokylissä käydessään, että kaikki
maalaisnaiset huoraavat heille. Kieltäytyminen ei käytännössä
ole mahdollista, ja nuoretkin tytöt pakotetaan makaamaan maksusta
iäkkäiden silmäätekevien kanssa. Jopa seksivalistusvaltuuskunta
valistaa päivät ja pakottaa naisia seksiin yöt.
Toinen iso teema on lapsityövoima.
Köyhät maalaisperheet joutuvat lähettämään pieniäkin lapsiaan
kantajiksi kaupunkilaisherroille, jotka autoteiden puuttuessa tekevät
maakuntamatkansa kävellen. Lapset raahaavat itseään painavampia
taakkoja hengenvaarallisilla vuoristoteillä, ja isot herrat
kävelevät vieressä kahta kättä heittäen. Joskus perhe saattaa
lähettää lapsensa lastenvahdiksi kaupunkiin, jossa lastenvahti on
usein vahdittaviaan nuorempi ja työnantaja hakkaa häntä surutta
aina, kun sattuu huonolle päälle.
Tällaisista asioista ei Bhutanissa
vierailevalle turistille kerrota. Ulkomaalainen saa matkustella
Bhutanissa ainoastaan paikallisen oppaan seurassa, jotta opas voi
varmistaa, että vieras saa maasta halutunlaisen kuvan. Matkailijalle
kerrotaan näytetään kaunista, saastumatonta luontoa, esitellään
temppeleitä ja uskontoa ja mainitaan kenties jotain Bhutanin
politiikkaa ohjaavasta bruttokansanonnellisuuden käsitteestä.
Escapadesin suurin ansio onkin mielestäni juuri siinä, että se tuo
epäkohtia niin rohkeasti esiin, vaikka bhutanilainen voi joutua
vaikeuksiin jo pelkästään politiikasta keskustelemisesta
ulkomaalaisen kanssa.
Dhratul on selvästi suunnannut
kirjansa ulkomaiselle lukijalle ja halunnut kertoa kotimaastaan
paljon. Escapadesin yksi suuri heikkous on kuitenkin siinä, että
hän ei ole luottanut viestinsä menevän perille kaunokirjallisin
keinoin vaan on kokenut tarpeelliseksi vääntää sen rautalangasta.
Kaunokirjalliset osiot katkeavat kirjassa aina uudelleen kuin
seinään lauseisiin, kappaleisiin ja pidempiinkin osioihin, joissa
kertojanääni muuttuu yhtäkkiä tietokirjailijan tai toimittajan
ääneksi ja selostaa faktoja. Se tuntuu lukijan aliarvioimiselta.
Kun lukija ensin liikuttuu päähenkilön pikkuveljen kovista
kokemuksista lapsenvahtina kaupungissa, hän ei tarvitse perään
enää asiapitoista luentoa lapsenvahtien asemasta yleisellä tasolla
ymmärtääkseen, että lukemattomat maalaislapset ovat kokeneet
samankaltaisen kohtalon.
Jos olisin kustannustoimittanut
Escapadesin, olisin karsinut faktaosiot romaanitekstin seasta
kokonaan. Kirjan loppuun olisi voinut vaikka koota niistä erillisen
taustatieto-osuuden, johon lukija olisi voinut perehtyä halutessaan
joko romaanin lukemisen lomassa tai sen jälkeen.
Vielä suurempi vika kirjassa oli
mielestäni se, että mukaansatempaava juoni ei loppua kohti
vastannut lukijan odotuksia. (Varoitus: Loppuosa tästä kappaleesta
sisältää juonipaljastuksia.) Kirjan alkupuolella päähenkilö
päätti hyvin painokkaasti, että kostaisi vielä biologiselle
isälleen, ja päätös määritti koko hänen elämänsä suunnan.
Juoni oli rakennettu niin, että lukija odotti tarinan huipentuvan
jossain vaiheessa päähenkilön ja hänen isänsä dramaattiseen
kohtaamiseen - mutta sellaista ei koskaan tullut. Yhdessä kohtaa
päähenkilö kohtasi isänsä sattumalta ja lukijalle kerrottiin
erikseen, että hän päätti olla paljastamatta vielä siinä
vaiheessa olevansa tämän tytär. Lukijan odotukset kasvoivat:
myöhemmin tulisi tietenkin hetki, jolloin salaisuus paljastuisi.
Myöhemmässä vaiheessa kirjaa koko kostosuunnitelma kuitenkin ikään
kuin unohtui eikä siihen viitattu enää lainkaan.
En tiedä, tuntisiko bhutanilainen
lukija tällaisen juonenkäänteen puuttumisen vuoksi itsensä yhtä
petetyksi kuin länsimainen. Länsimaisessa kerrontatraditiossa
olemme tottuneet siihen, että jos päähenkilö vannoo kostoa,
tarinassa tulee vielä hetki, jolloin kosto tulee ajankohtaiseksi
tavalla tai toisella. Päähenkilö saattaa onnistua tai epäonnistua
kostossaan tai jopa päättää antaa armoa kostamisen sijaan, mutta
olennaista on, että asia tulee jollakin tavalla käsitellyksi. On
toki mahdollista, ettei tätä asiaa pidetä Bhutanissa yhtä
olennaisena kuin länsimaissa, mutta en voi välttää ajatusta,
ettei kyse ole kulttuurieroista vaan siitä, että Escapades on tältä
osin huonosti kerrottu tarina.
Kaikesta huolimatta suosittelen
Escapadesia lukijoille, joita kiinnostaa joko Bhutan tai naisten
asema eri puolilla maapalloa. Teosta on saatavana myös sähkökirjana, minkä uskoisin helpottavan sen hankkimista Suomesta käsin. Kirjan kansilehdellä mainostetaan, että sähkökirja on myynnissä pothi.com-sivustolla, mutta itse en ole kyseistä verkkokauppaa testannut.
| Doji Dhratyul: Escapades. Awakengings. A Novel From The Kingdom Of Happiness BHUTAN...the last Shangri la on Earth. (Green Inc 2013) |
Tunnisteet:
Aasia,
Bhutan,
buddhalaisuus,
elämäntarinat,
eriarvoisuus,
kasvutarinat,
köyhyys,
lapsityövoima,
menestyksen tavoittelu,
naisten asema,
rakkaudettomuus,
rakkaustarinat,
seksuaalinen hyväksikäyttö
Sijainti:
Thimphu, Bhutan
torstai 27. marraskuuta 2014
Sri Lanka - Romesh Gunesekera: Reef
Palveluspoika, joka löytää
kutsumuksensa päästessään töihin keittiöön. Meribiologi, joka
ymmärtää paljon valliriutoista mutta vähemmän pinnan
yläpuolisesta maailmasta, joka on tulossa hulluksi hänen
ympärillään. Nainen, joka rakastaa cashewkakkua - ja ehkä myös
meribiologia.
Koska pidin todella paljon Romesh
Gunesekeran Noon Tide Toll -kirjasta, päätin tutustua myös hänen
muuhun tuotantoonsa. Reef on hänen esikoisteoksensa. Se ei tehnyt
minuun yhtä suurta vaikutusta kuin tuore Noon Tide Toll mutta oli
silti lukemisen arvoinen.
Valtaosa Reefin tapahtumista sijoittuu
aikaan juuri ennen Sri Lankan verisen sisällissodan alkua.
Politiikassa kuohuu, mutta kertojana toimivan palveluspojan Tritonin
ja hänen isäntänsä, meribiologi herra Salgadon elämä ei pyöri
politiikan ympärillä. Herra Salgado rakastuu, ja hänen romanssinsa
kautta myös Triton pääsee lähemmäksi kaunista naista kuin
koskaan aikaisemmin.
Kun sota alkaa, rakkaus jää
taka-alalle, kun keskeisintä onkin yhtäkkiä selviytyminen.
Reefiä lukiessa pääsee kurkistamaan
hyväosaisten srilankalaisten elämään ennen kuin sota muuttaa
kaiken. Varakkaan herra Salgadon ja hänen ystäviensä arki on
leppoisaa ja mukavaa. Hyvää ruokaa on tarjolla yltäkylläisesti,
juoma virtaa ja juhlimiseen on aina aikaa. Ystäväpiirissä on eri
uskontokuntien edustajia, mutta kukaan ei anna maailmankatsomusten
erojen häiritä. Myöskään perinteisistä moraaliarvoista ei
niuhoteta: on vain hienoa, jos pari elää moderniin malliin yhdessä
solmimatta avioliittoa.
Gunesekera kertoo Reefin vuoden 2014
pokkaripainokseen lisätyssä esipuheessa halunneensa kirjoittaa
taskuun mahtuvan romaanin, joka kasvaisi lukijoiden mielessä
fyysistä kokoaan suuremmaksi. Mielestäni hän onnistui jo
esikoisteoksessaan tässä kunnianhimoisessa tavoitteessa. Reef on
romaaniksi lyhyt, vain 180-sivuinen, mutta se herättää yhtä
paljon jollei enemmänkin ajatuksia kuin monet paksummat opukset.
| Romesh Gunesekera: Reef. 20th anniversary edition with a new introduction by the author. (Granta Books 2014) Reef ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1994, silloinkin Grantan kustantamana. |
Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Olen lukenut haasteeseen nyt kymmenen kirjaa ja ylenen luutnantiksi.
perjantai 14. marraskuuta 2014
Intia - Tarquin Hall: Vish Puri ja Nauruun kuolleen miehen tapaus
Ilmassa leijuva kaamea Kali-jumalatar, joka surmaa miekalla arvostetun tohtorin. Naurukerho, jonka yhdessä säännöllisesti hohottavilla jäsenillä on kullakin salaisuutensa. Palvottu guru, jonka opetuslapsista osa hehkuu onnea mutta osa näyttää tulevan opettajansa läheisyydessä onnettomiksi.
Vish Puri -sarjan toinen kirja käsittelee intialaisten uskoa ja taikauskoa. Gurunmurtaja-nimellä tunnettu tohtori Jha on tullut tunnetuksi taistelustaan taikauskoa vastaan. Jha ja hänen seuraajansa ovat ottaneet tehtäväkseen paljastaa, miten pyhinä miehinä esiintyvät huijarit tekevät taikatemppunsa. Järjen puolestapuhuja kohtaa kuitenkin loppunsa aivan uskomattomalla tavalla, kun ilmassa leijuva jumalatar murhaa hänet. Murhatempun tekotavan ja murhaajan henkilöllisyyden osaa tietenkin paljastaa ainoastaan salapoliisi Vish Puri.
Luin Nauruun kuolleen miehen tapauksen kierrellessäni Intiaa turistina. Se oli sopivan kevyttä matkalukemista ja oli hauskaa, kun kirjassa mainittiin esimerkiksi ruokia, joita olin juuri maistanut tai viitattiin kaoottiseen liikenteeseen tai muihin vastaaviin ilmiöihin, joihin olin itsekin juuri törmännyt. Matka sai minut kuitenkin kaipaamaan toisenlaista luettavaa Intiasta.
Eräs turistiryhmäni jäsen kysyi paikalliselta oppaaltamme, mitä intialaista kaunokirjallisuutta hän suosittelisi meille. Opas ei halunnut suositella meille mitään, koska emme osaa hindiä. Hän oli sitä mieltä, että kaikki parhaat nyky-Intiaa kuvaavat kaunokirjalliset teokset ovat hindiksi kirjoitettuja, eikä hänen tiedossaan ollut, että hänen arvostamiensa kirjailijoiden teoksia olisi käännetty englanniksi. Hänen kokemuksensa mukaan länsimaisille lukijoille on tarjolla lähinnä ulkointialaisten englanniksi kirjoittamia kirjoja, eivätkä pitkään Intian ulkopuolella asuneet kirjailijat hänen mielestään tunne nyky-Intiaa riittävän hyvin, vaikka sitä teoksissaan kuvaavatkin.
Kysyin oppaan mielipidettä Valkoinen tiikeri -teoksesta, jonka olen lukenut ennen tämän blogin perustamista. Opas piti sitä hyvänä esimerkkinä ulkointialaisen kirjasta, joka ei hänen mielestään vastaa Intian nykytodellisuutta.
Minun on vaikea uskoa, ettei Intiassa asuvien hyvien intialaisten kirjailijoiden teoksia käännettäisi englanniksi. Ajattelin, että ehkä opas ei vain ollut nähnyt käännöksiä, koska ne on suunnattu ulkomaisille markkinoille. Ajattelin kotiin palattuani selvitellä asiaa. Jos jollakulla on lukuvinkkejä Intiassa asuvien intialaiskirjailijoiden teoksista, kuulisin niitä mielelläni.
Vish Puri -kirjoja en halunnut ottaa oppaan kuullen edes puheeksi, ja pidin huolta siitä, ettei hän nähnyt minun lukevan Nauruun kuolleen miehen tapausta. Olen varma siitä, että hän paheksuisi sarjaa. Intiassa ulkomaalaisena asuneen Tarquin Hallin tapa kuvata Intiaa on varmasti hyvin erilainen kuin oppaan arvostamien kirjailijoiden.
Itse pidän edelleen Vish Puri -kirjoja viihdyttävinä ja luen niitä mielelläni silloin, kun kaipaan jotain kevyttä. Nauruun kuolleen miehen tapaus oli kolmesta lukemastani Vish Puri -kirjasta suosikkini.
Vish Puri -sarjan toinen kirja käsittelee intialaisten uskoa ja taikauskoa. Gurunmurtaja-nimellä tunnettu tohtori Jha on tullut tunnetuksi taistelustaan taikauskoa vastaan. Jha ja hänen seuraajansa ovat ottaneet tehtäväkseen paljastaa, miten pyhinä miehinä esiintyvät huijarit tekevät taikatemppunsa. Järjen puolestapuhuja kohtaa kuitenkin loppunsa aivan uskomattomalla tavalla, kun ilmassa leijuva jumalatar murhaa hänet. Murhatempun tekotavan ja murhaajan henkilöllisyyden osaa tietenkin paljastaa ainoastaan salapoliisi Vish Puri.
Luin Nauruun kuolleen miehen tapauksen kierrellessäni Intiaa turistina. Se oli sopivan kevyttä matkalukemista ja oli hauskaa, kun kirjassa mainittiin esimerkiksi ruokia, joita olin juuri maistanut tai viitattiin kaoottiseen liikenteeseen tai muihin vastaaviin ilmiöihin, joihin olin itsekin juuri törmännyt. Matka sai minut kuitenkin kaipaamaan toisenlaista luettavaa Intiasta.
![]() |
| Kukkakauppias Jaipurin vanhassakaupungissa Pink Cityssä marraskuussa 2014. |
Kysyin oppaan mielipidettä Valkoinen tiikeri -teoksesta, jonka olen lukenut ennen tämän blogin perustamista. Opas piti sitä hyvänä esimerkkinä ulkointialaisen kirjasta, joka ei hänen mielestään vastaa Intian nykytodellisuutta.
Minun on vaikea uskoa, ettei Intiassa asuvien hyvien intialaisten kirjailijoiden teoksia käännettäisi englanniksi. Ajattelin, että ehkä opas ei vain ollut nähnyt käännöksiä, koska ne on suunnattu ulkomaisille markkinoille. Ajattelin kotiin palattuani selvitellä asiaa. Jos jollakulla on lukuvinkkejä Intiassa asuvien intialaiskirjailijoiden teoksista, kuulisin niitä mielelläni.
![]() |
| Chiliä myynnissä Jaipurin vanhankaupungin Pink Cityn maustekadulla marraskuussa 2014. |
Vish Puri -kirjoja en halunnut ottaa oppaan kuullen edes puheeksi, ja pidin huolta siitä, ettei hän nähnyt minun lukevan Nauruun kuolleen miehen tapausta. Olen varma siitä, että hän paheksuisi sarjaa. Intiassa ulkomaalaisena asuneen Tarquin Hallin tapa kuvata Intiaa on varmasti hyvin erilainen kuin oppaan arvostamien kirjailijoiden.
Itse pidän edelleen Vish Puri -kirjoja viihdyttävinä ja luen niitä mielelläni silloin, kun kaipaan jotain kevyttä. Nauruun kuolleen miehen tapaus oli kolmesta lukemastani Vish Puri -kirjasta suosikkini.
| Tarquin Hall: Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus (Gummerus 2014) Alkuteos The Case of the Man Who Died Laughing: A Vish Puri Mystery ilmestyi 2010. | . |
tiistai 11. marraskuuta 2014
Terveisiä Intiasta ja Bhutanista!
Viime päivinä minulla on ollut aika vähän aikaa lukumatkailuun, sillä olen ollut konkreettisemmalla matkalla. Kiersin 1,5 viime viikkoa Intiaa ja Bhutania, ja nyt olen Sri Lankassa.
Matkalukemisiksi otin kohdemaihini liittyviä kirjoja. Intiasta ja Sri Lankasta oli helppo löytää luettavaa, mutta Bhutanista kertovaa kirjaa en ehtinyt matkaan valmistautuessani saada käsiini. Päätin metsästää sopivaa kirjaa paikan päällä.
Vierailin Bhutanissa pääkaupunki Thimpussa, entisessä pääkaupungissa Punakhassa sekä lentokenttäkaupunki Parossa, mutta en nähnyt ensimmäistäkään kirjakauppaa. Turistikaupoissa myytiin tietoteoksia mutta ei kaunokirjallisuutta. Vasta Paron kansainväliseltä lentokentältä sain ostettua bhutanilaisen kirjailijan romaanin. Luulin sitä nimen ja kannen perusteella ensin jonkinlaiseksi meditaatio-oppaaksi, mutta takakansiteksti osoitti tulkinnan vääräksi. Kirjan on määrä kuvata kolmen naispäähenkilösukupolven kautta sellaista Bhutania, jota turistimatkalla tai dokumenttielokuvia katsomalla ei näe.
Kun ostin kirjan, eräs matkaseuralaisistani huomautti, että oppisin sen myötä Bhutanista varmasti paljon enemmän kuin olimme oppineet neljän päivän ryhmämatkallamme. Se sai minut taas kerran miettimään, miten korvaamattomia lukumatkat ovat. Turisti ei koskaan näe kohdemaataan paikallisin silmin yhtä hyvin kuin lukumatkailija.
Bhutan on tästä erinomainen esimerkki. Turistiviisumin saaminen Bhutaniin edellyttää, että turistilla tai ryhmällä on koko matkan ajan mukanaan paikallinen opas. Näin valtiovalta pystyy sanelemaan, mitä Onnellisten ihmisten laakson puolia matkailijat näkevät. Ei tainnut olla sattumaa, että ostamaani romaania myytiin ainoastaan lentokentän kansainvälisellä alueella; vaikka olen vasta alkupuolella kirjaa, näen jo nyt, että sen sisältö tuskin on Bhutanin kuningashuoneen makuun.
Olin suunnitellut laittavani tähän postaukseen enemmänkin kuvia, mutta hotellin nettiyhteys on niin heikko, että on pakko tyytyä tällä erää näihin. Jatkoa seuraa.
Varsinaisia kirjapostauksia on luvassa kohtapuoliin lisää, sillä yksi mukaan pakkaamistani kirjoista on jo luettu ja Bhutan-kirjakin edistyy hyvää vauhtia.
![]() |
| Katukauppaa Jaipurin vanhassakaupungissa Pink Cityssä Intiassa. |
Matkalukemisiksi otin kohdemaihini liittyviä kirjoja. Intiasta ja Sri Lankasta oli helppo löytää luettavaa, mutta Bhutanista kertovaa kirjaa en ehtinyt matkaan valmistautuessani saada käsiini. Päätin metsästää sopivaa kirjaa paikan päällä.
| Chilit kuivuvat torikojun katolla Punakhassa Bhutanissa. |
Vierailin Bhutanissa pääkaupunki Thimpussa, entisessä pääkaupungissa Punakhassa sekä lentokenttäkaupunki Parossa, mutta en nähnyt ensimmäistäkään kirjakauppaa. Turistikaupoissa myytiin tietoteoksia mutta ei kaunokirjallisuutta. Vasta Paron kansainväliseltä lentokentältä sain ostettua bhutanilaisen kirjailijan romaanin. Luulin sitä nimen ja kannen perusteella ensin jonkinlaiseksi meditaatio-oppaaksi, mutta takakansiteksti osoitti tulkinnan vääräksi. Kirjan on määrä kuvata kolmen naispäähenkilösukupolven kautta sellaista Bhutania, jota turistimatkalla tai dokumenttielokuvia katsomalla ei näe.
Kun ostin kirjan, eräs matkaseuralaisistani huomautti, että oppisin sen myötä Bhutanista varmasti paljon enemmän kuin olimme oppineet neljän päivän ryhmämatkallamme. Se sai minut taas kerran miettimään, miten korvaamattomia lukumatkat ovat. Turisti ei koskaan näe kohdemaataan paikallisin silmin yhtä hyvin kuin lukumatkailija.
Bhutan on tästä erinomainen esimerkki. Turistiviisumin saaminen Bhutaniin edellyttää, että turistilla tai ryhmällä on koko matkan ajan mukanaan paikallinen opas. Näin valtiovalta pystyy sanelemaan, mitä Onnellisten ihmisten laakson puolia matkailijat näkevät. Ei tainnut olla sattumaa, että ostamaani romaania myytiin ainoastaan lentokentän kansainvälisellä alueella; vaikka olen vasta alkupuolella kirjaa, näen jo nyt, että sen sisältö tuskin on Bhutanin kuningashuoneen makuun.
| Tällaista Bhutania turisteille esitellään: kansallispukuisia oppaita ja upeita vuoristomaisemia. |
Varsinaisia kirjapostauksia on luvassa kohtapuoliin lisää, sillä yksi mukaan pakkaamistani kirjoista on jo luettu ja Bhutan-kirjakin edistyy hyvää vauhtia.
sunnuntai 26. lokakuuta 2014
Kirjamessujen antia
Ehdin tänä vuonna Helsingin kirjamessuille kahdesti: perjantaina työpäivän jälkeen ja tänään päivällä. Nautin messuilla kiertelystä tänä vuonna taas enemmän kuin viimeksi, eikä kustantamojen ja kirjakauppojen yhteinen messualue tällä kertaa tuntunut pieneltä. Ehkä alan tottua hallin uuteen kokoon. Kustantamolta toiselle navigoiminen on mielestäni silti nykyään vaikeampaa kuin ennen Messukeskuksen remonttia.
Ostin kuvassa näkyvät pokkarit ja valitsin muutaman joululahjatoivekirjan, jotka äitini osti perinteemme mukaisesti minulle valmiiksi. Lisäksi kokosin pitkän listan kirjoista, jotka sopisivat tähän blogiin:
Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori (Like)
Nadeem Aslam: Sokean miehen puutarha (Like)
Romain Puertolas: Fakiiri, joka juuttui Ikea-kaappiin (Otava)
Patjim Statovci: Kissani Jugoslavia (Otava)
Jung Chang: Kiinan viimeinen keisarinna (Seven pokkarit)
Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (Tammen Keltainen kirjasto)
Mo Yan: Viinamaa (Otava)
Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmien tarha (Atena)
Aika näyttää, montako noista tulen lopulta lukeneeksi. Katsoin äsken viime vuoden kirjamessuilla laatimaani listaa ja totesin, että varsin moni sen kirjoista on edelleen lukematta.
Etsin erityisesti pokkareita siksi, että olen kohta taas lähdössä kiertämään maailmaa ja halusin matkalukemista. E-kirjat olisivat totta kai vielä parempi valinta matkalaukun painoa ajatellen, mutta toisaalta perinteisestä kirjasta ei lopu koskaan akku, vaikka matkakohteissa olisi huonot mahdollisuudet ladata mukana olevia laitteita.
Pinossa on useampia Intiaan liittyviä kirjoja, sillä Intia on yksi matkakohteistani. Jos joku teistä tietää hyvän Bhutaniin sijoittuvan kirjan, otan mielelläni vinkkejä vastaan.
keskiviikko 22. lokakuuta 2014
Sri Lanka - Romesh Gunesekera: Noontide Toll
Hymyilevä majatalonemäntä, joka tappaa rotan hätkähtämättä hämmästyttävän tarkasti heittämällään pullolla. Rakastettuaan kaipaava sotilas, joka ei usko saavansa koskaan anteeksi. Ryhmä kiinalaisia liikemiehiä, jotka etsivät viidakon kätköistä kymmeniä tuhansia polkupyöränromuja.
Noontide Toll oli paras lukukokemukseni pitkään aikaan. Sri Lankaan ja nykyhetkeen sijoittuva novellikokoelma oli kauniisti kirjoitettu, oivaltavasti kerrottu, koskettava ja ajatuksia herättävä.
Kaikkien novellien minäkertoja on viisikymppinen aikamiespoika Vasantha, joka kyyditsee turisteja ja liikematkalaisia ympäri Sri Lankaa minibussillaan. Yli 25 vuotta kestänyt sisällissota on päättynyt vasta viisi vuotta sitten, ja jokainen Vasanthan bussiin nouseva kohtaa matkallaan jollain tapaa maan murheidentäyteisen menneisyyden.
Vasantha ei ole koskaan saanut opiskella, mutta hän arvostaa sivistystä ja pyrkii kehittämään itseään mahdollisuuksiensa mukaan. Hänen kertojanäänensä ei kuulosta millään tapaa kouluttamattomalta: kieli on kaunista, jopa runollista, sanavarasto laaja ja sanoiksi puetut ajatukset hyvinkin filosofisia. Juuri Vasanthan kertojanääni viehätti minua Noontide Tollissa ehkä kaikkein eniten, joten en antanut realismin häiritä enkä miettinyt, voisiko Vasanthan elämän elänyt ihminen todella kuulostaa sellaiselta.
Kirjan päähenkilöksi nousee mielestäni Sri Lankan saarivaltio. Muutama novelli kertoo Vasanthan asiakkaista, muutama ennemminkin hänen ajomatkoillaan kohtaamistaan srilankalaisista. Kuva Vasanthasta itsestään tarkentuu tarina tarinalta. Keskeistä joka tarinassa on kuitenkin Vasanthan halu ymmärtää Sri Lankan nykyisyyttä kaiken sen valossa, mitä matkat tuovat esiin maan lähihistoriasta.
Sodasta on vaikea kirjoittaa kaunista kirjaa, mutta Gunesekera on onnistunut siinä. Noontide Tollin novellit ovat surullisia mutta eivät lohduttomia. Ne kuvaavat järkyttäviä tapahtumia mutta eivät mässäile niiden kauheudella. Ne katsovat menneeseen mutta silti myös tulevaisuuteen.
Gunesekeralta ei tietääkseni ole vielä suomennettu ainuttakaan teosta. Toivon todella, että tämä suomennetaan.
Noontide Toll oli paras lukukokemukseni pitkään aikaan. Sri Lankaan ja nykyhetkeen sijoittuva novellikokoelma oli kauniisti kirjoitettu, oivaltavasti kerrottu, koskettava ja ajatuksia herättävä.
Kaikkien novellien minäkertoja on viisikymppinen aikamiespoika Vasantha, joka kyyditsee turisteja ja liikematkalaisia ympäri Sri Lankaa minibussillaan. Yli 25 vuotta kestänyt sisällissota on päättynyt vasta viisi vuotta sitten, ja jokainen Vasanthan bussiin nouseva kohtaa matkallaan jollain tapaa maan murheidentäyteisen menneisyyden.
Vasantha ei ole koskaan saanut opiskella, mutta hän arvostaa sivistystä ja pyrkii kehittämään itseään mahdollisuuksiensa mukaan. Hänen kertojanäänensä ei kuulosta millään tapaa kouluttamattomalta: kieli on kaunista, jopa runollista, sanavarasto laaja ja sanoiksi puetut ajatukset hyvinkin filosofisia. Juuri Vasanthan kertojanääni viehätti minua Noontide Tollissa ehkä kaikkein eniten, joten en antanut realismin häiritä enkä miettinyt, voisiko Vasanthan elämän elänyt ihminen todella kuulostaa sellaiselta.
Kirjan päähenkilöksi nousee mielestäni Sri Lankan saarivaltio. Muutama novelli kertoo Vasanthan asiakkaista, muutama ennemminkin hänen ajomatkoillaan kohtaamistaan srilankalaisista. Kuva Vasanthasta itsestään tarkentuu tarina tarinalta. Keskeistä joka tarinassa on kuitenkin Vasanthan halu ymmärtää Sri Lankan nykyisyyttä kaiken sen valossa, mitä matkat tuovat esiin maan lähihistoriasta.
Sodasta on vaikea kirjoittaa kaunista kirjaa, mutta Gunesekera on onnistunut siinä. Noontide Tollin novellit ovat surullisia mutta eivät lohduttomia. Ne kuvaavat järkyttäviä tapahtumia mutta eivät mässäile niiden kauheudella. Ne katsovat menneeseen mutta silti myös tulevaisuuteen.
Gunesekeralta ei tietääkseni ole vielä suomennettu ainuttakaan teosta. Toivon todella, että tämä suomennetaan.
| Romesh Gunesekera: Noontide Toll (Granta Books 2014) |
Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.
Tunnisteet:
matkat,
minäkertojat,
novellit,
sisällissota,
sodanjälkeinen aika,
sota,
Sri Lanka,
turismi
Sijainti:
Sri Lanka
keskiviikko 1. lokakuuta 2014
Ranska - Catherine Pancol: Mimmit 3
Mimmit 3 on paksumpi kuin aiemmat osat, mutta se loppui silti aivan liian pian. Olisin halunnut elää Josephinen, Stellan ja muiden ystävieni kanssa vielä paljon pidempään.
Lohdullista on se, etten usko heidän tarinansa loppuvan tälläkään kertaa. Samoin kuin edellisen trilogian lopussa, Pancol jätti tälläkin kertaa lukijalle koukkuja, ilmeisiä vihjeitä siitä, että hahmojen elämässä on odotettavissa lisää jännittäviä käänteitä.
Koko Mimmit-trilogian luettuani en kuitenkaan ole aivan varma siitä, voiko kaikkiin vihjeisiin luottaa. Mimmikolmikon sivuilla ei nimittäin palattu kaikkii niihin kysymyksiin, jotka minun mieltäni jäivät askarruttamaan, kun aikoinaan laskin kädestäni edellisen trilogian päätösosan Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin.
Minulle opetettiin yliopistolla, että jos elokuvassa tai tv-ohjelmassa on näkyvästi esillä ase, sillä täytyy jossain vaiheessa ampua. Tv-dokumenttien käsikirjoittamista meille toimittajaopiskelijoille Tampereen yliopistossa opettanut vieraileva luennoitsija kutsui asetta ja muita vastaavia elementtejä termillä viritys, koska niiden tarkoitus on virittää katsojan odotukset. Jos katsojan huomio ohjataan kiinnittymään testamentin tekoon, asiaan kuuluu, että testamentilla on jossain myöhemmässä vaiheessa merkitystä tarinan kannalta. Jos mies ja nainen luovat valkokankaalla toisiinsa kiihkeitä katseita, heidän välilleen täytyy jossain vaiheessa puhjeta romanssi. Katsoja pettyy ja jopa suuttuu, jollei tarinan jatko vastaakaan ilmiselvän virityksen herättämiin odotuksiin.
Sama pätee mielestäni hyvin pitkälle myös kirjallisuuteen. Lukija olettaa, että hänelle kerrotuilla seikoilla on merkitystä kokonaisuuden kannalta. Jos asia olisi yhdentekevä, sitä ei kannattaisi mainita lainkaan.
Tämä (ja vain tämä) kappale sisältää juonipaljastuksia Central Parkin oravista ja siitä, mitä teemoja Mimmeissä ei käsitellä - mutta ei varsinaisia juonipaljastuksia Mimmeistä. Central Parkin oravissa Josephine sanoo parhaalle ystävälleen Shirleylle toivovansa, ettei hänen ensirakkautensa kanssa sänkyyn mennyt teinityttärensä Zoe vain ole tullut raskaaksi. Josephinen mainitsee odottavansa jännittyneenä Zoen kuukautisten alkua. Mielestäni tämä on ilmiselvä viritys. Koko loppukirjassa ei kerrota, alkoivatko Zoen kuukautiset vai eivät. Kirjan lopussa hän mutustelee nutellalla päällystettyä leipää ja toteaa sisarelleen tarvitsevansa nutellaa, koska se rauhoittaa. Tulkitsin Pancolin halunneen jättää lukijan miettimään, onko Zoe kenties raskaana. Tunsin oloni vähän huijatuksi, kun Zoen mahdollisen raskauden teemaan ei palattukaan Mimmeissä millään tavalla.
Mimmien lopussa auki jääneet kysymykset olivat kuitenkin vielä paljon selkeämpiä. Moni juonikuvio sai luontevan päätöksen, mutta muutama erittäin iso ja keskeinen tarina jäi täysin kesken.
Luotan siihen, että Mimmien hahmoista kuullaan vielä.
Osallistun tällä kirjalla tänään päättyvään Vive la France -lukuhaasteeseen. Sain luettua neljä kirjaa ja suoritettua Ranskan lipusta sinisen ja valkoisen raidan.
Arvioni trilogian aiemmista osista voi lukea täältä: Mimmit 1, Mimmit 2
Lohdullista on se, etten usko heidän tarinansa loppuvan tälläkään kertaa. Samoin kuin edellisen trilogian lopussa, Pancol jätti tälläkin kertaa lukijalle koukkuja, ilmeisiä vihjeitä siitä, että hahmojen elämässä on odotettavissa lisää jännittäviä käänteitä.
Koko Mimmit-trilogian luettuani en kuitenkaan ole aivan varma siitä, voiko kaikkiin vihjeisiin luottaa. Mimmikolmikon sivuilla ei nimittäin palattu kaikkii niihin kysymyksiin, jotka minun mieltäni jäivät askarruttamaan, kun aikoinaan laskin kädestäni edellisen trilogian päätösosan Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin.
Minulle opetettiin yliopistolla, että jos elokuvassa tai tv-ohjelmassa on näkyvästi esillä ase, sillä täytyy jossain vaiheessa ampua. Tv-dokumenttien käsikirjoittamista meille toimittajaopiskelijoille Tampereen yliopistossa opettanut vieraileva luennoitsija kutsui asetta ja muita vastaavia elementtejä termillä viritys, koska niiden tarkoitus on virittää katsojan odotukset. Jos katsojan huomio ohjataan kiinnittymään testamentin tekoon, asiaan kuuluu, että testamentilla on jossain myöhemmässä vaiheessa merkitystä tarinan kannalta. Jos mies ja nainen luovat valkokankaalla toisiinsa kiihkeitä katseita, heidän välilleen täytyy jossain vaiheessa puhjeta romanssi. Katsoja pettyy ja jopa suuttuu, jollei tarinan jatko vastaakaan ilmiselvän virityksen herättämiin odotuksiin.
Sama pätee mielestäni hyvin pitkälle myös kirjallisuuteen. Lukija olettaa, että hänelle kerrotuilla seikoilla on merkitystä kokonaisuuden kannalta. Jos asia olisi yhdentekevä, sitä ei kannattaisi mainita lainkaan.
Tämä (ja vain tämä) kappale sisältää juonipaljastuksia Central Parkin oravista ja siitä, mitä teemoja Mimmeissä ei käsitellä - mutta ei varsinaisia juonipaljastuksia Mimmeistä. Central Parkin oravissa Josephine sanoo parhaalle ystävälleen Shirleylle toivovansa, ettei hänen ensirakkautensa kanssa sänkyyn mennyt teinityttärensä Zoe vain ole tullut raskaaksi. Josephinen mainitsee odottavansa jännittyneenä Zoen kuukautisten alkua. Mielestäni tämä on ilmiselvä viritys. Koko loppukirjassa ei kerrota, alkoivatko Zoen kuukautiset vai eivät. Kirjan lopussa hän mutustelee nutellalla päällystettyä leipää ja toteaa sisarelleen tarvitsevansa nutellaa, koska se rauhoittaa. Tulkitsin Pancolin halunneen jättää lukijan miettimään, onko Zoe kenties raskaana. Tunsin oloni vähän huijatuksi, kun Zoen mahdollisen raskauden teemaan ei palattukaan Mimmeissä millään tavalla.
Mimmien lopussa auki jääneet kysymykset olivat kuitenkin vielä paljon selkeämpiä. Moni juonikuvio sai luontevan päätöksen, mutta muutama erittäin iso ja keskeinen tarina jäi täysin kesken.
Luotan siihen, että Mimmien hahmoista kuullaan vielä.
| Katherine Pancol: Muchachas 3 (Albin Michel 2014) Mimmit-trilogian ensimmäinen osa ilmestyi suomeksi 1.10. En tiedä vielä, koska Mimmit 2 ja 3 seuraavat perässä. |
Osallistun tällä kirjalla tänään päättyvään Vive la France -lukuhaasteeseen. Sain luettua neljä kirjaa ja suoritettua Ranskan lipusta sinisen ja valkoisen raidan.
Arvioni trilogian aiemmista osista voi lukea täältä: Mimmit 1, Mimmit 2
keskiviikko 24. syyskuuta 2014
Ranska - Catherine Pancol: Mimmit 2
Hiljainen ja ujo tyttö, jonka kauneus piilee jokaisen pienenkin teon intensiivisyydessä ja jumalaisessa viulunsoitossa. Lahjakkaan muotisuunnittelijan iäkäs mesenaatti, jonka motiivit herättävät epäilyksiä. Rakkauden riivaama nainen, joka yrittää estää itseään pettämästä parasta ystäväänsä.
Toisin kuin Mimmit 1, Mimmit 2 kertoo pelkästään Krokotiilin keltaisista silmistä tuttujen hahmojen elämästä. Gary ja Hortense tavoittelevat New Yorkissa unelmiaan ja yrittävät saada selville, miten pitkälle heidän lahjakkuutensa riittää. Josephine painiskelee jälleen kerran heikon itseluottamuksensa kanssa. Elämä koettelee Zoen ja Gaetanin nuorta rakkautta.
Stellasta ja hänen perheestään Mimmit 2 ei sen sijaan kerro juuri lainkaan. Sen sijaan muut Mimmien ykkösosassa esitellyt uudet hahmot saavat tilaa kasvaa ja tulla lukijalle tutuiksi. Erityisesti Garyllä ja Hortensella on New Yorkissa uusia ystäviä, joista tulee Mimmit 2:ssa heille koko ajan tärkeämpiä.
Näiden uusien hahmojen esittelemisessä Pancol onnistui mielestäni paremmin kuin Stellan esittelemisessä Mimmit 1:ssä tai Josephinen esittelemisessä Krokotiilin keltaisissa silmissä (katso kirjoitukseni Mimmit 1:stä). Ehkä asiaa auttoi se, että he liittyvät alusta alkaen niin kiinteästi vanhojen tuttujen Hortensen ja Garyn elämään. Mimmit kakkosta ei missään vaiheessa tehnyt mieli jättää kesken; en päinvastoin olisi lainkaan malttanut laskea sitä kädestäni.
Mimmit 2 on kuitenkin vielä vähemmän itsenäinen teos kuin Mimmit 1. Kaikki juonikuviot ovat alkaneet jo ykkösosassa ja suurin osa niistä jää kesken kirjan lopussa.
Kun sain Mimmit 2:n loppuun, olisin halunnut aloittaa Mimmit 3:n lukemisen saman tien. Jouduin kuitenkin odottamaan muutaman päivän, sillä vaikka kolmaskin osa oli jo ilmestynyt, en ollut saanut sitä tilattua riittävän ajoissa. Muutamakin päivä tuntui pitkältä odotukselta.
En tiedä, millä aikataululla Bazar aikoo Mimmit kakkosen ja kolmosen julkaista, mutta jos kirjojen väliin on luvassa pitkä tauko, suosittelen melkein aloittamaan kakkososan vasta sitten, kun kolmonenkin on jo ilmestynyt.
Osallistun tällä kirjalla Viva la France -lukuhaasteeseen.
Toisin kuin Mimmit 1, Mimmit 2 kertoo pelkästään Krokotiilin keltaisista silmistä tuttujen hahmojen elämästä. Gary ja Hortense tavoittelevat New Yorkissa unelmiaan ja yrittävät saada selville, miten pitkälle heidän lahjakkuutensa riittää. Josephine painiskelee jälleen kerran heikon itseluottamuksensa kanssa. Elämä koettelee Zoen ja Gaetanin nuorta rakkautta.
Stellasta ja hänen perheestään Mimmit 2 ei sen sijaan kerro juuri lainkaan. Sen sijaan muut Mimmien ykkösosassa esitellyt uudet hahmot saavat tilaa kasvaa ja tulla lukijalle tutuiksi. Erityisesti Garyllä ja Hortensella on New Yorkissa uusia ystäviä, joista tulee Mimmit 2:ssa heille koko ajan tärkeämpiä.
Näiden uusien hahmojen esittelemisessä Pancol onnistui mielestäni paremmin kuin Stellan esittelemisessä Mimmit 1:ssä tai Josephinen esittelemisessä Krokotiilin keltaisissa silmissä (katso kirjoitukseni Mimmit 1:stä). Ehkä asiaa auttoi se, että he liittyvät alusta alkaen niin kiinteästi vanhojen tuttujen Hortensen ja Garyn elämään. Mimmit kakkosta ei missään vaiheessa tehnyt mieli jättää kesken; en päinvastoin olisi lainkaan malttanut laskea sitä kädestäni.
Mimmit 2 on kuitenkin vielä vähemmän itsenäinen teos kuin Mimmit 1. Kaikki juonikuviot ovat alkaneet jo ykkösosassa ja suurin osa niistä jää kesken kirjan lopussa.
Kun sain Mimmit 2:n loppuun, olisin halunnut aloittaa Mimmit 3:n lukemisen saman tien. Jouduin kuitenkin odottamaan muutaman päivän, sillä vaikka kolmaskin osa oli jo ilmestynyt, en ollut saanut sitä tilattua riittävän ajoissa. Muutamakin päivä tuntui pitkältä odotukselta.
En tiedä, millä aikataululla Bazar aikoo Mimmit kakkosen ja kolmosen julkaista, mutta jos kirjojen väliin on luvassa pitkä tauko, suosittelen melkein aloittamaan kakkososan vasta sitten, kun kolmonenkin on jo ilmestynyt.
| Katherine Pancol: Muchachas 2 (Albin Michel 2014) Kirjan julkaisuaikataulu suomeksi ei ole vielä tiedossa. |
Osallistun tällä kirjalla Viva la France -lukuhaasteeseen.
torstai 11. syyskuuta 2014
Ruotsi/Iran: Marjaneh Bakhtiari: Toista maata
Iranilaistaustainen ruotsalaismies,
jonka poliittisia kannanottoja moni pitää maahanmuuttajavastaisena.
Tyttärensä entisen aviomiehen kanssa elävä mummo, josta on tullut
eronneelle miehelle läheinen. Teini-ikäiset sisarukset, jotka
lähtevät pikkusiskon vastustuksesta huolimatta lomalle vanhempiensa
synnyinmaahan Iraniin.
Odotin Toista maata -kirjalta aika
paljon, sillä pidin Bakhtiarin edellisestä kirjasta Ei mistään
kotoisin. Uuden kirjan takakansitekstikin kuulosti hyvältä. Sain
siitä sen käsityksen, että kirjan pääteema olisi teinisisarusten
Iranin-matka.
Siitä en alunperinkään innostunut,
että kirjassa oli yli 600 sivua. Kirjan täytyy olla todella hyvä,
jotta ilahtuisin siitä, että se on noin paksu.
Toista maata ei ollut niin hyvä.
Mielestäni siihen oli ahdettu liian monta henkilöhahmoa ja tarinaa.
Osa heistä olisi kannattanut säästää suosiolla seuraavaan
kirjaan.
Pidin lopultakin kirjassa eniten
sisarusten Iranin-matkan tarinasta. Kirjaa oli kuitenkin ehtinyt
jatkua jo lähes 150 sivua ennen kuin he pääsivät edes
lentokoneeseen.
Toinen iso tarinalinja liittyi
sisarusten iranilaissyntyiseen isään Mehrdadiin, joka on pyrkinyt
omaksumaan uuden kotimaansa kielen ja kulttuurin täydellisesti ja
vaatii kaikkia maahanmuuttajia tekemään samoin. Toisenlaista linjaa
ajaa nuori ja lapsellinen Sanna Svensson Mutameijerit-yhdistyksestä,
joka pyrkii "kyseenalaistamaan syrjivät valtarakenteet" ja
edistämään maahanmuuttajien asemaa käyttämällä kaikista
maahanmuuttajista sanaa mutiainen. Kirjassa kerrotaan myös siitä,
minkälaisia ajatuksia ja tunteita Mehrdadin ja Sannan näkökannat
herättävät kahdessa maahanmuuttajataustaisessa nuoressa.
Mehrdad ja Sanna ärsyttivät minua
kumpikin. Hahmot oli kärjistetty liian voimakkaasti minun makuuni ja
varsinkin Sannan hahmo jäi aivan liian ohueksi suhteessa siihen,
miten paljon palstatilaa hän kirjan sivuilla sai. Kun Sanna toisteli
sekavasti muilta oppimiaan provosoivia lauseita maahanmuutosta, sen
oli ilmeisesti tarkoitus olla hauskaa, mutta minussa se aiheutti
ennen kaikkea myötähäpeää.
Kärjistäminen vaivasi minua myös
sisarusten hahmoissa, vaikka ne olivatkin selvästi syvempiä kuin
Sanna. Kaiken kaikkiaan olisin toivonut, että kirjan hahmot olisivat
olleet vähemmän karikatyyrimäisiä.
Kolmannen tarinalinjan päähenkilöt
olivat bussikuski Åke ja hänen Iranista Ruotsiin muuttanut entinen
anoppinsa Iran, jotka olivat päätyneet asumaan yhdessä Åken ja
Iranin tyttären avioliiton päätyttyä. Parivaljakolla ei ollut
yhteistä kieltä muutamaa fraasia enempää, mutta heistä oli
tullut toisilleen läheisempiä, kuin kumpikaan ehkä tajusikaan.
Toista ja kolmatta tarinalinjaa yhdisti
Mehrdadin äiti, Iranin ystävä Shamsi. Kirjan päähenkilöksi
nousi ehkä lopulta Mehrdad ainakin sillä perusteella, että kaikki
tarinalinjat kietoutuivat häneen.
Kirjassa oli monta hauskaa kohtaa ja
hyvää oivallusta, mutta ne eivät mielestäni kantaneet
600-sivuiseksi järkäleeksi. Henkilöhahmoja ja tarinalinjoja oli
liikaa ja moni hahmoista jäi pinnalliseksi ja stereotyyppiseksi.
| Marjaneh Bakhtiari: Toista maata (Otava 2010) Alkuteos Kan du säga schibbolet? ilmestyi 2008. |
Tunnisteet:
Iran,
kulttuurien kohtaaminen,
maahanmuutto,
monikulttuurisuus,
nuoret,
perheet,
politiikka,
rasismi,
Ruotsi,
suvut
Sijainti:
Malmö, Ruotsi
maanantai 1. syyskuuta 2014
Yhdysvallat - Bruce Fink: Tarkastaja Canalin psykoanalyyttiset seikkailut. Kadonneen partituurin tapaus.
Psykoanalyysistä kiinnostunut hassu
ranskalainen salapoliisi ratkoo rikoksia New Yorkin poliisin apuna ja
psykoanalysoi samalla kohtaamiaan ihmisiä. Kirjan lähtökohta
kuulosti hauskalta, mutta en silti lämmennyt psykoanalyytikko Bruce
Finkin salapoliisitarinalle.
Kirja tuntui ikävän
sisäänpäinlämpiävältä. En voinut välttää ajatusta, että
Fink on kirjoittanut sen kollegoitaan ja alansa opiskelijoita varten,
ei sen laajempaa kohdeyleisöä ajatellen. Tarkastaja Canal selitti
kyllä ajatuksenjuoksuaan kirjassa jatkuvasti maallikoille, joten sen
puolesta lukeminen ei vaatinut psykoanalyysin tuntemusta, mutta
kirjan huumori ei ainakaan minua naurattanut. Arvelin
hyväntahtoisesti, että psykoanalyysin maailmassa hyvin sisällä
oleviin se olisi kolahtanut.
Lukeminen tuntui vähän samalta kuin
olisin istunut iltaa seurueessa, jossa kaikki muut ovat
psykoanalyytikkoja ja nauravat jutuille, joissa minä en näe mitään
hauskaa.
Yhdysvaltalaisen kirjailijan luomassa
ranskalaisessa päähenkilössä minua ärsytti sen kliseisyys. Hahmo
tuntui kerta kaikkiaan kuluneelta.
Sisäänpäinlämpiävyydestä kertoo
sekin, että tarkastaja Canal höystää puhettaan jatkuvasti
ranskankielisillä fraaseilla, joita ei tietenkään käännetä.
Vaikka osaan ranskaa ja ymmärsin ne, minua ärsytti moinen ihan
periaatteessa. Siitä tuli elitistinen vaikutelma: että kirja on
tarkoitettu vain "sivistyneille" lukijoille, jotka osaavat
ranskaa.
Samassa niteessä on kolme erillistä
kirjaa. Päädyin lukemaan vain ensimmäisen.
En suosittele tätä kirjaa erityisesti
kenellekään, mutta psykoanalyysiin perehtyneet, ranskaa osaavat,
korkeakulttuuria harrastavat, salapoliisiromaaneista pitävät
lukijat saattaisivat siitä nauttia.
| Bruce Fink: Tarkastaja Canalin psykoanalyyttiset seikkailut (Teos 2013) Alkuteos The Psychoanalytical Adventures of Inspector Canal ilmestyi 2010. |
Tunnisteet:
kevyttä lukemista,
korkeakulttuuri,
psykoanalyysi,
Ranska,
salapoliisiromaanit,
Yhdysvallat
Sijainti:
Pittsburgh, Pennsylvania, Yhdysvallat
sunnuntai 24. elokuuta 2014
Uusi-Seelanti - Witi Ihimaera: Valasratsastaja
Lastenlapsi, jolle isoisä ei voi antaa anteeksi sitä, että hän on tyttö. Valas, jonka otsassa on merkki. Suku, joka yrittää pitää kiinni maorien perinteistä.
Valasratsastaja kertoo maorisuvusta, jonka virallinen johtaja on perinteisistä sukupuolirooleista tiukasti kiinni pitävä Koro Apirana. Tosiasiassa vähintään yhtä paljon valtaa näyttää olevan hänen vaimollaan Nanny Flowersilla. Vanha aviopari kiistelee ja riitelee jatkuvasti mutta rakastaa silti toisiaan hellästi.
Kirjan päähenkilö Kahu syntyy epäonnekseen tytöksi, vaikka hän on Koro Apiranan vanhimman pojan vanhin lapsi, jonka olisi isoisän maailmankatsomuksen mukaan ehdottomasti oltava poika. Kahu rakastaa isoisäänsä kiihkeästi, mutta tämä torjuu hänet. "Sinusta ei ole mitään hyötyä", isoisä ilmoittaa tytölle kerta toisensa jälkeen.
Tämän jännitteen varaan rakentuu tarina, jonka avulla Witi Ihimaera avaa lukijalle sitä, minkälaista on olla maori lentokoneiden ja moottoripyörien aikakaudella. Kirja on kirjoitettu vuonna 1987, ja se kuvaa ilmeisesti 80-lukua. Lankapuhelin on Nanny Flowersin silmissä vierasta ja vähän pelottavaa teknologiaa. Lentolippu Uudesta-Seelannista Australiaan maksaa neljän kuukauden palkan.
Pidin siitä, että romaani kertoi maorikulttuurista maorien itsensä näkökulmasta. Olen yrittänyt etsiä Australian aboriginaaleista kertovaa kaunokirjallista teosta, mieluiten aboriginaalikirjailijan kirjoittamaa, mutta en ole ainakaan toistaiseksi löytänyt sellaista.
Siitä en kuitenkaan pitänyt, että kirjassa käytettiin varsin paljon maorinkielisiä ilmauksia, joita ei mielestäni avattu lukijalle tarpeeksi. Kirjan lopussa on sanasto, jonka avulla ilmauksia saattoi yrittää kääntää, mutta sanastossa ei ollut puoliakaan tarvittavista sanoista. Sieltä puuttui kirjassa avainasemassa olevia sanoja. Esimerkiksi jokaisen luvun lopussa toistuu sama maorinkielinen lause, josta pystyi sanaston avulla kääntämään vain yhden sanan. Turhautumistani lisäsi vielä se, että osalle sanastossa olleista sanoista oli annettu käännös, joka ei ainakaan kirjassa käytetyssä asiayhteydessä voinut olla oikea. Yhden hahmoista kerrotaan esimerkiksi nukkuvan pukussa, joka sanaston mukaan tarkoittaisi vatsaa.
Minulle jäi epäselväksi, kuvastaako alkukielisen teoksen maorinsekainen englanti 80-luvun maorien aitoa puhetapaa. Käsitin niin, sillä yhdessä kohdassa kirjaa Kahu saa koulussa palkinnon kokonaan maorin kielellä kirjoittamastaan aineesta, jonka suuri ansio on nimenomaan se, ettei aineessa ole sanaakaan englantia. Jos alkukielisessä Valasratsastajassa on maorin sanoja englannin seassa aidosti siinä suhteessa kuin maorien normaalissa puheessa, valittu kielimuoto on varmastikin teokselle paras mahdollinen. Ilmaukset olisi kuitenkin ehdottomasti kannattanut kääntää kokonaisina sitä mukaa, kun niitä käytettiin. Käännökset olisivat voineet olla joko alaviitteinä kullakin sivulla tai jopa varsinaisen tekstin seassa heti maorinkielisen ilmauksen perässä.
Käännösten puutteeseen turhautuminen pilasi lukunautintoani aika paljon, mutta muuten Valasratsastaja oli lukemisen arvoinen. Suosittelen sitä ennen kaikkea lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita alkuperäiskansojen kulttuureista yleisesti tai maorikulttuurista erityisesti.
| Witi Ihimaera: Valasratsastaja (Like 2004) Alkuteos The Whale Rider ilmestyi 1987. |
Tunnisteet:
alkuperäiskansat,
eläimet,
eläintensuojelu,
kielet,
maorit,
naisten asema,
Oseania,
perheet,
Uusi-Seelanti
Sijainti:
Whangaroa 0478, Uusi-Seelanti
keskiviikko 13. elokuuta 2014
Ranska - Katherine Pancol: Mimmit 1
Koko kylän palvoma sankari, joka kotinsa seinien suojassa pahoinpitelee vaimoaan ja tytärtään. Rakastava puoliso ja isä, joka joutuu pakenemaan rakkaansa menneisyyden haamuja. Räikeänpunainen nallekarhu, jonka merkityksen vain yksi ihminen ymmärtää.
Mimmit-trilogian ensimmäinen osa ilahduttaa Pancolin aiempien kirjojen ystäviä jatkamalla Krokotiilin keltaisista silmistä ja sen jatko-osista tuttujen hahmojen tarinaa. Nimenomaan heistä kiinnostuneelle lukijalle se voi kuitenkin tuottaa pettymyksen, sillä valtaosa kirjasta on omistettu aivan uusille tuttavuuksille.
Katherine Pancol on yksi suosikkikirjailijoistani ja Mimmit 1 oli odotusteni mukainen lukunautinto. Pancolin henkilöhahmot ovat mielestäni todella taitavasti rakennettuja: ihana sekoitus rakastettavia ja raivostuttavia piirteitä, moniulotteisia, monimutkaisia, persoonallisia tyyppejä, joiden elämästä tekee mieli lukea aina vain lisää. He analysoivat itse omaa käytöstään ja elämänfilosofioitaan tavalla, joka minua kiinnostaa kovasti. Samaistun heihin helposti ja löydän samaistuttavia piirteitä jopa keskenään täysin erilaisista hahmoista.
Pancolin kirjoissa on mielestäni yksi iso heikkous, joka häiritsi myös Mimmien ensimmäisen osan lukemista: hän ei osaa esitellä uusia hahmoja koukuttavasti. Kun aikoinaan aloin lukea Krokotiilin keltaisia silmiä, kirja jäi aluksi minulta pitkäksi aikaa kesken. Kun tartuin kirjaan uudelleen ja luin sinnikkäästi eteenpäin, kesti monta kymmentä sivua päästä hahmoihin ja tarinaan sisään. Sitten se kuitenkin yhtäkkiä tapahtui ja luin loput paksusta kirjasta ahnaasti ahmien. Jatko-osissa samaa ongelmaa ei ollut, koska hahmot olivat jo entuudestaan tuttuja.
Mimmien ensimmäisessä osassa törmäsin samaan ongelmaan. Kirja alkoi edellisestä trilogiasta tutuilla Hortensella ja Garylla, joiden romanssin uusista käänteistä luin innolla. Seuraavassa luvussa hypättiin kuitenkin kokonaan uuteen tarinaan. Maatilalla asuva, romurauta-alan yrityksessä työskentelevä Stella ja hänen poikansa eivät aluksi jaksaneet kiinnostaa minua ollenkaan. Stellan arkisia aamutoimia kuvattiin pitkästi ja minusta tylsästi. Hänen elämänsä kiinnostavia puolia ei tuotu vielä siinä vaiheessa esiin oikeastaan ollenkaan. Kun vielä huomasin Stellaa käsittelevien lukujen kattavan valtaosan ykkösniteen sivumäärästä, lannistuin kokonaan. Kirja jäi kesken moneksi viikoksi.
Kun palasin Mimmien ääreen ja kahlasin läpi Stellan tarinan alun, hänenkin elämästään ja persoonastaan alkoi paljastua koko ajan kiinnostavampia asioita, ja kohta olin aivan yhtä innoissani hänestä ja hänen perheestään kuin vanhoista tutuista hahmoista.
En ole ainoa, joka kokee näin. Olen suositellut Krokotiilin keltaisia silmiä monille ystävilleni, mutta osa heistä ei ole jaksanut lukea sitä niin pitkälle, että tarina olisi imaissut heidät mukaansa. Minusta on todella outoa, että lukuisille kielille käännetyissä menestyskirjoissa on noin ilmeinen heikkous, eikä sitä saada edes kustannustoimittajan avulla korjattua.
Jonkin verran ihmettelin myös Mimmien rakennetta. Toisin kuin Krokotiilin keltaiset silmät ja sen jatko-osat, Mimmit-trilogian kirjat eivät varsinaisesti ole itsenäisiä teoksia. Niiden nimet ovat Mimmit 1, 2 ja 3 ja ne ilmestyivät alkukielellä vain kuukauden välein toisistaan. Suomeksi Mimmit 1 ilmestyy lokakuun alussa. En ole vielä kuullut, kuinka nopealla aikataululla Bazar aikoo julkaista loput osat.
Mimmit 1 on Stellan ja hänen perheensä osalta varsin eheä kokonaisuus. Heidät esitellään, heidän tarinaansa paljastetaan vähä vähältä ja kirja loppuu käänteeseen, joka tuo kertomukseen eräänlaisen välipäätöspisteen: vaikka on selvää, että jatkoa seuraa, siinä kohtaa on loogista pitää hengähdystaukoa ja jäädä odottamaan seuraavaa kirjaa. Sen sijaan aiemmista kirjoista tuttujen Hortensen, Garyn, Josephinen, Zoen, Shirleyn ja Philippen elämästä Mimmien ykkösosa kertoo vain pienen palasen, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.
Pancol kertoo kirjan jälkisanoissa, ettei alun perin aikonut ottaa vanhoja tuttuja hahmoja lainkaan mukaan uuteen kirjaansa. Hänen oli tarkoitus kirjoittaa perheväkivallasta Stellan ja hänen perheensä kokemusten kautta. Hän alkoi kuitenkin kuulla Hortensen äänen, ja tämä halusi kertoa hänelle kuulumisiaan. Sitten ääneen puhkesivat myös Hortensen perheenjäsenet, ja he vain päättivät sekaantua tekeillä olevan kirjan tarinaan. Ehkä tämä selittää sen, että Josephine, Hortense ja muut tutut esiintyvät Mimmit 1:ssä ikään kuin vain vierailevina tähtinä.
Joku voisi epäillä Pancolia laskelmoinnista ja todeta kyynisesti, että Mimmit 1 myy paremmin, kun se vetoaa edellisen trilogian ystäviin kertomalla Josephinen ja hänen perheensä kuulumisia. Minun on kuitenkin helppo uskoa, että Pancol koki Josephinen perheen tunkeutuvan uuteen kirjaansa sillä tavoin, kuin hän jälkisanoissa kuvaa. Josephine ja hänen läheisensä ovat tulleet minullekin niin tutuiksi, että mietin välillä heidän elämäänsä samalla tapaa kuin vanhojen ystävien; voin vain kuvitella, miten läheisiä ja rakkaita he ovat heidät luoneelle kirjailijalle.
Yhtä kaikki Mimmit 1 on vaikuttava ja hieno teos. Se kuvaa koskettavasti ja uskottavan inhimillisesti sitä, miten väkivaltainen mies voi murtaa vähä vähältä vaimonsa itsetunnon, saada älykkään naisen luulemaan itseään vähä-älyiseksi ja alistaa uhrinsa niin täydellisesti valtaansa, ettei tämä näe tilanteestaan minkäänlaista ulospääsytietä.
Suosittelen kirjaa kaikille, jotka arvostavat moniulotteisia, analyyttisiä henkilöhahmoja.
Lopuksi vielä varoituksen sana: Bazar on jostain syystä päättänyt kirjoittaa Mimmien suomenkielisen laitoksen takakansitekstiin todella pahoja juonipaljastuksia. Sama teksti on Bazarin sivuilla ja nettikirjakaupoissa, joissa Mimmit 1 on jo ennakkomyynnissä. Tekstiä ei missään tapauksessa kannata lukea, jos ei halua tietää etukäteen kirjan juonen pääkohtia aina loppuhuipennusta myöten.
Katherine Pancol: Muchachas 1 (Albin Michel 2014)
Kirja ilmestyy suomeksi 1.10. nimellä Mimmit 1 (Bazar 2014)
Katso suomenkielisen teoksen kansikuva täältä, mutta älä lue esittelytekstiä, jos et halua ratkaisevan olennaisia juonipaljastuksia.
|
Tunnisteet:
Eurooppa,
insesti,
Iso-Britannia,
kyläyhteisöt,
muoti,
musiikki,
naisten asema,
parisuhteet,
perheet,
perheväkivalta,
Ranska,
Yhdysvallat
Sijainti:
89100 Sens, Ranska
maanantai 4. elokuuta 2014
Ranska - David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali
Mies, joka keräilee kaikkea. Nainen,
joka on häiritsevän seksikäs pestessään ikkunoita.
Matkatoimisto valehtelijoille.
Vaimoni eroottinen potentiaali on
erikoinen hupailu, eräänlainen absurdi farssi. Sen hahmot ovat
karikatyyrejä ja heidän tarinansa vilisee toinen toistaan
kummallisempia sattumuksia.
Minun huumorintajuuni kirja ei aivan
täysin iskenyt, mutta jotkut sen oivallukset olivat mainioita. Pidin
esimerkiksi valehtelijoiden matkatoimiston liikeideasta: matkojen
sijaan toimisto tarjoaa kursseja, joiden osanottajat oppivat
kuvailemaan sujuvasti kuvitteellisia matkojaan paikkoihin, joihin
eivät ole oikeasti astuneet jalallaankaan.
Aika usein tarinaan kuuluva jatkuva
liioittelu kuitenkin enemmän ärsytti kuin viihdytti.
Mitään syvällisiä ajatuksia kirja
ei tosiaankaan herättänyt, vaan se oli puhdasta viihdettä.
Ranskasta ja ranskalaisistakaan se ei mielestäni kertonut juuri
mitään ihmeempää.
Suosittelen kirjaa absurdista
huumorista pitäville lukijoille kevyeksi kesäviihteeksi.
| David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali (Gummerus 2012) Alkuteos Le Potentiel érotique de ma femme ilmestyi 2004. |
Osallistun tällä teoksella Vive la France -lukuhaasteeseen. Tämä on vasta ensimmäinen tähän haasteeseen kirjani, mutta lisää
on luvassa.
Koska kyse on jo pari vuotta vanhasta kirjasta, sitä on jo ehditty käsitellä monissa blogeissa. Lue lisää esimerkiksi näistä: Oota, mä luen tän eka loppuun, Kujerruksia, Kirjainten virrassa, Kirjoihin kadonnut, Lukutuulia tai Upotus.
maanantai 28. heinäkuuta 2014
Pakistan - Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua
Nokkela sähkömies yrittää ansaita riittävästi kahdentoista tyttärensä myötäjäisiin. Narkomaanin vaimo etsii onnea mutta löytääkin rakkauden. Seurapiirien keveyteen kyllästynyt kaunotar yrittää muuttua. Mökkiään mukanaan kantava vanhus vaihtaa asuinpaikkaa aina riitaannuttuaan.
Hunajaa ja tomua on kahdeksan novellin kokoelma, joka kertoo pakistanilaisista köyhistä ja ökyrikkaista. Kaikki kirjan hahmot joko elävät yltäkylläisyydessä tai palvelevat yltäkylläisyydestä nauttivia.
Räikeistä varallisuuseroista huolimatta kaikkien tarinoiden päähenkilöitä yhdistää yksi asia: he ovat kaikki omalla tavallaan onnettomia.
Novellit ovat itsenäisiä kokonaisuuksia, mutta kaikki tarinat liittyvät jollakin tapaa rikkaan maanomistajan K. K. Harounin sukuun. Joissakin niistä on sivuhenkilöinä edellisten tarinoiden keskeisiä henkilöhahmoja niin, että tarkkaavainen ja nimiä hyvin muistava lukija saa lisätietoja aiemmin lukemiensa novellien henkilöistä.
Hunajaa ja tomua on ollut ehdolla useiden arvostettujen palkintojen saajaksi ja voittanut Story Prize -palkinnon. Odotin teokselta varsin paljon, mutta se ei täyttänyt odotuksiani. Se ei missään nimessä ollut huono, mutta se ei myöskään imaissut minua mukaansa samalla tavoin kuin monet muut kirjat eikä tehnyt minuun muutenkaan erityisen suurta vaikutusta.
En pitänyt siitä, että novellit linkittyivät toisiinsa ikään kuin ohimennen. Toisin kuin Khaled Hosseinin Kun vuoret kaikuivat -teoksessa, jossa novellimaiset luvut muodostivat kauniin ja eheän romaanin, tässä kirjassa yhteydet vaikuttivat satunnaisilta. Yhteyksiä oli liian harvassa ja liian sattumanvaraisten henkilöhahmojen välillä, että niistä olisi pysynyt kärryillä ponnistelematta. Kaikkien sivuhenkilöidenkin nimet olisi pitänyt painaa mieleen siltä varalta, että heistä selviäisi jotakin olennaista myöhemmin. Eniten minua ärsytti se, että erään novellin loppuratkaisu jätettiin ensin auki mutta paljastettiin sitten myöhemmässä novellissa niin ylimalkaisessa sivuhuomautuksessa, että se jäi todella helposti huomaamatta.
Lisäksi osa novelleista loppui mielestäni vähän töksähtäen. Olisin myös kaivannut kaiken onnettomuuden vastapainoksi vähän enemmän onnellisuutta.
Hunajaa ja tomua on ollut esillä monessa blogissa. Esimerkiksi näissä on kirjoitettu siitä: Mari A:n kirjablogi, Morren maailma, Tea With Anna Karenina, Kirjoihin kadonnut, Tarinan viemää, INAhdus, Luettua ja Koko lailla kirjallisesti.
Hunajaa ja tomua on kahdeksan novellin kokoelma, joka kertoo pakistanilaisista köyhistä ja ökyrikkaista. Kaikki kirjan hahmot joko elävät yltäkylläisyydessä tai palvelevat yltäkylläisyydestä nauttivia.
Räikeistä varallisuuseroista huolimatta kaikkien tarinoiden päähenkilöitä yhdistää yksi asia: he ovat kaikki omalla tavallaan onnettomia.
Novellit ovat itsenäisiä kokonaisuuksia, mutta kaikki tarinat liittyvät jollakin tapaa rikkaan maanomistajan K. K. Harounin sukuun. Joissakin niistä on sivuhenkilöinä edellisten tarinoiden keskeisiä henkilöhahmoja niin, että tarkkaavainen ja nimiä hyvin muistava lukija saa lisätietoja aiemmin lukemiensa novellien henkilöistä.
Hunajaa ja tomua on ollut ehdolla useiden arvostettujen palkintojen saajaksi ja voittanut Story Prize -palkinnon. Odotin teokselta varsin paljon, mutta se ei täyttänyt odotuksiani. Se ei missään nimessä ollut huono, mutta se ei myöskään imaissut minua mukaansa samalla tavoin kuin monet muut kirjat eikä tehnyt minuun muutenkaan erityisen suurta vaikutusta.
En pitänyt siitä, että novellit linkittyivät toisiinsa ikään kuin ohimennen. Toisin kuin Khaled Hosseinin Kun vuoret kaikuivat -teoksessa, jossa novellimaiset luvut muodostivat kauniin ja eheän romaanin, tässä kirjassa yhteydet vaikuttivat satunnaisilta. Yhteyksiä oli liian harvassa ja liian sattumanvaraisten henkilöhahmojen välillä, että niistä olisi pysynyt kärryillä ponnistelematta. Kaikkien sivuhenkilöidenkin nimet olisi pitänyt painaa mieleen siltä varalta, että heistä selviäisi jotakin olennaista myöhemmin. Eniten minua ärsytti se, että erään novellin loppuratkaisu jätettiin ensin auki mutta paljastettiin sitten myöhemmässä novellissa niin ylimalkaisessa sivuhuomautuksessa, että se jäi todella helposti huomaamatta.
Lisäksi osa novelleista loppui mielestäni vähän töksähtäen. Olisin myös kaivannut kaiken onnettomuuden vastapainoksi vähän enemmän onnellisuutta.
| Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua (Avain 2012) Alkuteos In Other Rooms, Other Wonders ilmestyi 2009. |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Näin pitkälle tavoite on edennyt
Map Legend: 18%, 49 of 263 Territories
Uusin maa
Muut lukemalla valloitetut maat 
















































Näistä maista kertovia kirjoja blogissani on jo käsitelty.







