Kiitokset ja anteeksipyyntö kaikille blogin lukijoille

On kulunut jo useita kuukausia siitä, kun viimeksi julkaisin uuden blogikirjoituksen. Olen pahoillani siitä, että katosin sillä tavoin ennalta varoittamatta.

En ollut suunnitellut pitäväni taukoa bloggaamisesta, mutta elämäntilanteeni muuttui äkisti, ja postausten kirjoittaminen jäi viikosta toiseen tekemättä. Kovin monia kirjojakaan en ole tänä vuonna saanut luettua, mikä tietysti vaikeuttaa kirjablogin pitämistä.

Äkillinen muutos elämässäni oli onneksi positiivinen, mutta samalla sellainen, että se on vienyt minulta todella paljon aikaa ja energiaa: Tapasin toisella mantereella asuvan suomalaismiehen, jonka kanssa rakastuimme toisiimme ja aloitimme parisuhteen välillämme olevasta valtamerestä huolimatta. Nyt olen muuttamassa Yhdysvaltoihin, aloittamassa uuden työn ja muutenkin kääntämässä koko elämäni uuteen uskoon.

Syyskuusta alkaen asun Bostonissa ja kokeilen onneani freelancetoimittajana. Kerron uudesta elämästäni ja työstäni uudessa Amerikkaa ymmärtämässä -blogissani.https://amerikkaaymmartamassa.wordpress.com. Viimeisimmässä postauksessani kerron yrityksistäni hankkia paikallinen kirjastokortti.


Uuteen kotimaahani syventyäkseni olen ajatellut lukea lähiaikoina ennen kaikkea amerikkalaista ja Amerikkaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Siitä kirjoitan todennäköisesti toisessa blogissani.

Amerikkaan keskittyminen tietenkin hidastaa Kirja joka maasta -projektia, ja olenkin päättänyt jättää tämän blogin tauolle. Saatan kirjoittaa silloin tällöin yksittäisiä postauksia, mutta palaan aktiivisempaan kirjabloggaamiseen vasta jossakin myöhemmässä elämäntilanteessa.

Lämpimät kiitokset kaikille lukijoille blogin seuraamisesta! Toivottavasti kohtaamme jälleen, kun ehdin taas jatkaa maailman kiertämistä nenä kirjassa. Olette myös lämpimästi tervetulleita seuraamaan Amerikkaa ymmärtämässä -blogia.

Pohjois-Korea - Kenji Fujimoto: Diktaattorin keittiömestari

Hain evää Kiinasta, kaviaaria Venäjältä ja kalaa Japanista. Juomakilpailuja, joissa voi voittaa arvokkaita palkintoja juomalla hienoa konjakkia hengenvaarallisia määriä. Hopeanvärisiä Mersuja, joiden kaikkien rekisteritunnus alkaa Suuren Johtajan syntymäpäivään viittaavilla numeroilla.

Dikaattorin keittiömestari on kuin pahasti häiriintynyt prinsessasatu. Se kertoo vaatimattomasta palvelijasta, joka nousee hallitsijan suosioon ja siitä, miten hallitsija hukuttaa hänet ylellisyyteen ja antaa hänelle jopa hänen toivomansa puolison. Keittiöpiikaprinsessan tilalla on kuitenkin japanilainen sushikokki ja häneen mieltynyt hallitsija on pahamaineisen Pohjois-Korean diktaattori.

Häiriintyneeksi tarinan tekee ennen kaikkea tieto siitä, että Kim Jong-ilin ja hänen sisäpiirinsä nautiskellessa kaikesta kuviteltavissa olevasta ylellisyydestä hänen alamaisensa elävät täysin epäinhimillisessä kurjuudessa. Lisäksi diktaattorin tavat huvitella läheistensä kanssa ovat osin hätkähdyttävän irvokkaita ja hänen tapansa järjestää suosikeilleen vaimoja jättää naisille hyvin vähän jos lainkaan sanavaltaa tulevasta avioliitostaan.

Diktaattorin keittiömestari on Pohjois-Koreasta paenneen loikkarin kirjoittama tositarina, kuten länsimaissa julkaistut Pohjois-Koreasta kertovat kirjat yleensä ovat. Salanimellä kirjoittava Kenji Fujimoto vietti kolmetoista vuotta edesmenneen diktaattorin Kim Jong-ilin sisäpiirissä ja tutustui läheisesti myös nykyiseen hirmuhallitsijaan Kim Jong-uniin, kun tämä oli vielä lapsi. Fujimoton päiväkirjamerkintöihin perustuva kirja on siinä mielessä arvokas, että sulkeutuneen maan hirmuhallitsijoista ja heidän elämästään on yleensä hyvin vähän tietoa saatavana.

Fujimoto kuvailee diktaattoria pääosin ihaillen ja muistelee lämmöllä sadunomaista elämäänsä hallitsijan sisäpiirissä. Pohjois-Korean nykyhallintoa hirviömäisenä pitävää lukijaa ihaileva sävy saattaa ärsyttää, mutta kirja kannattaa silti kahlata läpi vaikka kiukusta kihisten, sillä Fujimoton paljastuksia voi halutessaan helposti lukea todistusaineistona diktatuurin perinpohjaisesta mädännäisyydestä.

Suomeksi ilmestynyt Diktaattorin keittiömestari on yhdistelmä kahdesta eri teoksesta. En tiedä, paljonko sitä on kustannustoimitettu käännösvaiheessa, mutta selvää on, että kustannustoimittajan ammattitaidolle olisi ollut huutava tarve jo alkuteosten kirjoittamisvaiheessa. Kenties vielä parempi olisi ollut antaa päiväkirjaaineisto jollekulle, joka osaa kirjoittaa kirjoja. Fujimotolla on ollut käytettävissään mitä herkullisimmat ainekset, mutta hän on pilannut ne huonolla tarinankerronnalla. Hän jaarittelee, eksyy epäolennaisuuksiin, kertoo liikaa yksityiskohtia, pomppii asiasta toiseen, hukkaa tarinan kaaren.

Diktaattorin keittiömestarin parina voisi olla hyvä idea lukea jokin tavallisten pohjoiskorealaisten kärsimyksistä kertova teos kuten Suljettu maa tai Pako Pohjois-Koreasta. Kumpikin kirja avautuisi varmasti vielä paremmin toisen kautta peilattuna.

Teoksen vähäisistä kaunokirjallisista ansioista huolimatta suosittelen Diktaattorin keittiömestaria lämpimästi lukijoille, joita kiinnostaa yrittää ymmärtää maailmanmenon ja ihmisten toimien järjettömyyttä.

Kenji Fujimoto: Diktaattorin keittiömestari. Japanilaiskokki Pohjois-Korean hovissa. (Gummerus 2013)
Alkuteos Kimu Jo'n'iru no ryõrinin: machika de mita dokusaisha no sugao ilmestyi 2008.
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Ranska/Intia - Richard C. Morais: Herkullinen elämä

Nuori mies, jolla on poikkeuksellisen herkkä makuaisti. Katkeroituva huippukokki, jolle kolmas Michelin-tähti saattaa jäädä ikuisiksi ajoiksi vain haaveeksi. Järkyttävä tragedia, joka muuttaa kokonaisen perheen elämän peruuttamattomasti.

Herkullinen elämä on kirja rakkaudesta ruokaan ja makuihin. Se on myös tarina intialaisperheestä, joka pakenee traumaattisia muistoja Eurooppaan. Perheenjäsenet päätyvät etsimään itseään Ranskalaiseen pikkukylään, jossa heidän perustamansa intialainen ravintola herättää paikallisissa asukkaissa monenlaisia tunteita.

Muutto Ranskaan tarjoaa aivan uudenlaisia mahdollisuuksia erityisesti kirjan päähenkilölle Hassanille, joka päätyy tavoittelemaan ranskalaisen huippukokin uraa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat alussa Intiaan, mutta intialaista kulttuuria keskeisemmäksi nousee pian ranskalainen kulttuuri. Lukija pääsee kurkistamaan ranskalaisten huippukokkien maailmaan, jossa harjoitellaan ahkerasti ja kurinalaisesti ja tehdään työtä ankarasti. Erinomaisuuteen vaaditaan paitsi luovuutta ja oivalluksia myös vuosien raskasta raatamista.

Suosittelen kirjaa ruuanlaitosta ja ruokakulttuureista kiinnostuneille lukijoille.

Richard C. Morais: Herkullinen elämä (Bon-pokkarit 2014)

Alkuteos The Hundred-Foot Journey ilmestyi 2008.

Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 2012.

Meksiko - Roberto Bolaño: Kesyttömät etsivät

Myyttinen runoilija, joka katosi vuosia sitten autiomaahan. Nuori mies, jonka elämä muuttuu erään kohtaamisen myötä täysin. Ystävykset, jotka päätyvät pitkälle matkalle pakoon itseään.

Kesyttömät etsivät kertoo 70-luvun Meksikossa elävistä nuorista, jotka ajattelevat olevansa runoilijoita. Käytännössä he kuitenkin lähinnä haahuilevat.

Kirjan päähenkilöiksi nousevat muiden hahmojen kertomusten kautta ystävykset Arturo Belano ja Ulisses Lima, jotka rahoittavat huumekaupalla yrityksiään uudistaa latinalaisamerikkalainen runous. Belano ja Lima ovat kehitelleet viskeraaliseksi realismiksi kutsumansa tyylisuunnan ja kutsuvat ystäviään ja tuttaviaan liittymään tyylisuuntaa edustavaan ryhmäänsä. Ryhmän aikaansaannokset jäävät vähäisiksi.

Kirjassa on kolme osaa, joista keskimmäinen on olennaisesti erityylinen kuin ensimmäinen ja viimeinen. Pidin keskimmäisestä osasta paljon enemmän kuin kirjan alusta ja lopusta. Onneksi suurin osa kirjan 631 sivusta on keskimmäisessä osassa.

Ensimmäinen ja viimeinen osa ovat nuoren opiskelijapojan Juan García Maderon päiväkirjamerkintöjä 70-luvun puolivälistä: ajalta, jolloin hän tutustuu viskerealistien ryhmään ja aloittelee seksielämäänsä. Keskimmäisessä osassa puolestaan on todella monen eri sivuhenkilön kertomuksia 70-luvulta aina 90-luvulle saakka. Jokaisessa katkelmassa esiintyy joko Ulisses Lima tai Arturo Belano, ja vaikka sivuhenkilöt kaikki kertovat omaa tarinaansa, tarinat piirtävät yhteensä runoilijanuorukaisten elämäntarinat.

Keskimmäinen osa oli mielestäni hyvin taitavasti rakennettu. Sivuhenkilöiden tarinat olivat itsessään mielenkiintoisia. Osa sivuhenkilöistä kertoi kerralla tarinansa, joka jäi ikään kuin lyhyeksi novelliksi laajemman tarinan sisällä. Osa taas kertoi samaa tarinaa katkelma katkelmalta: joko yhden illan tapahtumista hetki hetkeltä tai vuosikymmenten mittaista kertomusta, joka koostui useista pienistä alatarinoista eri vuosilta. Samalla lukija sai koota mielessään kuin palapeliä Liman ja Belanon elämänvaihteista.

Keskimmäisen osan rakenne ei vastannut suoraan mitään toista lukemaani kirjaa, mutta kerronnan tyylissä oli mielestäni jotain latinalaisamerikkalaiselle kirjallisuudelle ominaista. Mieleeni tulivat erityisesti Mario Vargas Llosan Tuhma tyttö ja Horacio Castellanos Moyan The She-Devil in the Mirror.

Keskimmäinen osa oli niin hyvä, että suosittelen kirjaa vähintäänkin kaikille latinalaisen amerikan kirjallisuudesta kiinnostuneille, vaikka en ensimmäistä ja viimeistä osaa erityisen ihmeellisinä pitänytkään.

Roberto Bolaño: Kesyttömät etsivät (Sammakko 2009)

Alkuteos Los Detectives Salvajes ilmestyi 1998.

Thaimaa - Haruki Murakami: Thaimaa (Suomen Granta 2:ssa julkaistu novelli)

Voiko ihminen vihata toista niin paljon, että aiheuttaa vihallaan maanjäristyksen? Jos on kantanut sisällään kiveä kymmeniä vuosia, voiko taakasta vielä vapautua?

Haruki Murakamia on kehuttu minulle paljon, mutta en ole vielä saanut tartuttua yhteenkään hänen romaaniinsa, vaikka tarkoitus on ollut. Niinpä ensi kosketukseni hänen tuotantoonsa tuli Suomen Grantan kakkososassa julkaistun novellin kautta. Novelli oli upea.

Nimestään huolimatta Thaimaa ei oikeastaan kerro Thaimaasta, vaikka novellin tapahtumat sinne sijoittuvatkin. Se kertoo japanilaisesta Satsukista, joka lomailee viikon Thaimaassa ja kohtaa siellä ihmisen, joka auttaa häntä käsittelemään menneisyytensä taakkaa.

Onnistuneen novellin taika on usein siinä, että se on arvoituksellinen, mutta arvoitus on silti ratkaistavissa: lukijalle kerrotaan riittävän vähän mutta silti riittävästi. Jos kertoo liikaa, novellista tulee liian suoraviivainen ja tylsä. Jos kertoo liian vähän, lukija ei saa tarinan juonesta kiinni eikä ymmärrä, mistä novelli oikeastaan kertoi. Tämän tasapainon löytäminen on yllättävän vaikeaa.

Thaimaassa arvotuksellisuutta oli mielestäni juuri oikeassa suhteessa. Lukijan uteliaisuus herätettiin jo alkuvaiheessa tarinaa ja uteliaisuutta tyydytettiin vähä vähältä tarinan edetessä - mutta kaikkea ei lopultakaan paljastettu, vaan lukijalle jäi vielä novellin päätyttyäkin tulkinnan varaa.

Thaimaan luettuani olin entistä kiinnostuneempi tutustumaan myös Murakamin romaaneihin.

Thaimaa oli varsin erityylinen kuin monet muut Suomen Grantan kakkososan novellit ja romaanikatkelmat. Grantan teema oli tällä kertaa Outo, ja monissa novelleista oli ahdistava tunnelma. Thaimaa ei mielestäni ollut mitenkään outo novelli eikä siinä tapahtunut erityisen outoja asioita.

Suomen Grantan syksyllä ilmestynyt kolmososa keskittyy nuoriin kotimaisiin kirjailijoihin. En ole lukenut sitä, mutta olin syyskuussa Helsingissä pidetyllä Granta-klubilla, jossa Johanna Holmström, Riikka Pulkkinen ja Miina Supinen lukivat ääneen katkelmat omista Granta kolmosessa ilmestyneistä teksteistään. Sen perusteella kolmas Granta vaikutti kiinnostavalta, vaikka aiempia osia lukiessani olen ollut kiinnostuneempi käännösteksteistä kuin kotimaisista.

Ensi keväänä ilmestyvän Suomen Granta nelosen teema on kuulemma seksi. Odotan mielenkiinnolla, näkyykö teema siinä numerossa johdonmukaisemmin jokaisessa tekstissä kuin aikakauskirjasarjan kahdessa ensimmäisessä osassa.

Granta 2: Outo (Otava 2014)

Malediivit - Abdullah Sadiq: Dhon Hiyala and Ali Fulhu

Kosijansa torjunut nainen, joka muuttaa mielensä ja yrittää saada kosijansa takaisin taikakeinoin. Kaunis tytär, joka kätketään kaikilta, jotta kuningas ei vaatisi häntä vaimokseen. Palmusokerinkerääjän kunnianhimoinen pois, joka pyytää Merten Kuninkaalta unessa näkemäänsä kaunotarta vaimokseen.

Malediivit lentokoneen ikkunasta nähtynä: toinen toistaan pienempiä saaria vieri vieressä.

Dhon Hiyala and Ali Fulhu on Malediivien Kalevala. Sen tarinat ovat alun perin kulkeneet sukupolvelta toiselle suullisena perintönä laulujen muodossa, kunnes lopulta niistä kirjoitettiin kansalliseepos. Eepoksen 1970-luvula kirjoittanut äidinkielenopettaja Abdullah Sadiq kertoo kirjan esipuheessa ihastuneensa siihen, miten kansanlaulujen tarina perustui täysin divehin kieleen ja malediivilaisiin tapoihin eikä siinä ollut häivähdystäkään vierasmaalaisen kirjallisuuden vaikutusta. Kaikki koulua käyvät malediivilaislapset lukevat teoksen äidinkielentunneilla.

Luen hyvin harvoin näin vanhoihin teksteihin perustuvaa kirjallisuutta, mutta malediivilaista kirjallisuutta tuntuu olevan aika huonosti saatavana eurooppalaisilla kielillä. Tämän lukuvinkin nappasin A year of reading the world -blogista, josta sain kuulla vasta tämän blogin perustettuani, mutta jossa on hyvin samanlainen idea kuin minulla.

Malediivilainen elämäntapa ja kulttuuri ovat eepoksessa vahvasti läsnä. Päähenkilöt ovat joko palmusokerinkerääjiä tai kalastajia, ja heidän työtään kuvaillaan tarkasti. Sankareiden seikkailut vievät heidät saarelta toiselle, ja osa saarista on niin kaukana toisistaan, että isä suree pääkaupunkiin muuttanutta poikaansa yhtä paljon kuin kuollutta poikaansa. Kalastajien syöttikalat ääntelevät "raan-raan" ja kalastajat laulavat "aadhalhoa-baadhalhoa" laivan lähtiessä matkaan.

Nykyään kalat ovat Malediiveilla tärkeitä paitsi kalastajille myös turisteille, jotka snorklaavat hotellisaaria ympäröivillä riutoilla ihastelemassa niiden väriloistoa. Kuva on snorklausretkeltä jostain Eriyadun saaren lähettyviltä marraskuulta 2014.

Nyky-Malediivit on tiukasti islamilainen valtio, jossa alkoholi on kokonaan kiellettyä ja oikeuslaitos toimii sharia-lain mukaan. Myös muut uskonnot ovat kiellettyjä. Dhon Hiyala and Ali Fulhu on hämmentävä sekoitus islaminuskoa ja paikallista fanditha-taikuutta. Kirjan lopun selitystekstin mukaan fanditha on sekoitus kansanparannuskonsteja, loitsuja ja mustaa magiaa. Fandithan ja malediivilaisen kulttuurin sidos on ollut kiinteä, mutta nykyään fandithaan uskovat lähinnä kouluttamattomat ihmiset, kun taas koulutetut väheksyvät sitä.

Ilmeisesti islaminuskon korostaminen oli tarpeen siksi, että teos voitaisiin ottaa mukaan islamilaisen valtion koulujen opetussuunnitelmaan. Monet viittaukset islamiin tuntuivat hieman päälleliimatuilta, kun taas fanditha on tarinan juonen keskeinen kuljettaja. Päähenkilöt ja heidän vihollisensa tekevät vuorollaan mitä väkivaltaisempia taikoja ja vastataikoja sotkeakseen toistensa suunnitelmat.

Dhon Hiyala and Ali Fulhussa rakastunut nainen nostattaa faditha-taialla myrskyn, jotta hänen rakkaansa ei pääsisi purjehtimaan toiselle saarelle morsianta etsimään. Tätä paikallista myrskyä horisontissa katselin Eriyadun saarelta käsin marraskuussa 2014.

Kirja ja sen lopussa oleva selitysteksti avasivat malediivilaista kulttuuria kiinnostavalla tavalla. Koska malediiveilla lomailu on lähinnä rantakohteissa löhöilyä, maan kulttuuri jää useimmalle matkailijalle täysin vieraaksi. Lukumatkalla siitä oppii paljon enemmän.

Suosittelen Dhon Hiyala and Ali Fulhua kansantarinoista tai malediivilaisesta kulttuurista kiinnostuneille. Sen saa pdf-muodossa ilmaiseksi täältä.

Malediivit turistin silmin: näkymä hotellihuoneen kuistilta Eriyadun lomasaarelta marraskuussa 2014.

Bhutan - Doji Dhratyul: Escapades. Awakenings.

Isättömänä kasvanut nuori nainen, joka on päättänyt kostaa biologiselle isälleen. Elämän kovettama äiti, joka torjuu ainoan suuren rakkautensa. Yhdysvalloissa koulutettu perijätär, joka hylkää kaiken uskonnon tähden.

Escapades kertoo kolmesta sukupolvesta vahvoja bhutanilaisia naisia, jotka tekevät kukin yllättäviä ratkaisuja ja ohjaavat itse elämänsä suuntaa sen sijaan, että antaisivat synnyinolojensa sanella sen. Se kertoo paljon myös Bhutanista ja bhutanilaisuudesta - varsinkin maan epäkohdista ja ongelmista.

Bhutanilainen versio buddhalaisuudesta on hyvin omaleimaista. ja uskonto on monille bhutanilaisille hyvin tärkeää. Tämä tulee esille myös Escapadesissa, jossa yksi päähenkilöistä tekee länsimaisesta lukijasta täysin käsittämättömän  tuntuvan ratkaisun uskonnon tähden. Kuvassa nainen pyörittää rukousmyllyjä temppelissä Paron kaupungissa marraskuussa 2014.

Kirjalla on monia ansioita, mutta siinä on myös paljon parantamisen varaa. Doji Dhratyul kertoo sen esipuheessa alkaneensa kirjoittaa kirjaa alun perin harrastuksena. Myöhemmin hän sai kustannussopimuksen intialaiselta kustantamolta. En voi olla ihmettelemättä, miksei kustantamo ole vaatinut käsikirjoitukseen enempää muutoksia ennen teoksen julkaisemista, koska kirjasta olisi voinut saada todella paljon paremman.

Escapadesin henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja heidän tarinansa on kerrottu mukaansatempaavasti. Dhratyul onnistuu kertomaan heidän kauttaan lukijalle todella paljon kotimaansa niistä puolista, joista ulkomaalaiset harvoin kuulevat. Hän kuvailee maaseudun kovia oloja ja naisten heikkoa asemaa bhutanilaisessa kulttuurissa sekä kritisoi paikallispoliitikkoja ja muita kaupunkilaisherroja, jotka käyttäytyvät sikamaisesti maakuntamatkoillaan.

Erityisen keskeinen teema kirjassa on järjestelmällinen seksuaalinen väkivalta, jonka uhreiksi maaseudun naiset joutuvat. Paikallispoliitikot ja muut kaupunkilaisvieraat edellyttävät vuoristokylissä käydessään, että kaikki maalaisnaiset huoraavat heille. Kieltäytyminen ei käytännössä ole mahdollista, ja nuoretkin tytöt pakotetaan makaamaan maksusta iäkkäiden silmäätekevien kanssa. Jopa seksivalistusvaltuuskunta valistaa päivät ja pakottaa naisia seksiin yöt.

Toinen iso teema on lapsityövoima. Köyhät maalaisperheet joutuvat lähettämään pieniäkin lapsiaan kantajiksi kaupunkilaisherroille, jotka autoteiden puuttuessa tekevät maakuntamatkansa kävellen. Lapset raahaavat itseään painavampia taakkoja hengenvaarallisilla vuoristoteillä, ja isot herrat kävelevät vieressä kahta kättä heittäen. Joskus perhe saattaa lähettää lapsensa lastenvahdiksi kaupunkiin, jossa lastenvahti on usein vahdittaviaan nuorempi ja työnantaja hakkaa häntä surutta aina, kun sattuu huonolle päälle.

Tällä pikkupojalla oli mahdollisuus leikkiä ja nauttia lapsuudestaan. Matkamuistomyymälän tiikerinaamarilla turistien ja mukana olleen kaverin säikytteleminen oli niin hauska leikki, että temppu teki mieli toistaa kymmeniä kertoja. Kuva on otettu Paron pääkadulla 2014.

Tällaisista asioista ei Bhutanissa vierailevalle turistille kerrota. Ulkomaalainen saa matkustella Bhutanissa ainoastaan paikallisen oppaan seurassa, jotta opas voi varmistaa, että vieras saa maasta halutunlaisen kuvan. Matkailijalle kerrotaan näytetään kaunista, saastumatonta luontoa, esitellään temppeleitä ja uskontoa ja mainitaan kenties jotain Bhutanin politiikkaa ohjaavasta bruttokansanonnellisuuden käsitteestä. Escapadesin suurin ansio onkin mielestäni juuri siinä, että se tuo epäkohtia niin rohkeasti esiin, vaikka bhutanilainen voi joutua vaikeuksiin jo pelkästään politiikasta keskustelemisesta ulkomaalaisen kanssa.

Dhratul on selvästi suunnannut kirjansa ulkomaiselle lukijalle ja halunnut kertoa kotimaastaan paljon. Escapadesin yksi suuri heikkous on kuitenkin siinä, että hän ei ole luottanut viestinsä menevän perille kaunokirjallisin keinoin vaan on kokenut tarpeelliseksi vääntää sen rautalangasta. Kaunokirjalliset osiot katkeavat kirjassa aina uudelleen kuin seinään lauseisiin, kappaleisiin ja pidempiinkin osioihin, joissa kertojanääni muuttuu yhtäkkiä tietokirjailijan tai toimittajan ääneksi ja selostaa faktoja. Se tuntuu lukijan aliarvioimiselta. Kun lukija ensin liikuttuu päähenkilön pikkuveljen kovista kokemuksista lapsenvahtina kaupungissa, hän ei tarvitse perään enää asiapitoista luentoa lapsenvahtien asemasta yleisellä tasolla ymmärtääkseen, että lukemattomat maalaislapset ovat kokeneet samankaltaisen kohtalon.

Jos olisin kustannustoimittanut Escapadesin, olisin karsinut faktaosiot romaanitekstin seasta kokonaan. Kirjan loppuun olisi voinut vaikka koota niistä erillisen taustatieto-osuuden, johon lukija olisi voinut perehtyä halutessaan joko romaanin lukemisen lomassa tai sen jälkeen.

Vielä suurempi vika kirjassa oli mielestäni se, että mukaansatempaava juoni ei loppua kohti vastannut lukijan odotuksia. (Varoitus: Loppuosa tästä kappaleesta sisältää juonipaljastuksia.) Kirjan alkupuolella päähenkilö päätti hyvin painokkaasti, että kostaisi vielä biologiselle isälleen, ja päätös määritti koko hänen elämänsä suunnan. Juoni oli rakennettu niin, että lukija odotti tarinan huipentuvan jossain vaiheessa päähenkilön ja hänen isänsä dramaattiseen kohtaamiseen - mutta sellaista ei koskaan tullut. Yhdessä kohtaa päähenkilö kohtasi isänsä sattumalta ja lukijalle kerrottiin erikseen, että hän päätti olla paljastamatta vielä siinä vaiheessa olevansa tämän tytär. Lukijan odotukset kasvoivat: myöhemmin tulisi tietenkin hetki, jolloin salaisuus paljastuisi. Myöhemmässä vaiheessa kirjaa koko kostosuunnitelma kuitenkin ikään kuin unohtui eikä siihen viitattu enää lainkaan.

En tiedä, tuntisiko bhutanilainen lukija tällaisen juonenkäänteen puuttumisen vuoksi itsensä yhtä petetyksi kuin länsimainen. Länsimaisessa kerrontatraditiossa olemme tottuneet siihen, että jos päähenkilö vannoo kostoa, tarinassa tulee vielä hetki, jolloin kosto tulee ajankohtaiseksi tavalla tai toisella. Päähenkilö saattaa onnistua tai epäonnistua kostossaan tai jopa päättää antaa armoa kostamisen sijaan, mutta olennaista on, että asia tulee jollakin tavalla käsitellyksi. On toki mahdollista, ettei tätä asiaa pidetä Bhutanissa yhtä olennaisena kuin länsimaissa, mutta en voi välttää ajatusta, ettei kyse ole kulttuurieroista vaan siitä, että Escapades on tältä osin huonosti kerrottu tarina.

Kaikesta huolimatta suosittelen Escapadesia lukijoille, joita kiinnostaa joko Bhutan tai naisten asema eri puolilla maapalloa. Teosta on saatavana myös sähkökirjana, minkä uskoisin helpottavan sen hankkimista Suomesta käsin. Kirjan kansilehdellä mainostetaan, että sähkökirja on myynnissä pothi.com-sivustolla, mutta itse en ole kyseistä verkkokauppaa testannut.

Doji Dhratyul: Escapades. Awakengings. A Novel From The Kingdom Of Happiness BHUTAN...the last Shangri la on Earth. (Green Inc 2013)

Sri Lanka - Romesh Gunesekera: Reef

Palveluspoika, joka löytää kutsumuksensa päästessään töihin keittiöön. Meribiologi, joka ymmärtää paljon valliriutoista mutta vähemmän pinnan yläpuolisesta maailmasta, joka on tulossa hulluksi hänen ympärillään. Nainen, joka rakastaa cashewkakkua - ja ehkä myös meribiologia.

Koska pidin todella paljon Romesh Gunesekeran Noon Tide Toll -kirjasta, päätin tutustua myös hänen muuhun tuotantoonsa. Reef on hänen esikoisteoksensa. Se ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin tuore Noon Tide Toll mutta oli silti lukemisen arvoinen.

Romesh Gunesekera vertaa Reefin esipuheessa romaania koralliriuttaan. Hän sanoo romaanin olevan sanoista koostuva rakennelma, jota lukijoiden mielikuvitus ravitsee, pitää hengissä ja uusintaa, ja joka vastavuoroisesti ravitsee ja uusintaa lukijoiden mielikuvitusta. Kuvassa on koralliriutta Intian valtameressä mutta ei Sri Lankan vesillä vaan Malediiveilla marraskuussa 2014.

Valtaosa Reefin tapahtumista sijoittuu aikaan juuri ennen Sri Lankan verisen sisällissodan alkua. Politiikassa kuohuu, mutta kertojana toimivan palveluspojan Tritonin ja hänen isäntänsä, meribiologi herra Salgadon elämä ei pyöri politiikan ympärillä. Herra Salgado rakastuu, ja hänen romanssinsa kautta myös Triton pääsee lähemmäksi kaunista naista kuin koskaan aikaisemmin.

Kun sota alkaa, rakkaus jää taka-alalle, kun keskeisintä onkin yhtäkkiä selviytyminen.

Reefiä lukiessa pääsee kurkistamaan hyväosaisten srilankalaisten elämään ennen kuin sota muuttaa kaiken. Varakkaan herra Salgadon ja hänen ystäviensä arki on leppoisaa ja mukavaa. Hyvää ruokaa on tarjolla yltäkylläisesti, juoma virtaa ja juhlimiseen on aina aikaa. Ystäväpiirissä on eri uskontokuntien edustajia, mutta kukaan ei anna maailmankatsomusten erojen häiritä. Myöskään perinteisistä moraaliarvoista ei niuhoteta: on vain hienoa, jos pari elää moderniin malliin yhdessä solmimatta avioliittoa.

Tällaisia rapeita lihatäytteisiä lettuja, hoppereita, Tritonilla oli tapana valmistaa herra Salgadolle ja hänen parhaalle ystävälleen. Herrat saattoivat keksiä vaatia niitä hyvinkin myöhään illalla. Kuva on otettu ravintolassa Sri Lankan Dickwellassa marraskuussa 2014.

Gunesekera kertoo Reefin vuoden 2014 pokkaripainokseen lisätyssä esipuheessa halunneensa kirjoittaa taskuun mahtuvan romaanin, joka kasvaisi lukijoiden mielessä fyysistä kokoaan suuremmaksi. Mielestäni hän onnistui jo esikoisteoksessaan tässä kunnianhimoisessa tavoitteessa. Reef on romaaniksi lyhyt, vain 180-sivuinen, mutta se herättää yhtä paljon jollei enemmänkin ajatuksia kuin monet paksummat opukset.

Romesh Gunesekera: Reef. 20th anniversary edition with a new introduction by the author. (Granta Books 2014)
Reef ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1994, silloinkin Grantan kustantamana.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen. Olen lukenut haasteeseen nyt kymmenen kirjaa ja ylenen luutnantiksi.

Intia - Tarquin Hall: Vish Puri ja Nauruun kuolleen miehen tapaus

Ilmassa leijuva kaamea Kali-jumalatar, joka surmaa miekalla arvostetun tohtorin. Naurukerho, jonka yhdessä säännöllisesti hohottavilla jäsenillä on kullakin salaisuutensa. Palvottu guru, jonka opetuslapsista osa hehkuu onnea mutta osa näyttää tulevan opettajansa läheisyydessä onnettomiksi.

Vish Puri -sarjan toinen kirja käsittelee intialaisten uskoa ja taikauskoa. Gurunmurtaja-nimellä tunnettu tohtori Jha on tullut tunnetuksi taistelustaan taikauskoa vastaan. Jha ja hänen seuraajansa ovat ottaneet tehtäväkseen paljastaa, miten pyhinä miehinä esiintyvät huijarit tekevät taikatemppunsa. Järjen puolestapuhuja kohtaa kuitenkin loppunsa aivan uskomattomalla tavalla, kun ilmassa leijuva jumalatar murhaa hänet. Murhatempun tekotavan ja murhaajan henkilöllisyyden osaa tietenkin paljastaa ainoastaan salapoliisi Vish Puri.

Luin Nauruun kuolleen miehen tapauksen kierrellessäni Intiaa turistina. Se oli sopivan kevyttä matkalukemista ja oli hauskaa, kun kirjassa mainittiin esimerkiksi ruokia, joita olin juuri maistanut tai viitattiin kaoottiseen liikenteeseen tai muihin vastaaviin ilmiöihin, joihin olin itsekin juuri törmännyt. Matka sai minut kuitenkin kaipaamaan toisenlaista luettavaa Intiasta.

Kukkakauppias Jaipurin vanhassakaupungissa Pink Cityssä marraskuussa 2014.

Eräs turistiryhmäni jäsen kysyi paikalliselta oppaaltamme, mitä intialaista kaunokirjallisuutta hän suosittelisi meille. Opas ei halunnut suositella meille mitään, koska emme osaa hindiä. Hän oli sitä mieltä, että kaikki parhaat nyky-Intiaa kuvaavat kaunokirjalliset teokset ovat hindiksi kirjoitettuja, eikä hänen tiedossaan ollut, että hänen arvostamiensa kirjailijoiden teoksia olisi käännetty englanniksi. Hänen kokemuksensa mukaan länsimaisille lukijoille on tarjolla lähinnä ulkointialaisten englanniksi kirjoittamia kirjoja, eivätkä pitkään Intian ulkopuolella asuneet kirjailijat hänen mielestään tunne nyky-Intiaa riittävän hyvin, vaikka sitä teoksissaan kuvaavatkin.

Kysyin oppaan mielipidettä Valkoinen tiikeri -teoksesta, jonka olen lukenut ennen tämän blogin perustamista. Opas piti sitä hyvänä esimerkkinä ulkointialaisen kirjasta, joka ei hänen mielestään vastaa Intian nykytodellisuutta.

Minun on vaikea uskoa, ettei Intiassa asuvien hyvien intialaisten kirjailijoiden teoksia käännettäisi englanniksi. Ajattelin, että ehkä opas ei vain ollut nähnyt käännöksiä, koska ne on suunnattu ulkomaisille markkinoille. Ajattelin kotiin palattuani selvitellä asiaa. Jos jollakulla on lukuvinkkejä Intiassa asuvien intialaiskirjailijoiden teoksista, kuulisin niitä mielelläni.

Chiliä myynnissä Jaipurin vanhankaupungin Pink Cityn maustekadulla marraskuussa 2014.

Vish Puri -kirjoja en halunnut ottaa oppaan kuullen edes puheeksi, ja pidin huolta siitä, ettei hän nähnyt minun lukevan Nauruun kuolleen miehen tapausta. Olen varma siitä, että hän paheksuisi sarjaa. Intiassa ulkomaalaisena asuneen Tarquin Hallin tapa kuvata Intiaa on varmasti hyvin erilainen kuin oppaan arvostamien kirjailijoiden.

Itse pidän edelleen Vish Puri -kirjoja viihdyttävinä ja luen niitä mielelläni silloin, kun kaipaan jotain kevyttä. Nauruun kuolleen miehen tapaus oli kolmesta lukemastani Vish Puri -kirjasta suosikkini.

Tarquin Hall: Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus (Gummerus 2014)
Alkuteos The Case of the Man Who Died Laughing: A Vish Puri Mystery ilmestyi 2010.

.

Terveisiä Intiasta ja Bhutanista!

Viime päivinä minulla on ollut aika vähän aikaa lukumatkailuun, sillä olen ollut konkreettisemmalla matkalla. Kiersin 1,5 viime viikkoa Intiaa ja Bhutania, ja nyt olen Sri Lankassa.

Katukauppaa Jaipurin vanhassakaupungissa Pink Cityssä Intiassa.

Matkalukemisiksi otin kohdemaihini liittyviä kirjoja. Intiasta ja Sri Lankasta oli helppo löytää luettavaa, mutta Bhutanista kertovaa kirjaa en ehtinyt matkaan valmistautuessani saada käsiini. Päätin metsästää sopivaa kirjaa paikan päällä.

Chilit kuivuvat torikojun katolla Punakhassa Bhutanissa.

Vierailin Bhutanissa pääkaupunki Thimpussa, entisessä pääkaupungissa Punakhassa sekä lentokenttäkaupunki Parossa, mutta en nähnyt ensimmäistäkään kirjakauppaa. Turistikaupoissa myytiin tietoteoksia mutta ei kaunokirjallisuutta. Vasta Paron kansainväliseltä lentokentältä sain ostettua bhutanilaisen kirjailijan romaanin. Luulin sitä nimen ja kannen perusteella ensin jonkinlaiseksi meditaatio-oppaaksi, mutta takakansiteksti osoitti tulkinnan vääräksi. Kirjan on määrä kuvata kolmen naispäähenkilösukupolven kautta sellaista Bhutania, jota turistimatkalla tai dokumenttielokuvia katsomalla ei näe.

Kun ostin kirjan, eräs matkaseuralaisistani huomautti, että oppisin sen myötä Bhutanista varmasti paljon enemmän kuin olimme oppineet neljän päivän ryhmämatkallamme. Se sai minut taas kerran miettimään, miten korvaamattomia lukumatkat ovat. Turisti ei koskaan näe kohdemaataan paikallisin silmin yhtä hyvin kuin lukumatkailija.

Bhutan on tästä erinomainen esimerkki. Turistiviisumin saaminen Bhutaniin edellyttää, että turistilla tai ryhmällä on koko matkan ajan mukanaan paikallinen opas. Näin valtiovalta pystyy sanelemaan, mitä Onnellisten ihmisten laakson puolia matkailijat näkevät. Ei tainnut olla sattumaa, että ostamaani romaania myytiin ainoastaan lentokentän kansainvälisellä alueella; vaikka olen vasta alkupuolella kirjaa, näen jo nyt, että sen sisältö tuskin on Bhutanin kuningashuoneen makuun.



Tällaista Bhutania turisteille esitellään: kansallispukuisia oppaita ja upeita vuoristomaisemia.

Olin suunnitellut laittavani tähän postaukseen enemmänkin kuvia, mutta hotellin nettiyhteys on niin heikko, että on pakko tyytyä tällä erää näihin. Jatkoa seuraa.

Varsinaisia kirjapostauksia on luvassa kohtapuoliin lisää, sillä yksi mukaan pakkaamistani kirjoista on jo luettu ja Bhutan-kirjakin edistyy hyvää vauhtia.

Kirjamessujen antia

Ehdin tänä vuonna Helsingin kirjamessuille kahdesti: perjantaina työpäivän jälkeen ja tänään päivällä. Nautin messuilla kiertelystä tänä vuonna taas enemmän kuin viimeksi, eikä kustantamojen ja kirjakauppojen yhteinen messualue tällä kertaa tuntunut pieneltä. Ehkä alan tottua hallin uuteen kokoon. Kustantamolta toiselle navigoiminen on mielestäni silti nykyään vaikeampaa kuin ennen Messukeskuksen remonttia.

Ostin kuvassa näkyvät pokkarit ja valitsin muutaman joululahjatoivekirjan, jotka äitini osti perinteemme mukaisesti minulle valmiiksi. Lisäksi kokosin pitkän listan kirjoista, jotka sopisivat tähän blogiin:

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori (Like)
Nadeem Aslam: Sokean miehen puutarha (Like)
Romain Puertolas: Fakiiri, joka juuttui Ikea-kaappiin (Otava)
Patjim Statovci: Kissani Jugoslavia (Otava)
Jung Chang: Kiinan viimeinen keisarinna (Seven pokkarit)
Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (Tammen Keltainen kirjasto)
Mo Yan: Viinamaa (Otava)
Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmien tarha (Atena)

Aika näyttää, montako noista tulen lopulta lukeneeksi. Katsoin äsken viime vuoden kirjamessuilla laatimaani listaa ja totesin, että varsin moni sen kirjoista on edelleen lukematta.

Etsin erityisesti pokkareita siksi, että olen kohta taas lähdössä kiertämään maailmaa ja halusin matkalukemista. E-kirjat olisivat totta kai vielä parempi valinta matkalaukun painoa ajatellen, mutta toisaalta perinteisestä kirjasta ei lopu koskaan akku, vaikka matkakohteissa olisi huonot mahdollisuudet ladata mukana olevia laitteita.

Pinossa on useampia Intiaan liittyviä kirjoja, sillä Intia on yksi matkakohteistani. Jos joku teistä tietää hyvän Bhutaniin sijoittuvan kirjan, otan mielelläni vinkkejä vastaan.

Sri Lanka - Romesh Gunesekera: Noontide Toll

Hymyilevä majatalonemäntä, joka tappaa rotan hätkähtämättä hämmästyttävän tarkasti heittämällään pullolla. Rakastettuaan kaipaava sotilas, joka ei usko saavansa koskaan anteeksi. Ryhmä kiinalaisia liikemiehiä, jotka etsivät viidakon kätköistä kymmeniä tuhansia polkupyöränromuja.

Noontide Toll oli paras lukukokemukseni pitkään aikaan. Sri Lankaan ja nykyhetkeen sijoittuva novellikokoelma oli kauniisti kirjoitettu, oivaltavasti kerrottu, koskettava ja ajatuksia herättävä.

Kaikkien novellien minäkertoja on viisikymppinen aikamiespoika Vasantha, joka kyyditsee turisteja ja liikematkalaisia ympäri Sri Lankaa minibussillaan. Yli 25 vuotta kestänyt sisällissota on päättynyt vasta viisi vuotta sitten, ja jokainen Vasanthan bussiin nouseva kohtaa matkallaan jollain tapaa maan murheidentäyteisen menneisyyden.

Vasantha ei ole koskaan saanut opiskella, mutta hän arvostaa sivistystä ja pyrkii kehittämään itseään mahdollisuuksiensa mukaan. Hänen kertojanäänensä ei kuulosta millään tapaa kouluttamattomalta: kieli on kaunista, jopa runollista, sanavarasto laaja ja sanoiksi puetut ajatukset hyvinkin filosofisia. Juuri Vasanthan kertojanääni viehätti minua Noontide Tollissa ehkä kaikkein eniten, joten en antanut realismin häiritä enkä miettinyt, voisiko Vasanthan elämän elänyt ihminen todella kuulostaa sellaiselta.

Kirjan päähenkilöksi nousee mielestäni Sri Lankan saarivaltio. Muutama novelli kertoo Vasanthan asiakkaista, muutama ennemminkin hänen ajomatkoillaan kohtaamistaan srilankalaisista. Kuva Vasanthasta itsestään tarkentuu tarina tarinalta. Keskeistä joka tarinassa on kuitenkin Vasanthan halu ymmärtää Sri Lankan nykyisyyttä kaiken sen valossa, mitä matkat tuovat esiin maan lähihistoriasta.

Sodasta on vaikea kirjoittaa kaunista kirjaa, mutta Gunesekera on onnistunut siinä. Noontide Tollin novellit ovat surullisia mutta eivät lohduttomia. Ne kuvaavat järkyttäviä tapahtumia mutta eivät mässäile niiden kauheudella. Ne katsovat menneeseen mutta silti myös tulevaisuuteen.

Gunesekeralta ei tietääkseni ole vielä suomennettu ainuttakaan teosta. Toivon todella, että tämä suomennetaan.

Romesh Gunesekera: Noontide Toll (Granta Books 2014)

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Ranska - Catherine Pancol: Mimmit 3

Mimmit 3 on paksumpi kuin aiemmat osat, mutta se loppui silti aivan liian pian. Olisin halunnut elää Josephinen, Stellan ja muiden ystävieni kanssa vielä paljon pidempään.

Lohdullista on se, etten usko heidän tarinansa loppuvan tälläkään kertaa. Samoin kuin edellisen trilogian lopussa, Pancol jätti tälläkin kertaa lukijalle koukkuja, ilmeisiä vihjeitä siitä, että hahmojen elämässä on odotettavissa lisää jännittäviä käänteitä.


Koko Mimmit-trilogian luettuani en kuitenkaan ole aivan varma siitä, voiko kaikkiin vihjeisiin luottaa. Mimmikolmikon sivuilla ei nimittäin palattu kaikkii niihin kysymyksiin, jotka minun mieltäni jäivät askarruttamaan, kun aikoinaan laskin kädestäni edellisen trilogian päätösosan Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin.

Minulle opetettiin yliopistolla, että jos elokuvassa tai tv-ohjelmassa on näkyvästi esillä ase, sillä täytyy jossain vaiheessa ampua. Tv-dokumenttien käsikirjoittamista meille toimittajaopiskelijoille Tampereen yliopistossa opettanut vieraileva luennoitsija kutsui asetta ja muita vastaavia elementtejä termillä viritys, koska niiden tarkoitus on virittää katsojan odotukset. Jos katsojan huomio ohjataan kiinnittymään testamentin tekoon, asiaan kuuluu, että testamentilla on jossain myöhemmässä vaiheessa merkitystä tarinan kannalta. Jos mies ja nainen luovat valkokankaalla toisiinsa kiihkeitä katseita, heidän välilleen täytyy jossain vaiheessa puhjeta romanssi. Katsoja pettyy ja jopa suuttuu, jollei tarinan jatko vastaakaan ilmiselvän virityksen herättämiin odotuksiin.

Sama pätee mielestäni hyvin pitkälle myös kirjallisuuteen. Lukija olettaa, että hänelle kerrotuilla seikoilla on merkitystä kokonaisuuden kannalta. Jos asia olisi yhdentekevä, sitä ei kannattaisi mainita lainkaan.

Tämä (ja vain tämä) kappale sisältää juonipaljastuksia Central Parkin oravista ja siitä, mitä teemoja Mimmeissä ei käsitellä - mutta ei varsinaisia juonipaljastuksia Mimmeistä. Central Parkin oravissa Josephine sanoo parhaalle ystävälleen Shirleylle toivovansa, ettei hänen ensirakkautensa kanssa sänkyyn mennyt teinityttärensä Zoe vain ole tullut raskaaksi. Josephinen mainitsee odottavansa jännittyneenä Zoen kuukautisten alkua. Mielestäni tämä on ilmiselvä viritys. Koko loppukirjassa ei kerrota, alkoivatko Zoen kuukautiset vai eivät. Kirjan lopussa hän mutustelee nutellalla päällystettyä leipää ja toteaa sisarelleen tarvitsevansa nutellaa, koska se rauhoittaa. Tulkitsin Pancolin halunneen jättää lukijan miettimään, onko Zoe kenties raskaana. Tunsin oloni vähän huijatuksi, kun Zoen mahdollisen raskauden teemaan ei palattukaan Mimmeissä millään tavalla.

Mimmien lopussa auki jääneet kysymykset olivat kuitenkin vielä paljon selkeämpiä. Moni juonikuvio sai luontevan päätöksen, mutta muutama erittäin iso ja keskeinen tarina jäi täysin kesken.

Luotan siihen, että Mimmien hahmoista kuullaan vielä.

Katherine Pancol: Muchachas 3 (Albin Michel 2014)
Mimmit-trilogian ensimmäinen osa ilmestyi suomeksi 1.10. En tiedä vielä, koska Mimmit 2 ja 3 seuraavat perässä.

Osallistun tällä kirjalla tänään päättyvään Vive la France -lukuhaasteeseen. Sain luettua neljä kirjaa ja suoritettua Ranskan lipusta sinisen ja valkoisen raidan.

Arvioni trilogian aiemmista osista voi lukea täältä: Mimmit 1, Mimmit 2

Ranska - Catherine Pancol: Mimmit 2

Hiljainen ja ujo tyttö, jonka kauneus piilee jokaisen pienenkin teon intensiivisyydessä ja jumalaisessa viulunsoitossa. Lahjakkaan muotisuunnittelijan iäkäs mesenaatti, jonka motiivit herättävät epäilyksiä. Rakkauden riivaama nainen, joka yrittää estää itseään pettämästä parasta ystäväänsä.

Toisin kuin Mimmit 1, Mimmit 2 kertoo pelkästään Krokotiilin keltaisista silmistä tuttujen hahmojen elämästä. Gary ja Hortense tavoittelevat New Yorkissa unelmiaan ja yrittävät saada selville, miten pitkälle heidän lahjakkuutensa riittää. Josephine painiskelee jälleen kerran heikon itseluottamuksensa kanssa. Elämä koettelee Zoen ja Gaetanin nuorta rakkautta.

Stellasta ja hänen perheestään Mimmit 2 ei sen sijaan kerro juuri lainkaan. Sen sijaan muut Mimmien ykkösosassa esitellyt uudet hahmot saavat tilaa kasvaa ja tulla lukijalle tutuiksi. Erityisesti Garyllä ja Hortensella on New Yorkissa uusia ystäviä, joista tulee Mimmit 2:ssa heille koko ajan tärkeämpiä.

Näiden uusien hahmojen esittelemisessä Pancol onnistui mielestäni paremmin kuin Stellan esittelemisessä Mimmit 1:ssä tai Josephinen esittelemisessä Krokotiilin keltaisissa silmissä (katso kirjoitukseni Mimmit 1:stä). Ehkä asiaa auttoi se, että he liittyvät alusta alkaen niin kiinteästi vanhojen tuttujen Hortensen ja Garyn elämään. Mimmit kakkosta ei missään vaiheessa tehnyt mieli jättää kesken; en päinvastoin olisi lainkaan malttanut laskea sitä kädestäni.

Mimmit 2 on kuitenkin vielä vähemmän itsenäinen teos kuin Mimmit 1. Kaikki juonikuviot ovat alkaneet jo ykkösosassa ja suurin osa niistä jää kesken kirjan lopussa.

Kun sain Mimmit 2:n loppuun, olisin halunnut aloittaa Mimmit 3:n lukemisen saman tien. Jouduin kuitenkin odottamaan muutaman päivän, sillä vaikka kolmaskin osa oli jo ilmestynyt, en ollut saanut sitä tilattua riittävän ajoissa. Muutamakin päivä tuntui pitkältä odotukselta.

En tiedä, millä aikataululla Bazar aikoo Mimmit kakkosen ja kolmosen julkaista, mutta jos kirjojen väliin on luvassa pitkä tauko, suosittelen melkein aloittamaan kakkososan vasta sitten, kun kolmonenkin on jo ilmestynyt.

Katherine Pancol: Muchachas 2 (Albin Michel 2014)
Kirjan julkaisuaikataulu suomeksi ei ole vielä tiedossa.

Osallistun tällä kirjalla Viva la France -lukuhaasteeseen.

Ruotsi/Iran: Marjaneh Bakhtiari: Toista maata

Iranilaistaustainen ruotsalaismies, jonka poliittisia kannanottoja moni pitää maahanmuuttajavastaisena. Tyttärensä entisen aviomiehen kanssa elävä mummo, josta on tullut eronneelle miehelle läheinen. Teini-ikäiset sisarukset, jotka lähtevät pikkusiskon vastustuksesta huolimatta lomalle vanhempiensa synnyinmaahan Iraniin.

Odotin Toista maata -kirjalta aika paljon, sillä pidin Bakhtiarin edellisestä kirjasta Ei mistään kotoisin. Uuden kirjan takakansitekstikin kuulosti hyvältä. Sain siitä sen käsityksen, että kirjan pääteema olisi teinisisarusten Iranin-matka.

Siitä en alunperinkään innostunut, että kirjassa oli yli 600 sivua. Kirjan täytyy olla todella hyvä, jotta ilahtuisin siitä, että se on noin paksu.

Toista maata ei ollut niin hyvä. Mielestäni siihen oli ahdettu liian monta henkilöhahmoa ja tarinaa. Osa heistä olisi kannattanut säästää suosiolla seuraavaan kirjaan.

Pidin lopultakin kirjassa eniten sisarusten Iranin-matkan tarinasta. Kirjaa oli kuitenkin ehtinyt jatkua jo lähes 150 sivua ennen kuin he pääsivät edes lentokoneeseen.

Toinen iso tarinalinja liittyi sisarusten iranilaissyntyiseen isään Mehrdadiin, joka on pyrkinyt omaksumaan uuden kotimaansa kielen ja kulttuurin täydellisesti ja vaatii kaikkia maahanmuuttajia tekemään samoin. Toisenlaista linjaa ajaa nuori ja lapsellinen Sanna Svensson Mutameijerit-yhdistyksestä, joka pyrkii "kyseenalaistamaan syrjivät valtarakenteet" ja edistämään maahanmuuttajien asemaa käyttämällä kaikista maahanmuuttajista sanaa mutiainen. Kirjassa kerrotaan myös siitä, minkälaisia ajatuksia ja tunteita Mehrdadin ja Sannan näkökannat herättävät kahdessa maahanmuuttajataustaisessa nuoressa.

Mehrdad ja Sanna ärsyttivät minua kumpikin. Hahmot oli kärjistetty liian voimakkaasti minun makuuni ja varsinkin Sannan hahmo jäi aivan liian ohueksi suhteessa siihen, miten paljon palstatilaa hän kirjan sivuilla sai. Kun Sanna toisteli sekavasti muilta oppimiaan provosoivia lauseita maahanmuutosta, sen oli ilmeisesti tarkoitus olla hauskaa, mutta minussa se aiheutti ennen kaikkea myötähäpeää.

Kärjistäminen vaivasi minua myös sisarusten hahmoissa, vaikka ne olivatkin selvästi syvempiä kuin Sanna. Kaiken kaikkiaan olisin toivonut, että kirjan hahmot olisivat olleet vähemmän karikatyyrimäisiä.

Kolmannen tarinalinjan päähenkilöt olivat bussikuski Åke ja hänen Iranista Ruotsiin muuttanut entinen anoppinsa Iran, jotka olivat päätyneet asumaan yhdessä Åken ja Iranin tyttären avioliiton päätyttyä. Parivaljakolla ei ollut yhteistä kieltä muutamaa fraasia enempää, mutta heistä oli tullut toisilleen läheisempiä, kuin kumpikaan ehkä tajusikaan.

Toista ja kolmatta tarinalinjaa yhdisti Mehrdadin äiti, Iranin ystävä Shamsi. Kirjan päähenkilöksi nousi ehkä lopulta Mehrdad ainakin sillä perusteella, että kaikki tarinalinjat kietoutuivat häneen.

Kirjassa oli monta hauskaa kohtaa ja hyvää oivallusta, mutta ne eivät mielestäni kantaneet 600-sivuiseksi järkäleeksi. Henkilöhahmoja ja tarinalinjoja oli liikaa ja moni hahmoista jäi pinnalliseksi ja stereotyyppiseksi.

Marjaneh Bakhtiari: Toista maata (Otava 2010)
Alkuteos Kan du säga schibbolet? ilmestyi 2008.

Yhdysvallat - Bruce Fink: Tarkastaja Canalin psykoanalyyttiset seikkailut. Kadonneen partituurin tapaus.

Psykoanalyysistä kiinnostunut hassu ranskalainen salapoliisi ratkoo rikoksia New Yorkin poliisin apuna ja psykoanalysoi samalla kohtaamiaan ihmisiä. Kirjan lähtökohta kuulosti hauskalta, mutta en silti lämmennyt psykoanalyytikko Bruce Finkin salapoliisitarinalle.

Kirja tuntui ikävän sisäänpäinlämpiävältä. En voinut välttää ajatusta, että Fink on kirjoittanut sen kollegoitaan ja alansa opiskelijoita varten, ei sen laajempaa kohdeyleisöä ajatellen. Tarkastaja Canal selitti kyllä ajatuksenjuoksuaan kirjassa jatkuvasti maallikoille, joten sen puolesta lukeminen ei vaatinut psykoanalyysin tuntemusta, mutta kirjan huumori ei ainakaan minua naurattanut. Arvelin hyväntahtoisesti, että psykoanalyysin maailmassa hyvin sisällä oleviin se olisi kolahtanut.

Lukeminen tuntui vähän samalta kuin olisin istunut iltaa seurueessa, jossa kaikki muut ovat psykoanalyytikkoja ja nauravat jutuille, joissa minä en näe mitään hauskaa.

Yhdysvaltalaisen kirjailijan luomassa ranskalaisessa päähenkilössä minua ärsytti sen kliseisyys. Hahmo tuntui kerta kaikkiaan kuluneelta.

Sisäänpäinlämpiävyydestä kertoo sekin, että tarkastaja Canal höystää puhettaan jatkuvasti ranskankielisillä fraaseilla, joita ei tietenkään käännetä. Vaikka osaan ranskaa ja ymmärsin ne, minua ärsytti moinen ihan periaatteessa. Siitä tuli elitistinen vaikutelma: että kirja on tarkoitettu vain "sivistyneille" lukijoille, jotka osaavat ranskaa.

Samassa niteessä on kolme erillistä kirjaa. Päädyin lukemaan vain ensimmäisen.

En suosittele tätä kirjaa erityisesti kenellekään, mutta psykoanalyysiin perehtyneet, ranskaa osaavat, korkeakulttuuria harrastavat, salapoliisiromaaneista pitävät lukijat saattaisivat siitä nauttia.

Bruce Fink: Tarkastaja Canalin psykoanalyyttiset seikkailut (Teos 2013)
Alkuteos The Psychoanalytical Adventures of Inspector Canal ilmestyi 2010.

Uusi-Seelanti - Witi Ihimaera: Valasratsastaja

Lastenlapsi, jolle isoisä ei voi antaa anteeksi sitä, että hän on tyttö. Valas, jonka otsassa on merkki. Suku, joka yrittää pitää kiinni maorien perinteistä.

Valasratsastaja kertoo maorisuvusta, jonka virallinen johtaja on perinteisistä sukupuolirooleista tiukasti kiinni pitävä Koro Apirana. Tosiasiassa vähintään yhtä paljon valtaa näyttää olevan hänen vaimollaan Nanny Flowersilla. Vanha aviopari kiistelee ja riitelee jatkuvasti mutta rakastaa silti toisiaan hellästi.

Kirjan päähenkilö Kahu syntyy epäonnekseen tytöksi, vaikka hän on Koro Apiranan vanhimman pojan vanhin lapsi, jonka olisi isoisän maailmankatsomuksen mukaan ehdottomasti oltava poika. Kahu rakastaa isoisäänsä kiihkeästi, mutta tämä torjuu hänet. "Sinusta ei ole mitään hyötyä", isoisä ilmoittaa tytölle kerta toisensa jälkeen.

Tämän jännitteen varaan rakentuu tarina, jonka avulla Witi Ihimaera avaa lukijalle sitä, minkälaista on olla maori lentokoneiden ja moottoripyörien aikakaudella. Kirja on kirjoitettu vuonna 1987, ja se kuvaa ilmeisesti 80-lukua. Lankapuhelin on Nanny Flowersin silmissä vierasta ja vähän pelottavaa teknologiaa. Lentolippu Uudesta-Seelannista Australiaan maksaa neljän kuukauden palkan.

Pidin siitä, että romaani kertoi maorikulttuurista maorien itsensä näkökulmasta. Olen yrittänyt etsiä Australian aboriginaaleista kertovaa kaunokirjallista teosta, mieluiten aboriginaalikirjailijan kirjoittamaa, mutta en ole ainakaan toistaiseksi löytänyt sellaista.

Siitä en kuitenkaan pitänyt, että kirjassa käytettiin varsin paljon maorinkielisiä ilmauksia, joita ei mielestäni avattu lukijalle tarpeeksi. Kirjan lopussa on sanasto, jonka avulla ilmauksia saattoi yrittää kääntää, mutta sanastossa ei ollut puoliakaan tarvittavista sanoista. Sieltä puuttui kirjassa avainasemassa olevia sanoja. Esimerkiksi jokaisen luvun lopussa toistuu sama maorinkielinen lause, josta pystyi sanaston avulla kääntämään vain yhden sanan. Turhautumistani lisäsi vielä se, että osalle sanastossa olleista sanoista oli annettu käännös, joka ei ainakaan kirjassa käytetyssä asiayhteydessä voinut olla oikea. Yhden hahmoista kerrotaan esimerkiksi nukkuvan pukussa, joka sanaston mukaan tarkoittaisi vatsaa.

Minulle jäi epäselväksi, kuvastaako alkukielisen teoksen maorinsekainen englanti 80-luvun maorien aitoa puhetapaa. Käsitin niin, sillä yhdessä kohdassa kirjaa Kahu saa koulussa palkinnon kokonaan maorin kielellä kirjoittamastaan aineesta, jonka suuri ansio on nimenomaan se, ettei aineessa ole sanaakaan englantia. Jos alkukielisessä Valasratsastajassa on maorin sanoja englannin seassa aidosti siinä suhteessa kuin maorien normaalissa puheessa, valittu kielimuoto on varmastikin teokselle paras mahdollinen. Ilmaukset olisi kuitenkin ehdottomasti kannattanut kääntää kokonaisina sitä mukaa, kun niitä käytettiin. Käännökset olisivat voineet olla joko alaviitteinä kullakin sivulla tai jopa varsinaisen tekstin seassa heti maorinkielisen ilmauksen perässä.

Käännösten puutteeseen turhautuminen pilasi lukunautintoani aika paljon, mutta muuten Valasratsastaja oli lukemisen arvoinen. Suosittelen sitä ennen kaikkea lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita alkuperäiskansojen kulttuureista yleisesti tai maorikulttuurista erityisesti.

Witi Ihimaera: Valasratsastaja (Like 2004)
Alkuteos The Whale Rider ilmestyi 1987.

Ranska - Katherine Pancol: Mimmit 1

Koko kylän palvoma sankari, joka kotinsa seinien suojassa pahoinpitelee vaimoaan ja tytärtään. Rakastava puoliso ja isä, joka joutuu pakenemaan rakkaansa menneisyyden haamuja. Räikeänpunainen nallekarhu, jonka merkityksen vain yksi ihminen ymmärtää.

Mimmit-trilogian ensimmäinen osa ilahduttaa Pancolin aiempien kirjojen ystäviä jatkamalla Krokotiilin keltaisista silmistä ja sen jatko-osista tuttujen hahmojen tarinaa. Nimenomaan heistä kiinnostuneelle lukijalle se voi kuitenkin tuottaa pettymyksen, sillä valtaosa kirjasta on omistettu aivan uusille tuttavuuksille.

Katherine Pancol on yksi suosikkikirjailijoistani ja Mimmit 1 oli odotusteni mukainen lukunautinto. Pancolin henkilöhahmot ovat mielestäni todella taitavasti rakennettuja: ihana sekoitus rakastettavia ja raivostuttavia piirteitä, moniulotteisia, monimutkaisia, persoonallisia tyyppejä, joiden elämästä tekee mieli lukea aina vain lisää. He analysoivat itse omaa käytöstään ja elämänfilosofioitaan tavalla, joka minua kiinnostaa kovasti. Samaistun heihin helposti ja löydän samaistuttavia piirteitä jopa keskenään täysin erilaisista hahmoista.

Pancolin kirjoissa on mielestäni yksi iso heikkous, joka häiritsi myös Mimmien ensimmäisen osan lukemista: hän ei osaa esitellä uusia hahmoja koukuttavasti. Kun aikoinaan aloin lukea Krokotiilin keltaisia silmiä, kirja jäi aluksi minulta pitkäksi aikaa kesken. Kun tartuin kirjaan uudelleen ja luin sinnikkäästi eteenpäin, kesti monta kymmentä sivua päästä hahmoihin ja tarinaan sisään. Sitten se kuitenkin yhtäkkiä tapahtui ja luin loput paksusta kirjasta ahnaasti ahmien. Jatko-osissa samaa ongelmaa ei ollut, koska hahmot olivat jo entuudestaan tuttuja.

Mimmien ensimmäisessä osassa törmäsin samaan ongelmaan. Kirja alkoi edellisestä trilogiasta tutuilla Hortensella ja Garylla, joiden romanssin uusista käänteistä luin innolla. Seuraavassa luvussa hypättiin kuitenkin kokonaan uuteen tarinaan. Maatilalla asuva, romurauta-alan yrityksessä työskentelevä Stella ja hänen poikansa eivät aluksi jaksaneet kiinnostaa minua ollenkaan. Stellan arkisia aamutoimia kuvattiin pitkästi ja minusta tylsästi. Hänen elämänsä kiinnostavia puolia ei tuotu vielä siinä vaiheessa esiin oikeastaan ollenkaan. Kun vielä huomasin Stellaa käsittelevien lukujen kattavan valtaosan ykkösniteen sivumäärästä, lannistuin kokonaan. Kirja jäi kesken moneksi viikoksi.

Kun palasin Mimmien ääreen ja kahlasin läpi Stellan tarinan alun, hänenkin elämästään ja persoonastaan alkoi paljastua koko ajan kiinnostavampia asioita, ja kohta olin aivan yhtä innoissani hänestä ja hänen perheestään kuin vanhoista tutuista hahmoista.

En ole ainoa, joka kokee näin. Olen suositellut Krokotiilin keltaisia silmiä monille ystävilleni, mutta osa heistä ei ole jaksanut lukea sitä niin pitkälle, että tarina olisi imaissut heidät mukaansa. Minusta on todella outoa, että lukuisille kielille käännetyissä menestyskirjoissa on noin ilmeinen heikkous, eikä sitä saada edes kustannustoimittajan avulla korjattua.

Jonkin verran ihmettelin myös Mimmien rakennetta. Toisin kuin Krokotiilin keltaiset silmät ja sen jatko-osat, Mimmit-trilogian kirjat eivät varsinaisesti ole itsenäisiä teoksia. Niiden nimet ovat Mimmit 1, 2 ja 3 ja ne ilmestyivät alkukielellä vain kuukauden välein toisistaan. Suomeksi Mimmit 1 ilmestyy lokakuun alussa. En ole vielä kuullut, kuinka nopealla aikataululla Bazar aikoo julkaista loput osat.

Mimmit 1 on Stellan ja hänen perheensä osalta varsin eheä kokonaisuus. Heidät esitellään, heidän tarinaansa paljastetaan vähä vähältä ja kirja loppuu käänteeseen, joka tuo kertomukseen eräänlaisen välipäätöspisteen: vaikka on selvää, että jatkoa seuraa, siinä kohtaa on loogista pitää hengähdystaukoa ja jäädä odottamaan seuraavaa kirjaa. Sen sijaan aiemmista kirjoista tuttujen Hortensen, Garyn, Josephinen, Zoen, Shirleyn ja Philippen elämästä Mimmien ykkösosa kertoo vain pienen palasen, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.

Pancol kertoo kirjan jälkisanoissa, ettei alun perin aikonut ottaa vanhoja tuttuja hahmoja lainkaan mukaan uuteen kirjaansa. Hänen oli tarkoitus kirjoittaa perheväkivallasta Stellan ja hänen perheensä kokemusten kautta. Hän alkoi kuitenkin kuulla Hortensen äänen, ja tämä halusi kertoa hänelle kuulumisiaan. Sitten ääneen puhkesivat myös Hortensen perheenjäsenet, ja he vain päättivät sekaantua tekeillä olevan kirjan tarinaan. Ehkä tämä selittää sen, että Josephine, Hortense ja muut tutut esiintyvät Mimmit 1:ssä ikään kuin vain vierailevina tähtinä.

Joku voisi epäillä Pancolia laskelmoinnista ja todeta kyynisesti, että Mimmit 1 myy paremmin, kun se vetoaa edellisen trilogian ystäviin kertomalla Josephinen ja hänen perheensä kuulumisia. Minun on kuitenkin helppo uskoa, että Pancol koki Josephinen perheen tunkeutuvan uuteen kirjaansa sillä tavoin, kuin hän jälkisanoissa kuvaa. Josephine ja hänen läheisensä ovat tulleet minullekin niin tutuiksi, että mietin välillä heidän elämäänsä samalla tapaa kuin vanhojen ystävien; voin vain kuvitella, miten läheisiä ja rakkaita he ovat heidät luoneelle kirjailijalle.

Yhtä kaikki Mimmit 1 on vaikuttava ja hieno teos. Se kuvaa koskettavasti ja uskottavan inhimillisesti sitä, miten väkivaltainen mies voi murtaa vähä vähältä vaimonsa itsetunnon, saada älykkään naisen luulemaan itseään vähä-älyiseksi ja alistaa uhrinsa niin täydellisesti valtaansa, ettei tämä näe tilanteestaan minkäänlaista ulospääsytietä.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka arvostavat moniulotteisia, analyyttisiä henkilöhahmoja.

Lopuksi vielä varoituksen sana: Bazar on jostain syystä päättänyt kirjoittaa Mimmien suomenkielisen laitoksen takakansitekstiin todella pahoja juonipaljastuksia. Sama teksti on Bazarin sivuilla ja nettikirjakaupoissa, joissa Mimmit 1 on jo ennakkomyynnissä. Tekstiä ei missään tapauksessa kannata lukea, jos ei halua tietää etukäteen kirjan juonen pääkohtia aina loppuhuipennusta myöten.

Katherine Pancol: Muchachas 1 (Albin Michel 2014)

Kirja ilmestyy suomeksi 1.10. nimellä Mimmit 1 (Bazar 2014)

Katso suomenkielisen teoksen kansikuva täältä, mutta älä lue esittelytekstiä, jos et halua ratkaisevan olennaisia juonipaljastuksia.

Osallistun tällä teoksella Vive la France -lukuhaasteeseen. Olen nyt lukenut kaksi ranskalaista kirjaa ja ansainnut Ranskan lippuuni sinisen raidan.

Ranska - David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali

Mies, joka keräilee kaikkea. Nainen, joka on häiritsevän seksikäs pestessään ikkunoita. Matkatoimisto valehtelijoille.

Vaimoni eroottinen potentiaali on erikoinen hupailu, eräänlainen absurdi farssi. Sen hahmot ovat karikatyyrejä ja heidän tarinansa vilisee toinen toistaan kummallisempia sattumuksia.

Minun huumorintajuuni kirja ei aivan täysin iskenyt, mutta jotkut sen oivallukset olivat mainioita. Pidin esimerkiksi valehtelijoiden matkatoimiston liikeideasta: matkojen sijaan toimisto tarjoaa kursseja, joiden osanottajat oppivat kuvailemaan sujuvasti kuvitteellisia matkojaan paikkoihin, joihin eivät ole oikeasti astuneet jalallaankaan.

Aika usein tarinaan kuuluva jatkuva liioittelu kuitenkin enemmän ärsytti kuin viihdytti.

Mitään syvällisiä ajatuksia kirja ei tosiaankaan herättänyt, vaan se oli puhdasta viihdettä. Ranskasta ja ranskalaisistakaan se ei mielestäni kertonut juuri mitään ihmeempää.

Suosittelen kirjaa absurdista huumorista pitäville lukijoille kevyeksi kesäviihteeksi.

David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali (Gummerus 2012)
Alkuteos Le Potentiel érotique de ma femme ilmestyi 2004. 

Osallistun tällä teoksella Vive la France -lukuhaasteeseen. Tämä on vasta ensimmäinen tähän haasteeseen kirjani, mutta lisää on luvassa.

Koska kyse on jo pari vuotta vanhasta kirjasta, sitä on jo ehditty käsitellä monissa blogeissa. Lue lisää esimerkiksi näistä: Oota, mä luen tän eka loppuun, Kujerruksia, Kirjainten virrassa, Kirjoihin kadonnut, Lukutuulia tai Upotus.

Pakistan - Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua

Nokkela sähkömies yrittää ansaita riittävästi kahdentoista tyttärensä myötäjäisiin. Narkomaanin vaimo etsii onnea mutta löytääkin rakkauden. Seurapiirien keveyteen kyllästynyt kaunotar yrittää muuttua. Mökkiään mukanaan kantava vanhus vaihtaa asuinpaikkaa aina riitaannuttuaan.

Hunajaa ja tomua on kahdeksan novellin kokoelma, joka kertoo pakistanilaisista köyhistä ja ökyrikkaista. Kaikki kirjan hahmot joko elävät yltäkylläisyydessä tai palvelevat yltäkylläisyydestä nauttivia.
Räikeistä varallisuuseroista huolimatta kaikkien tarinoiden päähenkilöitä yhdistää yksi asia: he ovat kaikki omalla tavallaan onnettomia.

Novellit ovat itsenäisiä kokonaisuuksia, mutta kaikki tarinat liittyvät jollakin tapaa rikkaan maanomistajan K. K. Harounin sukuun. Joissakin niistä on sivuhenkilöinä edellisten tarinoiden keskeisiä henkilöhahmoja niin, että tarkkaavainen ja nimiä hyvin muistava lukija saa lisätietoja aiemmin lukemiensa novellien henkilöistä.

Hunajaa ja tomua on ollut ehdolla useiden arvostettujen palkintojen saajaksi ja voittanut Story Prize -palkinnon. Odotin teokselta varsin paljon, mutta se ei täyttänyt odotuksiani. Se ei missään nimessä ollut huono, mutta se ei myöskään imaissut minua mukaansa samalla tavoin kuin monet muut kirjat eikä tehnyt minuun muutenkaan erityisen suurta vaikutusta.

En pitänyt siitä, että novellit linkittyivät toisiinsa ikään kuin ohimennen. Toisin kuin Khaled Hosseinin Kun vuoret kaikuivat -teoksessa, jossa novellimaiset luvut muodostivat kauniin ja eheän romaanin, tässä kirjassa yhteydet vaikuttivat satunnaisilta. Yhteyksiä oli liian harvassa ja liian sattumanvaraisten henkilöhahmojen välillä, että niistä olisi pysynyt kärryillä ponnistelematta. Kaikkien sivuhenkilöidenkin nimet olisi pitänyt painaa mieleen siltä varalta, että heistä selviäisi jotakin olennaista myöhemmin. Eniten minua ärsytti se, että erään novellin loppuratkaisu jätettiin ensin auki mutta paljastettiin sitten myöhemmässä novellissa niin ylimalkaisessa sivuhuomautuksessa, että se jäi todella helposti huomaamatta.

Lisäksi osa novelleista loppui mielestäni vähän töksähtäen. Olisin myös kaivannut kaiken onnettomuuden vastapainoksi vähän enemmän onnellisuutta.

Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua (Avain 2012)
Alkuteos In Other Rooms, Other Wonders ilmestyi 2009.

Hunajaa ja tomua on ollut esillä monessa blogissa. Esimerkiksi näissä on kirjoitettu siitä: Mari A:n kirjablogi, Morren maailma, Tea With Anna Karenina, Kirjoihin kadonnut, Tarinan viemää, INAhdus, Luettua ja Koko lailla kirjallisesti.