Pääosa kirjan tapahtumista sijoittuu 60-luvulle, mutta mukana on myös vanhemmista ajoista kertovia osuuksia, joissa mennään ajassa taaksepäin jopa 1800-luvun puoliväliin saakka. Syyrian lähihistoriaa kirjassa ei siis kuvata, mutta 60-luvun arkielämän kuvaus voi auttaa ymmärtämään viimeaikaisten uutisten taustaa. Kirja ei ole ensisijaisesti poliiittinen, mutta politiikalla on oma osansa päähenkilöiden tarinassa. Schami itse toteaa kirjansa jälkisanoissa asiasta näin: "Olen niin sanotun poliittisen romaanin vastustaja, mutta henkilöhahmo ei voi elää yhdessä pahimmista arabialaista alkuperää olevista hirmuvalloista ilman että se vaikuttaisi häneen." Historian oppikirjana Damaskoksen rakastavaisia ei pidä lukea, sillä kirjan kuvaukset 60-luvun Syyrian diktatuureista perustuvat vain osin todellisiin tapahtumiin ja ovat osin mielikuvituksen tuotetta.
Kirjan pääjuoni on sukuriidan varjostama rakkaustarina. Farid Mustaq ja Rana Šahin ovat damaskoslaisia nuoria, joiden sukujuuret ovat maaseudulla Malan kylässä. Mala on ollut vuosikymmenten ajan jakautunut ortodoksisten Šahinien ja katolisten Mustaqien kannattajaleireihin, ja vallasta kamppailevat suvut ovat verikostokierteessä. Kaupunkilaisnuorille sukuviha on kuitenkin jäänyt etäiseksi. He murehtivat tutustuessaan vain siitä, sattuuko toinen olemaan muslimi. Henkilökohtaisesti he eivät suuremmin piittaa uskonnosta, mutta suku saattaisi rankaista muslimiin rakastumisesta jopa kuolemalla, joten he ovat oppineet olemaan varovaisia ihastuksissaan. Niinpä he selvittävät jo varhain toistensa uskontokunnan, mutta sukunimiä he eivät älyä kysyä ennen kuin on liian myöhäistä ja he ovat jo ehtineet rakastua.
Damaskoksen rakastavaisten rakenne on epätyypillinen. Paksu romaani on jaettu Raamatun tapaan kirjoihin, joiden nimet kuvaavat niiden pääteemoja, kuten esimerkiksi Rakkauden kirja ja Suvun kirja. Kukin kirja jakaantuu katkelmiin, jotka saattavat olla hyvinkin irrallisia toisistaan. Vain osa katkelmista vie pääjuonta eteenpäin; lopuissa kerrotaan itsenäisiä pieniä tarinoita sivuhenkilöiden elämästä. Kirjailija itse vertaa rakennetta kivimosaiikkiin ja katkelmia sen kiviin: "Jokainen näistä kivistä kertoo tarinan, ja kun olet lukenut sen, se näyttää piilevän värinsä, ja heti kun olet lukenut kaikki tarinat, näet koko kuvan." Schamin mukaan tällainen rakenne "tekee oikeutta säröjä täynnä olevalle elämällemme arabimaissa".
Kirja alkoi mielestäni kiinnostavasti, mutta sitten tuli pitkä osio, jonka lukeminen oli vähän raskasta. Sukuvihaa taustoitettiin perinpohjaisesti ja lukijalle esiteltiin koko ajan uusia henkilöhahmoja, joista osa oli omien irrallisten pikkutarinoittensa päätähtiä mutta täysin epäolennaisia pääjuonen kannalta. Uusien hahmojen jatkuva virta ja irtotarinoihin poikkeileva kerrontatyyli tekivät alussa lukemisesta työlästä. Kun en vielä hahmottanut pääjuonta kunnolla, oli vaikeaa erottaa, ketkä henkilöhahmot olisi syytä painaa mieleen ja ketkä esiintyisivät vain yhdessä katkelmassa. Kirja tempaisi minut kunnolla mukaansa vasta, kun sukujen taustat oli saatu kerrottua ja päästiin keskittymään päähenkilöiden lapsuuteen ja nuoruuteen Damaskoksessa. Sen jälkeen mielenkiintoni pysyi yllä koko loppukirjan ajan. Kun pääsin kiinni pääjuoneen, aloin nauttia myös irrallisista pikkutarinoista ja mosaiikkimaisesta kerronnasta.
Lukuisten pikkutarinoiden ansiosta Damaskoksen rakastavaiset on antoisaa luettavaa ihmiskohtaloista kiinnostuneelle lukijalle. Rakkaus ja parisuhde ovat irtotarinoiden tyypillisin aihe ja lukija oppii paljon naisen ja miehen asemasta ja rooleista Syyriassa. Kaikkein eniten pidin kohdista, joissa kuvataan arkista elämää Damaskoksessa lapsen tai nuoren silmin. Yksityiskohtia oli runsaasti ja kerronta oli elävää.
Suosittelisin Damaskoksen rakastavaisia lukijalle, joka on kiinnostunut sekä rakkaustarinoista että Lähi-idän poliittisesta historiasta ja jolla on aikaa ja energiaa syventyä paksuunkin opukseen.
Rafik Schami: Damaskoksen rakastavaiset (Bazar 2009). Alkuteos Die dunkle Seite der Liebe ilmestyi 2004. |
Ahmin kirjan saatuani sen lahjaksi ja en pitkästynyt hetkeksikään.
VastaaPoistaSaksalainen nimi parempi.Suomeksi annetaan aina kaupallismpi nimi.
Jos et ole lukenut Tunisiasta, niin luepa kirjani Vuosi Tunisiassa pohjoisen naisen silmin.
Suomenkieliset nimet taitavat usein pyrkiä kertomaan, mihin maahan tai kaupunkiin tarina sijoittuu. Ehkä kaukaisten kaupunkien ja maiden nimet houkuttelevat suomalaislukijoita.
PoistaKiitos Tunisia-vinkistä! Pidän sen mielessä.