Kambodža - Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Khmerien suurin ylpeys Angkor Watin temppeli huhtikuussa 2010.

Pelkäsin pitkään tämän kirjan lukemista. Kiinnostuin siitä heti kun kuulin siitä, mutta kun olin saanut kirjan hyllyyni aloin epäröidä. Kuinka raaka kirja olisi? Kuinka järkyttävää olisi eläytyä punakhmerien vangitseman naisen kuulusteluihin ja kidutukseen?

Jos pelkään jotain etukäteen, ennakkopelkoni ovat yleensä aina paljon pahempia kuin se asia, jota olen pelännyt. Niin kävi nytkin. Punaisten kyynelten talossa tapahtuu raakoja ja hirveitä asioita, mutta niistä on kerrottu niin, ettei lukijaa houkutella eläytymään täysillä kaikkein pahimpiin kohtiin. Rannela ei vie lukijaa ihan jokaiseen tilanteeseen, vaan kertoo osan tapahtumista kuulustelupöytäkirjojen ja takaumien kautta. Takauma on lukijan kannalta armollisempi kerronnan muoto kuin se, että kaikkein järkyttävimmät hetket elettäisiin minuutti minuutilta uhrin ajatuksia lukien.

Odotin, että kidutetun naisen tarina jäisi kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kirjan muut tarinat antoivat paljon enemmän ajattelemisen aihetta.

Ennakko-odotusteni vastaisesti minun oli suorastaan vaikea eläytyä kidutettavana olevan Chanin tarinaan. Kirja alkaa tilanteessa, jossa häntä on jo kuulusteltu ja kidutettu muun muassa sähköshokeilla ja seksuaalisella väkivallalla. Lukija ei pääse näkemään sitä, minkälainen Chan oli silloin, kun kaikki oli vielä hyvin, eikä löytämään sitä kautta hänen elämästään ja ajatuksistaan samaistuttavia kohtia. Uskon, että minun olisi helpompi samaistua mielen murtumiseen, jos olisin päässyt sisään hahmon ajatusmaailmaan ennen kidutuksen alkamista.

Sen lisäksi, että Chanin mieli on jo kirjan alussa osittain kidutuksen murtama, minun oli muutenkin vaikea ymmärtää hänen ajatusmaailmaansa. Chan ja hänen puolisonsa ovat ennen pidätystään olleet itsekin korkeassa asemassa punakhmerien Angkar-puolueessa. Chan uskoo vilpittömästi ja täydestä sydämestään puolueen propagandaan. Hän on itse lähettänyt muita kidutettavaksi ja pitää tarinansa loppuun saakka kiinni ajatuksesta, että puolue toimii aina oikein. Chanin ja hänen Sothear-vauvansa elämän viimeisiin hetkiin Rannela ei lukijaa vie. Minusta se oli sääli. Olisin halunnut tietää, muuttuiko Chanin käsitys puolueesta kuoleman kentillä.

Muistomerkki Choeung Ekin kuoleman kentillä on kattoon asti
täynnä punakhmerien tappamien ihmisten pääkalloja.

Muiden hahmojen tarinoihin minun oli paljon helpompi eläytyä ja sain heitä koskevista osioista paljon ajattelemisen aihetta. Kirjan ehkä kaikkein keskeisimpään hahmoon, Chanin tyttäreen Vannaan, samaistuin paljonkin. Vanna on ensimmäisessä osassa nuori tyttö, joka käy sisäistä taistelua siitä, uskoako puolueen propagandaa vai ei. Hän haluaisi olla kiltti ja uskoa ja ajatella niin, kuin vanhemmat ja puolue ovat käskeneet, mutta sisimmässään hän ei pysty siihen. Ennen punakhmerien vallankumousta Vanna eli onnellista lapsuutta isän, äidin, isoäidin mummin ja sisarustensa kanssa. Elämässä oli paljon ilonaiheita: leikit, televisio-ohjelmat, oma huone, kauniit vaatteet, juhlapyhät, läheisyyden hetket rakkaiden perheenjäsenten kanssa. Puolue kuitenkin haluaa hänen elävän toisenlaista elämää: asuvan kaukana perheestään, tekevän työtä käsillään ja halveksumaan kaikkea, mikä hänet ennen teki iloiseksi. Vaikka Vanna kuinka yrittää, hän ei sisäistä puolueen ajatuksia yhtä hyvin kuin äitinsä. Hän tajuaa olleensa oikeasti onnellisempi ennen vallankumousta, vaikka niin ei saisikaan ajatella. Toisin kuin äitinsä, hän huomaa myös, että puolue valehtelee hänelle, vaikka sen ei pitäisi olla mahdollista.

Varsinkin isä, isoäiti ja isoveli olivat Vannalle läheisiä; äidin kanssa suhde oli selvästi etäisempi, eikä Vanna kaipaa tätä yhtään samalla tavoin kuin muita perheenjäseniään. Tämä on Rannelalta kiinnostava valinta sen kannalta, että juuri Chan-äiti on yksi kirjan päähenkilöistä. Etäiseksi jäävä Chan ei tule lukijalle yhtään läheisemmäksi myöskään Vannan muistojen kautta. Tuntuu kuin Rannela olisi halunnut tehdä Chanista hahmon, johon lukijan ei tarvitse kiintyä liikaa, jotta tämän kohtalo ei järkyttäisi kohtuuttomasti.

Vannan nimeä en voinut olla ihmettelemättä. Ymmärtääkseni kirjan hahmot eivät ole saaneet nimiään tosielämän esikuvien mukaan, vaan Rannela on valinnut ne. Käännöskirjoissa on väistämättä välillä nimiä, jotka ovat suomenkielisen tekstin seassa tahattoman koomisia, mutta miksi ihmeessä suomalainen kirjailija antaa päähenkilölleen nimeksi Kylpyamme? Ehkä Rannela ei tunne kyseistä murresanaa.

Kirjan kakkososassa Vanna on aikuinen nainen, vaimo ja äiti. Hänen lisäkseen päähenkilöitä ovat hänen miehensä ja tyttärensä. Sekä kansakunnan että Vannan itsensä on tullut aika kohdata menneisyys: ensimmäinen oikeudenkäynti yhtä punakhmerien johtohahmoa vastaan on alkamassa ja Vanna saa viimein tietää vanhempiensa ja pikkuveljensä kohtalon.

Vannan miehen Maon ottaminen mukaan tarinaan oli mielestäni kerronnallisesti erittäin onnistunut ratkaisu. Mao kantaa raskasta menneisyyden taakkaa, sillä hän on ollut osa punakhmerien kidutus- ja tappokoneistoa. Hän on tehnyt käsittämättömän hirveitä tekoja taistelee nyt aikuisena syyllisyytensä kanssa. Mielestäni oli todella arvokasta, että tarinaa kerrottiin myös tästä näkökulmasta.

Vannan ja Maon avioliitto on koskettava ruohonjuuritason esimerkki niistä pitkistä varjoista, joiden keskellä khmerit yhä elävät. Kenen tahansa naapuri, paras ystävä tai jopa oma puoliso on saattanut olla Demokraattisen Kamputsean hirveinä vuosina vastakkaisella puolella kuin itse. Miten pieni kansakunta selviää sellaisesta? Onko mahdollista unohtaa yksilötason mennesyys mutta silti säilyttää kollektiivinen muisti?

Mao on tappanut Vannan vanhempien ja pikkuveljen kaltaisia, ehkä jopa juuri heidät. Onko oikein salata se vaimolta? Olisiko oikein kertoa?

Vannan tyttärellä Chandalla ja hänen ikätovereillaan on jo aivan erilaiset murheet. Chanda ja hänen kanssaan samaa koulua käyvä Mam ovat molemmat kauniita ja älykkäitä nuoria naisia, jotka tavoittelevat lukion päättötodistusta ja haaveilevat jatko-opinnoista. Heidän vanhempiensa sukupolvi ei voinut edes unelmoida koulutuksesta, sillä punakhmerit vastustivat opiskelua ja kirjojen lukemista niin fanaattisesti, että pelkkä silmälasien käyttäminen riitti heille syyksi vainota ihmistä. Eletään vuotta 2005 ja punakhmerien terrorista on kulunut jo yli 25 vuotta, mutta kouluttautuminen ei edelleenkään ole helppoa. Kummankin tytön opintie on vaarassa katketa todella epäoikeudenmukaisista syistä.

Kirjassa Chanda ja Mam esittävät iltaisin turisteille perinteistä apsaratanssia.
Turisteilta saadut rahat menevät hyväntekeväisyysjärjestölle, jonka ansiosta
tytöt itsekin ovat päässeet kouluun. Kuvassa turistien iloksi esitettyä
apsaratanssia Siam Riepissä huhtikuussa 2010. Kuvan tanssiesityksen tuotot
eivät valitettavasti menneet hyväntekeväisyyteen.

Chandasta ja Mamista kertova osuus on tavallaan aika irrallinen muusta tarinasta. Itse pidin kuitenkin siitä ehkä kaikkein eniten. Siinä, missä puoluematroona Chanin ajatusmaailma tuntui minusta hyvin vieraalta, Chandan ajatuksissa oli minulle paljon tuttua. Lisäksi Chandan ja Mamin kohtaamat ongelmat ovat ajankohtaisia juuri nyt. Koulutuksesta haaveilevat nuoret kohtaavat köyhissä maissa jatkuvasti juuri sellaisia vastoinkäymisiä kuin Chanda ja Mam.

Moitin 50-luvun Kambodžaan sijoittuvaa Laulua nousevalle myrskylle siitä, että tarina katkesi mielestäni kesken. Punaisten kyynelten talossa se viedään loppuun. Kaikki lukijat eivät ole pitäneet kirjan nykyaikaa käsittelevää osaa yhtä antoisana kuin 70-luvulle sijoittuvaa osiota, mutta minusta oli olennaista, että tarina jatkui 2000-luvulle saakka.

Huomaan kirjoittaneeni vähän turhankin pitkästi. Kirja selvästikin herätti paljon ajatuksia. Kaiken kaikkiaan pidin siitä varsin paljon, vaikka Chanin tarina vaikuttikin minuun aivan eri tavalla kuin odotin.

Vaikka tämä kirjoitus on jo pitkä, en malta olla pohtimatta vielä yhtä asiaa:

Olen käynyt Tuol Slengin vankilamuseossa ja nähnyt siellä samat järkyttävät näyt, jotka innoittivat Rannelan kirjoittamaan Punaisten kyynelten talon. Olen nähnyt valokuvan naisesta ja hänen vauvastaan: kuvan, jonka ympärille Rannela rakensi Chanin hahmon ja joka on mukana kirjassa. Minä en kuitenkaan nähnyt kuvassa Chania.

Kuuluisa kuva punakhmerien surmaamasta naisesta on Punaisten kyynelten talon lopulla
kohdassa, jossa itse romaani on jo loppunut ja kirjailija kertoo teoksen taustasta. 

Kuten kirjastakin käy ilmi, kyseinen kuva on tehnyt vaikutuksen todella moneen ihmiseen eri puolilla maailmaa. Kullakin meistä, jotka olemme pysähtyneet sen äärelle, on varmasti kuvan naisesta oma mielikuvamme, jokaisella omanlaisensa.

Tekeekö Rannelan luoma Chanin hahmo oikeutta kuvan naiselle? Näkevätkö kirjan lukeneet museokävijät kuvassa Chanin sen sijaan, että he saisivat muodostaa oman henkilökohtaisen mielikuvansa? Oliko oikea ratkaisu ottaa kuva mukaan kirjaan? Olisiko ollut parempi antaa todellista, aitoa ihmistä esittävän kuvan jäädä yksityiseksi innoittajaksi, salaiseksi muusaksi, josta ei olisi kerrottu kirjan lukijoille lainkaan?

Itse olen iloinen, että kävin Tuol Slengissä ja näin kuvan siellä jo ennen kuin Punaisten kyynelten taloa oli kirjoitettukaan. Minulle kuvan näkeminen museossa oli vaikuttavampi kokemus, kun kuvaan ei liittynyt mielikuvaa Chanin hahmosta. En ajatellut kuvan nähdessäni, että tämä nainen on varmaankin lähettänyt suuren määrän ihmisiä kidutettavaksi ja tapettavaksi puolueidealisminsa innoittamana. En ajatellut, että tuolle naiselle varmaan sellitoveri kuiskasi seinän takaa, että toisin kuin useimmat muut Tuol Slengin vangit, hän ansaitsee kohtalonsa. Loin hänestä aivan toisenlaisen mielikuvan, jota en vaihtaisi pois.

Jonkun toisen kokemus on varmasti päinvastainen. Kirjan lukeminen voi innoittaa matkustamaan Kambodžaan ja käymään Tuol Slengissä. Se voi tehdä museon kuvien katsomisesta paljon syvemmän kokemuksen kuin se olisi ollut ilman kirjaa.

Yhtä kaikki Punaisten kyynelten talo on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Suosittelen sitä kaikille ihmiskohtaloista kiinnostuneille.

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo (Karisto 2013)
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen ja Hei me lusitaan! -lukuhaasteeseen. Jälkimmäisessä pääsen tämän kirjan ansiosta eristyssellistä tavalliseen selliin.