Lukumatkoja kauas ja lähelle

Blogissa esitellyt kirjat ja maat

Blogissa esitellyt kirjat ja maat
Klikkaamalla karttamerkkiä saat suoran linkin kyseistä maata käsittelevään blogitekstiin. Pääset tutustumaan tarkemmin valitsemasi alueen kirjoihin zoomaamalla karttaa +-merkillä ja liikkumalla kartalla hiirellä sen vasenta nappia pohjassa pitäen. Kirjoista on myös maanosittain ja maittain järjestetty lista.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Kambodža - Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo


Khmerien suurin ylpeys Angkor Watin temppeli huhtikuussa 2010.

Pelkäsin pitkään tämän kirjan lukemista. Kiinnostuin siitä heti kun kuulin siitä, mutta kun olin saanut kirjan hyllyyni aloin epäröidä. Kuinka raaka kirja olisi? Kuinka järkyttävää olisi eläytyä punakhmerien vangitseman naisen kuulusteluihin ja kidutukseen?

Jos pelkään jotain etukäteen, ennakkopelkoni ovat yleensä aina paljon pahempia kuin se asia, jota olen pelännyt. Niin kävi nytkin. Punaisten kyynelten talossa tapahtuu raakoja ja hirveitä asioita, mutta niistä on kerrottu niin, ettei lukijaa houkutella eläytymään täysillä kaikkein pahimpiin kohtiin. Rannela ei vie lukijaa ihan jokaiseen tilanteeseen, vaan kertoo osan tapahtumista kuulustelupöytäkirjojen ja takaumien kautta. Takauma on lukijan kannalta armollisempi kerronnan muoto kuin se, että kaikkein järkyttävimmät hetket elettäisiin minuutti minuutilta uhrin ajatuksia lukien.

Odotin, että kidutetun naisen tarina jäisi kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kirjan muut tarinat antoivat paljon enemmän ajattelemisen aihetta.

Ennakko-odotusteni vastaisesti minun oli suorastaan vaikea eläytyä kidutettavana olevan Chanin tarinaan. Kirja alkaa tilanteessa, jossa häntä on jo kuulusteltu ja kidutettu muun muassa sähköshokeilla ja seksuaalisella väkivallalla. Lukija ei pääse näkemään sitä, minkälainen Chan oli silloin, kun kaikki oli vielä hyvin, eikä löytämään sitä kautta hänen elämästään ja ajatuksistaan samaistuttavia kohtia. Uskon, että minun olisi helpompi samaistua mielen murtumiseen, jos olisin päässyt sisään hahmon ajatusmaailmaan ennen kidutuksen alkamista.

Sen lisäksi, että Chanin mieli on jo kirjan alussa osittain kidutuksen murtama, minun oli muutenkin vaikea ymmärtää hänen ajatusmaailmaansa. Chan ja hänen puolisonsa ovat ennen pidätystään olleet itsekin korkeassa asemassa punakhmerien Angkar-puolueessa. Chan uskoo vilpittömästi ja täydestä sydämestään puolueen propagandaan. Hän on itse lähettänyt muita kidutettavaksi ja pitää tarinansa loppuun saakka kiinni ajatuksesta, että puolue toimii aina oikein. Chanin ja hänen Sothear-vauvansa elämän viimeisiin hetkiin Rannela ei lukijaa vie. Minusta se oli sääli. Olisin halunnut tietää, muuttuiko Chanin käsitys puolueesta kuoleman kentillä.

Muistomerkki Choeung Ekin kuoleman kentillä on kattoon asti
täynnä punakhmerien tappamien ihmisten pääkalloja.
Muiden hahmojen tarinoihin minun oli paljon helpompi eläytyä ja sain heitä koskevista osioista paljon ajattelemisen aihetta. Kirjan ehkä kaikkein keskeisimpään hahmoon, Chanin tyttäreen Vannaan, samaistuin paljonkin. Vanna on ensimmäisessä osassa nuori tyttö, joka käy sisäistä taistelua siitä, uskoako puolueen propagandaa vai ei. Hän haluaisi olla kiltti ja uskoa ja ajatella niin, kuin vanhemmat ja puolue ovat käskeneet, mutta sisimmässään hän ei pysty siihen. Ennen punakhmerien vallankumousta Vanna eli onnellista lapsuutta isän, äidin, isoäidin mummin ja sisarustensa kanssa. Elämässä oli paljon ilonaiheita: leikit, televisio-ohjelmat, oma huone, kauniit vaatteet, juhlapyhät, läheisyyden hetket rakkaiden perheenjäsenten kanssa. Puolue kuitenkin haluaa hänen elävän toisenlaista elämää: asuvan kaukana perheestään, tekevän työtä käsillään ja halveksumaan kaikkea, mikä hänet ennen teki iloiseksi. Vaikka Vanna kuinka yrittää, hän ei sisäistä puolueen ajatuksia yhtä hyvin kuin äitinsä. Hän tajuaa olleensa oikeasti onnellisempi ennen vallankumousta, vaikka niin ei saisikaan ajatella. Toisin kuin äitinsä, hän huomaa myös, että puolue valehtelee hänelle, vaikka sen ei pitäisi olla mahdollista.

Varsinkin isä, isoäiti ja isoveli olivat Vannalle läheisiä; äidin kanssa suhde oli selvästi etäisempi, eikä Vanna kaipaa tätä yhtään samalla tavoin kuin muita perheenjäseniään. Tämä on Rannelalta kiinnostava valinta sen kannalta, että juuri Chan-äiti on yksi kirjan päähenkilöistä. Etäiseksi jäävä Chan ei tule lukijalle yhtään läheisemmäksi myöskään Vannan muistojen kautta. Tuntuu kuin Rannela olisi halunnut tehdä Chanista hahmon, johon lukijan ei tarvitse kiintyä liikaa, jotta tämän kohtalo ei järkyttäisi kohtuuttomasti.

Vannan nimeä en voinut olla ihmettelemättä. Ymmärtääkseni kirjan hahmot eivät ole saaneet nimiään tosielämän esikuvien mukaan, vaan Rannela on valinnut ne. Käännöskirjoissa on väistämättä välillä nimiä, jotka ovat suomenkielisen tekstin seassa tahattoman koomisia, mutta miksi ihmeessä suomalainen kirjailija antaa päähenkilölleen nimeksi Kylpyamme? Ehkä Rannela ei tunne kyseistä murresanaa.

Kirjan kakkososassa Vanna on aikuinen nainen, vaimo ja äiti. Hänen lisäkseen päähenkilöitä ovat hänen miehensä ja tyttärensä. Sekä kansakunnan että Vannan itsensä on tullut aika kohdata menneisyys: ensimmäinen oikeudenkäynti yhtä punakhmerien johtohahmoa vastaan on alkamassa ja Vanna saa viimein tietää vanhempiensa ja pikkuveljensä kohtalon.

Vannan miehen Maon ottaminen mukaan tarinaan oli mielestäni kerronnallisesti erittäin onnistunut ratkaisu. Mao kantaa raskasta menneisyyden taakkaa, sillä hän on ollut osa punakhmerien kidutus- ja tappokoneistoa. Hän on tehnyt käsittämättömän hirveitä tekoja taistelee nyt aikuisena syyllisyytensä kanssa. Mielestäni oli todella arvokasta, että tarinaa kerrottiin myös tästä näkökulmasta.

Vannan ja Maon avioliitto on koskettava ruohonjuuritason esimerkki niistä pitkistä varjoista, joiden keskellä khmerit yhä elävät. Kenen tahansa naapuri, paras ystävä tai jopa oma puoliso on saattanut olla Demokraattisen Kamputsean hirveinä vuosina vastakkaisella puolella kuin itse. Miten pieni kansakunta selviää sellaisesta? Onko mahdollista unohtaa yksilötason mennesyys mutta silti säilyttää kollektiivinen muisti?

Mao on tappanut Vannan vanhempien ja pikkuveljen kaltaisia, ehkä jopa juuri heidät. Onko oikein salata se vaimolta? Olisiko oikein kertoa?

Vannan tyttärellä Chandalla ja hänen ikätovereillaan on jo aivan erilaiset murheet. Chanda ja hänen kanssaan samaa koulua käyvä Mam ovat molemmat kauniita ja älykkäitä nuoria naisia, jotka tavoittelevat lukion päättötodistusta ja haaveilevat jatko-opinnoista. Heidän vanhempiensa sukupolvi ei voinut edes unelmoida koulutuksesta, sillä punakhmerit vastustivat opiskelua ja kirjojen lukemista niin fanaattisesti, että pelkkä silmälasien käyttäminen riitti heille syyksi vainota ihmistä. Eletään vuotta 2005 ja punakhmerien terrorista on kulunut jo yli 25 vuotta, mutta kouluttautuminen ei edelleenkään ole helppoa. Kummankin tytön opintie on vaarassa katketa todella epäoikeudenmukaisista syistä.

Kirjassa Chanda ja Mam esittävät iltaisin turisteille perinteistä apsaratanssia.
Turisteilta saadut rahat menevät hyväntekeväisyysjärjestölle, jonka ansiosta
tytöt itsekin ovat päässeet kouluun. Kuvassa turistien iloksi esitettyä
apsaratanssia Siam Riepissä huhtikuussa 2010. Kuvan tanssiesityksen tuotot
eivät valitettavasti menneet hyväntekeväisyyteen.
Chandasta ja Mamista kertova osuus on tavallaan aika irrallinen muusta tarinasta. Itse pidin kuitenkin siitä ehkä kaikkein eniten. Siinä, missä puoluematroona Chanin ajatusmaailma tuntui minusta hyvin vieraalta, Chandan ajatuksissa oli minulle paljon tuttua. Lisäksi Chandan ja Mamin kohtaamat ongelmat ovat ajankohtaisia juuri nyt. Koulutuksesta haaveilevat nuoret kohtaavat köyhissä maissa jatkuvasti juuri sellaisia vastoinkäymisiä kuin Chanda ja Mam.

Moitin 50-luvun Kambodžaan sijoittuvaa Laulua nousevalle myrskylle siitä, että tarina katkesi mielestäni kesken. Punaisten kyynelten talossa se viedään loppuun. Kaikki lukijat eivät ole pitäneet kirjan nykyaikaa käsittelevää osaa yhtä antoisana kuin 70-luvulle sijoittuvaa osiota, mutta minusta oli olennaista, että tarina jatkui 2000-luvulle saakka.

Huomaan kirjoittaneeni vähän turhankin pitkästi. Kirja selvästikin herätti paljon ajatuksia. Kaiken kaikkiaan pidin siitä varsin paljon, vaikka Chanin tarina vaikuttikin minuun aivan eri tavalla kuin odotin.

Vaikka tämä kirjoitus on jo pitkä, en malta olla pohtimatta vielä yhtä asiaa:
Olen käynyt Tuol Slengin vankilamuseossa ja nähnyt siellä samat järkyttävät näyt, jotka innoittivat Rannelan kirjoittamaan Punaisten kyynelten talon. Olen nähnyt valokuvan naisesta ja hänen vauvastaan: kuvan, jonka ympärille Rannela rakensi Chanin hahmon ja joka on mukana kirjassa. Minä en kuitenkaan nähnyt kuvassa Chania.

Kuuluisa kuva punakhmerien surmaamasta naisesta on Punaisten kyynelten talon lopulla
kohdassa, jossa itse romaani on jo loppunut ja kirjailija kertoo teoksen taustasta. 

Kuten kirjastakin käy ilmi, kyseinen kuva on tehnyt vaikutuksen todella moneen ihmiseen eri puolilla maailmaa. Kullakin meistä, jotka olemme pysähtyneet sen äärelle, on varmasti kuvan naisesta oma mielikuvamme, jokaisella omanlaisensa.

Tekeekö Rannelan luoma Chanin hahmo oikeutta kuvan naiselle? Näkevätkö kirjan lukeneet museokävijät kuvassa Chanin sen sijaan, että he saisivat muodostaa oman henkilökohtaisen mielikuvansa? Oliko oikea ratkaisu ottaa kuva mukaan kirjaan? Olisiko ollut parempi antaa todellista, aitoa ihmistä esittävän kuvan jäädä yksityiseksi innoittajaksi, salaiseksi muusaksi, josta ei olisi kerrottu kirjan lukijoille lainkaan?

Itse olen iloinen, että kävin Tuol Slengissä ja näin kuvan siellä jo ennen kuin Punaisten kyynelten taloa oli kirjoitettukaan. Minulle kuvan näkeminen museossa oli vaikuttavampi kokemus, kun kuvaan ei liittynyt mielikuvaa Chanin hahmosta. En ajatellut kuvan nähdessäni, että tämä nainen on varmaankin lähettänyt suuren määrän ihmisiä kidutettavaksi ja tapettavaksi puolueidealisminsa innoittamana. En ajatellut, että tuolle naiselle varmaan sellitoveri kuiskasi seinän takaa, että toisin kuin useimmat muut Tuol Slengin vangit, hän ansaitsee kohtalonsa. Loin hänestä aivan toisenlaisen mielikuvan, jota en vaihtaisi pois.

Jonkun toisen kokemus on varmasti päinvastainen. Kirjan lukeminen voi innoittaa matkustamaan Kambodžaan ja käymään Tuol Slengissä. Se voi tehdä museon kuvien katsomisesta paljon syvemmän kokemuksen kuin se olisi ollut ilman kirjaa.


Yhtä kaikki Punaisten kyynelten talo on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Suosittelen sitä kaikille ihmiskohtaloista kiinnostuneille.

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo (Karisto 2013)
Tämä kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena.
Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen ja Hei me lusitaan! -lukuhaasteeseen. Jälkimmäisessä pääsen tämän kirjan ansiosta eristyssellistä tavalliseen selliin.

8 kommenttia:

  1. Minustakin oli hyvä, että tämä tarina jatkui Vannan muodossa ns. loppuun asti. Kirjan alku ja loppu olivat tosiaan melko erilaiset, mutta minusta se toimi hyvin. En useinkaan kyynelehdi kirjoja lukiessani, mutta tämän kirjan kohdalla tunteet nousivat pintaan juuri loppupuolella Vannan miehen, Maon, myötä. Kun pahin on ns. ohi, on aikaa tunteille.

    Hieno arvio eikä minua ainakaan haittaa sen pituus lainkaan; joskus tulee mieleen niin paljon, mihin tarttua että teksti venyy. Onneksi ei ole merkkirajoistuksia blogissa. :) Kirjaan liittyvistä kuvista saa plussaa.

    Itse mietin kirjaa lukeissani olisiko minusta käymään Tuol Slengissä. Ei tosin ole ajankohtaista edes pohtia asiaa, koska en ole matkustamassa Kambodžaan. Mutta jos matkustaisin, varmaan menisin. Pakkohan se olisi. Kirjan luettuani googlettelin netistä Tuol Slengiä ja päädyin sivulle, jossa oli kuvia siellä pidetyistä vangeista. Myös Chanin kuva luonnollisesti oli siellä.

    Minusta Rannella painotti romaaninsa loppusanoissa selkeästi, että kyseessä on hänen luomansa fiktiivinen hahmo, vaikka nostikin kuvan esille. Itse ajattelen, että kyseessä on vaihtoehtoinen totuus; oikeaa totuutta tuskin saamme koskaan tietää. Minusta kuvan ottaminen mukaan oli hyvä valinta.

    Minua kirja innosti niin paljon, että luen tälläkin hetkellä Kambodžaan liittyvää kirjaa (Somaly Mam: The Road of Lost Innocence). Kirjan keksin Terhi Rannelan blogista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin, että kyyneleet tulivat juuri Maon kohdalla. Noinhan se usein juuri menee, että kaikkein pahimmassa kohdassa ei pysty edes itkemään.

      Kiva, että jaksoit lukea vuodatukseni loppuun saakka :) Blogin kirjoittamisessa on tosiaan kivaa se, että saa kirjoittaa juuri niin lyhyesti tai pitkästi kun kulloinkin sattuu huvittamaan. Oli hauskaa kun löysin matka-albumistani kuvia, jotka selvästi liittyivät kirjassa käsiteltyihin asioihin. Ehkä vielä jonain päivänä jaksan ottaa kuvia ihan varta vasten blogia vartenkin...

      Kuten taisin sinun blogiisi tämän kirjan kommenttiketjuun jo kirjoittaakin, mietin ennen Kambodžan-matkaa aika paljon sitä, kestäisinkö käydä Tuol Slengin museossa. Se herätti etukäteen samanlaisia tunteita kuin Punaisten kyynelten talokin: pelotti mutta toisaalta tuntui, että kyllä tämä asia pitää kohdata. Huomasin jälkikäteen, etten ollut ottanut museossa ainuttakaan valokuvaa. Ajatukseni olivat ihan muissa asioissa kuin valokuvaamisessa. Kuoleman kentiltäkin otin vain tuon yhden ainoan kuvan, joka on yllä. Jälkikäteen toivoisin, että olisin kuvannut myös siniset perhoset, jotka liitelivät auringonpaisteessa kuoleman kenttien vihreän nurmen yllä. Se oli pysäyttävä hetki. Kaiken käsittämättömän kauheuden vastapainoksi kaunis ja herkkä näky sillä samalla paikalla, jossa niin moni on kärsinyt niin valtavasti.

      Olet oikeassa siinä, että Rannela teki hyvin selväksi, että Chanin hahmo on hänen keksintöään. Lisäksi kuva on sen verran tunnettu, että olisi tavallaan ollut hassua jättää sitä poiskaan. Ja kyllähän se omalla tavallaan lisää teoksen vaikuttavuutta.

      Minäkin satuin huomaamaan tuon saman lukuvinkin Rannelan blogista eilen, kun kävin kommentoimassa hänen Laulu nousevalle myrskylle -vinkkipostaukseensa, että olin ottanut vinkistä vaarin. Kirja vaikutti kiinnostavalta. Jos sinäkin päädyt sen luettuasi siihen, että se on suosittelemisen arvoinen, otan varmastikin sen ennen pitkää lukulistalle.

      Poista
  2. Kiinnostava kirjoitus kirjasta, jonka itsekin luin jossain vaiheessa viime vuotta. Itselleni maa on aika outo, niin kuin moni aasialainen maa muutenkin ja siksi musta oli kiinnostavaa lukea kirja. Ja juurikin miettiä, miten ihmiset voivat kaikkien noiden kauheuksien jälkeen elää toistensa naapureina ja yhdessä jälleen.

    Idlingin kirja muuten jäi mulla vaiheeseen, eli kesken. En jaksanut lukea sitä ollenkaan, mutta palaan siihen kyllä jossain vaiheessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luinkin kirjoituksesi sen jälkeen, kun olin saanut omani maailmalle. On todellakin suuri ihme, että kambodžalaiset ovat onnistuneet niinkin hyvin jatkamaan elämää yhtenä kansana kaiken kokemansa jälkeen.

      Förberg Idlingin kirja ei selvästikään tempaissut suakaan mukaansa... Kirjailija kävi tänään itse kommentoimassa blogitekstiäni; oli ilmeisesti pahoittanut mielensä, kun en pitänyt kirjasta.

      Poista
  3. Sinulle on haaste blogissani! :)

    VastaaPoista
  4. Kiitoksia! Otan haasteen mielelläni vastaan. Katsotaan, ehtisinkö tarttua siihen jo tänään...

    VastaaPoista
  5. Kiitos hyvästä kirja arviosta. Itseäni on pelottanut aloittaa tuo kirja juuri sen vuoksi että on varmaan niin kovaa kertomaa. Olen lueskellut netistä kambodza- ja punakhmer-aiheisia artikkeleita ja ilmeisesti vielä tänä päivänä maassa on paljon käsiteltävää näissä asioissa. Vanhat traumat painaa yhä ihmisiä monella tapaa. Pitäisi kait rohkaistua ja tarttua kirjaan, etenkin kun tarkoitus olisi matkustaa maahan ensi syksynä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi kommentista. Ymmärrän hyvin pelkosi. Kambodzhassa tapahtui niin hirvittäviä asioita, ettei niistä lukeminen ole helppoa. Menneisyyden käsittely jatkuu maassa varmasti vielä pitkään. Toivottavasti pidät maasta! Itse viihdyin siellä paremmin kuin esimerkiksi Vietnamissa. Rannelan kirjan lukeminen ennen matkaa auttaa varmasti saamaan matkastakin enemmän irti.

      Poista

Näin pitkälle tavoite on edennyt

Svalbard Spain United States of America Antarctica South Georgia Falkland Islands Bolivia Peru Ecuador Colombia Venezuela Guyana Suriname French Guiana Brazil Paraguay Uruguay Argentina Chile Greenland Canada United States of America United States of America Israel Jordan Cyprus Qatar United Arab Emirates Oman Yemen Saudia Arabia Iraq Afghanistan Turkmenistan Iran Syria Singapore China Mongolia Papua New Guinea Brunei Indonesia Malaysia Malaysia Tiawan Philippines Vietnam Cambodia Laos Thailand Burma Bangladesh Sri Lanka India Bhutan Nepal Pakistan Afghanistan Turkmenistan Tajikistan Kyrgyzstan Uzbekistan Japan North Korea South Korea Russia Kazakhstan Russia Montenegro Portugal Azerbaijan Armenia Georgia Ukraine Moldova Belarus Romania Bulgaria Macedonia Serbia Bosonia & Herzegovina Turkey Greece Albania Croatia Hungary Slovakia Slovenia Malta Spain Portugal Spain France Italy Italy Austria Switzerland Belgium France Ireland United Kingdom Norway Sweden Finland Estonia Latvia Lithuania Russia Poland Czech Republic Germany Denmark The Netherlands Iceland El Salvador Guatemala Panama Costa Rica Nicaragua Honduras Belize Mexico Trinidad & Tobago Puerto Rico Dominican Republic Haiti Jamaica The Bahamas Cuba Vanuatu Australia Solomon Islands Fiji New Caledonia New Zealand Eritrea Ethiopia Djibouti Somalia Kenya Uganda Tanzania Rwanda Burundi Madagascar Namibia Botswana South Africa Lesotho Swaziland Zimbabwe Mozambique Malawi Zambia Angola Democratic Repbulic of Congo Republic of Congo Gabon Equatorial Guinea Central African Republic Cameroon Nigeria Togo Ghana Burkina Fassu Cote d'Ivoire Liberia Sierra Leone Guinea Guinea Bissau The Gambia Senegal Mali Mauritania Niger Western Sahara Sudan Chad Egypt Libya Tunisia Morocco Algeria
Map Legend: 18%, 49 of 263 Territories
 Uusin maa 
 Muut lukemalla valloitetut maat 


AfghanistanAlbaniaArgentinaAustraliaBotswanaBrazilBhutanCanadaCambodiaSri LankaCongo, Republic of theChinaChileEgyptEl SalvadorFranceGhanaGermanyIndiaClipperton IslandIranItalyCote d'IvoireJamaicaKorea, NorthChristmas IslandMaldivesMexicoNigeriaNew ZealandPeruPakistanRomaniaRwandaSenegalSomaliaSpainSwedenSyriaSwitzerlandThailandTurkeyUgandaUnited KingdomUkraineUnited StatesVietnamSwazilandZimbabwe

Näistä maista kertovia kirjoja blogissani on jo käsitelty.